Kun Venom ei riitä – Mervi Vuorelan opas obskuurien demojen, paskojen soundien ja nopeiden kitarasoolojen täyttämään NWOBHM-skeneen

Got Venom?

Tehdäänpä yksi asia heti alkuun selväksi. New Wave of British Heavy Metalissa eli NWOBHM:ssa ei ole mitään trendikästä. Musiikkityyli ei ole tehnyt comebackia, herättänyt hipster-perseilijöiden huomiota tai synnyttänyt massapsyykosin kaltaista uusien bändien esiinmarssia. Sen sijaan NWOBHM on auttamattomasti setääntynyt ja parkinsonin tautia sairastava pyhäinjäännös, jonka viimeaikaisilla ansioilla pääsisi korkeintaan paralympialaisiin.

Mutta voi hemmetti, millainen pyhäinjäännös se onkaan!

Parhaat päivänsä vuosina 1979-1985 nähnyt New Wave of British Heavy Metal oli useita säkenöiviä tähdenlentoja poikinut musiikkityyli, joka toimi ponnahdusalustana muun muassa 80-luvun alussa syntyneelle thrash metallille. (Newsflash: Am I Evil? ei ole Metallican säveltämä kappale.) Tähdenlentojen lisäksi NWOBHM puski vaginastaan neljä edelleen porskuttavaa stadionyhtyettä, joiden nimet kihniöläinen kebab-karjukin osaisi luetella. Tai jos ei osaa, kyseessä lienee yleissivistyksen tuulilta välttynyt jätesäkin kasvatti, jonka kannattaisi kuunnella Iron Maidenia, Saxonia, Def Leppardia ja Motörheadia. Tai ei ehkä Motörheadia, koska skenepoliisit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, lasketaanko bändi NWOBHM-kategoriaan.

NWOBHM:n todellisia jalokivia olivat kuitenkin ne pienten piirien salaisuudeksi jääneet kulttibändit, jotka tekivät muutaman levytyksen ja katosivat sitten maan uumeniin. Tähän seikkaan kiteytyy myös eräs NWOBHM:n suurista viehätyksistä. Varhainen New Wave of British Heavy Metal ei koskaan ollut koko kansan hekumoima mainstream-ilmiö, vaan tiukasti hevareille suunnattu eksklusiivinen elitistikerho. Siihen ”liittyäkseen” piti kuulua oikeisiin piireihin, kuunnella oikeanlaista musiikkia ja olla kiinnostunut oikeantyyppisestä heavy metal -estetiikasta. Poseeraajia tai bandwagon-turisteja ei haluttu mukaan.

Monien alakulttuurien tapaan NWOBHM syntyi vastareaktiona vallitsevalle musiikki-ilmastolle. Vaikka Britannian ilmasto on tunnettu sateistaan, 70-luvun lopulla tuo sade oli muuttunut vetiseksi ripuliksi. Siinä missä Lontoon punkkarit reagoivat tilanteeseen ampumalla proge-dinosauruksia jalkaan, NWOBHM-pioneerit ottivat tähtäimeensä ensimmäisen aallon brittiläiset hevibändit. Syynä oli se, että Black Sabbath, Deep Purple ja kumppanit olivat alkanet kuulostaa pöhöttyneiltä perinnönraiskaajilta, joiden alkuaikojen vimmaisuus makasi puolikuolleena museoviraston lattialla.

Onneksi rappioon oli olemassa lääke. Sitä annostelivat pitkätukkaiset ja denimiin verhoutuneet NWOBHM-kokelaat, jotka korvasivat heavy metaliin syöpyneet blues-krumeluurit iskevillä voimasoinnuilla. Bändit myös lisäsivät tempoa, panostivat räjähtäviin sooloihin, viimeistelivät soittotatsinsa punkrockin tylyllä energialla ja äänittivät levynsä mahdollisimman paskoilla laitteilla. Twin-kitarat olivat must – paitsi jos oli Venom. Korkeavireinen laulu oli must – paitsi jos oli Venom. Kitaroiden down tuning oli kiellettyä – paitsi jos oli Venom. Tuloksena oli ihanan obskuuri, mutta silti konstailematon alakulttuuri, jonka lo-fi-soundin takaa pilkotteli 1/3 eskapismia, 1/3 kadulta poimittua realismia ja 1/3 asiaankuulumatonta nonsenseä.

Moni 80-luvulla vaikuttanut NWOBHM-yhtye teki valitettavan lyhyen uran, jota voisi luonnehtia adjektiivilla ei-tuottelias. Tavallisesti bändit jättivät jälkeensä ”diskografian”, jonka laajuus oli noin yksi viideskymmenesosa Kari Peitsamon tuotannosta. NWOBHM-piireissä ei myöskään ollut epätavallista, että bändit julkaisivat merkittävimmät tuotoksensa heti uransa alussa. Itse asiassa tämä oli fakta. Ensimmäinen demo, ensimmäinen seiskatuumainen tai ensimmäinen lp oli aina paras – piste. Jos oli kuitenkin epähuomiossa mennyt tuhlaamaan rahansa jonkin harvinaisen NWOBHM-bändin kakkoslevyyn (joka oli yleensä tukkametallia tai hardrockia), lp:n sai pitää hyllyssään – kunhan myönsi sen olevan paska.

Esimerkkejä loistavista NWOBHM-debyyttilevyistä löytyy lukuisia: Angel Witch – s/t (1980), AvengerBlood Sports (1984), Diamond HeadLightning to the Nations (1980), HolocaustThe Nightcomers (1981), JaguarPower Games (1983), SavageLoose ’N Lethal (1983), Venom – Welcome to Hell (1981) ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja hyvä niin, sillä NWOBHM-piireissä raja ei koskaan tule vastaan. Aina voi kaivautua yhä syvemmälle ja etsiä yhä obskuurimpia levyjä – mielellään tietysti paskalaatuisia demoja tai ep:itä, joita kukaan kavereistasi ei omista ja joita et itsekään juuri koskaan kuuntele. Mutta ei se mitään, koska NWOBHM on kaikesta huolimatta parempaa musiikkia kuin se, mitä kaverisi kuuntelee.

Tämä ei luonnollisestikaan ollut ironiaa.

80-luvun puolivälin jälkeen New Wave of British Heavy Metal alkoi olla tullut tiensä päähän. Mikäli skenen lippulaivat eivät jo olleet lopettaneet itseään, ne joko altistuivat Amerikasta virtaaville vaikutteille tai muuttivat soundiaan kaupallisempaan suuntaan. Näin menetteli muun muassa eräskin Def Leppard, joka vaihtoi tyyliään munanlämpöisen hardrock-läpsyttelyn suuntaan. Myös Iron Maiden ”lakkasi olemasta” NWOBHM-bändi toisen levynsä jälkeen.

Vaikka 1990- ja 2000-luvuilla on esiintynyt joitain yksittäisiä NWOBHM-tulokkaita, varsinaista ilmiötä genrestä tuskin koskaan enää tulee. Tähän vaikuttanee etenkin se, että kierrätystrendeillä on ollut tapana ohittaa ilmiöt, joista ne eivät ymmärrä hevonvittua – ja hyvä niin.

Alle olen listannut kuusi NWOBHM-kirjainyhdistelmään liittyvää asiaa, jotka valottavat enemmän tai vähemmän tätä heavy metallin kiehtovinta brittisuuntausta.

N niin kuin Neat Records

Englannin Newcastlessa osataan paitsi pelata Valioliiga-tason jalkapalloa, myös julkaista valioliigatason heavy metalia. Kiitos tästä kuuluu Neat Recordsin perustajalle David Woodille, joka signasi 80-luvun alkupuolella lähes kaikki merkittävät NWOBHM-yhtyeet.

Vaikka mikään Neat Recordsin artisteista ei koskaan breikannut maailmanlaajuisesti (eikä sitä edes haluttu, koska se olisi ollut anti-NWOBHM), levy-yhtiö onnistui elvyttämään brittiläistä heviskeneä, synnyttämään katu-uskottavan alakulttuuriverkoston ja toimimaan innoittajana Metallican ja Megadethin kaltaisille thrash-suuruuksille. Viimeistään 80-luvun puolivälin tultaessa Neatin peukalologo olikin muodostunut synonyymiksi laadukkaille NWOBHM-julkaisuille, joita kannatti metsästää levykaupoista ja divareista samaan tapaan, kuin punkkarit metsästivät SST:n tai Dischordin äänitteitä.

Neat Recordsin tunnetuin yhtye oli oman paikkakunnan pojista koostuva Venom, joka tuli puolivahingossa luoneeksi kokonaisen black metal -alakulttuurin. Levy-yhtiön muita kiinnityksiä olivat muun muassa Avenger, Blitzkrieg, Raven, Tysondog, Tygers of Pan Tang, Persian Risk ja Jaguar. Alta löytyy näyte jälkimmäisen loistavalta Power Games -debyytiltä (1983).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

W niin kuin Witchfinder General

Kaikki New Wave of British Heavy Metal -skeneen kuuluvat bändit eivät suinkaan soittaneet puhdasveristä NWOBHM:a. Yksi näistä kerettiläisistä oli vuonna 1979 Englannin Stourbridgessä perustettu Witchfinder General, joka vaikutti vahvasti doom metalin syntyyn yhdessä Saint Vituksen, Pentagramin, Troublen ja maanmiehensä Pagan Altarin kanssa.

Vuoden 1968 kauhuelokuvasta nimensä napannut Witchfinder General julkaisi 80-luvun alussa kaksi häikäisevää albumia, jotka herättivät älämölöä etenkin kirkollisissa piireissä. Death Penalty -debyyttinsä kanteen Witchfinder General läiskäisi topless-malli Joanne Lathamin, joka poseerasi tissit paljaina noidanjahtaajien ympäröimänä St. Mary the Blessed Virgin Church -kirkon hautausmaalla. Lupaa valokuvan ottamiseen ei tietenkään oltu kysytty. Yläosattomien noitien ja heidän metsästäjiensä teema jatkui myös Witchfinder Generalin kakkoslevyllä Friends of Hell, jonka kansikuva otettiin – yllätys yllätys – kirkon pihassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

O niin kuin oral

Vaikka NWOBHM oli muiden metalligenrejen tapaan miesten dominoima maailma, mukaan mahtui myös muutama naisten muodostama yhtye. Heistä pätevin ja pitkäikäisin oli maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattu Girlschool, johon Motörheadin Lemmy Kilmister iski silmänsä jo bändin debyyttisinkun aikoihin vuonna 1978.

Girlschool oli kuitenkin poikkeus. Suurin osa naisten muodostamista NWOBHM-bändeistä oli lyhytikäisiä ja kuriositeetin tasolle jääneitä viritelmiä, jotka julkaisivat pari demoa ja katosivat sitten kartalta. Näin tapahtui muun muassa brightonilaiselle Oralille, joka jätti jälkeensä ainoastaan yhden seiskatuumaisen ep:n. Raflaavasti nimetty Oral Sex (1984) oli rockin ja hevin välimaastossa huojuva äänite, joka käsitteli seksileikkejä sadomasokistisesta perspektiivistä. Oral-kitaristi Monican mukaan ep:tä ei olisi ikinä julkaistu, ellei Lemmy – tuo kaikkien naisten sankari – olisi opettanut häntä soittamaan kitaraa. Ehkä Lemmyn avuliaisuuteen vaikutti se, että Monica työskenteli 80-luvulla Penthousen softporn-mallina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

B niin kuin blitzkrieg

Englannin Leicesterissä vuonna 1980 perustettu Blitzkrieg saattaa olla merkittävin thrash metalin syntyyn vaikuttanut New Wave of British Heavy Metal -yhtye. Kun amerikkalaiset thrash-musikantit alkoivat 1980-luvun alussa sekoittaa keskenään NWOBHM:a ja hardcorepunkkia, moni nosti esiin Blitzkriegin vaikutuksen omaan soundiinsa. Heidän joukossaan olivat muun muassa Megadeth, Anthrax ja Metallica, joista jälkimmäinen myös coveroi Blitzkriegin nimibiisin vuoden 1984 Creeping Death -ep:lleen.

Metallican NWOBHM-diggailu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Blitzkriegin lisäksi bändi versioi Diamond Headin massiivisen Am I Evil? -kappaleen ja rippaili Jaguarin Stormchildia biisissään Whiplash. Vuonna 1990 Lars Ulrich kasasi Kerrang!-toimittaja Geoff Bartonin kanssa New Wave of British Heavy Metal ’79 Revisited -kokoelmalevyn, jolla kuullaan niin genren isoja nimiä kuin pienempiä kulttisuosikkeja.

Oli Larsista mitä mieltä tahansa (eli että hän on mulkku), hyvää musiikkia hän ainakin joskus kuunteli.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

H niin kuin holocaust

Jos ei halua joutua keskelle moralistien paskamyrskyä, ei ehkä kannata nimetä bändiään juutalaisten joukkotuhon mukaan. Tai sitten voi tehdä juuri niin ja julkaista niin törkeän kovan debyyttilevyn, ettei kenellekään jää mitään sanottavaa. Näin menetteli Edinburghissa perustettu The Holocaust, joka todisti vuoden 1981 The Nightcomers -esikoisellaan, että osataan sitä heviä soittaa Skotlannissakin.

Vaikka 95 prosenttia NWOBHM-yhtyeistä operoi Englannin alueella, mukaan mahtui myös muutamia Holocaustin kaltaisia poikkeuksia. Esimerkiksi Persian Risk ja Samurai olivat kotoisin Walesista ja E.F. Band Ruotsista(!). Lisäksi Amerikasta löytyi useita NWOBHM:n inspiroimia yhtyeitä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

M niin kuin ”meideni”

Vaikka Iron Maiden kuuluu erottamattomana osana New Wave of British Heavy Metalin kaanoniin, asiaan liittyy muutama ensiarvoisen tärkeä fakta. Olkaa siis tarkkoina, aloittelijat.

Ensimmäinen fakta on se, että Bruce Dickinsonin tähdittämät Iron Maiden -levyt eivät ole NWOBHM:a. Toinen on se, että Paul Di’Annon aikaiset levyt Iron Maiden (1980) ja Killers (1981) edustavat NWOBHM:a puhtaimmillaan. Kolmas on se, että vaikka Paul ei ole soittanut ainoassakaan järkevässä bändissä Maiden-potkujensa jälkeen, hän on silti helvetin kova jätkä. Neljäs on se, että vaikka Bruce jätti NWOBHM-ikoni Samsonin liittyäkseen Maideniin, myös Bruce on helvetin kova jätkä. Viides on se, että vaikka Maiden ei ole viime vuosina julkaissut kovinkaan hääppöisiä levyjä, bändi on yhä kunnioitusta herättävässä vedossa ja siististi cool.

Jos muuten haluaa perustaa NWOBHM-bändin, kannattaa varmistaa, että ainakin yhden biisin riffi on pöllitty Iron Maidenin 2 Minutes to Midnight -biisistä – joka taas on suora rippaus Venomin Welcome to Hell -biisistä. Sopii kuitenkin muistaa, ettei 2 Minutes to Midnight ole NWOBHM:a, mutta sitten taas toisaalta se on, koska Venom. Got it?

http://www.youtube.com/watch?v=tfFhX6Fgc6A