John Doe – Keeper
Yep Roc
76 Joskus menneisyyden saavutukset ovat niin valtaisia, että niitä on mahdoton tavoittaa. John Doen yhtye X teki 1980-luvun alkupuolella punkin ja rockin historian väkevimpiä levytyksiä, joista etenkin vuonna 1980 julkaistu Los Angeles lukeutuu hienoimpiin koskaan tehtyihin rock-levyihin. Vuonna 1990 soolouransa aloittanut Doe on ollut omillakin levyillään hyvä, muttei häikäisevä. Jos X sekoitteli juurimusiikkia upein lopputuloksin punkin tulisieluisuuteen, Doe on soololevyillään pitäytynyt perinteisemmässä roots-rokkailussa. Hänen uusi levynsä Keeper on edeltäjiensä tapaan oikein toimiva. Doen laulunäänessä on kahmalokaupalla karheaa karismaa, hänen juurimusiikin (country, rockabilly, blues, folk ja vuosikertapop) hallintansa on täydellistä ja lauluntekotaitonsa kiistämättömät. Riehakas Good Enough, psykedeelinen Giant Step Backward, herkän nokturnaalinen Moonbeam, jyräävä Handsome Devil, unelmoiva Lucky Penny ja kuulas Cottage in the ‘Dale ovat kaikki hienoja kappaleita. Vieläkään John Doe ei räjäytä X:n tavoin tajuntaa, mutta se ei tarkoita, etteikö Keeper sisältäisi varsin loistavaa karhean elämänmakuista rockia. (Kimmo Vanhatalo)
Ganglians – Still Living
Souterrain Transmissions
68 Sacramentolaisyhtye seuraa Monster Head Room -debyyttiään (2009) lupaavalla kakkosalbumilla, joka kuitenkin kaatuu viimeistelemättömyyteen ja epätasaisuuteen. Still Livingin psykedeliassa uitettu indierock huokuu ennakkoluulottomuutta ja idearikkautta, mutta levylle olisi tehnyt hyvää samankaltainen ryhtiliike, jonka hittituottaja Mark Ronson toi Black Lipsin kesäkuiselle Arabia Mountainille. Stilisoinnin tarpeesta kertoo, että levyn kahdestatoista biisistä peräti seitsemän lähentelee viiden minuutin rajapyykkiä tai ylittää sen reilusti – kuten uuvuttavaksi Galaxie 500 -etanoinniksi jämähtävä Bradley. Näin ollen potentiaalisesti napakka kahdentoista biisin popherkku venyy ja vanuu uuvuttavaksi ja varsin turhauttavaksi 60-minuuttiseksi. Popkoukkuja ja jännittäviä kitarasoundeja sentään riittää, ja esimerkiksi Sleepin ja Evil Weaven kertosäkeet ja Junglen tymäkkä surf-twang-meininki kertovat, että lahjakkuutta tässä ryhmässä piisaa. (Antti Lähde)
Joe Goddard – Gabriel EP
Greco-Roman
73 Sen heleä-äänisemmän Hot Chip -miehen ensimmäinen soololevy sisältää kolme originaalia ja yhden remiksauksen. EP:n musiikillinen linja on odotettu: pop kohtaa elektron ja housen viehättävän vanhanaikaisella tavalla. Nimibiisi Gabriel (josta kuullaan myös kaukana dubista oleva dub-versio) tuo tunnelmaltaan mieleen Bat for Lashesin ja Austran kevyesti gootahtavan konepopin, mutta kärsii hieman lauluosuudesta vastaavan lontoolaisartistin Valentinan hätäisestä ulosannista. Parempi on All I Know, joka nousee jankkaavan sähköpianonsa, melankolisen vocoder-laulunsa ja hypnoottisen raukean tunnelmansa ansiosta vuoden 2011 upeimpien kymmenminuuttisten joukkoon. EP:n täydentävä Jump on silkkaa ajantappoa, ruotsalaisen Kleerupin hengessä funktionalistisesti pumppaavaa soft-housea. (Antti Lähde)
Hard-Fi – Killer Sounds
Necessary
47 Brittiläinen popilmasto on niin altis äkillisille muutoksille, ettei yhtye voi kahden listaykköseksi yltäneen albuminkaan jälkeen huokaista helpotuksesta. Nyt liipasimella on stainesilainen Hard-Fi, joka löytää itsensä kuilun reunalta, vaikka vyöltä löytyy tuplaplatinaa myynyt Stars of CCTV (2005), kultaa vuollut Once Upon a Time in the West (2007) sekä hulppeat seitsemän Top 40 -singleä. Tuhannen punnan kysymys Killer Soundsin kohdalla ei suinkaan ole ”saako yhtye kolmannen listaykkösensä” vaan ”kiinnostaako enää kerta kaikkiaan ketään”. Ilmeisesti ei: singlet Good for Nothing (Black Grape kohtaa The Clashin) ja Fire in the House (Hurts, mutta kornimpi) hyytyivät myyntilistalla viidenkymmenen kärjen ulkopuolelle eikä albumikaan yltänyt julkaisuviikollaan kuin yhdeksänneksi. Yrityksen puutteesta Hard-Fiä ei voi syyttää; yritystä on, liikaakin. Killer Sounds ei nimittäin muistuta alkuunkaan yhtenäistä albumikokonaisuutta vaan sätkii kuin säkillinen turboahdettuja popsinglejä. Stuart Pricen, Greg Kurstinin ja Alan Moulderin avustuksella bändi on sullonut Killer Soundsille jokaisen kuviteltavissa olevan melodia- ja soundijipon, ja lopputulos saa Robbie Williamsin ja Girls Aloudin ”teokset” kuulostamaan hienovaraisilta song cycleiltä. Hard-Fin kolmas – ja mahdollisesti viimeinen – levy on järjetön kokonaisuus, joka toimii taustamusiikkina siinä missä mikä tahansa The Killersistä David Guettaan ja Musesta Sugababesiin poukkoileva nuorisomusiikkikanava. Keskittyneessä kuuntelussa se ”vie pian aivovaurioon”. (Antti Lähde)