Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#73 Teemu Bergman

Kuva: Tomi Palsa

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Teemu! Jos luet tämän, niin tuutko katsomaan tänään Jello Biafra And The Guantanamo School Of Medicineä tänään Nosturille?

Yksi kutkuttavimpia valtavirta- ja alakulttuurin välisen ikuisen köydenvedon ilmentymiä ovat ne kohtuullisen harvinaiset tilanteet, joissa joku pienen ja tiukkaan rajatun alakulttuurin edustaja tekee niin välittömän kansantajuista musiikkia, että hän tulee tahtomattaan syöstyksi aiottua suuremman yleisön kohdevalaisimen ahmittavaksi.

Kuten on käynyt Teemu Bergmanille, jonka vilpitön haluttomuus oman egonsa esiin nostamiseen on ollut herkullisinta luettavaa kotimaisen rocklehdistön haastatteluissa vuosiin.

Suomalainen punk-kenttä on saanut operoida aika pitkälti omassa rauhassaan 1980-luvun lopusta lähtien. Muutama punk-juurilta ponnistanut akti on luovinut ihan tietoisesti valtavirtaan, Klamydia ja Apulanta etunenässä, ja pari skenen yhtyettä on saanut pientä huomiota myös oman porukan ulkopuolella, kuten Endstand, I Walk the Line ja No Shame. Nämäkin pääsääntöisesti varsin myötämielisesti tekemistensä leviämiseen suhtautuen.

Mutta sitten on Bergmanin omat bändit (Kakka-Hätä-77, The Heartburns ja Nazi Death Camp), jotka tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta homma pysyisi vain vakaumuksellisten asianharrastajien kruununjalokivenä. Kuitenkin samalla tehden musiikkia, jonka kaiut ensimetrien Eppu Normaalin tapaan kansantajuisesta räkä poskella räyhäämisestä tarttuvat vihkiytymättömänkin korvaan, kuin perunajauhojen ja veden sekoitus keesiin.

Etenkin Kakka-Hätä-77 olisi musiikillisesti täysin valmis paketti tuotettavaksi valtavirralle kelpaavaksi paketiksi, mutta luultavasti jo tämän lauseen lukeminen aiheuttaa niin voimakkaita inhonväristyksiä pitkin Vaasankatua, ettei moista liene syytä ihan lähitulevaisuudessa odottaa.

Leviää Bergmanin tuotanto sitten isommalle kuulijakunnalle tai jää 2000-luvun kotimaisen punk-skenen kruununjalokiveksi, yksi asia on varma: Bergman on palauttanut punkrockiin aimo annoksen sen alkuaikojen suoraviivaisuutta, kursailemattomuutta ja konstailemattomuutta. Näinä post-sitä ja neo-tätä -musiikkityylien aikoina on uskomattoman virkistävää, kun joku kaivaa vanhat ainekset kaapin pohjalta ja luo niillä jotain uutta ja jännittävää.

http://youtu.be/eVQl9gYYTis

Samasta aiheesta

Paholaisen asianajaja

Kakka-hätä 77
Vuoden parhaat kappaleet 2011 – sijat 77–66

Kakka-hätä 77
Giffaa hei! #143: Kakka-hätä 77

Kakka-hätä 77
Kakka-Hätä-77 – Huoltoasemalle unohdettu mies

Kakka-hätä 77
Ota Suomipunk haltuun!

Kakka-hätä 77
Vuosituhannen närästys – The Heartburnsin elämä ja seot

The Heartburns
Minikritiikit, viikko 37

The Heartburns
© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress