Popklassikot 1994

#2 Jeff Buckley – Last Goodbye

Jeff Buckley – kaunis mies.

Harvojen muusikkokuolemien ajatteleminen koskettaa minua todella. Janisien ja jimien poismenoista on niin kauan, että kuoleman synnyttämä myytti on kietoutunut olennaiseksi osaksi heidän taiteensa tenhovoimaa. Kurtien ja amyjen menehtymiset saattoi puolestaan ennustaa jo hyvissä ajoin nopean elämäntavan, päihdekäytön ja mielenterveysongelmien perusteella.

Mutta mikä olisi valmistanut käsittelemään Jeff Buckleyn kuoleman vuonna 1997? Tapaturmaisen hukkumisen päihteettömässä tilassa, Led Zeppelinin soidessa kaiuttimista Wolf-joen rannalla Memphisissä, jossa Buckley odotti bändiään levyttämään toista pitkäsoittoaan. Mikä selittäisi onnettomuuden epäoikeudenmukaisuuden?

Jeff, kuuluisan folk-muusikon Tim Buckleyn poika, ehti elinaikanaan julkaista vain yhden kokonaisen albumin, Gracen. Siinä missä kuolemansyyntutkija, Memphisin poliisi ja Buckleyn perikunta halusivat heti demystifioida Buckleyn hukkumiseen johtaneet tapahtumat, loi tekijänsä kuolema Gracelle legendan hohdon, jota kukaan ei voi himmentää.

Objektiivisesti tarkasteltunakin Grace kuuluu kaikkien aikojen parhaiden rock-levyjen joukkoon. Se on 1990-luvun alternative rock -estetiikan romanttisin ilmaus. Cohen-cover Hallelujah nousi vielä 2000-luvulla yhden teini-ikäluokan viralliseksi viiltelyhymniksi televisiosarja O.C.:n myötä. Ennen kaikkea on kuitenkin muistettava kappaleet, kuten Grace, Lover You Should’ve Come Over, Mojo Pin – tai Last Goodbye. Ne jättivät Buckleysta kuvan omaleimaisena biisinkirjoittajana, jonka mieltymykset vaihteleviin kappalerakenteisiin, toistuvasti varioivaan kitaransoittotapaan ja itämaisiin kulttuureihin yhdistyivät hänen työssään ainutlaatuisella tavalla.

Toisaalta palaamiseni pitkän ajan jälkeen Gracen pariin paljasti myös, että aika on onnistunut nakertamaan siitä aavistuksen sieltä täältä. Erityisesti sen kitarasoundit, clean-kanavan sointi tai tiettyjen pedaalien käyttö sitovat sen vahvasti 1990-luvun alkupuoleen. Sillä on yhtymäkohtansa Seattlen skeneen. Ei olekaan yllättävää, että Chris Cornell oli Buckleyn hyvä ystävä ja valvoi tämän jäämistöistä kootun My Sweetheart The Drunk -albumin kokoamista. Myös Gracen äänteellinen aikalaisuus vaikkapa Pavementin tai Smashing Pumpkinsin kanssa on ilmeistä, vaikkei se tyylilajeiltaan kuulu Eternal Life -kappaletta lukuunottamatta samoihin lokeroihin. Kuluneet 18 vuotta ovat vain tartuttaneet ainutlaatuisena pitämääni levyyn geneerisyyden leiman, jota en muistanut sillä olevan.

Syy, jonka vuoksi Grace kaikesta huolimatta nousee omaleimaisena esiin muiden aikansa rock-levyjen joukosta, on Jeff Buckleyn lauluääni. Se on ikuisesti virheetön, jäljittelemätön, äärimmäisen monipuolinen ja riipaisevan kaunis. Se on ääni, jonka tallentuminen Gracen 11 raidalle tekee siitä mestariteoksen, jonka olisi pitänyt saada jatkoa.

Last Goodbye sopii kappalevalintana juttusarjaamme hyvin, sillä se on albumin kappaleista popein. Se on tekstiltään runollinen laulu eroamisesta, kaipuusta ja rakkaudesta. Buckleylle tyypillisesti sillä on kuitenkin popbiisiksi erikoinen rakenne. Alun intro-häly, hieno bassoriffi ja selkeä ensimmäisen osan alkupolkaisu valmistavat odottamaan perinteistä ABAB-jaottelua, mutta toisin käy. On jousien rikkaaksi muuttavia välisoittoja, särmempää paluuta pääriffiin, laulumelodian muunnelmia ja:

”Kiss me, please kiss me
but kiss me out of desire, babe
and not consolation”

Buckleyn ääni ja persoona särkyvimmillään, kauneimmillaan ja rakastettavimmillaan. Aivot täyttyvät dopamiinilla ja näkökenttä muuttuu purppuraiseksi. Tekee mieli halata.

Neljän minuutin ja 35 sekunnin jälkeen kupla puhkeaa ja elämän epäreiluus palaa mieleen. Tuntee itsensä onnettomaksi. Muistaa kauniin, androgyynisen miehen, varpusen Memphisissä, painumassa Wolf-joen harmaan mainingin alle. Whole Lotta Love kaikuu surullisesti tyhjällä rannalla, alkukesän illassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Buckley osoitti uransa lukuisilla live-tallenteilla, muun muassa tällä köyhän miehen MTV Unplugged -videolla, että hänen äänensä kantoi studion ulkopuolellekin.
http://www.youtube.com/watch?v=OaP7dBYWOIQ