Olavi Uusivirta – Elvis istuu oikealla

Johanna

Tukka pystyssä katuja astelen.

Olavi Uusivirran ensimmäisen levyn nimi oli Nuoruustango, mutta tässä se vasta taitaa soida.

Voima-lehdessä ilmestyi äskettäin loistava Olavi Uusivirran haastattelu, joka väänsi rautalangasta sen, miksi 28-vuotias monilahjakkuus on täydellinen poptähti. Uusivirta ja toimittaja Susanna Kuparinen vetivät viinikännit, riitelivät uskonnosta ja popin ja politiikan suhteesta ja alkoivat artikkelin huippukohdassa jo mättää toisiaan pataankin. Kaiken hurmaavan sekoilun takaa hahmottui sanavalmis ja älykäs artisti, joka on miettinyt harvinaisen perusteellisesti missiotaan popin kentällä.

“Mun mielestä pop-musiikin korkein aihe on teenage wildlife, samoin kun klassisen musiikin korkein aihe on Don Juan”, Uusivirta tiivisti.

En tiedä, missä vaiheessa hän on tähän tulokseen tullut, mutta tämä viides albumi on pitkälle viety statement mainitun argumentin puolesta. Samalla se osoittaa, etteivät täydelliset poptähdet aina ole täydellisiä artisteja. Kysymys kuuluukin, tarvitseeko heidän olla?

Uusivirran tähänastinen lauluntekijän ura on ollut valloittavaa ja epätasaista poukkoilua mielijohteesta toiseen. Loistavia yksittäisiä biisejä on riittänyt – On niin helppoo olla onnellinen, Sunnuntailapsi tai Nukketalo palaa ovat moderneja klassikkoja kaikki – mutta albumikokonaisuudet ovat jääneet aina puolitiehen. Koko levyn mitassa Olavin taipumus tai suoranainen pakkomielle interteksteihin, nimien pudotteluun, tyylilajipastisseihin ja kliseissä kylpemiseen on ollut liikaa. Hän on aina ollut se kaveri, jonka haluaisi onnistuvan, jonka tietää pystyvän onnistumaan. Mutta hän on ollut pinnalla jo lähemmäs vuosikymmenen. Joko pitää pelätä, että tuo kirjoitetaan hänen hautakiveensäkin?

Onko tämä viimeinen mahdollisuus?

Kuuntelen Elvis istuu oikealla -levyä arviolta kahdettatoista kertaa. Autereinen varhaiskevään aamupäivä heittelee katteettomia lupauksia yksiöni ikkunan takaa, mutta minä yritän eläytyä Olavi Uusivirran ajatusmaailmaan. Kolmeakymppiä lähestyvän ikuisen melkein-tähden näyttää riivanneen vereltä suussa maistuva nuoruuden ikävä, monelle tuttu halu pitää vielä hetken kiinni kaikesta siitä kohta taakse jäävästä. Siitä teenage wildlifestä. Nimibiisissä istutaan Taivaallisen rauhan aukiolla, eikä tarkoitus varmaankaan ole viitata kiinalaiseen vallankumousromantiikkaan vaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa nimeämään kalliolaiseen puistoon. Samassa teoksessa todetaan, että nuoruutta voi jatkaa kolmekymppiseksi, sitten muuttuu pultsariksi. En pidä tätä sattumanvaraisena assosiaatioketjuna.

Albumi pyörii liki pakkomielteisesti yhden aiheen ympärillä. Sattumaa ei ole sekään, että rennon rollarimainen ensisingle on nimeltään Nuoruus. Siinä lauletaan lapsikuoron säestyksellä:

Eilen vielä villi lapsi
tänään oot jo aikuinen
ja se sumuinen yö siinä välissä
oli nuoruus

Siitä yöstä Uusivirta on levynsä tehnyt. Sillä levyllä sekoillaan, rakastutaan, sekstataan harkitsemattomasti, hengataan Reeperbahnilla absinttihumalasta ja tulenkantajista haaveillen ja pudotellaan loputtomiin helsinkiläisiä paikannimiä. Jätkäsaari, Rööperi, Siltasaaren ranta…

Alli Tryggin puisto minun piti googlettaa. Tietysti se Kallion ilmaisutaidon lukiolta Hämeentielle viettävä nurmikaistale, jolla elämästä humaltuneita ihania nuorisolaisia voi bongailla touko- ja elokuussa. Eikä tämäkään ole sattumaa.

Tämä levy kun on kirjoitettu Kallion ilmaisutaidon lukion abitalven vuosikertomus toisessa kädessä ja ensimmäisen tyttöystävän valokuva toisessa. Ei se kerro nuoruudesta eikä teenage wildlifestä. Se kertoo siitä, millaista fantasiaa me haluamme vanhetessamme noista vuosista rakentaa. Se kertoo nuoruus-Disneylandista, jossa halukkaita mutta arvaamattomia tyttöjä on enemmän kuin todellisuudessa, jossa ensikänni kyllä päättyy oksentamiseen, mutta jotenkin romanttisesti.

Mutta toisaalta minä olen itse 33-vuotias ja yhä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on syvällisempi totuus nuoruudesta kuin se, jonka nuoret itse tietävät.

Albumin sisältämässä musiikissa ei ole mitään vikaa. Puheet tribuutista Juicen kaltaisille suomirokin esi-isille voidaan unohtaa: soundi on kyllä orgaanisempi ja 70-lukulaisempi kuin Uusivirran aiemmilla kiekoilla, mutta enemmän se on velkaa Born To Run -ajan Springsteenille, glamrockille ja akustista näppäilleille herkkiksille. Tunnelma on kautta linjan valoisan kepeä ja soitto-ote rennon vaivaton. Yhdessäkään biisissä ei ole mitään ihmeellistä tai omaperäistä, mutta kaikki jäävät päähän. Sinkkubiisin ohella suosikeiksi nousevat ihailtavan kirkasotsainen Sokea perhonen, progressiivisemmin kehitelty Reeperbahn ja ylevä Ne toiset, jonka erilaisten todellisuuksien kohtaamisesta ja sen mahdottomuudesta kertova teksti on levyn paras.

Kaikkea leimaa aito kiihko ja siihen 28-vuotiaalla väistämättä sekoittuva hiipivä epätoivo. Elvis istuu oikealla on manausyritys, itselle illalla kirjoitettu muistilappu, että elämän tajuaisi jatkuvan seuraavana aamunakin. Pidän konseptista.

Tänäkin vuonna tässäkin maassa tehdään monen monta omaperäisempää, tyylikkäämmin toteutettua ja moniulotteisempaa levyä, mutta en sitten tiedä, kuuntelenko niitä vuoden päästä tähän samaan aikaan, kun aurinko huijaa uskomaan, että ulkona olisi tarjolla inhimillistä lämpöä. Luulisin, että Uusivirran albumia kyllä kuuntelen. Ovathan Weston’s-panimon laatusiiderit ylivoimaisesti parempia kuin Rekorderlig, mutta silti se esanssinen mansikkaa ja limeä leikkivä aromi vaan kuuluu ensimmäiseen Ruttopuistossa vietettyyn iltapäivään. Eikä täydellisyys kuitenkaan ole kaunista. Symmetriset virheet ovat.

69 Ehkä tämä on Uusivirran loppulausunto siitä teenage wildlifestä, ehkä hän on nyt valmis aikuistumaan. Jotenkin haikea ajatus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2014 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress