Popklassikot 1990

Vuoden 1990 klassisimmat popkappaleet Baby’s Coming Backista Nothing Compares 2 U:hun parin hiirenklikkauksen päässä!

Princellä ja Sinéadilla tuskin on paljon yhteistä, mutta Nothing Compares 2 U:n täydellisyyteen tarvittiin heidät molemmat: toinen kirjoittamaan kappale, toinen kokemaan se meidän puolestamme.

Enjoy the Silence on samanaikaisesti hallitun viiltävä ja kuulaan haikea; se säihkyy harmaan, mustan ja sinisen väreissä, siinä ei ole mitään liian vähän tai liikaa. Se on täydellinen popkappale.

Eli kuinka yksi sample ja italialaiselta bootleg-levyltä napattu raukea, mutta määrätietoinen biitti muokkaavat sentimentaalisesta comedown-biisistä laiskan hedonistisen tanssiklassikon.

Seal debytoi epätodennäköisellä brittiykkösellä. Gaius Turunen arvostaa myös Adamskia.

Kuusi minuuttia ja viisikymmentäkahdeksan sekuntia, joita pidemmälle shoegaze ei koskaan päässyt.

Hannu Linkola nostaa Pet Shop Boysin kanssa elettä syvällisemmän maljan kaikille, jotka kulkevat ajan läpi.

Nuhjuisten ja ujojen kuvitelmissa Sundays-pariskunnan asunto oli lattiasta kattoon täynnä Penguinin kirjoja ja isoja ruukkukasveja, ja ainakin kaksi kissaa loikoili laiskasti isoilla sohvilla.

Deee-Lite oli ottanut tehtäväkseen viedä joitain vuosia aiemmin alkanen 1970-lukuretroilun loogisen drag queen -lakipisteen valtavirtaan. Sitä ei voinut sivuuttaa kuvina eikä äänenä.

Huumori ja chillout ne yhteen soppii.

Aatami soittaa panhuilua, Eeva tanssii viettelevästi ja käärme näkee tilaisuutensa tulleen.

Aika ei ollut kypsä Pixiesille vuoden 1990 elokuussa. Aika oli kypsä sen seattlelaiselle pikkuveljelle noin vuotta myöhemmin.

Lainakappaleilla esittäytynyt Saint Etienne löysi välittömästi paikkansa pop-rakennuksen kirjastohuoneesta, vastakkaisesta siivestä hedonismiin ja rock’n’roll -menoon nähden.

Pöllimisestä on jääty kiinni – mutta vain kerran. Sitten oppi meni perille: se pitää tehdä hyvin. Ja se on kivaa.

Olet uskomaton! Arttu Tolonen popkulttuuripenetroi pystymetsästä lyhyeksi tähdenlennoksi nousseita siloposkipoppareita.

Vapour Trail on piknik, jolla seuralaisen hymy sokaisee aurinkoakin tehokkaammin. Sitä kuunnellessa tekee mieli sulkea silmänsä, nojautua taaksepäin ja tuntea musiikin lämmön kasvolihaksillaan.

Jos A Tribe Called Quest olisi ollut yritys, Can I Kick It? olisi ollut sen visio ja missio, rullattuna biittiin, joka on rasvaisempi kuin turkulainen kebab neljältä aamulla ja jazzahtavampi kuin kuin käry Jeff Spiccolin pakussa.

”Crazy tarjoaa samanaikaisesti hyvää mieltä ja kyyneleitä kirvoittavaa haikeutta sekä riistävää todellisuutta ja savuverhon peittämää popilluusiota.”

Jos lakkaamme himoitsemasta iPhoneja, kivoja vaatteita ja hybridiautoja, meitä onkin yhtäkkiä vaikeampi ohjailla, Santtu Reinikainen kirjoittaa.

Uhmaa ja päättäväisyyttä huokuva The Power on päätynyt soimaan monien urheilumittelöiden taustalle. Yhtä hyvin sen voisi kuvitella toimivan energiajuoman mainoksessa.