Alela Diane – Alela Diane & Wild Divine
Rough Trade
52 Kakkoslevyllään Pirate’s Gospel (2006) läpilyönyt Alela Diane oli kuin rasvaton hipsteri-versio Karen Daltonista, josta oli poliittisen korrektisti hiottu pois esikuvan alkoholismin ja juurettomuuden tuoma särmä. Jäljellä oli mahdollisella intiaaniverellä pelaava mystinen folktyttö, joka tiiraili levyn kansikuvista kuin 1800-luvulta konsanaan. Tätä seuraavilla levyillä Diane on ottanut harppauksia kohti nykyaikaa, ja tämän levyn kannesta huokailee jo annacalvimainen nuori viettelijätär maalattuine huulineen. Kansien tuijottaminen on perusteltua, sillä Dianen levyjen kannet heijastelevat musiikkia poikeuksellisen hyvin: siinä missä lähtökohtana on omalaatuisiin sovituksiin pohjaava friikahtava folk, ollaan nyt sliipatun ja sisäsiistin countryrockin parissa. R.E.M.:n muinoinen hovituottaja Scott Litt on toki saanut sävyjä irti Dianen kiertuebändistä, jossa soittavat muun muassa hänen isänsä ja puolisonsa, mutta kun biisimateriaali on näin mitäänsanomattoman tasapaksua ja unohdettavaa, jää levy Dianen kieltämättä kauniin äänen ja taidokkaiden sovitusten (esimerkiksi White Horse) varaan.
(Jean Ramsay)
Starfucker – Reptilians
Polyvinyl
73 Raflaavasta nimestään huolimatta Starfucker tekee musiikkia, jossa ei ole kerrassaan mitään shokeeraavaa. Portlandilaisen Joshua Hughesin sooloprojektina syntyneen yhtyeen toinen levy soi kuin Flow Festivalin best of -mixtape vuosilta 2007–2009. Milloin pöllitään Passion Pitiltä (Julius), milloin Cut Copyltä (Bury Us Alive), milloin Crystal Castlesilta (Quality Time), milloin – itse asiassa ihan koko ajan – MGMT:ltä. Starfuckerin läpeensä 2000-lukulaisessa maailmassa retroa edustavat Born-avausraidan häpeilemättömät The Flaming Lips -lainat ja levyn parhaan kappaleen, Mona Vegasin, viihteelliset Air-tunnelmat. Kauhean kiva levy, jonka olemassaoloa tuskin ensi vuonna enää edes muistaa.
(Antti Lähde)
Starfucker – Mona Vegas
Wild Palms – Until Spring
One Little Indian
51 Neljällä singlejulkaisullaan maltillista kiinnostusta herättänyt Wild Palms ei tee esikoisalbumillaan lähtemätöntä vaikutusta, vaikka keskinkertaisuuden suosta ansiokkaasti ylös pyristeleekin. Lontoolaisyhtyeen musiikki tuo mieleen 1980-luvun alun vakavien runopoikien melodista ja jylhyyttä tavoittelevaa postpunkin, sellaiset yhtyeet kuin The Sound ja The Comsat Angels. Hyvästä yrityksestä huolimatta lopputulos jää hieman heppoiseksi; levyn yhdestätoista kappaleesta oikeastaan vain Cocteau Twinsin heleyttä heijasteleva To the Lighthouse yltää täyteen potentiaaliinsa. Myös Delight in Temptation ja Genevan kuulaasta brittipopista muistuttava Draw in Light tekevät laulaja Lou Hillin komealle äänelle oikeutta.
(Antti Lähde)