Propagandhi – Failed States

Epitaph

Propagandhi: vasemmalta alkaen Chris, Pentti Dassum -look-a-like Beaver, Todd ja Jord.

Huom! Tämä ei ole levykritiikki. Tämä on yhtyeen fanin kokemus heidän uudesta levystään. Kirjoitus on myös tarpeettoman pitkä ja yksityiskohtainen, mutta kuten täällä päin sanotaan – ”deal with it”. Pistä levy soimaan streaminä ja lue!

Olen kuunnellut Propagandhia suunnilleen heidän ensimmäisestä levystään lähtien. Ei ole toista bändiä, joka olisi onnistunut vaikuttamaan maailmankuvaani yhtä paljon. Voisin jopa väittää, että Propagandhi on merkittävästi vaikuttanut siihen, että kiinnostuin aikanaan eläinten oikeuksista, ihmisoikeuksista, politiikasta ja maailman parantamisesta noin yleensä. Toisin kuin monilla muilla punk-yhtyeillä, Propagandhilla tuntui olevan jotain oikeasti fiksua sanottavaa maailman nykytilasta.

Musiikillisesti alkuaikojen huumorilla ja politiikalla höystetystä skeittipunkista on tultu pitkälle. Vaikka yhtyeen kaksi ekaa ovat edelleen kelpolevyjä, niin pankin ja maailmani räjäytti Today’s Empires, Tomorrow’s Ashes. Levy on modernin punkin mestariteos, jossa yhdistyvät melodinen punk, hardcore, thrash-henkiset riffit, progressiivisvivahteinen(!) biisinkirjoitus sekä suvereeni soitanto. Sanoitusten puolesta bändistä oli tässä vaiheessa kehkeytynyt jo hyvin pitkälti kertosäepunkin antiteesi: sanoitukset olivat lähempänä tarinoita ja kertosäkeitä ei hirveämmin hoilailtu.

Mestariteosta seuranneet Potemkin City Limits ja Supporting Caste jatkoivat samassa hengessä, mutta eivät päässeet biisimateriaaliltaan aivan samalle tasolle, mutta itselleni bändi on aina ollut ns. paskimmillaankin parasta. Uusi levy Failed States kääntää vaihdetta asteen kovemmalle kutakuinkin kullakin osa-alueella. Siltä löytyvät ehkä bändin rauhallisimmat, progressiivisimmat sekä raskaimmat vedot.

”No-fly list. No-drive list. No-walk list. No-talk list.
No muckraking journalist left to take stock of
the wholesale omission of outside perspectives
How does it make you feel to know that you voted for this?”

Levyn aloittaa rauhallisesti ja pohdiskelevasti Note to Self. Hitaasti (ainakin punk-asteikolla mitattuna) rakentuvan intron jälkeen jatketaan jännityksen kasvattamista dynamiikalla kivasti pelaten. Biisin katarsis tulee, kun lopussa tokaistaan: ”The answer’s there right before your eyes, rise”. Lapiolla naamaan, tapporiffit kehiin ja satakakstoista lasiin. No mikä jottei!

Edellisen biisin vauhtilukemissa jatkaa myös digisinkkuna julkaistu Failed States. ”Perfect world. Fantasy”. Ovatko bändin sanoitukset vakavoituneet taas asteen verran ja muuttuneet synkemmäksi?

Siltä vaikuttaisi, ja samaan suuntaan viittaa myös pirun tykillä riffillä varustettu Devil’s Creek, jossa kertoja kaipailee lapsuusajan mentaaliseen turvapaikkaansa. Tekstiltään biisi vaikuttaa hämmentävänkin henkilökohtaiselta, mutta hämäräksi jää laulaako Chris Hannah omista vai jonkun muun kokemuksista.

Neljännessä kappaleessa Rattan Cane tarttuu mikkiin Todd Kowalski, jolla on ollut tapana laulaa luikauttaa bändin hardcoreimmat vedot. Ja mikäs siinä, tuollainen ääni sopii hc-vetoihin kuin luomi Lemmyn poskeen. Biisistä löytyy kuitenkin myös suvantoja, joista viimeinen aiheuttaa kylmiä väreitä kunnes loppukarjaisulla päräytetään oksat ja luulot pois. Jumalauta, että toimii!

Motörheadin vauhdilla ja hengessä jatkaa myös Hadron Collision sekä Status Update. Ensimmäisen perässä nauhalla kuuluu nauruakin – ehkä kaikki pilke ei ole kuitenkaan kadonnut poikien silmäkulmasta. Jälkimmäisessä Chris pääsee taas näyttämään, että on yksi kovimmista kitareista ikinä. Minkäs teet. Tämä kaksikko ei ehkä biiseinä pääse samalle tasolle muun levyn kanssa, mutta tarjoavat sopivaa ”hengähdystaukoa” levylle suoraviivaisudellaan.

Cognitive Suicide käsittelee seksuaalivähemmistöjen kohtelua ja on omistettu juoksija Caster Simenyalle sekä etelä-afrikkalaiselle jalkapalloilijalle Eudy Simalenelle. Ensimmäisen sukupuolta epäiltiin ja jälkimmäisen kohtalo oli tulla hakatuksi, joukkoraiskatuksi ja murhatuksi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Kylmiä väreitä ja mahtava biisi.

Things I Likessa Chris kertoo pitävänsä muun muassa Supremesin You Can’t Hurry Lovesta ja Kurt Russellista Captain Ronina. Äskeisen perään vähemmän vakavaa tekstiä, ja biisin loppupuolella joku aboriginaalien edustajakin pääsee ääneen omalla kielellään tsempaten: ”Pizaanigo nagamok, nagamog isa naa (Go ahead and sing you guys, sing you guys)!”

”All the avarice and greed
and puny human hatreds
that dare to come between two human hearts
I try not to live in fear
and I’m truly grateful
for every happy moment here
Upstairs I hear her voice
she softly singing
to him and I come undone
Something wicked this way comes

And that’s just how it goes
and everybody knows
ain’t too much can be done”

”Niin ne elämän tuulet heittelee”, sanoi kerran latteusautomaatti T. Uuttana. Samasta aiheesta kertoo myös kappale Unscripted Moments. Perusvedolta vaikuttava kappale nousee yllä siteeratussa kohdassa toiselle tasolle ja saa karvani pystyyn niissä osissa kehoa, joista niitä ei ole sheivattu. Se on aina hyvä merkki.

Dark Matters vaipuu valitettavasti vähän perusvedoksi. Sitä seuraava Lotus Gait on yksi levyn helmiä. Chris on oikeasti pirun hyvä punk-laulaja ja siitä todisteena olkoon biisin alun rauhallinen lapsuudentraumojen muistelu. Pirun kovia melodioita ja mahtavasti rakennettu biisi.

Propagandhi on aina taitanut levyn lopettamisen tyylillä, Purina Hall of Fame toki parhaana esimerkkinä. Samalla linjalla jatkaa myös uusin levy ja sen lopetusbiisi Duplicate Keys Icaro (An Interim Report). Kappale alkaa ja loppuu jonkinlaisella ihmissuhinalla (eli suhinaa, jonka on tuottanut ihminen). Biisi on malliesimerkki siitä, kuinka bändi osaa pelata dynamiikalla, rakentaa jännitteitä ja kirjoittaa timanttisia riffejä. Kappale loppuu toivoa antaviin sanoihin; ”A haunting certainty that the unifying principle of the universe is love”. Hippitouhuiksi lopulta meni, mutta parempi sekin kuin kyynisyys.

Syyskuun Suessa Ilkka Lappi kertoo Billy Talentin tarraavan vahvasti Kanadan parhaan punkrock-bändin valtikkaan. Paskat, sanon minä. Valtikka on ja pysyy edelleen Propagandhilla.

90 Failed States osoittaa sen, ettei minun tarvitse hävetä fanboy-leimaani tippaakaan. Propagandhi ei ole kadottanut kunnianhimoaan saati biisinkirjoitustaitojaan.

http://www.youtube.com/watch?v=CPpxLecMkyg