Kendrick Lamar – Good Kid, M.A.A.D City

Aftermath/Interscope

25-vuotias Kendrick Lamar tulee suoraan Comptonista.

Dinosaurus hiphoponicus?

Jos ei elä ja hengitä hiphopia, genren albumeihin tarttuminen vaatii aina tietynlaista sitkeyttä. Nytkin edessä on vain 12 biisiä, joiden yhteiskesto on yli 68 minuuttia – eikä tämä ole edes deluxe-versio. Kaltaiseni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun suoraviivaiseen hittiräppiin tottuneen kuuntelijan ei auta kuin hengittää syvään ja aloittaa savotta.

Kendrick Lamarin Good Kid, M.A.A.D City on saanut viiden tähden arvioita kautta linjan, mutta ne johtuvat kai lähinnä siitä, että se ylipäätään on ilmestynyt. Räppäri, joka on työskennellyt valtavirtaesikoisensa parissa kahdeksan vuotta, pitää palkita jotenkin.

”Mutta hei, Good Kid, M.A.A.D City on konseptialbumi. Etsä vaan tajuu”, sanoo joku ääni sisälläni. Ehkä en sitten tajua. Lamar on hyvä räppäri, mutta ei artistina hehku samalla tavalla kuin Eminem, Kanye West, Lil Wayne tai edes Frank Ocean tai Drake. Albumin perusteella häntä on hankala oikeasti rakastaa tai vihata. Good Kid, M.A.A.D Cityä vaivaa lisäksi sama ongelma kuin niin monia tämän päivän kunnianhimoisia hiphop-albumeita. Se on kuin juoneltaan liian köykäinen elokuva tekijästään keskittyen liikaa päähenkilön ympärille. Ja jos päähenkilö on Lupe Fiascon tasoinen ykkösdivarin tähti, ei elokuvakaan nouse klassikoksi.

Virkistävintä Good Kid, M.A.A.D Cityssä on Lamarin tekstien sävy, joka ei keikahda Draken ”anteeksi, mua itkettää, kaikki on päin persettä, mutta saanko panna sua” -osastolle, vaan pitäytyy perinteisessä gettoympäristössä ja nais-, huume- sekä rahaongelmien kyllästämässä maailmassa. Otteessa ei ole mitään uutta, mutta se toimii.

Musiikillisestikin albumi on parhaimmillaan asian ytimessä ja perin old school, kuten esimerkiksi loistavalla Money Treesillä. Swimming Pools (Drank) patsastelee yhä täysin omassa sarjassaan ja nousee vuoden parhaiden kappaleiden joukkoon – miksi albumilla ei ole enempää tällaista herkkua? Aiempi single, Dr. Dren kanssa tehty The Recipe, on vielä jostain käsittämättömästä syystä jätetty pois kuuntelemaltani versiolta. Onneksi albumin vastaavaksi tuottajaksi merkitty Dre on mukana levyn tähtihetkiin lukeutuvalla Comptonilla.

Kaikki Good Kidin biisit eivät sitten yksinkertaisesti pysy kasassa. Skitit venyvät ja paukkuvat, pohjimmiltaan tarttuva Real on yli seitsemän minuutin julistus siitä, miten tärkeää on rakastaa itseään ja 12-minuuttinen, kaksiosainen Sing About Me, I’m Dying for Thirst ei ole niinkään musiikkikappale kuin side silmillä hortoileva hengellinen novelli geton arjesta. M.A.A.D Cityn Neptunes-soundi kuulostaa hyvältä, mutta ei senkään kappaleen tarvitsisi kestää kuutta minuuttia.

Good Kid, M.A.A.D City muistuttaa tavallaan Kanye Westin The College Dropout -esikoista (2004), mutta sitä leimaa ajalle ominainen mahtipontisuus, joka ei johdu ensiluokkaisista sampleista, kuten Westin upealla Through the Wirella, vaan tarpeesta luoda jokaisesta kappaleesta edellistä avarampi, pidempi ja suurempi. Se tekee albumista ehkä paperilla mielenkiintoisen, mutta kokonaisuus vuotaa lopulta pahasti yli äyräiden. Melkein kaikkialta olisi voinut tiivistää.

Ehkä siinä on tämän päivän hiphopin suurin ongelma: biitit ja räppärin taidot hitintekijänä eivät enää merkitse mitään. Pitää nousta aina vain korkeammalle ja tähdätä kauemmas. Enää ei kilpailla siitä, kenellä on parhaat biisit ja kovimmat vierailijat vaan siitä, kuka onnistuu myymään konseptialbumina kummallisimman kokoelman sekalaisia kappaleita ja saamaan korkeimmat pisteet Pitchforkilta.

Ehkä syytän sinua Kanye West. Sinä pilasit minun rap-nautintoni.

75 Olemattoman elokuvan soundtrack, jonka ansiot rap-albumina ovat kiistämättömät, mutta joka jää harmillisesti junnaamaan paikoilleen, kun seuraavan näytöksen pitäisi jo alkaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!