Popklassikot 1993

#2 Suede – Animal Nitrate

Suede 1993: Matt Osman, Brett Anderson, Simon Gilbert ja Bernard Butler.

Puhutaanko taas briteistä ja seksistä? Popmusiikki ei ole ainoa kulttuurin ala, jolla tämä yhdistelmä on tuottanut hatunnoston ja hämmästelyn arvoisia tuloksia. Mutta nimenomaan popmusiikki saa kiittää paljosta brittien taipumusta seksuaalisiin neurooseihin ja kiinnostusta poikkeustiloihin ja perversioihin. Maailma tarvitsee poppia, joka ei jää mutkattoman paritteluunkutsun tasolle.

Vuonna 1993 maailma tarvitsi ehdottomasti Suedea, jolla oli tarjota teini-ikäiselle mielelle jotain eksoottisempaa ja jännempää kuin gangstaräppäreiden tisseistä kiinni -poseeraus tai grungesurkujen turhautumat ja hyljeksityksi tulemisen tunteet. Mitä väliä sillä on, että debyyttilevyn aikainen Brett Anderson on lähinnä rankan seksin ja rankempien huumeiden karkkikaupassa temmeltävä ilahtunut lapsi? Leikkikehässä oli niin hauskaa, että lopputuloksena oli huumaavaa, sähköistävää nerousmusiikkia.

Ja nerokkain yhtyeen täysosumista oli kolmas ja varsinaisen läpimurron tuonut single Animal Nitrate. Se on niitä biisejä, joissa ei tuhlata aikaa. Se lyö kaiken pöytään heti ensi sekunneista: maaginen, partaveitsenterävä, pöyristyttävän tehokas kitarateema ui kuulokuvaan saman tien ja tempaisee kuulijan sarjakuvadekadenssin maailmaan, jossa eritteet eivät tahri kuin korkeintaan nuoren mielen.

Tehokas on myös Brett Andersonin pelinavaus kohdassa 0:24:

”Like his dad, you know that he’s had
animal nitrate in mind
So in your council home he jumped on your bones
Now you’re taking it time after time”

Parissa säkeessä vihjaukset insestin ja väkivaltaisen seksin suuntaan ja sanaleikki amyylinitraatti-huumeella. Yrittämisen puutteesta Andersonia ei voi syyttää.

Vokalistin ottama positio on brittiartistille tyypillinen ja tuttu myös vaikkapa Jarvis Cockerin teksteistä. Hän ei mene skenaarioonsa sisään, vaan ikään kuin kurkkii ikkunoista tai makuuhuoneen ovenraosta. Kyse ei ole tarkkailijan roolista, vaan voyeuristin. Biisin sinä-muoto on varmaankin valittu helpottamaan sukupuolisen ambivalenssin syntymistä. Tosiasiassa Anderson ei puhuttele kaltoin kohdeltua sinä-henkilöään, vaan hekumoi kuulijalle: kelatkaa miten sairaita asioita tämän maan suljettujen sälekaihdinten takana tapahtuu, kelatkaa millaisia kiihottavia hirveyksiä kaupungin kämppien nuhruisilla patjoilla tälläkin hetkellä tehdään.

Samuel Beckettin näytelmien tapaan Animal Nitraten varsinainen päähenkilö on silti hän, joka on poissa, lähtenyt: entinen dominoiva rakastaja, eläin. Kuka tämä pelonsekaista kiinnostusta herättävä hahmo on? Ehkä se primitiivinen voima, joka ajaa ihmisiä vääriin makuuhuoneisiin tekemään vääriä asioita. Se ei ole sinulle hyväksi, mutta ilman sitä maailma tuntuu laimealta ja elämä tyhjältä.

”Animal, he was animal”, Anderson biisin hysteerisessä kliimaksissa ja tuntuu olevan laukeamispisteessä tuon yhden sanan stimuloimana.

Eläin on toive, pelko ja tosiasia. Entä jos se herää? Kuka tahansa meistä voi päätyä vuokrayksiöön säälimättä pantavaksi.

Mutta Animal Nitratea ei olisi ilman Bernard Butleria, jonka vimmainen kitarointi tihkuu sitä samaa aggressiivista kiimaa, jota Andersonkin tässä kanavoi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!