Helmikuu on omistettu vuoden 1997 kuumimmille pophelmille.
I may be paranoid, but not an anroid.
Kukaan ei voi viedä Richardin kävelyjuttua! Ei edes Jagger! Tai oikeastaan Klein…
Päivän eeppisessä popklassikkotekstissä paneudutaan Notorious B.I.G:n murhaan huolella ja hartaudella.
Eli kuinka “fat dancer from Take That” kasvoi lopulta aikuiseksi.
Beth Gibbons laulaa kuin koko mafiaelokuvan lavastuksessa savuisen ravintolan nurkkaan käpertyneen naisen sielullaan, että sinun on pakko, kertakaikkisen pakko olla minun.
Marlena Shaw’n rouhea ääni tunkeutuu krapulaiseenkin tietoisuuteen samanlaisella vääjäämättömyydellä kuin Carillon legendaarinen jälkimaku.
Dave Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon uransa rakastetuimmassa kappaleessa.
Your Woman eli millaista on olla mukana perinteisessä trotskilaisessa tai marxilaisessa liikkeessä; olla lesboon rakastunut heteromies; olla heteromieheen rakastunut homomies; olla tyttö, joka on rakastunut valehtelevaan, petolliseen ja teennäiseen marxistiin.
Neulanpisto, Elvis, kallis paratiisi, seuramatka pois itsestä… Ladies and gentlemen, Jason Pierce ja Spiritualized.
Minä voin kuunnella Dry The Rainia ja kuvitella kappaleen kertovan sydänsuruistani. Tai työttömyydestäni. Tai vaikka siitä täysi-ikäistymisen kynnyksellä kalvavasta tunteesta, että seisoo yksin maailman tuulissa, eikä kukaan ymmärrä.
Primal Screamin maaginen hölynpöly iski Niko Peltosen tajuntaan kuin miljoona volttia.
Brimful of Asha-single on brittiyhtye Cornershopille ja sen keulakuvalle Tjinder Singhille taakka, josta he eivät pääse koskaan eroon.
Nuorta Usheria ahdistaa, kun hän liikaa naista saa.
Miten viisaita lapsia! Laulavat siitä, että kaikki hyvä saattaa haihtua hetkessä, joten pidä siitä kiinni.
Se siitä. Täydellinen C-osa löydettiin jo vuonna 1997.
Kun kaksi ulottuvuutta kohtasivat, syntyi yksi viimeisiä big beat -klassikoita.
Arttu Tolonen loikkii parilla askeleella italialaisesta pehmopornosta amerikkalaiseen vainoharhaan. Hyvä.
Joskus tuotepopin kaava onnistuu siinä, missä alkemistit epäonnistuvat. Niin tässäkin tapauksessa, kirjoittaa Juha Merimaa.
Joni Kling kertoo treffailustaan brittipopin nokkamiesten kanssa ja siitä kuinka vain yksi heistä onnistui koskettamaan häntä. Öhöm.
