Tekikö tämä lahtelainen huumoriyhtye kaikkien aikojen uskottavimman kotimaisen punklevyn?
Kun neandertaalienergian ykkösnimi Räjäyttäjät päättää valita coveroitavaksi Sleepy Sleepersin kappaleen Anarkiaa Karjalassa (1977), jokin kertoo minulle, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. Tämä ei ole sievistelyä. Tässä on täystuhon meininki.
Suomipunkin viimeisimmästä aallosta on muutamassa vuodessa kasvanut kulttuuripiirien hyväksymää musiikkia. Muutos on ymmärrettävissä. Yli 30 vuotta vanha ilmiö on salonkikelpoistunut ja karistanut pelottavan maineensa kansakunnan turvarockiksi muotoutuen. Seiskaseiskan monet klassikkokappaleet kuulostavat tänä päivänä sen verran vaarattomilta, ettei anarkia ole ensimmäisenä mieleen tuleva sana. Entisistä häiriköistä on tullut Suomirockin virstanpylväitä, sen kaanonin varrelle nostettuja kulutusmaitotölkkejä.
Sleepy Sleepersiä rakastaakseen sen sijaan täytyy edelleen olla pesunkestävä idiootti. Vanhan liiton miehet nousevat takajaloilleen nimen kuullessaan: eiväthän nämä edes olleet mitään oikeita punkkareita! Lahtelainen, taideteollisesta ponnistanut rasvatukkabändi, joka lauloi mopoista ja Kekkosesta. Eihän Sleepersiä kukaan täysjärkinen kuuntele. Yhtyeen tunnetuin fani oli Pekka Siitoin, joka Sliippareiden täysin älyvapaata menoa nähtyään oli vakuuttunut kyseessä olevan jonkinlainen uusnatsibändi.
Joo, huonoimmillaan Sleepy Sleepers on järjettömän huono. Parhaimmillaan se on paras. Jälkimmäistä briljanssia edustaa Takaisin Karjalaan -albumi vuodelta 1977. Väitän että se on edelleen Suomen historian paras punk-lp, sillä se on juuri sitä itseään. Se on nihilismin manifesti, ehtaa sataprosenttista vittuilua ilman sanomaa. Musiikillisesti se on kuin Hurriganes PCP-päissään tai Moskovaa kohti syöksyvä Pershing II -ohjus.
Hykerryttävintä Sleepersin kolmannessa levyssä on se, että ensimmäisten viiden minuutin aikana levyllä ei tapahdu mitään sellaista musiikillisesti koherenttia toimintaa, josta kuulija voisi vetää järkeviä olettamuksia. Jos albumia soittaisi suomea taitamattomalle, sen voisi uskotella olevan varhainen Faust-äänite tämän kuunnellessa rynnäkkökiväärin papatusta, huutamista, rautalankakitaroita ja ääniefektejä.
Sen jälkeen räjähtää: Anarkiaa Karjalassa. Armoton Sex Pistols -irvailu, joka peittoaa energiassa esikuvansa. IC:llä Karjalaan jatkaa samaa teemaa maalaten apokalyptisen maiseman menetystä maasta. Käy yhä epäselvemmäksi, onko tarkoituksena nostaa keskisormea YYA-Suomelle vai Karjalaa haikailevalle kansallismielisyydelle, mutta luultavasti distaalit sojottavat turvallisesti pystyssä jokaiseen suuntaan.
Karjalan ohella mikään muukaan aihe ei ole yhtyeelle pyhä. Raha, porno, prostituutio – Sliippareiden peruskuvastoa. Idi Aminista piirretään parodinen diktaattorimuotokuva, jonka tekstin julmuudelle vertoja vetää korkeintaan Juice Leskisen hysteerinen Mussolini Perusdiini. Viipuria kohti ajavan Aminin ohella levyn kantta koristavat Ernst Röhm ja Adolf Hitler. Myöhemmin bonuksena levylle sisällytetty rakkaudentunnustus Kekkoselle asettaa nämä yksinvaltiasviitteet kontekstiinsa.
Kappaleesta Kaapataan lentokone Moskovaan muodostui lopulta Sliipparien tuotannon kyseenalaisin näyte. Yhtye mainosti levyillään olevan “toimintaa, jännitystä, rakkautta ja sotaa” sekä “idiootti esityksiä”. Lentokone Moskovaan edustaa kaikkia mainittuja. Tämän perseelleen soitetun Paint It, Black -coverin seksuaaliset innuendot tuntuvat epämukavilta tänäkin päivänä. Raha-automaattiyhdistys poisti nopeasti kappaleen jukebokseistaan, mutta minkälaisen nakkisilmäisyyden seurauksena se niihin alun alkaenkaan oli päätynyt?
Oliko Karjala-Anarkiassa lopulta kyse länsimaisten vaikutteiden ja häikäilemättömän kaupallisuuden esiinmarssista vahvasti politisoituneessa ja kapeassa 1970-luvun suomalaisen rockmusiikin äänimaisemassa, vai oudosta kahden maailman välisestä avantgardistisesta ristisiitoksesta? Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu lyhytnäköiseltä. Ryhmällä oli provokaatioidensa vuoksi hankala saada radiosoittoa ja kansandemokraattisten järjestöjen omistamille tanssilavoille yhtyeellä ei ollut asiaa.
Sliippareiden poliittinen kuvainraasto on jälkikäteen helppo nähdä esimerkkinä muuttuvista kulttuuriarvoista ja etenevästä liennytyksestä, mutta ETYK-huuman jälkeisessä vuoden 1977 Suomessa todellisuus oli toinen. Levottomuus Neuvostoliiton suhteesta Suomeen oli jälleen kasvanut. Itänaapurissa militarismin tiukentuminen näkyi vahvana koko 1970-luvun lopun ajan. Huolen aiheita olivat vuoden 1977 perustuslaissa kirjatut etupiirivelvoitteet sotilasvallan arvoista, joissa liennytys ja 1970-luvun alkuvuosien sopimukset nähtiin väliaikaisjärjestelyinä, sekä kesällä 1976 julkaistu Juri Komissarovin teos Suomi löytää linjansa.
Tätä taustaa vasten Sleepy Sleepers alkaa huumorileimastaan ja ideologiattomuudestaan huolimatta vaikuttaa aikansa vaarallisimmalta yhtyeeltä. Sleepersin mätäpaise oli oire ja reaktio omaan aikaansa. Siinä missä ryhmän perillinen Leningrad Cowboys oli Perestroikan ilmapiirin tuote, heijastelee Takaisin Karjalaan 1970-luvun loppua ehkä paremmin kuin mikään muu äänite tuolta ajalta eräänlaisena negatiivivalokuvana tuhoten kaiken sen, mitä ajan rockmuusikoilta odotettiin.
http://www.youtube.com/watch?v=cbb6nyf2SGw
A-Studion haastattelussa Mato Valtonen itse myöntää, ettei hänellä ole hajuakaan mitä on punk. Aatteen tilalla on vain päätön kaahaus, jolle aikalaisista on vaikeaa löytää vastineita. Ehkä Hullujussin kaoottiset kännikeikat uran loppuvaiheilla olivat jotain tällaista? Valtoselle ja kumppaneille punk oli päämäärätöntä haistattelua kaikkein pyhintä kohti. Suomessa 1977 se oli Neuvostoliitto. Samaan olisi periaatteessa pystynyt mikä tahansa nahkatakkibändi, mutta ainoastaan Sliipparit tekivät sen naisiksi pukeutuen, sukset jalassa, sonnustautuen hakaneuloihin, savusilakoihin ja nakkeihin.
Sleepy Sleepersin nerous ei siltikään ollut täysi vahingonlaukaus. Tähän idioottisynkratian huipentumaan tarvittiin jonkinlainen kyky tiedostaa oma asemansa. Hector kutsui Sliippareita osuvasti Suomen ainoaksi todelliseksi punkbändiksi: ”Se on ainoa esiintyvä ryhmä joka rehellisesti halveksii yleisöään.”
Ehkäpä. Popmusiikissa todelliset lahjakkuudet tunnistaa usein siitä, että heillä on vähän faneja. Ja paljon vihamiehiä.
http://www.youtube.com/watch?v=sq45Y864cX4
