Festivaaliraportti tulevaisuudesta – Ruisrock 2011

The Nationalin Matt Berninger villitsi Ruissalon perjantaina. Kuva: Tomi Palsa

Me Nuorgamissa haluamme kulkea teknologisen kehityksen etunenässä. Facebookin ja Twitterin kaltaisten sosiaalisten median työkalujen lisäksi olemme valmiita ennakkoluulottomasti valjastamaan käyttöömme jopa vaarallisia uusia keksintöjä tehdäksemme parempaa musiikkijournalismia.

Nuorgamilaisten tiedemiesten hiljakkoin kehittämän temporaalisen kaukokirjoittimen avulla pystymme nyt tarjoamaan teille yksinoikeudella festivaaliraportin tulevalta viikonlopulta!

Varoitamme kuitenkin, että kolmen toimittajamme laboratorio-olosuhteissa kirjoittama reportaasi tämän vuoden Ruisrockista saattaa sisältää aikasiirtymän luoman epätodennäköisyyskentän aiheuttamia epätarkkuuksia.

Perjantai 8.7.

Matka Ruissalon luonnonkauniille puistoalueelle taittuu perinteisesti vesibussissa, jossa merimaisemia ihaillessamme muistelemme menneiden vuosien ihmisarvoa alentaneita kävelymatkoja festivaalille osana epäilemättä kymmenien kilometrien mittaista jonoa.

Kokoamme ajankuluksi listan sadasta parhaasta porteilla näkemästämme viinan salakuljetusyrityksestä ja pohdimme, painaako vaakakupissa enemmän luonnonsuojelualueen rauhan häiritseminen vai kulttuurielämysten tarjoaminen massoille.

Onneksi saavumme pian perille, ja ehdimme juuri näkemään, kuinka Circle käynnistää esityksensä Converse-lavalla, jonka eteen on pakkautunut runsaslukuinen joukko kokeellisen musiikin ystäviä.

Raskaan näköisiin metallihaarniskoihin sonnustautunut porilaisyhtye ei tällä kertaa soita uudemmilta levytyksiltään tuttua NWOFHM-jyystöä mutta ei myöskään aivan tuoreimman Infektio-albuminsa psykedeelistä äänimaisemointia.

On lopulta vaikea sanoa, miten lavalta kuultua ääntä mahdollisesti voisi kuvailla, ja joidenkin paikalla olleiden mukaan kaikki on vain Jussi Lehtisalon ja kumppanien esiintymisasujen kolinaa.

Joka tapauksessa esitys avaa tämän vuoden Ruisrockin upeissa tunnelmissa!

Ehdimme ihmismassojen läpi luovien rantalavalle juuri, kun suomirockin klassikkonimi CMX aloittaa keikkansa.

CMX:n A.W. Yrjänä villitsi Ruissalon perjantaina. Kuva: Tomi Palsa

Kuunnellessamme nostalgisen liikutuksen vallassa yhtyeen 90-luvun suurimpia hittejä ja ihastellessamme ohi lipuvia, massiivisia ruotsinlaivoja, äidymme keskustelemaan, kuinka suuret suomalaiset festivaalit vuodesta toiseen pelaavat yhä enemmän varman päälle ja kiinnittävät CMX:n kaltaisia taattuja suosikeita sen sijaan, että luottaisivat yleisön kykyyn nauttia monipuolisemmasta ohjelmistosta.

Päätämme ohittaa tässä välissä esiintyvät Primuksen, Nekromantixin ja Laman sekä Anssi 8000 & Maria Stereo -duon ja nauttia festivaalin kehutuista gastronomisista antimista. Rantabistron kasviskääryleet iskevät yhteen makuhermoon, toiset kehuvat erityisesti savulohiannostensa sienikastiketta.

Ruoan jonottamisen jälkeen joudumme kiiruhtamaan nähdäksemme Paramoren ja sen ihanan solistin Hayley Williamsin. Onneksi ehdimme paikalle juuri, kun punapäinen Williams kipuaa lavalle T-paitaan sonnustautuneena.

Paramore tempaisee Williamsin johdolla yleisön mukaansa jo ensimmäisessä biisissä.

Paramoren biisejä kuunnellessamme päädymme kuitenkin oletukseen, että yhtäkään valkoisten heteromiesten enemmistöön lukeutuvaa festivaalivierasta ei kiinnosta yhtyeessä mikään muu kuin Williams. Päätämmekin lähteä hieman ennen keikan loppua kohti niittylavaa, jossa soittaa hieman jo väljähtämään päässyt brittisyntikkaduo Hurts.

Hurtsin Theo Hutchcraft villitsi Ruissalon perjantaina. Kuva: Tomi Palsa

Pienintäkään karismanhäivää Theo Hutchcraftissa tai Adam Andersonissa ei ole edelleenkään. Kun bändin aiemmilla Suomen-keikoilla lavalla nähty oopperalaulaja ei saanut paikattua tilannetta riittävän hyvin, Hurts lyö pöytään todellisen ässäkortin. Bändin taustalle nousee samaa kauluspaitapoikaestetiikkaa edustava Cantores Minores -kuoro, joka saa Stay-poikabändislovarin kuulostamaan sisälmyksiä ravisuttavalta.

Hurtsin esityksen aikana myös koemme, kuinka maa niittylavan luona alkaa velloa ja täristä ihmismassojen tanssiessa yhtyeen elektrohittien tahtiin!

Perjantain varmasti odotetuin esiintyjä on amerikkalainen The National, joka villitsi yleisöä Ruissalossa viimeksi vuonna 2008.

Ehdimme juuri näkemään, kun yhtye aloittaa syvällä ja hyvällä tavalla soivan esityksensä. Hienojen kappaleiden pinnalla on sopiva määrä rosoa, mutta uutuudenviehätystä keikassa on vain nimeksi. Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan.

Päähuomion varastaa arvatenkin laulaja Matt Berninger, jonka humaltuminen tuo konserttiin sopivasti vaaran tunnetta. Keikan päätteeksi Berninger lähtee vaeltamaan yleisöön ja päätyy samanlaiselle uimaretkelle kuin Ebbot Lundberg muutama vuosi sitten. Miehen menoa eivät hidasta edes ranteeseen kiinnitetty punaviinitippa pulloineen tai ohi lipuvat valtavat ruotsinlaivat.

Illan päätteeksi ehdimme vielä todistaa, että The Prodigyn aika oli ja meni.

Siitä huolimatta orkesteri onnistuu kasaamaan yllättävän sähäkän setin, jota ainoastaan materiaalin epätasaisuus häiritsee. Voi vain kuvitella, kuinka hyvin esitys toimisi intiimeissä klubiolosuhteissa.

Kaikesta huolimatta on upeaa todistaa, kuinka maa niittylavan luona velloo ja tärisee ihmismassojen tanssin voimasta!

Sitten juhlat ovat perjantain osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Lauantai 9.7.

Ehdimme festivaalialueelle juuri Pertti Kurikan Nimipäivien aloittaessa settiään Converse-lavalla. Yhtyeen vanhakantainen punk kunnioittaa genren perinteitä aina huojuvaa soittoa myöten, ja kaiken kaikkiaan esityksestä jää suuhun sympaattinen jälkimaku.

Telttalavalla seuraavaksi tanssittava Uusi Fantasia saa festivaaliyleisön viimein heräämään aamu-uniltaan. Tunnelmaa ei edes latista, että Liian myöhään -hitin tulkitsee päällekkäisen keikkabuukkauksen takia estyneen Freemanin sijaan tangokonkari Rainer Friman, joka saakin yleisöltä runsaat aplodit.

Pettymykseksemme huomaamme, etteivät lavojen välissä vellovat ihmismassat estäisi meitä ehtimästä Happoradion keikalle rantalavalle, joten jäämme oluttelttaan laatimaan Juhani Merimaalle vetoomusta joko festivaalialueen supistamisesta tai myytävien lippujen määrän kaksinkertaistamisesta ensi vuodeksi.

Siirrymme virvokkeiden äärestä rantalavalle, jolle on juuri nousemassa Scandinavian Music Group. Animoitujen sääkarttojen edessä esiintyvä yhtye on tuonut lavalle myös joukon täytettyjä eläimiä, joita laulaja Terhi Kokkonen yleisön iloksi heittelee turva-aidan yli kappaleiden välissä.

Seuraavaksi ehdimme Converse-lavalle, missä bob hund on juuri aloittamassa esitystään.

Ruotsalaisyhtye saa uusiinkin kappaleisiinsa riittävästi säröä ja röyhkeyttä, ja kappaleiden välissä nähdään antaumuksellista sketsiteatteria. Kuulijoiden into ei lannistu edes, kun laulaja Thomas Öberg esittää tiekeila päässään 15-minuuttisen skoonenkielisen monologin suomalaisista juomatavoista.

Bob hundin jälkeen on sopivasti aikaa nauttia virvokkeita ja kirota samaan aikaan suomalaisten festivaalien kaljahäkkipolitiikkaa ja kauhistella festivaalioluen vuosi vuodelta nousevaa hintaa. Positiivista on sen sijaan se, että säiden herra on päättänyt suosia Turkuun saapunutta festivaalikansaa.

Anniskeluteltasta kiiruhdamme ihmismassan mukana lavalla varustettuun telttaan, jossa on määrä alkaa Anna Calvin esitys. Ehdimme juuri astua auringonpaisteesta teltan pimeyteen, kun lavan eteen ripustetut valtavat punaiset verhot aukenevat, ja spottivalo osoittaa pimeydessä kitaran ja punaviinilasin kanssa odottavaan Calviin.

Calvin esitys on dramaattinen ja teatraalinen. Voimakkaasti elehtivä Calvi soittaa hiukset hulmuten ja kietoo yleisön pikkusormensa ympärille dekadenssissa uitetulla teatterirockillaan. Keikan hämmentävin hetki koetaan, kun Blackout-hitin perään Calvi tapailee PJ Harveyn Rid of Me:n legendaarista riffiä, mutta lopettaa kappaleen ennen aikojaan.

Rantalavalle nousee seuraavaksi festivaalien vakiokalustoon kuuluva Apulanta, joka tuntuu aina löytävän uudet teinisukupolvet.

Apulannan Toni Wirtanen villitsi Ruissalon lauantaina. Kuva: Tomi Palsa

Odotimme Toni Wirtasen ja kumppanien keikasta festivaalikesän pakkopullaa, mutta yhtye onkin huikeassa iskussa. Avaruuspukuihin pukeutunut ja ohi lipuvia, kookkaahkoja ruotsinlaivoja ihastelemaan välillä pysähtyvä kolmikko keskittyy varhaisempaan ja harvinaisempaan tuotantoonsa ja esiintyy antaumuksellisesti, lähes tunteikkaasti.

Telttalavalla soittaa sillä aikaa vuoden odotetuin yhtyevieras Elbow, joka olisi ansainnut paikan isommalla rantalavalla jo ohi lipuvien ruotsinlaivojen vuoksi – niiden massiivisuus kun on täydellinen metafora yhtyeen musiikin valtavalle tunnevyörylle.

Yhtyeen keikan aikana kostuvat silmäkulmat, eikä tunnelmaa latista edes solisti Guy Garveyn Peter Gabrielilta omaksuma helium-temppu, jonka epäonnistuneen lopun jälkeen yhtyetoverit joutuvat kalastamaan laulajan teltan kattorakenteista.

Illan päättää PMMP, jonka esityksen aikana niittylavan kamara tärisee ja velloo jopa ehkä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Upean hittipotpurin soittava yhtye projisoi esityksensä taustalle Seismologian laitoksen Ruissalosta mittaamia lukemia, jotka yllyttävät yleisöä aina ankarampaan hyppimissuoritukseen.

Sitten juhlat ovat lauantain osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Sunnuntai 10.7.

Sunnuntai käynnistyy sateisissa merkeissä, ja ehdimme juuri paikalle, kun Paleface nousee rantalavalle sadeviittoihin sonnustautuneen yleisön eteen.

Paleface villitsi Ruissalon sunnuntaina. Kuva: Tomi Palsa

Palefacelle on yhdentekevää, onko esiintymislavana kesäinen festivaali vai eduskuntatalon portaat. Hän on ottanut valtion virallisen protestilaulajan roolin kritiikittä omakseen ja julistaa maailmankatsomustaan karikatyyriksi muuttumisen vaarasta välittämättä.

Vaikka kappaleiden sanoma on edelleen ajankohtainen, tuntuu niiden musiikillinen muoto kuluneen puhki yllättävän nopeasti. Keikan virkistävin hetki onkin, kun Paleface kutsuu lavalle kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ja haastaa tämän open mic -kilpaan, jossa sivutaan niin perussuomalaisten populismia, hallitusneuvotteluita kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen surkeita otteitakin.

Auringon tuo esiin Converse-lavalla esiintyvä Magenta Skycode, jonka nokkamies Jori Sjöroos esiintyy juuri niin arvoituksellisesti kuin mieheltä saattoi toivoakin.

Hän tuntuu nauttivan yleisön läsnäolosta ja kappaleidensa virrasta, mutta silti käpertyvän jonkinlaisen läpipääsemättömän kuoren sisään. Aivan kuin hän hymyilisi itsekseen, vaikka hymyä ei ulospäin näykään.

Yhtä arvoitukselliseksi jää lainakappaleena kuultava eeppinen luenta Cliff Richardin The Millennium Prayeristä.

Seuraavaksi niittylavalla intiimiä tunnelmointiaan tarjoaa Fleet Foxes, jonka ehdimme juuri nähdä nousevan lavalle.

Aurinkoinen ja suuri festivaalilava on väärä paikka parrakkaalle yhtyeelle, jonka toivoisi näkevän Suomessa pian intiimeissä klubiolosuhteissa.

Festivaalien villeimmät juhlat tarjoaa Manu Chao. Skan, latinorockin, punkin ja vaikka minkä sekamelska alkaa sillä hetkellä, kun mies saapuu lavalle ja loppuu vasta kauan konsertin päätyttyä.

Sekä yhtye, artisti että kappaleet pysyvät koko ajan liikkeellä, sulautuvat toisiinsa, törmäilevät rytmien lailla ja innostavat yleisönkin silmittömään hurmokseen, jota ei latista edes koko esityksen ajan kestävä väkivaltainen raekuuro.

Sunnuntain ja samalla koko festivaalin huipentaa rockveteraani Michael Monroe, joka kiipeilee lavan rakenteissa niin antaumuksellisesti, ettei malta edes laulaa jokaista kappaletta.

Michael Monroe villitsi Ruissalon sunnuntaina. Kuva: Tomi Palsa

Onneksi hän saa vetoapua sekä yleisöltä että yllättäen lavalle kipuavilta Remu Aaltoselta ja Pelle Miljoonalta, joiden kanssa Monroe tulkitsee pää alaspäin valotrussista roikkuen Hanoi Rocksin Tragedy-klassikon.

Ennen kuin ehdimme tuomita massoja kosiskelevan, epätasaisen ohjelmiston, lavojen väliset etäisyydet ja vesipisteiden ja vessojen vähäisyyden, juhlat ovat sunnuntainkin osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Kiitos, Ruisrock 2011!


Ruisrock Turun Ruissalossa 8.-10.7. www.ruisrock.fi