Noin tunti ehkä tämän vuosituhannen merkittävimmän r&b-laulunkirjoittajatrion aikaansaannoksia.
Vielä 1970- ja 1980-luvuilla esitysten keskiössä olivat eri oppilaitosten marssibändit näyttävine asuineen ja koreografioineen. Eivät ole enää.
Juuso Janhunen sulkee itsensä atk-luokkaan ja antautuu hypertekstien ja matopelin pauloihin.
Kun takana on jo platinaa myynyt levy, työskentelyä Michael Jacksonin kanssa ja ryhmän riveistä löytyy muun muassa new jack swing -soundin keksijänä ja miljoonia myyneiden hittien tekijänä kunnostautunut R&B-guru Teddy Riley, on helppo olla itsevarma.
Euroopalla on toivoa. Se vain löytyy yllättävästä paikasta, rap-musiikista.
The Olivia Tremor Controlin kappaleet kasvavat koukuttavista pop-helmistä kokeellisia surinoita ja monisyisiä yksityiskohtia tulviviksi äänikudelmiksi.
Oi Kenny Rogers, tuo säihkyväsilmäinen partasuu, jonka joulupukkimainen olemus ja karhea setä-ääni hurmasivat miljoonia 1970- ja 80-luvuilla. Yksi hurmatuista oli äitini, Juuso Janhunen kirjoittaa.
D’Angelon esikoislevy toi soulin sielukkuuden ja alkukantaisen, tomulta ja hieltä maistuvan svengin moderniin r&b:hen.
Juuso Janhunen kertoo, kuka teki vuoden parhaan r&b-levyn. Vastaus ei ole Frank Ocean.
Mariah, tuo unelmien naapurintyttö, on tähtisadetta, julistaa Juuso Janhunen.
The Weeknd tarjoilee sydänsuruja, röyhkeähköä itsesääliä ja lajiominaista uskoa omiin kykyihin.
Regulate ei ole vain kappale. Se on eeppinen kertomus vapaudesta, uuden aikakauden suunnannäyttäjinä toimimisesta ja ystävyydestä, joka kestää läpi aikojen.
Oletko pahasti lavignoitumassa? Kenties sinun kannattaisi iveröidä?
Bat For Lashesin kolmas levy kulkee niin vimmaisuuden kuin haurauden läpi valloittavana kertomusten tulvana, Juuso Janhunen kirjoittaa.
Juicy on kaikessa hellyyttävässä idealismissaan täysin suvereeni rap-tarinankerronnan mestariteos.
Syntiensä kanssa tuskaileva kertoja on haavoittuvainen ja pohdinnoissaan koskettava, mutta samalla narkkarin tai kleptomaanin lailla pakonomaisesti pahat tekonsa parhain päin selittävä ja omille virheilleen sokea vainoharhailija.
Simply Redin soinnissa ollut aina tiettyä kypsää, tinkimätöntä sulavuutta ja satiinimaista liukkautta. Kuten japanilaisissa haikuissa, yhtyeen kappaleet rakentuvat pienien eleiden puhkeamisesta monitulkintaiseen kukintaan.
Dialogi, keskustelu, vuoropuhelu. Kutsuit sitä sitten millä nimellä tahansa, on tämä kahden ihmisen välillä tapahtuva sanojen ja ajatusten, miksei elekielenkin vaihto ollut aina keskeinen osa ihmisyyttä.
That’s The Way Love Goes ei jää vain romantisoitujen tunnehaikailujen tasolle vaan porautuu lihan ilojen ytimeen vain muistuttaakseen, kuinka herkästä hetkestä todella on kyse silloin, kun pelissä ovat sekä himo että tunteet.
Insane in the Brainin vetämän rajan yli on hypättävä täydellä raivolla. Sen taakse jättäytyvät ne, jotka haluavat elää järjen ja tympeän turvallisuuden maailmassa.
Nuorgam
