Suomi-iskelmän ensitahdit

Osa 3: Swingin kaikua

Ansa Ikonen ja Tauno Palo elokuvassa Vaimoke.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka. Nuorgamin Suomi-iskelmän ensitahdit -sarjassa palataan juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

1930-luvun puolivälissä ja sen jälkeen Suomen talous kasvoi erittäin voimakkaasti, ja pula-ajasta toivuttiin nopeasti. Kaupungeissa oli jälleen töitä tarjolla. Maaltamuutto lähti taas käyntiin, ja kaupunkien huvitukset vetivät etenkin nuorisoa puoleensa. Yksi huvitus oli ylitse muiden: elokuva.

Äänielokuvan maailmanvalloitus oli alkanut Yhdysvalloista vuonna 1927. Ensimmäinen äänielokuva oli nimeltään enteellisesti The Jazz Singer. Kun äänielokuva löi Suomessa läpi vuosikymmenen alkupuolella, se kiihdytti amerikkalaisen viihdekulttuurin kokonaisvaltaista rantautumista. Aiemmin Suomessa oli korostettu kansallisen kulttuurin merkitystä myös viihteessä, mutta nyt kävi yhä vaikeammaksi taistella kansainvälisen populaarikulttuurin vaikutusta vastaan.

Iskelmämusiikin saralla elokuvien vaikutus oli valtava. Kansainväliset muusikkovierailut olivat erittäin harvinaisia sotienvälisessä Suomessa. Sen sijaan elokuvien kautta uusimmat iskelmät kuultiin Suomessa alkuperäisversioina vain pienellä viiveellä. Suuri yleisö ei juuri tuontilevyjä harrastanut, ulkomaanmatkoista puhumattakaan, mutta nyt sillekin tuli mahdolliseksi kuulla nykyaikaisinta viihdemusiikkia Atlantin tuolta puolen.

Äänielokuvan läpimurto sattui samoihin aikoihin kuin swingbuumin käynnistyminen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Svengaavia sovituksia, suuria torvisektioita ja big bandeja suosivan swingin myyttinen alkuräjähdys tapahtui Benny Goodmanin soittaessa yhtyeineen Los Angelesissa elokuussa 1935. Pian anglosaksista linjaa mukailevat muusikot omaksuivat Suomessakin swingin ihanteet. Swingin vaikutus kuuluu monilla 1930-luvun jälkimmäisen puoliskon iskelmälevyillä.

Arvi Hänninen & Rytmi-Pojat – Abessinia (1935)

http://www.youtube.com/watch?v=OWd5mjZ7jxU

Eugen Malmsténin johtama Rytmi-Pojat oli Ramblersin ohella 1930-luvun modernein suomalaisorkesteri. Kun vuosikymmenen puolivälissä swing kantautui Suomen kamaralle, Rytmi-lehden perustaja Cecil Backmansson keksi ajatuksen amerikkalaistyylisestä swingohjelmasta Yleisradiolle. Yhtye muodostettiin ohjelmaa varten vuonna 1934 nimellä Rytmin Radio-Pojat, josta päädyttiin Radion Rytmi-Poikien kautta Rytmi-Poikiin.

Kokoonpano oli Suomen oloissa harvinainen, jopa 14-miehinen big band. Haitari, suuren yleisön suosikki-instrumentti, jätettiin pois heti kättelyssä. Rytmi-Poikien radio-ohjelmisto käsitti lähinnä amerikkalaista ja englantilaista swingiä. Sama päti keikkoihin, joita orkesteri soitti pääasiassa Helsingissä. Yhtyeen moderni soundi vetosi pääkaupungin koululaisiin ja opiskelijoihin, mutta suuri yleisö jäi valloittamatta. Malmstén kertoi:

”Muu Suomi kuuli meitä radiosta, ja olimme epävarmoja, millaisen menestyksen musiikkimme elävän yleisön edessä saisi. Syksyllä 1935 vierailimme muun muassa Varkaudessa. Ennen illan esiintymistä kiertelin paikkakunnan maisemia katselemassa. Konserttijulisteitamme oli kiinnitetty puhelinpylväisiin, ja erään vieressä oli juuri pari miestä tarkastelemassa orkesterin valokuvaa. Kuulin parahiksi kun toinen sanoi toverilleen: ’Taitaa olla semmoinen herrojen orkesteri, kun ei ole yhtään haitaria mukana’.”

Levytyksissä jazzdiggari Malmsténin oli taivuttava vetämään lempimusiikkinsa sijasta perinteisempää linjaa, joskin soundi oli sittenkin modernimpi kuin Dallapélla ja muilla orkestereilla. Esimerkistä käyköön Usko Hurmerinnan salanimellä U. Talka sanoittama ja säveltämä foksi Abessinia, epäilemättä juuri syttyneen Italian–Etiopian sodan innoittama eksotiikkapläjäys. Oululaisen amatöörilaulaja Arvi Hännisen perinteisen lauluosuuden jälkeen orkesteri pääsee vauhtiin, ja lopussa soitto suorastaan svengaa. Levy ei myynyt mitenkään erityisesti, mikä ei estänyt Rytmi-lehteä kirjoittamasta sen menneen ”kuin kuumille kiville”.

Arvi Tikkala & HMV-Tanssiorkesteri – Vaimoke (1936)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vuoden 1936 suosituimpia kotimaisia elokuvia oli Hilja Valtosen romaaniin perustuva romanttinen komedia Vaimoke, jonka pääosissa nähtiin Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Elokuva edusti sujuvaa amerikkalaistyyppistä komediaviihdettä, joten oli hyvin sopivaa, että myös sen musiikissa kuuluivat kansainväliset virtaukset.

Elokuvan musiikista oli vastuussa Harry Bergström, Suomen ensimmäinen päätoiminen elokuvasäveltäjä. Bergström oli soittanut pianoa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa useissa jazzyhtyeissä, ja todennäköisesti sitä perua on hänen sävellystöissään kuuluva ulkomainen, lähinnä amerikkalainen vaikutus. Monista aikalaisistaan poiketen Bergström ei pyrkinyt oikeastaan lainkaan jäljittelemään aikaisempaa kotimaista iskelmää. Bergströmin tavoitteet pääsivät hyvin esille elokuvan tarttuvassa tunnussävelmässä Vaimoke.

Pula-ajan valsseihin ja haitarijazziin verrattuna Vaimoke edustaa jotain aivan muuta: kansainvälisempää, modernimpaa ja optimistisempaa aikaa. Levy oli helsinkiläisen Arvi Tikkalan ensilevytys ja välitön läpimurto iskelmätähtenä. Neljän seuraavan vuoden aikana hän esiintyi yli sadalla levyllä. Tikkalan miellyttävä tenori ja sillä esitetyt elegantit swingfoksit vetosivat ensisijaisesti kaupunkien keskiluokkaan. Elantonsa Tikkala ansaitsikin päätoimisena näyttelijänä ensin Helsingissä, sitten Viipurissa ja lopulta Tampereella.

A. Aimo & Dallapé – Viidakkolaulu (1937)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1930-luvun mittaan Dallapé-soundi kävi läpi suuria muutoksia. Kiihkein muutosvaihe koettiin talvella 1935–36, kun orkesteri rupesi treenaamaan pääasiassa amerikkalaisiin ja englantilaisiin jazzsovituksiin perustuvaa ohjelmistoa. Heimolan talon tansseissa tällainen uudehko tuontitavara syrjäytti pian Dallapén levytetyn ohjelmiston lähes kokonaan. Orkesterin johtaja Martti Jäppilää tämä harmitti, sillä hän oli perinteisen iskelmän ystävä ja toisaalta soitti itse haitaria, josta nyt oltiin luopumassa amerikkalaisemman tyylin nimissä. Mahdollisesti häntä myös huolestutti asemien menettäminen maakunnissa, joissa uusi tyyli ei saanut vastakaikua.

Helsingissä tilanne oli toisenlainen. Haitarijazzin alalla kilpaillut Amarillo ei ollut enää uhka, mutta Eugen Malmsténin johtama big band Rytmi-Pojat muodostui merkittäväksi kilpailijaksi vuodesta 1934 lähtien. Rytmi-Poikien maine oli kasvanut yhtyeen esiintyessä säännöllisesti Fazerin kahvilassa, ja siitä oli tullut keskiluokkaisen nuorison uusi suosikki.

Dallapén jäseniä ärsytti myös Rytmi-Poikien väsymätön hehkutus ja Dallapén väheksyntä vastikään perustetussa Rytmi-lehdessä. Syksyllä 1936 Jäppilä korjasi tilanteen ostamalla taloudelliseen ahdinkoon joutuneen lehden, minkä jälkeen kirjoitusten sävy muuttui äkkiä.
Luonnollisesti Dallapé halusi haastaa Rytmi-Pojat myös itse musiikin kentällä.

Hurjimmasta päästä on A. Aimon laulama Viidakkolaulu, joka purkitettiin savikiekolle syksyllä 1937. Alun perin Viidakkolaulu oli Malesiaan sijoittuvan amerikkalaisen Bring ’Em Back Alive -seikkailuelokuvan tunnussävelmä vuodelta 1932. Pian monet jazzyhtyeet olivat ottaneet kappaleen ohjelmistoonsa, ja Dallapékin oli esittänyt sen radiossa jo vuonna 1934.

Vanhan jazzviidakon sananlaskun mukaan improvisointia painottava ja vauhdikas hot kuului mustille bändeille, kun taas vähemmän improvisoitu ja sentimentaalisempi sweet oli valkoisten bändien alaa. Jälkimmäisetkin saattoivat silti nauttia enemmän hotin soittamisesta, mutta kaupallisempi sweet toi leivän pöytään. Toisaalta esimerkiksi swingkuningas Benny Goodmanin yhtye soitti menestyksellisesti molempia tyylejä. Swingin uskontunnustuksessa, Duke Ellingtonin vuonna 1931 kirjoittamassa jazzklassikossa It Don’t Mean A Thing (If It Ain’t Got That Swing) sanotaankin suoraan: “It makes no difference if it’s sweet or hot”.

Valtaosa Dallapén 1930-luvun loppupuolella levyttämästä jazzohjelmistosta edustaa lähinnä sweetiä, mutta mukaan mahtuu ainakin yksi merkittävä poikkeus. Kehotan lukijaa itse tarkistamaan, miten käy Dallapélta hot.

Georg Malmstén & Dallapé – Vetoketju (1937)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Muiden uutuuksien ohella myös ensimmäiset suomalaiset teatterimusikaalit tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin niitä kutsuttiin vielä operetin nimellä, mutta uudenaikainen revyyoperetti oli hyvin erilainen ilmestys kuin vanhemmat keskieurooppalaiset operetit. Esitykset käsittelivät ajankohtaisia aiheita ja ne sisälsivät usein huumoria, jopa satiiria, sekä tietysti tanssia ja uutta musiikkia. Lontoon West Endin ja New Yorkin Broadwayn musiikkiteatterit elivät kukoistuskauttaan, ja anglosaksiset vaikutteet puskivat Suomessa läpi tälläkin alalla.

Helsingin Kansanteatterin (Kaupunginteatterin edeltäjä) tuottama revyy Lennokki vuodelta 1936 oli jonkinlainen pioneerityö. Se osoittautui menestykseksi, tuskin vähiten Georg Malmsténin säveltämien hilpeiden musiikkinumeroiden ansiosta. Jatkoa saatiin heti seuraavana vuonna: uuden revyyn nimeksi tuli Vetoketju. Sopimussyistä johtuen Malmstén ei itse voinut esiintyä Kansanteatterin näytöksissä, mutta niihin tehtyjä kappaleita hän levytti ahkerasti.

Vetoketjun nimisävelmä on Malmsténia hilpeimmillään. Päällisin puolin kyseessä on yhdentekevä hassuttelu, mutta kepeässä swingfoksissa on sittenkin tiettyä charmia. Varhaiselle suomalaiselle iskelmämusiikille tyypillisestä melankoliasta tai raskassoutuisuudesta ei ole jälkeäkään. Malmstén laulaa poikkeuksellisen ilmeikkäästi, ja Dallapén soitto on raikasta ja miellyttävän irrottelevaa. Roine Rikhard Ryynäsen sanat ovat nokkela ylistys tuolloin uudehkolle keksinnölle, ja kaiketi ajatukseen vetoketjun sulkemisesta ja avaamisesta on jo alun alkaen liittynyt myös eroottista vihjailua?

”Kun huudan ’vetoketju’, on vetos tiukkaa
Kun kuiskaan ’vetoketju’, et liiku hiukkaa
Oot ilo ihmisien ja apu parhain
Ei sulla vertaa päällä maan”

Harmony Sisters & Dallapé – Sataman valot (1937)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Naisääniä ei suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi juuri tuntenut. Operettitähti Annikki Arni levytti Dallapén kanssa joitakin kohtuullisesti menestyneitä iskelmiä. Malmsténien pikkusisko Greta Pitkänen oli pääosassa Georg-veljen Mikki Hiiri -lauluissa ja aloitteli uraansa iskelmälaulajana, kun sai yllättäen angiinamyrkytyksen ja kuoli jouluna 1938.

Ensimmäiset suomalaiseen iskelmämusiikkiin pysyvän jäljen jättäneet naisäänet kuuluivat Kotkasta 1930-luvun puolivälissä. Valtosen sisarukset Maire, Raija ja Vera olivat innoissaan amerikkalaisen Boswell Sistersin musiikista. Boswell Sisters oli niin ikään kolmen sisaren muodostama jazzvaikutteinen lauluyhtye, joka oli suosionsa huipulla 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Boswell Sistersiä ja muita elokuvissa kuulemiaan lauluyhtyeitä jäljittelemällä Valtosen sisarukset löysivät oman kolmiäänisen tyylinsä. Ensimmäisen kerran he esiintyivät radiossa keväällä 1935, ja siinä yhteydessä Yleisradion musiikkipäällikkö Toivo Haapanen keksi heille nimen Harmony Sisters. Saatuaan musiikilliseksi johtajakseen ja sovittajakseen kapellimestari George de Godzinskyn kaikki tapahtui nopeasti.

Levytysstudioon Harmony Sisters astui Helsingissä syksyllä 1937.
Jo ensisingle, käännösfoksi Sataman valot on kansainvälistä tasoa. Dallapé säestää kiireettömästi ja nautiskelevasti, sisarukset laulavat kauniisti ja pehmeästi. Enkelimäinen sopraano kuuluu nuorimmalle Raija Valtoselle, joka oli yhtyeen johtaja. Ei ole vaikea arvata, että Harmony Sistersin esikuvat löytyivät amerikkalaisista swinghenkisistä lauluyhtyeistä. Itse sisarukset nimittivät tyyliään sweetiksi.

Sisarusten kansainvälisestä eleganssista huolimatta myös suomalainen grammariyleisö otti heidät nopeasti omakseen: Sataman valot nousi Dallapén tunnetuimpien ja myydyimpien levyjen joukkoon.

Matti Jurva & Ramblers – Savonmuan Hilima (1938)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Juttusarjan kolmannen osan swingpainotuksesta huolimatta ei pidä unohtaa, että valtaosa Suomessa myydyistä levyistä oli edelleen aivan muuta kuin anglosaksista jazzviihdettä. Suomalaisista ja slaavilaisista kansansävelmistä ammentavat, mieluiten haitarilla säestetyt jenkat, polkat ja valssit nauttivat kestävää kansansuosiota. Näin oli etenkin maaseudulla, jonka asukkaat muodostivat suomalaisten enemmistön vielä 1930-luvun lopussa.

Dallapé oli ollut Suomen suosituin yhtye käytännössä koko 1930-luvun ajan, eikä yksikään sen kilpailijoista kyennyt haastamaan sitä tosissaan yrityksistä huolimatta. Martti Jäppilän vastalauseista huolimatta yhtye katsoi asemansa niin vahvaksi, että soittajat saattoivat yhä enemmän keskittyä toteuttamaan musiikillista kunnianhimoaan piittaamatta suuren yleisön mieltymyksistä. Ironista kyllä, samaan aikaan vuosikymmenen alun edistyksellisin yhtye, Klaus Salmen johtama Ramblers oli kulkenut täysin vastakkaiseen suuntaan.

Esiintyessään Ramblers suosi edelleen anglosaksista jazzpainotteista ohjelmistoa, mutta levyillä yhtye päätyi säestämään Matti Jurvaa. Jurvan suosio oli kasvanut tasaisesti 1930-luvun mittaan, ja yhdessä sanoittajansa Tatu Pekkarisen kanssa hän oli taitava lukemaan grammariyleisön mieltymyksiä ja toiveita. 1930-luvun lopussa he pitivät melkeinpä yksin yllä humorististen, kertovien laulelmien kuplettiperinnettä.

Jurva ja Pekkarinen saivat palkintonsa kuplettiperinteen vaalimisesta vuonna 1938, kun kaksikon kuplettivalssi Savonmuan Hilima myi melkein 10 000 kpl. Se oli todennäköisesti 1930-luvun myydyin suomalainen levy heti vuosikymmenen vaihteessa ilmestyneen Georg Malmsténin Särkyneen onnen jälkeen. Näin Ramblers pääsi viimein lyömään Dallapén, vaikka omaa ansiota saavutuksessa oli vähän. Mahtava menestys lienee perustunut tarttuvaan melodiaan, Jurvan sympaattiseen tulkintaan ja ennen kaikkea kuopiolaisen Pekkarisen kirjoittamaan murretekstiin (litterointi omani):

”Niin kaanis oli ilima, mutta kaaniimpi oli Hilima
Niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj
Voe voe kun sais tuntee nuo tuhannet tunteet
Jotka silloin minun sielussain aelahtelj”