Popklassikot 1985

#6 The Cure – In Between Days

The Cure, imaginääriset valtimot sohjona.

Vuosi 1985 oli The Curelle tärkeä. Vuosien 1980–1982 essentiaalisen masistelutrilogiansa (Faith, Seventeen Seconds ja Pornography) jäljiltä Robert Smithin johtama ryhmä oli viillellyt imaginääriset valtimonsa niin sohjoksi, ettei enää kiinnostanut, vaikka kaikki vain kuolisivat.

Paluu levytyskantaan näytti hetken aikaa mahdottomalta. Basisti Simon Gallup oli tarinan mukaan muun muassa mujauttanut Smithiä nekkuun baaritiskillä ja saanut mönkään menneen Pornography-kiertueen myötä yhtyeestä kenkää.

Sopu kuitenkin löytyi parin vuoden välirikon jälkeen, ja vuosikymmenen puolivälissä yhtye nousi hirttopuutarhan tuhkista kuin välikuoleman vieroitusklinikalla kokenut goottifeeniks. Lopputuote oli sen pirtein albumi, The Head on the Door, joka tuntuu liki iskevän silmää aiemmalle synkistelylle.

Levyn avaava In Between Days on kevyt ja tiivis pophelmi – sellainen, joita The Curella ei vielä tässä vaiheessa ollut liikaa. Sen teksteissä vilautellaan tutun romanttista goottikuvastoa, mutta tempo on popimpi ja äänipaletti kevyempi. Alkaen jo ihanasti rämpytetystä akkari-introsta, joka naittuu pirteään synariffiin täydellisessä balanssissa. 50 sekuntia silkkaa taivasta!

En kuitenkaan ole ihan varma, mistä biisi kertoo. Sen kertosäkeessä on pari negaatiota, pari pronominia liikaa. Eikä helpota sekään, että kirjoitusasu vaihtelee eri julkaisuissa. Välillä se on ”In Between Days”, välillä ”In-Between Days”.

”And I know I was wrong
When I said it was true
That it couldn’t be me
And be her in between
Without you”

Kertoja on kiusallisen ambivalentti venkoillessaan ilmeisesti kahden rakastettunsa välillä. Oman luentani mukaan puhuja haikailee entisen rakastettunsa perään ja yrittää turhaan perustella uutta romanssiaan sillä, ettei exän kanssa kuitenkaan enää koskaan mitään tapahtuisi.

Ei onnistu. Musiikkivideo sen kertoo: kamera on se entinen kumppani, jota Smith yrittää törkkiä pois, mutta joka aina heilahtaa takaisin. Ja ehkä paljastaa tästä samalla epämiellyttäviä puolia (ks. videon värinegaatiot).

Tai sitten kyse on Gallupista. The Head on the Dooria edelsi The Top (1984), jolla Smith teki käytännössä kaiken. Sen viimeisessä kappaleessa voihkitaan ”please come back, all of you”. In Between Daysilla ääni on toiveikkaampi, kun Smith laulaa ”come back, come back, come back to me”. Me, her ja you olisivat Robert Smith, Laurence “Lol” Tolhurst ja Simon Gallup.

En tiedä. Täytyy kuunnella vielä kerran. Ja vielä kerran. Biisissä ja albumissa on jotain hypnoottista. Ei sillä tapaa kuin mahtailevalla (ja mahtavalla) Disintegrationilla (1989), joka pakottaa kuulijan sisään kitkeränsuloiseen sammioonsa – ei, The Head on the Dooria voi vielä kuunnella kappaleen sieltä, toisen täältä. Kurkistaa ovesta sisään, kuitenkaan sulkematta sitä taakseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Ben Foldsin versio samaisesta kappaleesta lukeutuu omiin suosikkeihini. Löytyy vuoden 2006 Supersunnyspeedgraphic-LP:ltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!