Mount Eerie – Ocean Roar

P.W. Elverum and the Sun

Phil Elverum maalaa musiikillaan maisemia.

Vuoden parhaan albumimuotoon puetun maisemamaalauksen uhkaavampi puolisko.

Kirjailija-filosofi Edmund Burke kuvaili 1700-luvulla subliimia eli ylevää ”nautinnolliseksi tunteeksi ja mielihyväksi, jota koemme pystyessämme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman, että se on vaaraksi meille itsellemme”. Erityisesti subliimi herättää kokijassaan hämmästystä, mutta sen vähäisempiä muotoja ovat kunnioitus, palvonta ja ihailu.

1700-luvun lopun ja romantiikan ajan kuvataiteessa subliimi liittyi erityisesti maisemamaalaukseen, ihmisen pienuuteen luonnon hahmottamattoman jylhyyden, kohisevien valtamerien ja edessä jättimäisinä siintävien vuorien edessä. Nimistä mainittakoon Caspar Friedrich ja J.M.W. Turner.

Kun singahdetaan kaksisataa vuotta eteenpäin, emme voi olla soveltamatta samaa teoriaa myös Phil Elverumin Mount Eerie -yhtyeen tämän vuoden tuplalevyn toiseen puoliskoon Ocean Roariin. Jo yhdeksänminuuttisen avausraidan Pale Lightsin ensisekunnit asettavat kuulijan perspektiiviin suhteessa musiikkiin. Hyytävä ja kylmän mekaanisesti etenevä äänivalli jatkaa Mount Eerien black metal -viitteiden tiellä, mutta ilman sahausta.

Muutaman minuutin jälkeen hyökyvä riffi feidautuu taustaan ja luontoon vetäytyneenä erakkona tunnettu Elverumin hauras ääni nousee tiivistämään levyn moodia entisestään. Mies seisomassa rannalla kotiseuduillaan Washingtonin osavaltion Anacortesissa, mielettömän massiivisen luonnon edessä. Tällöin Ocean Roar saavuttaa subliimin, nousee musiikiksi, jonka edessä kuulija havahtuu omaan pienuuteensa.

“Pale lights from other islands
slow flashing
through blue dusk
across the water
seeing island shapes
‘Who is there?’ I call
A small yelp on the wind
and then
more roaring”

Albumiparin ensimmäinen osa, keväällä ilmestynyt Clear Moon on Ocean Roaria biisiorientoituneempi. Albumikaksikon osana se tuntuu surumielisen ja uhkaavan tyyneltä ennen myrskyä. Clear Moon oli seesteistä haahuilua lähimetsän hämärässä ja Elverumin pyrkimyksiä löytää tasapainoa luonnon kanssa. Clear Moonin melankoliasta huolimatta levyn esteettisenä kategoriana olisi helppo puhua pittoreskista, silmääkiehtovasta maalauksellisuudesta.

Ocean Roarilla tätä tasapainoa ei ole, vaan sen taituruus ja voima löytyvät kontrastista. Pale Lightsia seuraavat nimikappale ja Ancient Times ovat raukeudessaan kuin pariminuuttisia uppoamisia kirjoittajansa tajuntaan ja subliimin aiheuttamaan mielihyvään, kunnes Elverumin ties kuinka mones ”instrumentaaliksi” nimetty kappale maalaa aavemaisilla huiluillaan ulkoisen maailman tummaa horisonttia.

Sitä seuraava Waves ruhjoo nimensä mukaisesti ja meditatiivisena kuin myrskysään aallot rantakivikkoon ja vie levyn esteettisen ajatuksen äärimmilleen. Kappale esittää Elverumin muusikon sijaan maisemamaalarina ja Ocean Roarin kokoelmana sävyiltään yhtäläisiä kuvaelmia luonnon suuruudesta, huojuvista puista ja ikkunoita piiskaavasta myrskystä. Koukkujen sijaan kyse on äänenväreistä ja massasta. Vaikka yleistunnelma on yhtenäinen, jokaisen kappaleen luomat näyt eriävät toisistaan.

Samaisesta syystä Ocean Roar pääsee oikeuksiinsa vasta mahdollisimman kokonaisvaltaisena kuunteluelämyksenä, silmät suljettuina, niin että musiikin sydämessä oleva kitaradrone pääsee resonoimaan selkärankaa pitkin.

Elverumin Microphones-ajoista muistuttava raukea I Walked Home Beholding on tekstuaalisesti albumin toinen temaattinen ydin. Ihmisen pienuudesta nousee yksinäisyys ja mitättömyys kaiken massiivisen, kuten humisevan tuulen (jota Elverum tutki Wind’s Poem -albumillaan) ja kohisevan valtameren rinnalla.

“Tossed on the waves
blown onto land
Grasping meaning
in churning mess
A moment of clear air breathing, seeing the expanse
Totally at peace with the meaninglessness of living

Drifting in a changing world
alone
Reaching for a solid thing
in vain
The stone dissolves in the same wind I swim through
Where I live there is a constant roaring”

Elverumille syy luoda subliimia musiikkia on asettaa pieni ihminen omaan, merkityksettömään asemaansa. Siinä filosofisessa pyrkimyksessä Ocean Roar on hänen uransa toistaiseksi merkittävin teos. Se on valtava ja puhdistava maisemakuvaus valtamerestä, jonka käsityskyvyn rajat ylittävä koko muistuttaa moderniin aikaan ahdistunutta tekijäänsä biologisista realiteeteistä ja auttaa häntä löytämään sisäisen rauhan.

80 Ocean Roar on Mount Eerien tähän asti metallisin ja hankalin albumi, joka on oikeissa olosuhteissa kuunneltuna vaikuttava tutkielma ihmisen pienuudesta ja tarpeettomuudesta. Jos menet vielä tänä syksynä mökille, ei liene epäselvää, mikä levy sinun on otettava mukaasi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!