Panda Bear – Tomboy

Paw Tracks

Panda Bearin sointi sekoittaa mielen ja kirkastaa järjen.

Löysin Panda Bearin New Yorkista keväällä 2008. Olin samoillut Manhattanilla tuntien ajan, kun ajauduin lupaavan näköiseen levykauppaan. Kuormasin kassalle sylin täydeltä levyjä ja pyysin myyjää suosittelemaan niiden perusteella muutamaa uutta artistia. Myyjä osasi ammattinsa; kasa karttui Fleet Foxesin Sun Giantilla ja Panda Bearin Person Pitchillä.

Hotellihuoneessa sulkeuduin Panda Bearin maailmaan. Kokemus oli huumaava. Levyn houreinen sointi yhdistyi väsymykseeni ja jalkojeni hysteeriseen särkyyn. Monien tunteiden ristiaallokossa päädyin avoimeen nauruun. Mauton maisemajuliste tuijotti minua ihmetellen.

Levy olisi yhtä hyvin voinut olla Tomboy. Niin vähän on muuttunut Animal Collectivessakin vaikuttavan Noah Lennoxin musiikissa neljän vuoden aikana. Herttaisen nimimerkin taakse piiloutuva Lennox luottaa edelleen utuisen kauniisiin melodioihin, jotka kurkottelevat kiireettä mutta voimalla kohti uusia maailmoja. Niiden alla kouristelee harhaisen lumoava soitinpohja.

Panda Bearin taide kantaa mukanaan amerikkalaisen popmusiikin laveaa historiaa. Sen juuret ovat The Beach Boysin kunnianhimoisimmissa kollaaseissa, jotka Lennox on muovannut hallusinaatioiden kaltaisiksi sukelluksiksi todellisuuksien rajapinnoille.

Kalifornian lisäksi albumille on tarttunut ripaus mustaa rytmiä, progressiivista suuruudenhulluutta sekä urbaaniin surrealismiin sekoittuvaa chillwavea.

Levyn kirkkaasti värähtelevät vokalisoinnit asettavat Panda Bearin myös aikalaiskontekstiin. Vaikka kolmiulotteinen äänimaailma julistaa Lennoxin uskoa kokeelliseen ja koneellisen ilmaisuun, löytyy hänen melodiantajustaan luja sukulaisside Fleet Foxesin ja Midlaken kaltaisiin uusfolkisteihin.

Lennox ei kuitenkaan anna itsestään umpimielisyyteen asti huolellista ja vakavamielistä kuvaa. Pikemminkin mies välttelee melodioidensa hiomista täysin muotovalioiksi. Tämä on yksi osa hänen musiikkinsa kiehtovuutta. Vaikka äänimaailma on perusteltu ja puleerattu, muistuttavat lauluosuudet usein hajamielistä lauleskelua, jossa kaikuvat sattuma ja haavoittuvuus.

Lennox ei myöskään pyri toistamaan mennyttä. Hänen tapansa sulattaa satapäinen vaikutejoukko musiikkiinsa osoittaa, että hän toimii ennen kaikkea nykyhetkessä. Aikatasojen dynamiikka lipsahtaa kuin ohimennen mukaan myös sanoituksiin:

“Dreams that we once had […]
Now we’ll have them all the time”
(Last Night at the Jetty)

Tomboyn kiehtovasta soinnista kuulunee osittainen kiitos Spaceman 3:n perustajajäsenelle Sonic Boomille. Miksaajan paikalle istutetun vierailijan vaikutusta voi vain arvailla, niin paljon samaa löytyy hänen ja Lennoxin näkemyksistä. Suorien vaikutteiden sijasta kyse lienee kuitenkin ennen kaikkea syvästä hengenheimolaisuudesta.

Kaksikon Tomboylle loihtimaa yhtenäistä ilmettä voi pitää hienoisena ihmeenä, sillä Lennox on työstänyt levyn kappaleita pitkään ja julkaissut niiden vaihtoehtoisia miksauksia itsenäisinä singleinä. Albumikontekstissa sirpaleet sulautuvat toisiinsa ihailtavan saumattomasti. Levy on kuin yksi pitkä progressiivinen kappale, jonka osat ovat reaktioita toisiinsa.

You Can Count on Me nousee hiljaisuudesta hartaaksi johdannoksi koko albumille. Nimikkoraita vastaa siihen elektronisempana ja ristiriitaisenakin rakennelmana, jonka sydän tulvii lämpöä. Slow Motionilla Panda Bear osuu varsinaiseen napakymppiinsä asetellessaan helkkyvän laulunsa taustalle virkeän hiphop-kompin. Last Night at the Jettyn ja Afterburnerin kaltaisten kohokohtien uumenissa kaikuvat puolestaan kaaoksen ja massahurmoksen potentiaalit, joita albumin hitaammat palat tyynnyttelevät.

Vaikka rytmi ei äkkiseltään tunnu levyn olennaisimmalta elementiltä, vaikuttaa se kappaleiden vetovoimaan rajusti. Ilman rytmiraitojen tukea Lennoxin veltosta laulusta alkaa löytyä ärsyttävän pisteliäitä sävyjä.

Levyllä vallitseekin kauhun tasapaino. Panda Bearin musiikki ei perustu mukaansa nykäiseviin koukkuihin, vaan kuulijalle tarjottuun mahdollisuuteen upota tarinan uumeniin viimeistä soluaan myöten. Jos jokin kappale ei onnistu heti alussa välittämään kutsuaan, se jää kauttaaltaan etäiseksi ja kylmäksi. Samalla musiikin maneerit nousevat uhkaavan lähelle pintaa.

Lennox onnistuu kuitenkin pysymään mestarillisesti rajan paremmalla puolella. Hänen musiikillinen kaavansa ei ole monimutkainen, mutta rikkaalla tuotannollaan mies onnistuu muovaamaan ilmaisunsa todelliseksi runsaudensarveksi.

Albumi pursuaa referenssejä, jotka katoavat juuri kun niitä luulee pystyvänsä nimeämään. Kiekko tarjoaakin sekä intertekstuaalisen älyllisen haasteen että kokonaisvaltaisen emotionaalisen kokemuksen. Ja samalla se on peittelemättömän makea kokonaisuus, joka tekee kokeellisuudestaan huolimatta kuulijan roolin nautinnollisen helpoksi.

Kallisarvoisinta on kuitenkin levyn lähes uskonnollinen hartaus, joka ylevöittää kuuntelukokemuksen ja vie lähelle jotakin pyhää.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan kauneudesta.

90 Panda Bearin musiikki on jäljittelemätöntä – ja sellaisena sen toivon pysyvänkin. Taitamattomammissa käsissä hänen suosimistaan elementeistä voisi nimittäin syntyä sietämätöntä jälkeä. Olisi liian suuri menetys, jos huonot kopiot veisivät maun myös alkuperäisestä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Panda Bear – Last Night at the Jetty