Barry Andrewsin Disko – Kuka siellä?

Fonal

Tämä hymy näyttää viattomalta, mutta saa kuulijan tuntemaan olonsa epävarmaksi.

Barry Andrewsin Disko työntää kuulijan jyrkänteen reunalta alas, leijailee koko matkan virnuillen vieressä ja ottaa lopulta pehmeän kopin.

Herään keskellä yötä, mutta en ole varma olenko valveilla. Viereeni on kasvanut seinä, johon kylmä hiki on liimannut minut. Seinä tuoksuu muistoilta ja sen paksuutta mitataan vuosissa. Pölyistä rappausta putoaa kasvoilleni aina kun koetan vaipua uuteen uneen.

Seinän takaa kuuluu musiikkia. Kaukaa, hyvin kaukaa. Äänistä saa tuskin selvää, mutta musiikin hahmon tunnistaa helposti. Sillä on pulssi, lannistunut mutta vakaa. Laulu roikkuu musiikin päällä kuin nahka orrella. Se heiluu lämpimässä tuulessa ja osoittelee sormella.

Hypnoottista, kaunistakin. Ja samalla ärsyttävän epävireistä ja näsäviisasta. Haluaisin nukkua, taintua, päästä eroon näyistä. Koetan kääntää kylkeä ja lupaan että en kuuntele enää koskaan Kemiallisten ystävien tai Paavoharjun musiikkia ennen nukkumaanmenoa. Äänikerrostuma ei jätä kuitenkaan rauhaan.

Lopulta luovutan. Tämä on taas näitä öitä. Koetan sytyttää lampun, mutta sähkö ei tottele. Näen katkenneen kuparilangan vääntyvän pimeässä pirulliseen hymyyn. Johan nyt on perkele. Yritän sopeutua. Liikun musiikin tahtiin, mutta huomaan liikkeitteni olevan hallitsemattomia. Käteni hakkaa seinää. Ehkä se on viesti naapurille. Toinen käteni piirtää ilmaan kuviota. Ymmärrän sen makaaberiksi tanssiliikkeeksi.

Lupaan poistaa myös muut Fonalin artistit iltahetkistäni.

Jostakin katon rajasta tulvii valoa kuin vanhasta elokuvaprojektorista. Valo piirtää vastapäiseen seinään rakeisen kuvan. Menneiden aikojen iloa, mustavalkoisiksi arkistoituneita hymyjä. Kuva irtoaa seinästä, kiertyy ympärilleni. Naisia 1920-luvun iltapuvuissa. Heidän liikkeensä rahisevat filmin lailla. Hahmot tulevat hieman liian lähelle ja katoavat kun koetan kaapata heidät syliini. Kohta he ovat taas vieressäni. Heidän suunsa eivät liiku, mutta jostakin kuuluu jodlausta.

Taidan lähestyä yön huippua.

Ja sieltä se saapuu, valokeilalla ratsastaen, kuluneen urkufanfaarin saattelemana, pirulainen itse. Hahmoa ei näy, mutta hänen liikkeensä ja läsnäolonsa tuntuvat huoneessani. En yritäkään selittää. Kokemus muuttuu heti puhtaammaksi, kauniimmaksi. Materiaton läsnäolo purkautuu narisevaksi lausunnaksi, luikertelee pään sisälle, jää sinne.

”Sillä nukuin todella hyvin,
paremmin kuin pitkään aikaan,
eikä nyt väsytä lainkaan.”

Se vittuilee.

Kuka minua kiusaa? Miksi riivaaja tuntuu kantavan ajan laahusta mukanaan? Kuinka vilpitön se on? Voinko uskoa sitä, voinko antaa sille vapahduksen? Koettaako se tunnustaa jotakin? Yrittääkö se luoda yhteyttä, tarvitseeko se minua? Vai haluaako se vain leikkiä kustannuksellani? Onko se kertonut samat tarinat muillekin?

Eikö sekään saa unta? Siksikö se on täällä? Toinen haavoittunut? Toinen yksinäinen? Olemmeko löytämässä toisemme, vai laskemmeko vain lampaita?

”Yks kaks kol nel viis kuus sei kasi
ysi kymppi yytoo kaatoo kootoo neetoo
tää homma alkaa etoo
mutta silti täytyy alottaa uudestaan”

Lampaat nyljetään. Lunastus. Kuolevatko ne syntieni tähden? En haluaisi tapattaa niitä. Teuraslinja nakuttaa kuitenkin kuin kone. Kone. Olen ympäröinyt itseni koneilla, joilla on nälkä. Koneiden keskeltä pääsen pois vain lentämällä. Vain siivillä on voimaa murtaa totunnaisuudet. Kaipaan uutta perspektiiviä, ilmaan nousevia sänkyjä, avautuvia kattoja, tähdistä laskeutuvia seittejä, lintuja.

”Talitintti, talitintti
nytkö sulle riitti
sua tuskin kukaan oikein koskaan kiitti”

Musiikin on ylitettävä järki. Se on pelastuksemme, yö toisensa jälkeen. Ilman sitä pysyisimme järjissämme.

Katson siis vapauden mieletöntä kuvaelmaa. Mielettömyys on vapaus, vapaus on pelkoa, pelot siirtymävaiheita, niiden takana uudelleen asettunut todellisuus.

Tämän tajuaminen sattuu aivan helvetisti. Se tarkoittaa jonkun hyvästelemistä. En tiedä, olenko vielä valmis lähtemään. Turvaudun viimeiseen oljenkorteen. Pidän kaikkea sairaana vitsinä. Pakkaan kuvaelmat purkkiin ja lyön päälle leiman.

Tiedän toimineeni väärin. Aliarvioineeni. Raaputan leiman pois. Se ei riitä. Avaan purkin kannen. Vangit kumartavat minulle ja erkaantuvat yön nurkkiin, kukin taholleen. Hellyttävä näky. Mikä minä olen heitä kahlitsemaan?

Ikkunan takana alkaa sarastaa. Päivä nousee harsona, hieman kutiavana keinokuituna, jota musiikki soittaa. Olen jäänyt välitilaan, jossa en hallitse näkemääni, en kuulemaani. Katon rajasta viiltävä valoviiva muuttuu himmeämmäksi, naapurihuoneessa projektorin kela pyörii tyhjänä. Olen jäämässä taas yksin. Jossakin soi kirkonkello. Äänet katoavat etäisiksi, pehemenevät.

Juuri kun aloin tottua niihin. Oppia niiltä.

Draamassa on kaari. Viimeinen melodia on saattohoitoa. Se vie pois, palauttaa paikalleen. Ja kuiskaa lopuksi lohdutuksen. Se on yksi kaunis sana, jossa ei ole yhtään kirjainta. Se on soljuva hetki, metaforasta todellisuuteen uiva joki.

Virta kuljettaa aamun ohi. Seinä makaa murentuneina muistoina ympärilläni. Sen takaa tuleva valo tuntuu hetken aikaa lempeältä. Aurinko, vanha lihava ystäväni. Kauttasi minulla on vielä kosketus maailmaan. Pilkaksi luulemani suu valokeilassasi onkin vain oksien kudelmaa.

Ihoni tuntuu kuivalta.

Nousen huterin askelein ja kuljen kohti kylpyhuonetta. Juon lasillisen vettä ja mittaan kuumeeni. 39,6 astetta. Se selittää paljon. Annan kylmän veden valua kraanasta ja mahdutan pääni putouksen alle. Ylleni tihkuu putkien ruostetta. Kemijoki tulvii.

Kylpyhuoneen peili on jostakin syystä vinossa. Kun suoristan sitä, näen kasvoni. Tyrmistyn. Olen nuortunut vuosia. Peilikuvallani on mustat leveäsankaiset silmälasit ja paksumaltoinen hymy.

Jukka Herva, sinäkö siellä?

76 Barry Andrewsin Disko tarjoaa vanhahtavaa kauneutta, kadonneita vireitä, odottamattomia musiikillisia yhteyksiä, vangitsevaa epätasaisuutta ja ovelaa huumoria. Kokonaisuus tuntuu luonnosmaiselta, mutta musiikin estetiikkaan ja yksittäisiin hetkiin rakastuu helposti. Ja kuten Fonalin levyjen kohdalla yleensäkin, analyyttinen kuuntelu on varmin tapa joutua pahasti eksyksiin. Vaikka levyn alkupuoli jää aavistuksen hataraksi, on albumi rikkaimpia vapaiden assosiaatioiden lähteitä aikoihin.