Minikritiikit, vko 4: New Order, Fidlar, Tuuttimörkö…

Fidlar – s/t

Wichita

64 Jos helsinkiläisklubi Hori Smoku järjestäisi kilpailun, jossa etsitään vuoden 2013 ”horismokumaisinta” yhtyettä, kalifornialaiskvartetti Fidlar olisi lähellä voittoa. Yhtye kirjoittaa nimensä isoilla kirjaimilla ja suosii samaa suorasukaisuutta musiikissaan, joka on riemukkaasti ja pidättelemättömästi surisevaa garagepunkpurkkaa ilman tolkun häivääkään. Fidlar tuntuu heristelevän välinpitämättömyyden keskisormea vähän kaikille, myös kuulijoilleen. Jo biisien nimet – Whore, Max Can’t Surf, Blackout Stout – paljastavat bändin ajattelevan, että mitä sitä suotta itseään rokkihommilla stressaamaan. Fidlar ei pärjää millään osa-alueella esimerkiksi Ty Segallille, mutta virnistelee ja lällättelee suunnilleen yhtä viihdyttävästi kuin Cheap Time. Neljätoista biisiä tätä tavaraa on tietysti aivan liikaa, mutta toisaalta ryppäästä löytyy herkkupala jokaiselle räminän ystävälle, on hän sitten kalleellaan Crampsin (Cheap Beer), Black Lipsin (No Waves), The Hivesin (Stoked and Broke) tai Motörheadin (White on White) suuntaan. Levyn paras biisi on Wake Bake Skate, mutta ei sekään countrypunkissaan Talmud Beachille pärjää. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Matti – Pakkotoistolla

Playground Music

50 Ennen kuin MySpace ja Soundcloud ottivat vallan, Mikseri.net-palvelu oli kotimaisille harrastelijamuusikoille keskeinen väylä musiikkinsa julkaisemiseen. Nopeasti syntyi suomiräpin alagenre: niin sanottu Mikseri-räppi. Ilmausta käytettiin synonyyminä persoonattomille räppäreille, jotka yrittivät surutta jäljitellä esikuviaan. Helsinkiläisen Matin debyyttialbumi tuo mieleen Mikseri-räpin kulta-ajat. Levyllä on hiilipaperikopioita Ruudolfin tuotannosta (Rillaillen, Fleiwaa), JVG:n urheiluläpistä (Bulk, Douppi) ja Rähinä Recordsin artistien levyiltä tutusta ”Parikymppinen mies hiljentyy miettimään elämänsä kipupisteitä ja saavutuksia” -räpistä (Juhani, Syvällä). Matin ongelma on siis omaperäisyyden puuttuminen. Kuntosalitreeniä käsittelevillä läpillä ja kengännauhabudjetilla kuvatuilla musiikkivideoilla Matti on jo saavuttanut YouTube-suosiota, mutta albumikokonaisuus ei pysy kasassa. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

New Order – Lost Sirens

Rhino

62 New Order ja bändistä eronnut Peter Hook väänsivät näistä Waiting for the Sirens’ Callin (2005) seuraajalle tarkoitetuista, jo vuosikymmenen vanhoista biiseistä kättä pitkään. Kahdeksanraitaisen albumin julkaisusta ilahtunevat vain fanit. Täsmäosumasinkku jää uupumaan, eivätkä muusikotkaan tästä paljoa hyödy. Bändi äänittää jo uutta materiaalia promoamisen sijaan ja Hookin revanssi jää valjuksi, koska mies on kertonut olleensa alkoholivieroituksessa osan äänitysajasta eikä hänen ylärekisteribassoaan täysipainoisesti levyllä kuulu. Bernard Sumnerin harjoittaessa tuttua sanahelinää on mieluummin taas keskityttävä itse musiikkiin, joka ei paranna Sirens’ Callista kuin lyhyemmällä kokonaiskestollaan. Minulle edukseen erottuvat Tore Johanssonin tuottama köyhän miehen Chic-purkkapoppis Sugarcane ja vanhoja synasoundeja kierrättävä Hellbent. Anemiaan putoaa laahustava Recoil, joka jotenkin tekee jopa Scott Walkerin Seventh Seal -samplestaan tylsän. Seireenien sijaan kyseessä on kuitenkin niin tasapäisen keskiverto lammaslauma, että sinun suosikkisi poikennevat näistä. Faniminälleni Lost Sirens on kulahtanut pehmolelu, jota en kehtaa heittää pois, vaan johon käpertynen ja kiintynen hieman nykyistä tiukemmin. Laitan arvosanan tähän ennen yhteensulautumista. (Gaius Turunen)

http://youtu.be/d3H6XXsGTQA

Pascal Pinon – Twosomeness

Morr Music

68 Hoidetaan se väistämätön vertaus alta pois heti kärkeen: Pascal Pinon on ”Islannin First Aid Kit”. Ei tosin niinkään musiikkinsa vaan kokoonpanonsa puolesta: 1920-luvulla kuolleen kaksipäisen sirkuskummajaisen mukaan nimetyn yhtyeen muodostaa niukin naukin täysikäinen kaksospari Jófríður ja Ásthildur Ákadóttir, joiden musiikki on torkkupeiton lämmittämään puolielektronista folkpoppia. Jos Múm ei olisi Islannista, kutsuisin Pascal Pinonia ”Islannin Múmiksi”. Nyt joudun supisemaan jotain epämääräistä ”jäätiköiden CocoRosiesta” ja ”makuuhuone-Sigur Rósista”. On yhtä lailla huvittavaa kuin väistämätöntä, että Twosomenessin julkaisee berliiniläinen Morr Music. Se on nimittäin julkaissut tämän levyn monta kertaa aikaisemminkin, tosin vuosituhannen vaihteessa ja toisten esittäjien nimissä. Oikein kiva albumihan tämä on, mutta sen yksipuolisuus ja sävellyksellinen heppoisuus alkaa paljastua viimeistään kolmannella kuuntelulla. Avausraita Ekki Vanmeta jää kuitenkin korvien väliin lupauksena paremmasta; se on äärimmäisen kaunis ja soittorasian sulokkuudella kilisevä musiikillinen kissanpentu. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sammal – s/t

Svart Records

80 Sammalen kohdalla puhutaan hämmentävän paljon Love Recordsista. Se kertoo mielestäni perspektiivivirheestä. Suomessa lähes kaikki 1970-lukulaiselta kuulostava musiikki isketään säälimättä tuon yläkäsitteen alle, vaikka se imisi aivan yhtä paljon vaikutteita maailmalla hippikrapulan luvattuna vuosikymmenenä vallalla olleista virtauksista. Esimerkiksi Sammalen hienon debyytin pärähtäessä soimaan ensimmäiset mielleyhtymät Fillmore Eastin lavalle, eivät Kultsalle. Toisaalla ilmassa leijuu vahvana Tony Iommin henki, ei Jukka Tolosen. Hammondin kurituksessa on enemmän Jon Lordia kuin Jukka Gustavsonia. Kyllä Love Records on levyllä läsnä, varsinkin Piirpaukeen mieleen tuovassa kansanmusahenkisessä ja elävästi Kokki Kolmosen mieleen tuovassa instrumentaalissa Jäniksen vuosi. Levyn huippukohta on sijoitettu heti alkuun. Puolikuu on hieno pieni haters gonna hate -rykäys. Sitä seuraa 9-minuuttinen Esox Lucius, jossa on kuultavissa uudempiakin vaikutteita. Kertsin melodia voisi sopia esimerkiksi Ulverin myöhempien aikojen levyille. Tai se olisi voinut tulla Mikael Åkerfeldtin kynästä. Ajassa 3.15 bändi iskee boogie-vaihteen silmään. Kaiken kaikkiaan Sammalen debyytti on oivallinen levy, jolla yhdistellään erilaisia karvapäisiä minigenrejä luontevalla tavalla. (Arttu Tolonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Scarlet Youth – The Everchanging View

Homesick

74 Raukean melankolinen, synteettisiä ääniä kohteliaasti säröisiin kitaroihin yhdistelevä melodinen pop on hiipinyt vaivihkaa yhdeksi suomalaisen indien eturivin ilmaisukeinoista: viime sesongilla Burning Hearts ja Delay Trees, alkavalla puolestaan Neøv ja Paperfangs – ja tässä välissä vielä Scarlet Youth. Toiseen albumiinsa ehtinyt helsinkiläisyhtye kuulostaa hyvällä tavalla nuorelta ja aloittelevalta bändiltä, vaikka sen kokoonpanossa on soittajia ties mistä, The Everchanging View’n sisältämän musiikin kannalta täysin merkityksettömistä yhtyeistä. Scarlet Youth huokuu samanlaista punaposkista viattomuutta kuin oletetut esikuvansa. Sen musiikissa – niin kuin edellä mainittujen kotimaisten kollegoidensakin musiikissa – kuulee New Orderin kotikutoista rytmikkyyttä, Slowdiven kissanpentu-shoegazea sekä Field Micen ja/tai Belle & Sebastianin haikeita huokauksia. Sama resepti on vienyt länsinaapurista maailmalle muun muassa Radio Deptin. Scarlet Youthin tasavahvasta (ja vähän tasapaksusta) biisiyhdeksiköstä paras käyntikortti moisten haaveiden toteuttamiseen on singlenäkin julkaistu What It’s Worth. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tuuttimörkö – Tuuttimörkö on totta

Monsp Records

82 “Tää ei oo hiphop-renessanssi, tää on vaan tällanen levy”, Tuuttimörkö räppää debyyttialbuminsa Tuuttis tulee, oletko valmis? -avausraidalla. Fintelligensin muinaiseen debyyttiin viittaava rivi tiivistää Tuuttimörön maailman. Siellä nukkuminen kiinnostaa enemmän kuin töihin meneminen. Siellä matkustetaan 1800-luvulla vanhentuneilla metrolipuilla, kuten Mä kävelen tätä kävelyä –raidalla. Musiikillisella janalla Tuuttimörkö sijoittuu DJ Kridlokkin ja Eevil Stöön puoliväliin. Tuuttimörkö ei piehtaroi synkkyydessä, kuten DJ Kridlokk, mutta ei myöskään rakenna itsestään samanlaista sarjakuvahahmoa kuin Eevil Stöö. Lopputuloksena on helposti lähestyttävä albumi, joka välttelee onnistuneesti huumoriräpin leimaa. DJ Kridlokkin tuotanto pitää levyä pinnalla niinäkin hetkinä, kun Tuuttimörön ulosanti jää sisällöttömäksi sanahelinäksi. Synkästä Memphis-henkisestä tuotannostaan tunnettu DJ Kridlokk näyttää tällä levyllä itsestään uuden, valoisamman puolen. Albumin jälkimmäisellä puoliskolla on selkeitä täyteraitoja, mutta esimerkiksi Totuus ja Pitkät vitut blogosfääriin ovat kuluvan talven kovinta suomiräppiä. Tuuttimörkö on kieltämättä omalaatuinen räppäri, mutta hän tarvitsee onnistuakseen DJ Kridlokkin tasoisen tuottajan. (Tuomas Kokko)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!