Dean Blunt – The Redeemer

World Music/Hippos In Tanks

Dean Bluntilla on hauska lippis, koska siinä lukee Lance Armstrongin perustaman syöpäsäätiön nimi.

Dean Bluntilla on hauska lippis, koska siinä lukee Lance Armstrongin perustaman syöpäsäätiön nimi.

Mitä nyt taas? Metapoppia joo totta kai. Los Angeles do it yourself joo joo.

DeanBluntKansiAi niin tää on se jätkä siitä yhdestä bändistä, jonka nimi on muka jonkun nimi. Saul.. eiku Hype Williams. Sama tyyppi, joka on tehnyt kaikki rap- ja purkka-r’n’b-videot. Tai siis ei ole. Bluntilla ja sillä yhdellä mimmillä, Inga Copelandilla joo tarkistin, on levy-yhtiö tai muutama, jokin niistä on tämänkin kai julkaissut tai jokin joka julkaisee niitä.

Viime vuonna ne tekivät kahdestaan sen levyn, jonka kannessa luki isolla EBONY… Black Is Beautiful. Se on ilmeeltään aika samanlainen kuin tämä uusi, jonka Blunt on tehnyt yksin: ääniä, leikkeitä, sanoja, tunnelmia, värejä, hajumuistoja ja harhoja ajoista ja paikoista, joihin ei pääse tekemällä ehjiä kappaleita. Eivät ne samoja äänilähteitä tai viittauksia käytä, mutta soittavat pelkästään niitä molemmat.

Black Is Beautiful oli huumaavan sekaisin ja lasittunut: yhtä sykkyrällä kuin liian monta vuosikymmentä itsestään tyydyttynyt popmusiikki, jota oikein kukaan ei osaa enää järkyttää.

The Redeemer on ihmissuhdelevy. Luin jostain.

Jos Blunt sai Copelandin kanssa likaista neonvaloa vangittua purkkiin, yksin hän tekee musiikkia, joka kuulostaa kuulokkeilla silmät kiinni keskittyenkin taustalla soivalta puolitutulta levyltä, joka joutuu jakamaan tarkkaavaisuuden kahdeksan muun asian kanssa, eikä mikään niistä ole kovin kiinnostava. Ennen The Redeemeriä Blunt on julkaissut kaksi Narcissist-minilevyä, -mixtapea, ihan sama. Ne kuulostavat aika samalta kuin The Redeemer, mutteivät niin harkituilta. Eli ne eivät ole niin tylsiä.

Välillä Blunt laulaa samaa kappaletta, joka soi, välillä ei. Välillä volyymi on “oikea”, usein ei. Vau. Nainen saattaa laulaa kaksi riviä, sitten tulee vähän aaltoja ja maitopurkilla äänitettyä synaa. Kokeillaanko soulia sinnepäin, ihan läpällä siis, nää, lyhyt kitarameemi jostain 1970-luvulta.

Todellisinta levyllä ovat leikkeet ehkä aidoista puhelinvastaajaviesteistä, koska retro viestintäteknologia ja meidän niinku tavat tehdä asioita ja tämä levy kuulostaa niiltä.

Ei tällaista musiikkia taida kukaan muu juuri nyt tehdä, mutta silti se kuulostaa jo nyt geneeriseltä. Hype Williams ja jotkin muut Bluntin projektit olivat vielä arvaamattomia ja etäisimmilläänkin säilyttivät jonkin kiinnekohdan joko todellisuuteen tai fiilikseen, jota käyttivät hyväksi. Jokin kyllääntymispiste kalifornialaisessa casiomankkaneoretropopissa on saavutettu: ei vain huvita enää.

Dean Bluntia vertaa väistämättä Ariel Pinkiin. Siinä missä Ariel antaa itsensä flipata niin monta kierrosta, etteivät muut pysy laskuissa tai nousuissa – ja onnistuu saattamaan tollot ideansa valmiiksi kappaleiksi, joissa soi yhtä aikaa viisi genreä viimeisen 30 vuoden ajalta – Blunt kuulostaa Arielin ja Kurt Vilen dokauskaverilta sammumassa kesken biisiaihion. Papilla Blunt matkii hetken Tindersticksiä, joka ei ole uskaltanut lähteä edes baariin voivottelemaan viime yön totaalista musertumistaan tuntemattoman naisen syliin. ”You bring out the best in me.”

Sitten muutama kirkonkello päänsäryn läpi suodatettuna. All Dogs Go To Heaven aloittaa hienosti hoipertavan riffin, joka humaltuu itsestään samalla kun viereisessä kämpässä joku soittaa rumpuja melkein samaan tahtiin. Naamassa on glitteriä. Tämä riittää Bluntille.

51 Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että Dean Blunt ja Inga Copeland ovat kiinnostavampia musiikin julkaisijoina kuin tekijöinä. Todella hankalaa The Redeemeriä on enää ottaa tosissaan, vaikka sen 45 minuutista noin kaksitoista jostakin kutitteleekin. Ehkä en vain jaksa uskoa, että jonkun päässä maailma todella kuulostaa tältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!