Ystävät, toverit ja muita Suomi-indien lähes unohtuneita klassikoita

Welcome back, Wojciech!

Suomalaisen levyn – ja etenkin indielevyn – elinkaari on lyhyt. Viisi vuotta vanhan, aikoinaan melko suositunkin albumin löytäminen paikallisen levykauppiaan valikoimasta saattaa olla työn takana. Maahamme on vasta kehittymässä kulttuuri, jossa menneiden vuosien ja vuosikymmenten aarteita nostetaan systemaattisesti uudelleen kuunneltaviksi, arvioitaviksi ja ihasteltaviksi ennen kuin ne häipyvät – kenties lopullisesti – historian hämäriin.

Yksi noista unohduksen partaalla olevista pikkuklassikoista on turkulaisen unipopyhtyeen Wojciechin Ystävät, toverit (2004). Plastic Passion -levymerkillä ilmestynyt albumi oli julkaisuvuotensa kiitetyimpiä suomalaisia indielevyjä, Grandaddyn, Sparklehorsen ja The Flaming Lipsin hengessä pulputtava popfantasia, joka kirvoitti neljän ja viiden tähden levyarvioita ja kuiskutuksia vuoden debyytistä.

Mutta missä Wojciech on nyt, kolme albumia ja kahdeksan vuotta myöhemmin?

Vastaus on helppo antaa: tänään lauantaina 3.3. Wojciech palaa esiintymislavoille lähes kolmen vuoden jälkeen ja soittaa kello 21 alkaen Turun Bar Kukassa Nuorgamin suomalaiseksi indiepopklassikoksi tässä ja nyt julistaman Ystävät, toverit -albumin. Kiitos, Jari, Sami, Heidi, Marko ja Aleksi!

Wojciechin paluun kunniaksi Nuorgam nostaa framille Ystävät, toverit -albumin ja kahdeksantoista muuta suomalaisen indien lähes unohtunutta klassikkoa!

Wojciech – Ystävät, toverit (2004)

Hannu Linkola

Mikä: Sparklehorsen levyt lienevät pyörineet vuosituhannen vaihteessa ahkerasti kotimaisen vaihtoehtoväen soittimissa. Silti niiden kaiut ovat jääneet yllättävän vaimeiksi. Ehkä moni koki Mark Linkousin luoman utuisen kitkerän tunnelman liian arvokkaaksi, jotta siitä olisi voinut lohkoa palasia oman musiikin tueksi. Jo tästä syystä turkulaisen Wojciechin debyytti Ystävät, toverit tuntui ilmestyessään pieneltä tapaukselta. Vuonna 2004 julkaistu albumi noudattaa monessa mielessä Sparklehorsen uniikkia äänikieltä, mutta päätyy kuitenkin luomaan oman maailmansa ja omat kuvaelmansa. Levyn jokainen sointu tihkuu varautuneen innon ja kainostelevan nerokkuuden valloittavaa taikaa, josta Wojchiech on sittemmin jalostanut neljän ja puolen levyn laajuisen katalogin. Yhtyeen myöhemmästä tuotannosta etenkin temaattinen Sointula (2007) on debyyttilevyn kaltainen klassikko – ja harmillisen unohdettu sekin.

Miksi: Ystävät, toverit tuntuu vuosienkin jälkeen hämmästyttävän koherentilta ja tasapainoiselta kokonaisuudelta. Musiikilliset vaikutteet värittävät Jari Oisalon lumoavaa mielikuvamaailmaa tyylitajuisesti, vailla tarpeetonta jäljittelyä tai keinotekoista pyrkimystä isänmurhaan. Levyn pinta on sähköinen, laulu lähes kuulumattomaksi vieraantunutta ujellusta, mutta samalla kappaleissa puhuu ihminen, suhisee kaislikko ja sykkii avaruus. Monikerroksisia sävellyksiä höystetään väljää konseptuaalisuutta korostavilla välisoitoilla ja rikkailla sanoituksilla, jotka hakevat edelleen vertaisiaan. Klassisten satukirjojen, vanhahtavan teknologiautopian, valloittavien uusiosanojen ja absurdien unikuvien sekoitus rakentaa oman nostalgian lämmöllä pyörivän todellisuutensa, jonne tekee edelleen mieli pujahtaa kuutamokuulaina öinä.

Kuuntele: Kun kevättalven ilta kasvattaa ympäröivien lumikinosten varjot pohjattomiksi syleiksi ja metsän takaa hiipivässä tuulessa häivähtää muisto jostakin menneestä, tuntuu albumin avainraidan valitseminen yllättävän helpolta. Hitaasti, hankeen uppoavin askelin etenevä Jäätehinen kiteyttää loistavasti sekä levyn musiikillisen syvyyden että Oisalon sanoitusten tenhovoiman. Lapsuuden lumilinnaleikit muuttuvat todeksi, pakkasyön selkäpii värisee pahaenteisesti ja lumipallo lentää liekehtivänä komeettana taivaan halki. Täydellistä!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

This Empty Flow – Magenta Skycode (1996)

Teemu Kivikangas

Mikä: Jori Sjöroosin ja Niko Sirkiän 1990-luvun puolivälin mököttelybändi This Empty Flow levytti Magenta Skycode -albumin ja parin pikkujulkaisun verran goottipoppia, jonka vaikutteita voi hakea vaikkapa The Curen eteerisemmistä hetkistä. Sjöroosin tuoreempi, samanhenkinen bändi kantaa italialaisen Avantgarde Recordsin vuonna 1996 julkaiseman levyn nimeä.

Miksi: This Empty Flown ainoa varsinainen albumi on komeasti soivaa synkistelyä, joka kuulostaa tänään lähes yhtä hyvältä kuin viisitoista vuotta sitten. Kenties Magenta Skycoden – siis bändin – menestyksen innostamana saatiin viime vuonna Magenta Skycodesta – siis levystä – kaivattu uusintapainos, nyt tukevassa vinyyliformaatissa, sopivasti levyn 15-vuotispäivän kunniaksi.

Kuuntele: Nowafter suhisee ja kilisee aluksi hurmaavan utuisesti, kunnes, toki turhaan kiirehtimättä, saapuu käännekohtaan ja pärähtää isommalle vaihteelle. Lähes seitsemänminuuttinen biisi ajetaan perille salaperäisen, eleettömän intensiteetin piiskaamana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Coo – Heavenly Blue EP (1996)

Antti Lähde

Mikä: Tamperelainen kitarapartio, joka loisti vapaassa roolissa 1990-luvun jälkipuoliskon indiepopkentällä Superin, The Pansiesin ja Tunaflakesin kaltaisten yhtyeiden pitäytyessä tiukemmin pelipaikallaan. Katosi kartalta vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin yhtyeen jäsenet ovat toteuttaneet itsenään muun muassa retrorockin, Bruce Springsteen -tributoinnin ja salaviisaan esseekirjallisuuden parissa.

Miksi: Coo yhdisteli avaruusrockia, psykedeliaa, brittipoppia ja shoegazingia humalluttavammin kuin yksikään suomalaisyhtye ennen sitä tai sen jälkeen – Joensuu 1685 mukaan lukien. Briljanteimmillaan bändi oli vuonna 1998; Tammerfestin keskiöisellä ulkoilmakeikallaan Tampereen Koskipuistossa Coo nousi hetkellisesti sille vaivattoman briljanssin tasolle, jolla aikalaisista keikkui vain yhtyeen henkinen isoveli Circle.

Kuuntele: Coolta ilmestyi vain yksi virallinen julkaisu, Heavenly Blue EP. Sen nimiraita on täydellinen esimerkki yhtyeen pop-psykedeliasta, jolla ei ollut mitään syytä häpeillä Swervedriverin, Spiritualizedin ja The Verven kaltaisten brittiesikuvien rinnalla. EP ja sitä seuraava demo ovat ladattavissa täältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pool – Widescreen EP (1998)

Tuomo Yrttiaho

Mikä: Brittivaikutteista kitarapoppia ep-mitoissa julkaissut joensuulaisyhtye oli nimeään myöten melko tyypillinen 1990-luvun lopun indiebändi, jonka virkistävä melodisuus erotti sen kilpailijoistaan kirkkaasti. Sen jälkeen, kun Poko kiinnitti Poolin, yhtye hiipui hiljalleen pois. Yhtyeen tuhkasta nousi 2000-luvulla 51koodia.

Miksi: Yhtyeen toinen ep lupasi pieneksi levyksi valtavan paljon. Kuuden kappaleen lyhytsoitolle on tarttunut enemmän melodiakoukkuja kuin monilla yhtyeillä koko uransa aikana.

Kuuntele: Do I Wanna Be Your Friend? on klassinen kitarapopralli, jonka mahtava kertosäkeistö panee viimeistään myöntämään, että tällaista herkkua olisi mielellään kuunnellut kokonaisen albumin verran.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Rollstons – Doing Time (2001)

Antti Lähde

Mikä: Suomen Pavement. Suomen Guided by Voices. Suomen bob hund. Tai ehkä sittenkin koko maailman The Rollstons? Jyväskylästä ponnistunut indierockihme teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä omakustanteellaan, vuoden 2001 Doing Timella, jonka yhtye esitti kokonaisuudessaan viime syksyn Monsters of Pop -festivaalilla. Virallisia albumeita bändiltä on julkaistu toistaiseksi neljä.

Miksi: The Rollstons kanavoi amerikkalaista slacker- ja collegerock-estetiikkaa määrättömästi luontevammin kuin yksikään toinen 2000-luvun kotimaisista indieyrittäjistä. Yhtyeen kappaleet ovat toisinaan typerryttävän lapsellisia, toisinaan ne taas yllättävät salakavalalla viisaudellaan. Rapakontakaisista hengenheimolaisistaan The Rollstonsin erottaa sydämellisyys, inhimillisyys ja empaattisuus, joka huokuu Mikko Valon lempeän kulmikkaasta laulusta. ”Best band ever”, jos Nick Trianilta kysytään.

Kuuntele: Viime syksynä The Rollstons julkaisi Doing Time -pienkustanteen kaikkien huippumusiikin ystävien iloksi Soundcloudissa. Levyn seitsemästätoista kappaleesta on vaikea valita sitä kaikkein rakkainta, mutta osukoon arpa So Realiin – jo siksi, että kappaleessa on indierockin historian nautinnollisin ylimitoitettu coda sitten Teenage Fanclubin Conceptin.

Manifesto Jukebox – Desire (2001)

Tommi Forsström

Mikä: Vuonna 1998 Sharpeville-yhtyeen rinnalle syntynyt yhtye, joka oli yksi Combat Rock Industry -levymerkin ensimmäisiä artisteja, CRI:n toisen nokkamiehen, Jani Koskisen, ollessa yhtyeen perustajajäsen. Yhtye pisti hommat pakettiin vuonna 2008 kierrettyään maailman pariin kertaan ristiin rastiin ja julkaistuaan kolme vahvaa, mutta ikävän pienelle huomiolle jäänyttä albumia.

Miksi: ”Manibox” oli vuosia edellä aikaansa. Mikäli Desire-albumi olisi julkaistu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä indie- ja emo-buumien vallattua Suomen, olisi yhtyettä juhlittu maamme suurimpana vientitoivona ja bändi olisi tanssittanut murrosiän kanssa tuskailevaa juhlakansaa kesäfestareiden päälavoilla. Yhtyeen ensilevyn vimmaisen vyörytyksen melankolinen hyökyaalto salpaa hengityksen vielä yli kymmenen vuotta sen julkaisun jälkeenkin.

Kuuntele: Desire-levyn nimibiisin huikea vyörytys ja taivaita kohti kurotteleva kertosäe jättävät kylmäksi vain, jos olet sattunut sammumaan hankeen ja kussut housuusi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kappaleen studioversion kuulet Spotifyn kautta tästä.

Echo Is Your Love – 8 Hours (2002)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Aikuinen ja kompromissiton noiserock-yhtye on julkaissut neljätoistavuotisen olemassaolonsa aikana viisi albumia ja kiertänyt ulkomailla useaan otteeseen. Echo Is Your Love on pysynyt tiukasti marginaalissa koko uransa ajan eikä se ole Suomessakaan päätynyt soittamaan Semifinalia suuremmille lavoille. Viimeisin albumi Heart Fake ilmestyi vuonna 2010.

Miksi: Echo Is Your Loven punkia ja kokeellisuutta sekoittavaa tuotantoa on syystäkin verrattu Sonic Youthiin, mutta avoimesta fanisuhteesta huolimatta on turha puhua mistään pastissimusiikista. 8 Hours ei ole riipivine kitaroineen ja turhautuneine tunnelmineen yhtyeen levyistä helpoimmin lähestyttävä, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.

Kuuntele: A Song for Sea Scouts on esimerkki yhtyeestä, jonka lyriikoissa rutiinit, yhteiskunta ja ihmisten odotukset asettuvat ahdistaviksi pihdeiksi vapautta haikailevan sielun ympärille, mutta lempibändien olemassaolo ja musiikin tekeminen tarjoavat riittävän syyn elää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sergio – See Far & Fall (2003)

Antti Lähde

Mikä: Kotkalainen Sergio taitaa olla ainoa kotimainen yhtye, jonka esikoisalbumille olen arvioinut missään täysien pisteiden arvoiseksi. Kun Verdura Records julkaisi Swordsin keväällä 2005, kirjoitin Rumbassa sen ”raskauden ja kauneuden yhdistelmässä olevan jotain, mihin yksikään suomalainen rankaisurock-yhtye ei ole milloinkaan yltänyt, kenties Mana Manaa lukuun ottamatta”. Hourailin arvioissa myös jotain Blonde Redheadin ja Sonic Youthin ”vieraantuneesta kauneudesta”. Alle puoli vuotta myöhemmin Sergio pisti pillit pussiin. Sehän meni hyvin.

Miksi: Näin Sergion kautta aikain neljännen keikan, kun yhtye esiintyi Provinssirockin Paviljonki-teltassa noin puolelle kouralliselle yleisöä. Muistikuvat keikasta ovat tislaantuneet kymmenen vuoden aikana välähdyksenomaiseksi kuvaksi, jossa viisi potentiaalisen koulusurmaajan oloista outsideria loihtii instrumenteistaan valkoista meteliä, joka huokuu vaikeasti määriteltältävää, kitkerälle löyhkäävää Pahuutta. Olin luonnollisesti myyty.

Kuuntele: Ennen Sergion ainoaksi jäänyttä albumia bändiltä ilmestyi Trash Can Recordsin kautta kaksi ep-levyä. Niistä jälkimmäisen, See Far and Fallin (2003) kruununjalokivenä loisti Conversation Groups, jonka bändi äänitti myös Swordsille. Kappaleen kitarasoolo saattaa olla maailman – tai ainakin Kotkan – historian paras.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Office Building – Violent Heart (2004)

Markus Hilden

Mikä: Janne Laurilan johtama ryhmä oli vuosituhannen vaihteen kirkkaimpia lupauksia, jonka jatkuvasti monipuolisemmaksi kehittynyt soundi valloitti lopullisesti nelosalbumilla. Bändi kuulosti ihanan kotikutoiselta, mutta tarpeeksi rutinoituneelta tarjotakseen tarttumapintaa kenelle tahansa indie-diggarille. Harmillisesti bändin taru päättyi viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta se oli hyvä päättää Violent Heartin kaltaiseen timanttiin. Laurila jatkoi sooloprojektiensa parissa ja muut jäsenet erinäisissä indie-kokoonpanoissa.

Miksi: Sävellyksellisesti vahva albumi piirtää verkkokalvolle kuvia suomalaiselta saunamökiltä, Yhdysvaltojen keskilännen preerialta ja Tukholman Södermalmilta. Ja jokainen kuva lumoaa yhtä vangitsevasti.

Kuuntele: Avausraita Eyes on the Road, upean kantriviulun sävyttämä itkettävän kaunis kappale: ”I keep my eyes on the road while I’m driving but I’m tied by the pictures in my head.”

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Ruotomieli – Delta City (2004)

Niko Peltonen

Mikä: Oululainen happorockyhtye, jonka musiikkia kuvaa osuvasti sen 2004 ilmestyneen debyytin nimi Koiruohobluesband. Julkaisi mestariteoksensa Delta Cityn vuonna 2007, palasi kutistuneen kokoonpanon ja edeltäjiään arkipäiväisemmän Neonvarjot-albumin kanssa alkuvuodesta 2011. Toimii tätä nykyä ilmeisesti epäsäännöllisen säännöllisesti.

Miksi: Delta City on olevinaan teema-albumi jonkinlaisesta tulevaisuuden kaupungista. Tosiasiassa se on rock’n’rollin alkuvoimaa ja vapaamuotoista hippitrippailua yhdistelevä fantasialevy, jolla lyövät kättä Stooges, Hawkwind, rockin kultakauden kliseistä hurmioituva naivismi ja tyly katuviisaus. Bändi seilaa hikisen klubin lavalta ulkoavaruuteen aina, kun silmä välttää.

Kuuntele: Lähes 10-minuuttinen Avaruusamme on levyn keskipiste, annos huikeaa soittoa ja kosmista hölynpölyä, jonka ei toivoisi loppuvan koskaan. Tälle tähtienväliselle matkalle tuli nimittäin oikeat sienet mukaan.

Kappaleen voit kuunnella Ruotomielen kotisivuilta.

Silvio – Amass All You Can (2005)

Oskari Onninen

Mikä: Vuonna 2005 julkaistu Amass All You Can on vaiettu osa sitä suomalaisen post-okcomputeriaanisen indierockin pasaatituulta, joka puhalsi menneen vuosikymmenen puolivälissä Underwater Sleeping Societyn ja Rubikin johdolla. Kiinnostavaksi albumin tekee se, että sen tekijät ovat indiemiesten sijaan maamme jazz-eliittiä. Kokoonpanon yhteenlaskettu cv sisältää bändejä Quintessencestä ja Five Corner’s Quintetista Ilmiliekki Quartetiin ja Gourmet’hen. Silviossa pasunisti Ilmari Pohjola laulaa ja tekee biisit, rumpuja soittaa tämän trumpetistina kunnostautunut veli Verneri ja bassossa kuullaan Antti Lötjöstä.

Miksi: Vaikka albumin ydin on jälkimodernistisia teemojaan myöten radioheadmäinen, se koukuttaa teknologisen viileyden sijaan transistoriradiomaisella kotikutoisuudella ja kenties perintösyillä selitettävillä viitteillä suomiprogeen. Lisäksi Supermarket-biisin patterin loppumista vastaan taisteleva leikkisyntikka on kuin mistä vain tämänhetkisestä indiemakuuhuoneesta. Ajatus jazz-ammattilaisten tekemästä indierockista ei ole lainkaan niin kauhea kuin sen voisi kuvitella olevan. Sitä paitsi, Silvio on varmasti Suomen ainut indiebändi, joka on soittanut Linnan juhlissa.

Kuuntele: Annoying Thoughts. Tremolokakofonisessa kappaleessa kuuluu eniten Silvio ja vähiten Radiohead.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Aavikko – Back from the Futer (2005)

Niko Vartiainen

Mikä: Siilinjärveläinen muysic-pumppu, joka päätyi Vesijärven treenikämpästään Eurooppaan asti. Alkuperäiskokoonpanosta 1999 eronnut Antti Koivumäki menehtyi traagisesti vuonna 2002, mutta Tomit Kosonen ja Leppänen sekä Koivumäen tilalle tullut Paul Staufenbiel ovat jatkaneet menoa tähän päivään asti. Leppänen niittää kulttimainetta Suomen varmimpana rumpalina ja kosketinvelho Kosonen on sivussa toiminut hiphopyhtye Kuopionniemen riveissä.

Miksi: Viimeistään Back to the Futerilla Aavikko osoitti, että pienistä aineksista voi saada monenlaisia herkkuja. Yhtye irtautui lo-fi-estetiikasta, mikä leimasi sen aiempia julkaisuja. Kontrasti on suurin, kun levyä verrataan rupisen kiehtovaan, yhtyeen nimeä kantavaan debyytti-EP:hen. Tempoja ja tyylejä vaihdellaan sujuvasti peräkkäisissäkin kappaleissa. Wot Wot NeoZulu voisi olla Afrika Bambaataan ja Fela Kutin yhteistuotos, ja Una Lira Soluzionella Moroder-vaikutteet kuuluvat selvästi. Ilme monimuotoistui, ja päätösraita Diamond Pyramid oli lyhyistä synarykäyksistään tunnetun yhtyeen pisin kappale tuohon mennessä. Tuokin ennätys rikkoutui seuraavalla Novo Atlantis -levyllä reippaasti.

Kuuntele: Levyn sekopäinen huippukohta Salamapallo kuuluu Torpedo Boysin ja Syntaksiksen kanssa Aavikon parhaimpiin pophetkiin. Se kuulostaa siltä kuin Giorgio Moroder olisi tuottanut Eläkeläisten tekemän soundtrackin johonkin 1980-luvun avaruusaiheiseen videopeliin, mutta ehkä vähemmän koomiselta. Tanssittaa joka tapauksessa.

http://www.youtube.com/watch?v=-aD80d1RvVQ

Ultrasport – Nothing Can Go Wrong (2005)

Oskari Onninen

Mikä: 2000-lukulaisella suomalaisella indiepopilla on näihin päiviin asti ollut taipumus joko pysytellä pimennossa tai haalistua ajan myötä liian tehokkaasti. Näin kävi myös loppuvuodesta 2007 kuopatulle helsinkiläisnelikko Ultrasportille, jonka Nothing Can Go Wrong -debyytti tuntuu nykyään harmillisen unohdetulta sivulta suomalaisen nynnypopin ohuessa historiassa.

Miksi: Nothing Can Go Wrong paketoi haikeaksi ja söpöllä tavalla kömpelöksi albumiksi Karkkiautomaatin viimeiset vuodet, ruotsalaista pallopaitapoppia ja brittinynnyilyä Cherry Red -lafkan julkaisujen hengessä. Bändin soundia leimanneet urut puolestaan viittaavat Suomen parhaan twee-bändin Noitalinna Huraa!:n reviireille. Nyt kun suomalainen indiepop voi Cats on Firen johdolla paremmin kuin aikoihin, myös sen juuria tulee kunnioittaa kaivamalla Ultrasport soittimeen. Aivan sama, ovatko motiivit nostalgisoinnissa vai Spotify-löytöretkeilyssä.

Kuuntele: Nothing Can Go Wrongin tyttö–poika-stemmat ja paa-paa- sekä uu-uu-onomatopoeettisuudet kuulostavat siltä, että kirjaston hyllystä on lainattu indiepopklassikoiden lisäksi se kuuluisa oppikirja. Saa vähän tanssiakin, jos vain ujoudeltaan uskaltaa.

Ultrasport, maailman ainoa albuminsa nimellä ylisuorittamiseen viitannut twee pop -yhtye.

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Red Carpet – The Noise of Red Carpet (2005)

Iida Sofia Hirvonen

 

The Noise Of Red CarpetMikä: Helsinkiläinen indiepop-bändi ehti tehdä kaksi albumia ennen nuupahtamistaan, Halfwayn (2002) ja The Noise of Red Carpetin (2005). Yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet myös esimerkiksi Sister Flon ja Ultrasportin riveissä, ja tällä hetkellä basisti Samuli Toivonen soittaa folkpopyhtye Noppissa. Myös Veli Kauppista nähdään yhtyeen keikoilla. Red Carpetin perinne elää myös yhä The Wonderminers-yhtyeessä, jonka muodostavat Petri, Samuli ja Olli.

Miksi: The Noise of Red Carpet sisälsi valoisaa ja harmonista nynnypoppia, jonka kiltteysbarometri oli huipussaan. Kitarat helisivät rautalankaisasti. Levy oli genressään monia ulkomaisia vertailukohtiaan vahvempi kokonaisuus eikä siinä ollut siirappisuuden häivääkään. Kappaleet olisivat varmasti vedonneet esimerkiksi Belle & Sebastianin, Teenage Fanclubin ja The Lucksmithsin ystäviin, mutta ne päätyivät ylistävistä arvioista huolimatta nopeasti Anttilan vihreiden tarrojen alle. Tästä voi ainakin osittain syyttää sitä klassista tragediaa, että Red Carpet teki levyn väärään aikaan väärässä paikassa.

Kuuntele: Blood, Sweat and Tears saa miettimään, mitä olisikaan tapahtunut, jos The Noise of Red Carpet olisi ilmestynyt nyt, kun indie on Suomessa suositumpaa kuin koskaan ja musiikki löytää potentiaaliset faninsa internetissä luontevasti kuin mummo tarjouskahvin Alepasta. Sitä voi vain jossitella, repiä hiuksia päästään, yksi kerrallaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

T. Toiviainen & Treble – T. Toiviainen & Treble (2006)

Hannu Linkola

Mikä: Kun legendaarinen Kukka-yhtye hajosi vuonna 2001, alkoivat yhtyeen visionäärit tampata kotimaisen musiikkikentän pintaan kahta erilaista polkua. Samalla kun Risto Ylihärsilä loi etunimestään yhden vaihtoehtopiirien kuumimmista tuotemerkeistä, Tuomas ”Moppi” Toiviainen käpertyi omalaatuisen huumorinsa sisään yleisen tietoisuuden reunamaille. Tunnetuin Mopin soolohankkeista lienee Aivokurkiaisten kanssa purkitettu homoerotiikalla mässäilevä albumikaksikko, mutta uran kestävin äänite on introvertin taiteilijan hartaampaa puolta esittelevä T. Toiviainen & Treble.

Miksi: T. Toiviainen & Treblen vuonna 2006 ilmestynyt ainokainen on helpoimmin lähestyttävää, mutta ei suinkaan pinnallisinta Moppia. Yksinäisyyden ja kaipuun maisemissa hajamielisesti harhaileva levy summaa täydellisesti Mopin eksentrisen romantiikantajun, joka hakee monessa mielessä vertaistaan. Vaikka kappaleita on höystetty kepeällä bändisoitolla ja kuulaansuloisilla taustalauluilla, on albumi ennen kaikkea tekijänsä mietteliäs muotokuva. Valloittavassa vaatimattomuudessaan levy tuntuu suloisimmalta pistokkaalta, joka Kukan varresta on toistaiseksi irrotettu.

Kuuntele: Ytimekkäimmin ja koskettavimmin Mopin lohdullisen apea estetiikka kiteytyy Noitalinna huraa!:n hengessä haikailevassa Sillassa ja sen paljaassa filmatisoinnissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Plain Ride – Strange Trial (2007)

Jean Ramsay

Mikä: Sweetheartin tuhkasta ja Chainsmokerin suruajasta syntynyt roots-kraut-boogiebändi perustettiin alun perin Blue Star -nimisenä esittämään nippua kappaleita, joita vokalisti-kitaristi Janne Westerlund oli kirjoittanut reaktiona niin musiikilliseen (Chainsmoker) kuin kirjaimelliseen (elämänkumppani Killi Härkönen) kuolemaan.

Miksi: Jos debyytti Oh the Flow (2005) oli hautajaismaisen hauras, niin kakkoslevy on kaikkea muuta. Akustisten instrumenttien taustalla alkoi väreillä sähköä. Surua tuntui seuraavan viha, ja sen kautta uusi elämä: levy on täynnä kevään hauraankylmää valoa ja märän multaisen maan anteeksiantavaa elinvoimaa. Strange Trialin jälkeen Plain Ride on julkaissut kaksi levyä ja keikkaillut ahkerasti, ja onkin täysi mysteeri miksei yhtye ole löytänyt suurempaa yleisöä. Ehkä he vain ovat liian hyviä.

Kuuntele: Kautta linjan tasokkalta Strange Trialilta on vaikea valita yhtä ylitse muiden, mutta Guiding Light on joka tapauksessa erinomainen esimerkki yhtyeen vahvuuksista. Westerlund rakentaa akustisella kitaralla krautmaista junnavaa boogieta, joka sähisee ja räjähtelee joka suuntaan. Perinteisin kortein pelaava yhtye saa ammennettua itsestään tasoja, joita näillä instrumenteilla ei uskoisi olevan mahdollista. Autobahnien armottomuutta, soiden ja rämeiden mätää pimeyttä, keväthangilla kimmeltävää toivoa. Huuliharpussa yhtyeen vakituinen ulkojäsen, Itäväylän Sami Vironen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Puny – It Kills You (2007)

Hannu Linkola

Mikä: Pienen piirin aarteeksi jäänyt tamperelaisviisikko rakasti Neil Youngia ja monia Neil Youngia rakastaneita yhtyeitä. Rakkaus ilmeni rosoisena kauneudentajuna, jota yhtye silotteli sopivissa määrin 1990-lukulaisen kitara- ja voimapopin kaiuilla. Teoksiaan hiljaa kypsytellyt Puny julkaisi vuosina 2000‒2007 yhden EP:n ja kaksi pitkäsoittoa, kunnes se rikollisen vähäisestä huomiosta lannistuneena laittoi pillit pussiin.

Miksi: Punyn debyytti Small Scale (2004) muotoili viehättäviä lupauksia siitä, mihin yhtye voisi pystyä päästäessään irti kaikista pidäkkeistään. Kakkosalbumillaan orkesteri lunasti nämä lupaukset ja laittoi mukaan hieman ylimääräistäkin. Levy on Neil Youngin varhaisten soololevyjen tunnelmaa tavoittelevan bändisoiton riemujuhlaa, jota sävyttävät monet kaihoisat sävelet sekä vereslihaisen sydämensä pohjasta laulavan Teemu Innon tulkinta. Levyn iätön ja rehellinen sointi sekä aavistuksen alakuloinen tunnustuksellisuus muistuttavat vastaansanomattomasti siitä, miksi rockin aikasyklit palaavat näihin lähtökohtiin kerta toisensa jälkeen.

Kuuntele: It Kills Youn hienous hahmottuu ennen kaikkea albumimitassa nousuineen, laskuineen, happitaukoineen, paahtoineen, suvantoineen ja ilmalentoineen. Yksittäisistä lauluista levyn sielun kiteyttää osuvimmin As Long As My Feet Can Carry, joka levittää etelävaltojen äärevien maisemien ylle pohjoisen kesäillan harkitsevaa melankoliaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sur-rur – Uurnapölyjen paluu (2007)

Tommi Forsström

Mikä: Sur-rur on 1996 Lapualla perustettu ja eri puolilla Suomea vuosien varrella majapaikkaa pitänyt yhtye, joka julkaisee yhä tasaisin väliajoin äänitteitä erinäisillä pienmerkeillä. Edellinen levy Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko ilmestyi viime vuoden toukokuussa.

Miksi: Melodinen punkrock on vaikea laji. En osaa suoraan sanoa, mikä erottaa Sur-rurin syrjäkylän nuorisotalon surkeasta Apulanta-kloonista, mutta jotain maagista yhtyeen sekoilussa on. Taattuun Replacements-tyyliin Sur-rurin nerous on täysin tähtien asennosta kiinni. Yhtenä päivänä bändi voi olla surkeinta rämpyttelyä historiassa, mutta heti seuraavana jättää varjoonsa minkä tahansa voimapop- tai punklegendan. Levytysten ja keikkojen itsepintainen huolittelemattomuus on toki yhtyeen suuremman suosion merkittävin este, mutta samalla yhtyeen viehätyksen salainen ainesosa.

Kuuntele: Maisema-kappale tiivistää kaiken mikä yhtyeessä on hienoa: eleettömän upea sävellys, ihanan huoleton esitys ja totaalisen päättömät psykedeeliset lyriikat.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Goodnight Monsters – Summer Challenge (2008)

Oskari Onninen

Mikä: Turkulainen indiepop-bändin jälkimmäinen täyspitkä vuodelta 2008. Julkaisijana toimi 22-Pistepirkkojen Bone Voyage -lafka, joka on jo itsessään yhdenlainen laadun tae. Yhtyeen nykytilasta ei ole tietoa, sillä bändin laulaja Valtteri Virtanen seisoo nykyään The New Tigersin mikrofonin takana. Yhtäläisyydet näiden kahden bändin välillä ovat helposti havaittavissa, vaikka ne toimivatkin eri soundi- ja muotolähtökohdista.

Miksi: Vaikka kliseetutka ulvoo, sanon Summer Challengen olevan ajatonta popmusiikkia. Levyn 1960-lukulaisen pop-klassismin ja sen lukuisten päivitysmuotojen, kuten C86:n ja voimapopin, suuntaan sohivat biisit ovat sävellyksinä erinomaisia, mutta silti kirkasotsaisia ja helppotajuisia. Nimensä mukaisesti albumi on juuri sellaista loputtoman hyväntahtoista ja aurinkoista kesämusaa, joka huutaa kruisailemaan pyörällä ympäriinsä ja sotkemaan samalla vaatteensa kädessä sulavalla jäätelötötteröllä.

Kuuntele: First One on the Beach. En muista, milloin suomalaisbändi olisi päässyt näin lähelle Jonathan Richmanin lapsekasta popneroutta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!