”Adam Gradunciel tekee isoa musiikkia, joka jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi.”

Möhisten safe space, josta löytyy myös toivoa.

”Don’t wanna let the dark night cover my soul
Well you can see it through the darkness coming my way
Well we won’t get lost inside it all again”

Onnittelut, jos olet saanut sanoituksesta täysin selvää ilman lunttiapua. Luulen, että meillä monilla on vaikeuksia Adam Granducielin sanojen kuulemisessa.

Granducielin The War on Drugs on sekä perinteinen bändi että yhden miehen tietokoneen ääressä harjoittama äärimmäisen yksityiskohtainen kudontakerho. Kuten jo yleiseltä tuntuva kuvaus kuuluu, Granduciel yhdistelee lapsuutensa amerikkalaista heartland rockia, Springsteeniä ja Tom Pettyä, kahteen siitä ennen niin kaukana sijainneisiin genreihin: ambientiin ja saksalaisessa krautrockissa vain silloin tällöin esiintyneisiin, mutta sitä vähän reduktiivisesti määrittämään päätyneisiin monotonisiin komppeihin.

Toinen yleinen War on Drugsiin liittyvä havainto on se, että se olisi hyvää autoilumusiikkia. Tämä johtunee osin siitä, että kaikkia sen fuusioimia genrejä on muutenkin pidetty autoon sopivana musiikkina.

Mutta tämä ei ole riittävän tarkkaa. Granduciel tekee perinteisen kuuloisia kappaleita, joiden kuulokuvia hän venyttää, maalaa ja sumentaa monilla efekteillä. Jos katsot satasen vauhdissa sivuun kun metsät viilettävät sumeina vieressäsi, epämääräisen kaunis näkymä on visuaalinen vastine War on Drugsin musiikille. Musiikkia, jota kannattaa kuunnella vain ruuhkattomina aikoina, muuten on vaarassa joutua lisähypnoosiin valtatiehypnoosin ohella.

Tätä mahtavaa musiikillista liittoa on osuvaa kuvata maantieteen termein. Perinteinen heartland rock voi areenarockin puolelle lipsahtaessaan olla isoa musiikkia lujaa kaikuvine rumpuineen ja äänekkäine laulajineen. Etenkin areenalla soittavan Springsteenin bändeineen pystyy kuvittelemaan jättiläisiksi, joiden huuto kaikuu korkeuksiin.

War on Drugs on sekin isoa musiikkia, mutta jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan se levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi. Vaikutus on aivot vähitellen hyvällä tavalla nyrjäyttävää, vaikka kyseessä on tavallaan myös möhömahaisten keski-ikäisten levydiggarien safe space -musiikki, jossa nostalginen genre kohtaa ambientin, tuon nykyajan vastineen 1970-luvun singer-songwriter-levyille.

Granduciel on päästänyt myös mielenterveysongelmansa sanoituksiinsa. War on Drugs välttää kuitenkin liiallisen synkkyyden, koska Granduciel on mieltynyt nostattavaan ja voimauttavaan musiikkiin. Lisäksi äänikuvan sumeus etäännyttää kuulijan sanoituksista jossain määrin: on vaikea synkistellä, kun ei kuule mistä lauletaan.

Granducielin tapa käyttää omaa ääntään joskus pelkkänä musiikin osasena on vahvimmillaan bändin varsinaisen läpimurtohitin Red Eyesin väliosassa, jossa hän heittelee sitä reverbillä pitkin äänikuvaa kuin palloa löisi.

On potentiaalisena vaarana, että Granducielin biisit muuttuisivat liian samankaltaisiksi ja että äänimassasta ei erottuisi mieleen jääviä elementtejä. Red Eyes todistaa kuitenkin muuta. Granduciel rakentaa jumalaisen riffikoukun ympärille laulun, jossa on kaksi olennaista äänikuvan vaihdosta, kaksi emotionaalisen sykkeen muutosta. Ensimmäinen, biisiä korkeammalle tasolle työntävä hetki saapuu, kun Granduciel huudahtaa ”WHOOP!” ja päästää biisin pääkoukun ensimmäistä kertaa irti. Toinen puolestaan silloin, kun levähdämme hetken baritonisaksofonin ja Granducielin kaikulaulun värittämään väliosassa, ikään kuin ajoreitti poikkeaisi henkeäsalpaavaan laaksoon ihailemaan maisemia, joista jatkamme kohta yhä korkeammalle.

Voisi kuvitella, että Granducielille suuremman läpimurron saavuttaminen tuntui helpottavammalta kuin muusikoiden tavanomaisemmat läpimurrot. Se tapahtui vasta ”vanhoilla päivillä”, 35-vuotiaana. Mutta ennen kaikkea Granduciel on levy levyltä hionut War on Drugsin soundia yksityiskohtaisemmaksi ja terävämmäksi.

Perfektionismi ja mielenterveysongelmat eivät ole hyviä liittolaisia. Jos musiikkia mikrosäätää 12 tuntia päivässä ja katoaa sen ja päänsä sisälle, voi ahdistus ja pakkomielteinen sovitusten jatkuva hääriminen muodostua taakaksi.

Tällaisen pitkälti yksin tehtävän työn aikana luulisi epätoivon käyvän vieraana useamman kerran. Entä jos musiikki ei kiinnosta juuri ketään tai päätyy vain toistamaan itseään?

On syytä palata Red Eyesin ”whoop”-huutoon. Minä en kuule siinä pelkästään perinteistä rokkihuudahdusta vaan myös vapautuneen miehen, jolta osa taakasta on juuri sulanut pois olkapäiltä. Voisi kuvitella, että kun Granduciel löysi Red Eyesin pääkoukun, hän löysi myös uskon siihen, että War On Drugs voisi tehdä vielä isomman läpimurron, luoda isomman yhteyden kuulijoihin. Hänen on pakko hihkaista meille, että kuunnelkaapas tätä.

Ainakin minulle se huuto, ja Red Eyes kokonaisuudessaan, on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä. Se raivaa tietä A Deeper Understandingin laajemmalle toiveikkuudelle ja jopa juhlan tunnulle. Albumille, jolla Granduciel löysi taas äänimaailmastaan nyansseja, jotka tuntuvat suureksi osaksi kaikelta muulta kuin itsensä toistamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Jokaisesta muusikosta pitäisi ottaa kuva kylpyhuoneessa ns. ”esiintymiskamppeissa”.

Jim Steinman, muinaisen rock-ajan nero, pikkupoika ja pölvästi. Kaikkea tätä samanaikaisesti.

Kuten oli tavallista sanoa: ette ole ehkä Jim Steinmanista kuulleet, mutta hänen biisinsä ja tyylinsä olette kuulleet. Oli laulajana sitten Meat Loaf, Bonnie Tyler tai Celine Dion.

Steinmanille ei ole koskaan kelvannut muu kuin kaikkein suurin, aina massiivisista musikaalimaisista kertosäkeistä operaattisiin Wagner-mukaelmiin, Phil Spector -vaikutteisiin, irvistäviin kitarasooloihin, suurimpiin rumpusoundeihin ja monipäisiin kuoroihin. Hänen biisinsä ja jopa hänen biisinnimensä ovat epäterveellisen pitkiä, terve vaan Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.

Äärimmäistä, juustoista, ylilyövää, ylensyövää, mitä näitä nyt on. Musikaalikirjoittajana aloittanut Steinman sai popmenestyksensä aikaan eteensä samaa kritiikkiä kuin myös voimaballadeja ja popmetallia suosineet tehdasmaiset ammattilaulunkirjoittajat Diane Warren ja Desmond Child.

Eikä Hollywoodin tehdaslogiikka ole Steinmanille täysin vierasta: hänen biisikaaressaan on sen verran yritystä tehdä aiemmille teoksille isompia jatko-osia, ilmeisimpinä esimerkkeinä Meat Loafin albumit Bat Out of Hell (1977) ja Bat Out of Hell II (1993). (Kun kolmososan teko ei Steinmanilta onnistunut, hänet korvasi tuottajana nimenomaan Child.)

Mutta siinä missä muille tämä balladijuusto ja mahtipontisuus saattoi olla usein vain ajan henkeä ja tekninen suoritus, niin Steinmanin biiseistä välittyy enemmänkin kuva kymmenvuotiaasta, aidosti innostuneesta pikkupojasta, jonka leikit, mielikuvitus ja ääniräjähdykset kasvavat koko ajan isommiksi.

”Motorbikes, I love motorbikes. I used to dream about motorcycles reproducing in the alleys at night, and wondering what it would sound like and whether they would come out with little small bikes in the morning.”
(leveästi hymyilevä Jim Steinman, 1989)

Steinmanin suhde nuoruuteen on se, minkä ympärille kaikki rakentuu. Jos moni popissa ja rockissa pitää tätä ikävaihetta edelleen kohtuuttomassa arvossa, niin Steinmanilla tämä on vielä kohtuuttomampaa. Aikaa, jolloin kaikki tuntui niin vahvalta ja dramaattiselta, että sitä on kuvattava valtavalla ja vyöryvällä musiikilla. Steinman tiesi, että teini-ikäisen äärimmäiset tunteet ja sinkoilu hetkestä toiseen ovat otollista aluetta yhtäaikaiselle liioittelulle, täysin vakavasti lauletulle parodialle ja lopulta empatialle.

Nuoruuden tunnevirralle on Steinman-maailmassa toinen ääripää: henkinen vanhuus, tyhjyys, onttous ja kyynisyys. Tämä saapui hänen biiseihinsä laajemmin päälle nelikymppisenä, kuuluen Pandora’s Box -bändin ainoalla albumilla ja Bat Out of Hell II:lla, jo pelkästään biisin Life Is a Lemon And I Want My Money Back nimessä. Tällöinkään Steinman ei onneksi unohda huumoria. Pelkistetty Steinman-maailma on juuri mustavalkoisuudessaan niin puoleensavetävä.

Ääripäät voi tiivistää Steinmanin kahdella tunnetulla biisillä. Nuoruuden hurmaa edustaa Meat Loafin Bat Out of Hell, kaahaava lepakko. Tyhjää, väsynyttä elämänvaihetta heijastaa puolestaan Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart, jonka Steinman kirjoitti alunperin vampyyrihahmon laulamaksi biisiksi. Näin Steinmanin voimaballadeissakin voi olla synkkiä sävyjä, joita ei kuule keneltäkään muulta.

Steinmanin ehdottomuus nielaisee myös hänen oman musiikkinostalgiansa. Esimerkkinä hänen soolobiisinsä Surf’s Up, joka on kai nimeään myöten tarkoitettu Beach Boys -tribuutiksi, mutta joka kuulostaa samanlaiselta maata tömistävältä balladilta kuin muutkin Steinman-biisit. Tribuutti toimii metatasolla: Steinmania ei kiinnosta tyylin kopioiminen, vaan hän enemmänkin kuvailee sitä, kuinka järisyttävältä Beach Boysin kuuleminen ensimmäistä kertaa hänestä tuntui.

Tällaista äärimmäisyyttä on houkuttelevaa pitää perinteisen ja kyseenalaisen nerouskäsityksen mukaisena. Jos ei neroutena, niin ainakin arkkityyppisenä taiteilijuutena. Jim Steinman on pakkomielteinen, intohimoinen ja tavallaan esteettisesti tarkka. Hänen tyyliään on vaikea jäljitellä ilman, että alkuperäinen pointti, sen kyljessä kulkeva vitsi tai häiriintynyt elementti häviää. Pysyväksi hittien häärijäksi Steinmanista ei ole koskaan ollut: hän on siihen aivan liian eksentrinen ja yhteen asiaan keskittyvä. Flopit ja listaykköset jakaantuvat hänen uralleen tasaisesti.

Steinmanin tyyli oli lopulta mahdoton ylläpidettävä: hänen biisinkirjoitustahtinsa hidastui jo 1980-luvun alun jälkeen ja muuttui yhä harvemmaksi, hänen kierrättäessään joskus sekä popkentällä että musikaaleissaan vanhoja melodioitaan ja fraasejaan. Aina voi toki sanoa, että kaikki on wagneriaanista leitmotif-toistelua, mutta se olisi Steinman-faniltakin liian myötäilevä näkemys.

Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde olisi epäilemättä toivonut tälle listalle mukaan Rock’n’Roll Dreams Come Through -biisiä. Sori poisjätöstä! Steinmanin eeppisimpien biisien listaaminen on kuin vertaisi yhtä aikaa kasvaneiden hiusten pituuksia: erot ovat joskus niin pieniä, että valikointi hädin tuskin onnistuu.

Joskin on huomattava, että kun suositaan Steinmanin tapaan pelkkiä ääripäitä, joissa harmaan sävyt häivytetään näin äärimmäisesti, niin niitä saattaa jossain kohtaa alkaa näkymään uudestaan.

#11 Jim Steinman – Left in the Dark (1981)

Kesto: 7:58

Taustaa: Jim Steinmanin Bad for Good -sooloalbumin päätösbiisi. Koko albumi oli tarkoitettu Meat Loafin levytettäväksi Bat Out of Hellin jatko-osana, mutta tämän menetettyä äänensä Steinman lauloi biisit levylle suureksi osaksi itse.

Eeppisyysarvio: Tutunoloinen popbiisiskenaario, eli puoliso on käynyt vieraissa ja petetty tivaa tältä selityksiä. Steinman tekee siitä kuitenkin monin verroin vainoharhaisemman puhutulla introlla ja outrollaan, jossa hän pakkomielteisen perverssisti utelee yksityiskohtia pettämisestä ja yhdynnästä: ”Did it leave any scars? Do you expect them to heal?” Tätä tehostaa hampaiden välistä sihisevä kuiskaus kuudennen minuutin kohdalla. Lepakko joutuu ensimmäistä kertaa petetyksi, muuttuu vampyyriksi ja haluaa samantien kuihtua pois pimeydessä.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tule, koska Steinmanin versiolle ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti Steinman-asteikolla: 75 %

#10 Meat Loaf – Paradise by the Dashboard Light (1977)

Kesto: 8:28

Taustaa: Meat Loafin kanonisoidun ensialbumin, Bat Out of Hellin 1950-lukuvaikutteinen eepos. Meat Loaf on väittänyt, että Steinmanin varhaisversio biisistä kesti 27 minuuttia. Duettokumppanina studiossa oli Ellen Foley, musiikkivideolla ja keikoilla puolestaan Karla DeVito.

Eeppisyysarvio: Teinimuhinointia auton kojelaudan alla, mutta steinmaniaaniseen tapaan järjettömissä mitoissa, oikean simuloidun muhinointikohdan kanssa ja kolmessa eri biisiosassa. Baseballselostaja Phil Rizzuto kommentoi toimintaa kuin kyseessä olisi kunnarin lyöminen. Vulgaaria vitsiä venytetään niin pitkälle, että se alkaa viihdyttää. Poukkoilevan biisin hauskin kohta saapuu, kun ”We’re gonna go all the way tonight” -osa sysää alun esileikin äkkiä pois tieltään. Vaikka nykypäivänä on kyseenalaista etenkin se, että Paradisen… ikuisen rakkauden lupauksia pyytelevä nainen tuntuisi huijaavan mieshahmon avioliittoon kuin mikäkin viettelijätär, niin Steinmania on kirjoittajana arvostettava siitä, että hän puhkaisee teinimiehen seksifantasiat ja leikkaa lopuksi pitkän ja vaivalloisen avioliiton todellisuuteen: ”Praying for the end of time!”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee, koska Meat Loafin tuolloisen bändin lava-akti on playbackinakin mm. tykitystä.

Eeppisyysprosentti: 80 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Pandora’s Box – The Future Ain’t What It Used to Be (1989)

Kesto: 10:32

Taustaa: Steinmanin kasaaman neljän naiskeulakuvan muodostaman bändin ainoan albumin päätösbiisi, jonka laulaa Gina Taylor.

Eeppisyysarvio: Pandora’s Boxin The Original Sin -albumi on monessa mielessä Jim Steinmanin päätyö. Se oli Steinmanin oma versio 1960-luvun Shangri-La’s -teinityttöbändistä, mutta ”naisten ikään” tulleilla laulajilla ja operaattisilla balladeilla. Muu sisältö on myös Steinmanin eksentrisyyden läpäisemää: hengästyneitä, karjuttuja ja kyseenalaisia monologeja, Giuseppe Verdi -lainoja ja kalliita huonoja vitsejä (The Doors -cover 20th Century Fox saa introkseen samaisen elokuvayhtiön sämplätyn tunnarin). Levy floppasi ja elää vain kulttimaineessa, sekä sen biisejä myöhemmin äänittäneiden Meat Loafin ja Celine Dionin versioina.

Yksi levyn kohokohdista on The Future Ain’t What It Used to Be, epätavallisen gospelvaikutteinen kymmenminuuttinen. The Original Sinillä Steinman päästi aikuisuuden mahdollisen kyynisyyden täydessä mitassa biiseihinsä, kuten tässä. Pandoran lippaan myyttiin kun liittyy juonenkäänne, jossa toivo on ainoa asia, jonka Pandora jätti lippaaseensa. Steinmanin epiikka on tässä hioutunutta, kun sanoituksen toivottomuus kohtaa biisin itsensä nostattavuuden. Verraten hienovarainen temppu kirjoittajalta, jota olisi liian helppo syyttää jatkuvasti täydellä laakilla paukuttelijaksi.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti: 85 %

#8 Sisters of Mercy – This Corrosion (1987)

Kesto: 10:55

Taustaa: Yksi Andrew Eldritchin goottiprojektin tunnetuimmista hittisingleistä, jonka Steinman ja Eldritch tuottivat.

Eeppisyysarvio: Osa Eldritchin goottifantasiaa ja kyynistä realismia, jota Steinman paisuttaa helvetin laulukuoroilla. Eldritch on sanonut biisin tekstiä parodiaksi goottikliseistä ja että sen pitäisi olla kokonaan lainausmerkeissä. Steinmanin näkökulmasta yhteistyö oli osuva, sillä vaikka hänen tuotantotyyliään voisi moittia sisällöllisesti ontoksi, ”tyhjäksi ääneksi ja raivoksi” (mitä se ei suinkaan ole), niin tässä hän kerrankin pääsi tuottamaan biisin, joka on vain tarkoituksellista pintaa ja tyyliä. Ja kuinka ihanan kumisevaa onttoutta se onkaan!

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Eldritchin megalomaaniset visiot + videon postapokalyptinen Lontoo = Megabonus.

Eeppisyysprosentti: 89 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Air Supply – Making Love Out of Nothing at All (1983)

Kesto: 5:43

Taustaa: Epätodennäköinen Steinmanin ja pehmorockduon yhteistyö. Biisi oli Yhdysvalloissa listakakkosena Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartin ollessa samalla ykkösenä, Steinmanin täten dominoidessa singlelistaa.

Eeppisyysarvio: Steinmanin 1980-luku oli välillä nörttien kostoa, yritystä muuttaa muutamakin Clark Kent -tyyppi teräsmieheksi mm. Barry Manilow’ta ja Everly Brothersia tuottamalla. Tulokset olivat parhaat näiden kahden tylsän australialaisen pumpulipuikon kohdalla. Making Love… on upea ja typerä biisi urheilu-uskovaisen sanavarastosta vedettyine jenkkifutismetaforineen. Total Eclipse of the Heart oli sankarin laulama balladi, tämä taas sille tarpeellinen kontrasti, jossa pehmopojat pääsivät viimein roimasti ylittämään itsensä. Steinmanin epätavalliset yhteistyöt jatkuivat 1990-luvulla, kun hän tuotti pari biisiä Take Thatille ja Boyzonelle.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisin toinen videoversio on niin huonon melodramaattinen, että epiikkapisteitäkin heruu vähän.

Eeppisyysprosentti: 90 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Meat Loaf – I’d Do Anything for Love (But I Won’t Do That) (1993)

Kesto: 12:00

Taustaa: Monta vuotta odotetun Meat Loafin esikoisalbumin jatko-osan Bat Out of Hell II:n ensisingle ja listaykkönen ympäri maailmaa. Duettokumppanina Lorraine Crosby.

Eeppisyysarvio: Jatko-osa! Isompi ja parempi! Sekä voimaballadi että rockeepos! Duetto! Räjähtelevät moottoripyörät lisääntyvät! Järjettömiä leffojen jatko-osia myöhemmin maailmalle syytänyt Michael Bay ohjaa musiikkivideon!

Korkearasvaisin Steinman-cheddar mitä löytyy. Painekyllästetty vuosien turhautumisen myötä, kun Bat Out of Hellin jatko-osan tekeminen siirtyi koko ajan kauemmas. Otsikkoaan toistamalla äärimmilleen venytetty pakkomielle, jonka fuusio Steinmanin menneistä suuruuksista natisee liitoksissaan, mutta pysyy jotenkin kasassa. (”Will you hose me down with holy water if I get too hot?” on hauskimpia Steinman-rivejä.) Steinman tuntui tajuavan rajansa itsekin, sillä puolet Bat Out of Hell II:sta oli jo vanhojen biisien kierrätystä. Ehkä tätä eeppisempää Steinman-biisiä voisi joku kunnon budjetin kerännyt fanaatikko vielä joskus yrittää. Ehkä voisi, mutta kannattaako?

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee. Michael Bay ja Jim Steinman lainaamassa Kaunotarta ja Hirviötä, sen täytyi tapahtua. Tässä (kuten myös itse biisin) tapauksessa isoin ei kuitenkaan ole ihan sitä eeppisintä.

Eeppisyysprosentti: 92 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pandora’s Box – It’s All Coming Back to Me Now (1989)

Kesto: 8:22

Taustaa: Pandora’s Boxin albumin pääsingle, laulajanaan Elaine Caswell, joka Steinmanin mukaan romahti noin viisi kertaa täydellistä suoritusta tavoitellessaan. Vähäisen menestyksen takia Steinman äänitti biisin myöhemmin uudestaan Celine Dionin kanssa.

Eeppisyysarvio: Jos Steinmanin biisit kuulostavat usein pakkomielteiltä, niin It’s All Coming Back to Me Now kertoo nimenomaan pakkomielteestä, huonosta vanhasta suhteesta, joka kuitenkin herää eloon kaikkine kuvitelmineen, kun toinen vain koskettaakin tietyllä tavalla. Taustalla oli Steinmanin oma mielikuvituslisä Emily Brontën Wuthering Heightsiin, jossa Heathcliff kaivaisi Kathyn ruumiin maasta ja tanssisi sen kanssa. Alkuperäisversion (kaksine kitarasooloineen!) olisi pitänyt olla kasarihidashitti. Celine Dionin version menestystä kieltämättä auttoi se, ettei sen alussa ollut kiihkoilevaa Steinman-monologia, jossa hän väittää uneksivansa myrskyjä koko kaupungin liekehtiessä:

”I’ve been sweating gasoline, my dreams are highly flammable and there are parts of my body that just won’t stop giving off sparks! Stop me before I dream again! …Why must I be a teenager in love?”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Räväkän maineen brittiohjaaja Ken Russell teki videon, josta ei käärmeitä, palavia moottoripyöriä ja fantasioita puutu, joten lisä on taattu.

Eeppisyysprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 Meat Loaf – Bat Out of Hell (1977)

Kesto: 9:48

Taustaa: Steinman-maailman alkupiste, Meat Loafin esikoisalbumin nimi- ja avausbiisi.

Eeppisyysarvio: Aikana, jolloin nuoret kuulemma käyttäytyvät kiltimmin kuin koskaan, näyttänee oudolta, että isovanhempien nuoruudessa rocktähdet rinnastuivat sarjakuvien kapinallisiin ja omankädenoikeuden harjoittajiin. Meat Loafin ja Steinmanin urat olisivat ehkä olemassa ilman Kissiä ja Bruce Springsteenia (jolta Steinman lainasi vakisoittajikseen Roy Bittanin ja Max Weinbergin), mutta kenties jonkin verran laimeampina ja vähemmän liioiteltuina. Bat Out of Helliä myöhäisseitkytlukulaisempaa levynkantta ei löytyne.

Joku levy-yhtiön häärijä ehkä kysyi Steinmanilta, että kannattaako ensimmäiseen merkittävään julkaistuun biisiin ladata aivan kaikkea? Mutta siellä se on, tuottaja Todd Rundgrenin innovoimana: maanisesti pyörivät pianot, paisutetut biisinosat, laulukuorot, Shangri-La’sin Leader of the Packista lainattu teinidraama, kuolinkellot ja prätkän nälkäinen moottori, joka ulvahtaa Rundgrenin kitarana kun vääjäämätön kolari tapahtuu. Moni konseptialbumihäärijä lykkäisi oman päähahmonsa tappamista pitemmälle, Steinman tappaa hänet ensimmäisessä biisissä. Parempaa rockeeposta hän ei enää tekisi.

Bat Out of Hell on levynkantensa mukainen loppuun asti, kun prätkäsankarin sydän nousee tämän ruumiista ja leijailee pois. Tietty osa Steinmanin tuotannosta on miehistä voimasarjakuvaa, mutta käännä tämänkin biisin kohdalla kulmaa vähän, vaihda piirtäjää ja se voi muuttua 2000-lukulaiseksi lauluksi nuorison horjuvasta mielenterveydestä. Mistä päästään taas Steinmanin toiseen ääripäähän.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Kyllä. Videokonsepti sama kuin listan biisissä #10, plus prätkämainoskuvia.

Eeppisyysprosentti: 96 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart (1983)

Kesto: 6:59

Taustaa: Bonnie Tylerin uran suurin riippakivi, kasaridiskojen äänekkäin vakiohidas.

Eeppisyysarvio: Voimaballadi kaikkien voimaballadien yläpuolella ja ulkopuolelta. Total Eclipse… on Steinman-biisiksi miltei yliluonnollisen koskettava, alunperin vampyyrihahmolle kirjoitettu, pysyvästi kadonneelle rakkaalle suunnattu laulu. Alussa Roy Bittan viipyilee, vatvoo ja laahustaa pianollaan, kuten epätoivon turruttama Tylerkin. Sitten kaikki räjähtää ja kasvaa Tylerin kähistessä ja harhaillessa ikuisessa kaipuussaan. Steinmanin tuotannon yksittäinen eeppisin hetki saapuu kun urkuspiraali kiipeää viimeisen kertosäkeen kliimaksiin: ”We’re living in a powder keg and giving off sparks!” Pakkelit naamaan, kaikki onnistuu!

Jäljelle jää vain ääneellistymä kadonneesta suhteesta, Steinmanin vakilaulajan Rory Doddin toistama pieni säie: ”Turn around, bright eyes”. Hän kutsuu meitä aavemaisesti syntetisaattorin kohinan päällä ja minä käännyn, yhä uudestaan ja uudestaan. Minne sen itselleen muka niin merkityksellisen epämääräisen kaipuu poistuisi, jos jossain sisällä ääni toistaa, että elämää on jäänyt elämättä?

Ehkä löytyy vielä yksi tätäkin koskettavampi Steinman-balladi, nimittäin…

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ilmeisimmät lisäpisteet! Russell Mulcahyn video on parodian tuolla puolen ja sen opettajatarhahmon fantasia niin ylitse lyövää, että Tylerilla lienee sen lopussa vaikeuksia pitää brittiläisen jäykkää ylähuulta.

Eeppisyysprosentti: 99 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 Meat Loaf – Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are (1993)

Kesto: 10:15

Taustaa: Meat Loafin Bat Out of Hell II -paluualbumin kolmas single, jonka melodiaa Steinman oli luonnostellut jo vuonna 1981 Surf’s Upin kitaramelodiassa. Steinmanin pisin biisinnimi ja yksi kaikkien aikojen pitkänimisimmistä listahiteistä kääntää Pohjois-Amerikassa pakollisen autojen sivupeilivaroituksen nimessään toisinpäin. Älkää luottako muusikoihin tosielämään liittyvissä asioissa!

Eeppisyysarvio: Jim Steinmanin tuotannossa on muutama hetki, joiden kohdalla haluaa hylätä täysin kaikki Nuorgamin vitsailu- ja etäännytystaktiikat. Etenkin Objectsin… soidessa, koska siinä todellinen maailma (ja omaelämäkerrallisuus) tunkeutuu vähän liian vahvasti Steinman-biisiin. Nuorena tai lapsena menetetyt ystävät, väkivaltaiset isät, Meat Loafin intensiivinen ääni joka vihjaa että samaa vihaa siirtyi isästä poikaan, rakkaussuhde joka särkyy ja jättää laulajan katsomaan peileihin ja katvealueelle.

”So many threats and fears
so many wasted years
before my life became my own”

En voi edes, eeppisyysmittari hajosi jo.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Michael Bayn video on nättiä ysärisävymaailmaa, mutta kuvittaa biisin sanoja paikoin liian kirjaimellisesti. Bonusta Meat Loafin näyttelijänlahjoista.

Eeppisyysprosentti: 101 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 Fire Inc. – Tonight Is What It Means to Be Young (1984)

Kesto: 6:58

Taustaa: Steinmanin lyhytikäinen bändi äänitti kaksi biisiä höyrypäisen ja flopanneen Streets of Fire -kasariactionleffan soundtrackille. Laulajina Holly Sherwood (myöhemmin Pandora’s Boxissa), Laurie Sargent ja Rory Dodd, joiden äänien mukaan näyttelijä Diane Lane aukoi lavalla suutaan.

Eeppisyysarvio: Streets of Firen kuvaston hyperreaalinen 1950-luku ja 1980-luvun soundit yhdistyivät Steinmanilla muuallakin, esimerkiksi Bonnie Tylerin Hi-NRG-vaikutteisessa Holding On for a Herossa (jonka poisjättöä joku saattaa surra). Tonight Is What It Means to Be Youngissa Steinman-elementit saavuttivat kuitenkin täydellistymispisteensä.

Se maaginen ero muihin Steinman-biiseihin löytyy yksityiskohdista. Salamarummut iskevät vähän kevyemmin sen sijaan, että löisivät kuulijan fyysisesti maahan. Tekstin enkelihaavemaailma ihanteellisesta kumppanista väistyy, kun nykyhetken realismi saapuu ja noin tuhat yli-ikäistä musikaalitanssijaa päättää juhlia nuoruuttaan. Kertosäkeet kasaantuvat toistensa päälle ja pyörittävät kuulijan päätä, mutta eivät törmää liikaa toisiinsa. Syntikka välittää selkärankaan kylmiksiä, kun biisi saa rytmin alleen. Lopun paukkupiano pakottaa vaatimaan, että biisi kestäisi vielä toiset seitsemän minuuttia. Harvinaista Steinman-eepoksen kohdalla, koska ne yleensä tyhjentävät ilmat keuhkoista.

Taianomaisin tulee kuitenkin Tonightin… laulusekoituksista: Sherwoodin tulenkova ääni vastaan aidot ihmistaustalaulut vastaan lievän synteettiset ja efektoidut taustakuorot (”Over! Before you know it’s begun!”) vastaan syntikan syke. Tämän laulun sankari on enemmän kuin pelkkä yksi laulaja. Hän on studiokomposiitti, jotain steinmaniaanista sankaria suurempaa, edes näiden seitsemän minuutin ajan. Ehkä hän on sellainen, jota Steinman ei olisi pystynyt tuottamaan yksin, joten soundtrackin tuottaneella Jimmy Iovinella on voinut olla häärintäsormensa pelissä. Laulujen ja äänien sovitus on niin purppuramaista hurmiota, että Tonightia… voisi vähän sumeilla silmillä katsottuna nimittää Steinmanin taiderockhetkeksi.

Pyhät kuorot eivät enää laula, mutta tanssimme taas epätoivoisille ja särkyneille sydämille. Nuoruuden merkitys, mikä epämääräinen hurmio se sitten lieneekään, on hetkeksi löytynyt.

”You’ll never know what it means, but you’ll know how it feels”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tämä tarvitse sitä!

Eeppisyysprosentti: 110 %

Video ei ole enää saatavilla

Jälkikirjoitus: Meat Loaf – Going All the Way Is Just the Start (A Song in 6 Movements) (2016)

Kesto: 11:28

Taustaa: Taas pitkään odotetun Meat Loafin ja Steinmanin täysipainoisen yhteisalbumin (Braver Than We Are) ensisingle. Ei helevetti… Meatin ohella laulajina Bat Out of Hellillä mukana olleet Ellen Foley ja Karla DeVito. Biisi kuultiin alun perin vuoden 1997 Tanz der Vampire -musikaalissa.

Eeppisyysarvio: Going All the Wayn piano ja I’d Do Anything for Love -videolla nähdyt sanat niin toivoisivat, että se olisi edes kelvollinen jatko-osa aiemmille vyörytyksille. Mutta Meat Loaf, jonka uraa ääniongelmat ennen vain kiusasivat, on nyt pysyvästi äänensä menettänyt ja miltei 70-vuotias.

Osa sovituksesta on karmeaa 15 vuotta vanhaa syntikkamaailmaa, joka laahaa paikoin niin, että Meat Loafin laulu muuttuu hitaaksi kurkun rykimiseksi. Foley ja DeVito laulavat puolestaan niin hyvin, että kollektiivinen nolaaminen osittain vältetään. Itse biisi olisi ihanan kevyt humanisti-Steinman-ateria, mutta ei näin tehtynä.

Steinman on pitänyt Meat Loafin nykyistä ääntä langenneena ja ikääntyneenä enkelinä, jonka kuuluukin kuulostaa luovuttaneelta. Sellainen ääni sopii kuitenkin narisevaan kiikkutuolikansanlauluun, ei Steinmanin rajattomaan epiikkaan, jossa nytkin lauletaan urheilta vaikuttavista sankareista, jotka tuntevat sisällään epäilystä.

Tässä on Steinmanin laulajien kohtalo. Näiden hullujen biisien esittäminen satoja kertoja on repinyt ja väsyttänyt niin Meat Loafin kuin Bonnie Tylerinkin äänet. Sankarillisesta jylinästä ovat jäljellä vain tyhjähköt kuoret. Ehkä Steinmanin musiikki on perimmäiseltä luonteeltaan itsensä tuhoavaa taidetta.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty musiikkivideota.

Eeppisyysprosentti: 45 %

”Laura on pohjimmiltaan yritys saada yhteyttä vanhaan ystävään, joka saattaa olla jopa masentunut, jumissa kalpean sinisessä unessa.”

Kaksi Lauraa päätyvät tanssimaan pöydällä.

”And in this horror show
I’ve got to tell you so
Ooh, Laura
you’re more than a superstar”

Natasha Khanin äänikerrostetussa tuotannossa verraten pelkistetty Laura tuntuu läheisen antamalta halaukselta. (Kirjaimelliselta sellaiselta, koska musiikkivideolla Khan ja toisessa pääosassa oleva ikäihminen tanssivat kameran kanssa.)

Laura ja sen vieressä ilmestynyt albumi The Haunted Man (2012) näyttävät tällä hetkellä vedenjakajilta Khanin Bat for Lashes -projektin uralla. Osa vanhoista kuulijoista kenties laittoi kuulokkeisiin jotain muuta, kun Khan siirsi The Haunted Manilla ja The Bridella (2016) fantasiamaailmansa fokuksen kypsemmän elämänvaiheen artisteille ominaisempaan itsetutkiskeluun.

Joillekin tämä uusi yleisilme saattoi olla liian vakava. Mutta se oli ansaittua vakavuutta, kokemuksia, jotka Khan vaikutti kaivaneen esiin itsestään pitkän prosessin jälkeen. Synkkyyksien ja traumojen ohella levyille päätyi vakavuuden vastapainoksi aidon kuuloista elämäniloa (kuten Haunted Manin avausraidalla Lilies). Tämän tunteiden kirjon ja elinvoimaisuuden takia Khanin melankolisetkaan hetket eivät tunnu raskailta.

Kuten ei Laurakaan, jolla Khan onnistui vielä lumoamaan suurempaa yleisöä. Se on pohjimmiltaan yritys saada yhteyttä vanhaan ystävään, joka saattaa olla jopa masentunut, ”jumissa kalpean sinisessä unessa”.

”You say that they’ve all left you behind
Your heart broke when the party died”

Ystävän nimittäminen ”supertähteä suuremmaksi” on jo sinällään liikuttavaa. Viesti nousee kuitenkin uudelle tasolle videolla, jossa esiin astuu laulun toinen Laura: ikäihminen, joka piilottelee backstagen varjoissa ja uskoo olevansa kykenemätön nousemaan enää lavalle ihmisten eteen. Kunnes hän lopulta nousee.

Tämä Khanin tekemä herkkä havainto osuu kohdalleen. Näkymättömyydestään ja alakulostaan kärsivien vanhusten annetaan usein olla yhteiskunnassa yksin. Ajatellaan asenteellisesti, että surullisuus ja suoranainen masennuskin vain kuuluivat tuohon ikävaiheeseen, vaikka ne ovat iästä riippumattomia psyykkisiä sairauksia, joiden hoitaminen parantaisi elämänlaatua.

Laulun ensiksi mainittu Laura (videon tarinan ulkopuolella) on ehkä nuorempi ja yrittää esittää ystävälleen, että kaikki olisi hyvin. Khanin kertojahahmo koettaa ilmaista hänelle, ettei hänen edessään tarvitse teeskennellä. ”Pistä hienoimmat vaatteesi päälle, niin laulamme ja itkemme yhdessä.”

”When your smile is so wide
And your heels are so high you can’t cry
Get your glad rags on and let’s sing along
To that lonely song”

Yksi Lauran viesteistä tuntuukin olevan, että uskaltaisimme näyttää juuri ne ”vikamme” joiden näyttämistä pelkäämme, olkoonkin sitten kyseessä haavoittuneisuutemme, ikääntyneisyytemme, väsymyksemme tai masennuksemme. Sitä kautta voimme ehkä löytää elinvoimamme uudelleen.

Toinen viesti voisi olla tämä: koskaan ei ole liian myöhäistä. Pöydällä tanssimiseen tai muuhunkaan.

”Drape your arms around me and softly say
’Can we dance upon the tables again?’”

”Self-help-ajan juttuja”, tokaisee kyynikko. Mutta myös niitä ikuisimpia ja tärkeimpiä viestejä, joita popin tulee aika ajoin välittää.

Video ei ole enää saatavilla

”Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista.”

Erään tv-sarjan ja erään kappaleen ystävyydestä.

”Shadow, take me down with you
For the last time, for the last time”

Kulttuurin objektit kiinnittyvät toisiinsa joskus niin, että niitä on mahdoton erottaa toisistaan. En ole pystynyt kuuntelemaan Shadow’ta enää pelkkänä biisinä sen jälkeen, kun Chromatics esitti sen playbackina Twin Peaksin paluukauden (2017) toisessa jaksossa.

Sopivampaa bändiä ei sarjaan olisi voinut kuvitella. Chromatics oli hahmotellut hämyistä kasarisoundtracktunnelmaa jo ensimmäisellä synapopalbumillaan Night Drive (2007), kymmenen vuotta ennen Stranger Things -tv-sarjaa. Tuntuu siltä kuin heidät olisi kryogeenisesti jäädytetty näytteinä vaihtoehtoisesta 1980-luvusta neonvalaistuissa säiliöissä heti sen jälkeen, kun Twin Peaksin ensimmäinen kausi oli esitetty.

Chromaticsin läsnäolo meni kuitenkin pintaestetiikkaa syvemmälle. Heitä nähtiin Twin Peaksin Roadhouse-baarin lavalla kaikista siellä esiintyneistä muusikoista eniten. David Lynch rinnasti heidät jo alusta asti Roadhousen dream pop -vakilaulajaan, jostain alitajuntansa reunalta laulavaan Julee Cruiseen. (Cruisen musiikki vaikutti aikoinaan niin ainutlaatuiselta, että rinnastus tuntuu suurelta kehulta.)

Kun päädymme Twin Peaksin kahden ensimmäisen paluujakson loppuun ja samalla taas Roadhousen lavalle, kaiken mysteerin, painostavuuden ja distraktioiden jälkeen, näemme Chromaticsin esittämässä Shadow’ta.

Riippuen katsojan suhteesta sarjaan kyseinen hetki voi tuntua sekä kotiinpaluulta että tuplarakastumiselta: rakkaudelta sekä uuteen Twin Peaksiin että The Chromaticsiin. Ja kun Julee Cruise myöhemmin viimein päätyy Roadhousen lavalle, The Chromatics on ainoa taustabändi, jota hänelle voi kuvitella. Ja joka hänen taustallaan nähdäänkin.

Shadow oli jo vuonna 2015 erityisen hieno esimerkki Chromaticsin raukeasta melankoliasta. Kunnon syntikoiden kimalletta ja säröjä sekä sulava harmonisoitu synaliidi, kuin orkesterin patinoitunein sooloviulu. Maltillisesti kehittyvä sanoitus menneisyyteen yltävistä varjoista, jonka ainoa säkeistömäinen sanaryöppy saapuu puolivälin jälkeen. Keskellä Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu, joka miltei varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista. Kuten Twin Peaks itsekin.

”And now you’re just a stranger’s dream
I took your picture from the frame
And now you’re nothing like you seem”

Radeletin laulaessa häntä houkuttavasta synkästä varjosta on vaikea olla ajattelematta Twin Peaksin väkivaltaista ydintä kaikkien kerronnallisten koukkujen takana. Sitä maailmaa, jossa varjoja ja peilikuvia mukanaan kantavat miehet tekevät nuorille naisille äärimmäisen julmia tekoja.

”Shadow, take me down with you
for the last time, for the last time”

Mutta kuten Twin Peaksin edessä, on Shadow’nkin edessä nöyrryttävä ja vaiettava. Koska The Chromatics kaapattiin mukaan Twin Peaksin laajenevaan maailmaan, tuntuu siltä, ettei mitään heihin liittyvää pysty enää varmuudella selittämään.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Saara Suvannon esikoislevy.

Pieni Illon kylä Satakunnassa. Kylän rukoushuoneelta, synkkien kuusien vierestä, syksyn koleudesta kaikuu lauluääni. Kun rakennusta lähestyy, alkaa erottaa myös säestävän urkuharmonin voimakkaan, periksi antamattoman sykkeen. Ääni säröilee, mutta laulaja ei välitä tästä vaan etsii keuhkoistaan uuden syvätason kuten vanhat blueskarjujat. Puut näyttävät aistivan tämän raivokkaan revittelyn kilometrin päässäkin.

On loppuvuosi 1986 ja Saara Suvanto äänittää läpimurtoonsa johtanutta demoaan. Ensi vuonna ääni kuuluu jo stereoista ja televisioista. Se erottuu, eikä voi olla herättämättä voimakkaita tunteita kuulijoissa. Debyyttialbumia myydään miltei 20 000 kappaletta, kunnioitettava määrä aiemmin tuntemattomalta taiteilijalta.

Suvannon ensilevy on omapäinen ja briljantti yhdistelmä rockia, bluesia, kantria ja iskelmää sekä hieman souliakin. Erittäin hauraiden ihmissuhdetarinoiden ja parin rennomman menopalan joukosta hiteiksi nousevat Ruman rajun Raija rouvan rokki (ilman väliviivaa) sekä sodanvastainen Kissat ja koirat ja linnutkin.

Kuvateksti: Saara Suvanto esittämässä Kissat ja koirat ja linnutkin -kappaletta vuonna 1990. (Lähde: YLE TV1 Mediakomppanian henkilökuva samalta vuodelta.)

Etenkin jälkimmäinen on muodostunut ehkä Suvannon suosituimmaksi kappaleeksi. Lapsen näkökulmasta laulettu, miltei kansanmusiikkimainen, mahdollisimman suora pyyntö aikuisille hidastaa hurjaa tahtiaan ja lopettaa sotiminen. Suvannon revityn oloisen äänen kautta kappale saa vielä voimakkaampia tasoja. Ilpo Murtojärven ja Jukka Alihangan tuotanto on 1980-lukulaisuudessaan maltillisen dramaattinen, joissain kohdissa jopa riisutun oloinen.

”Hei isä, ne tahtoo lapsetkin
ilmaan räjäyttää
kaikki kissat ja koirat ja linnutkin
ei niiltä mikään rauhaan jää”

Juuri sellainen kappale, joka ei voisi nousta kuin Illon seitsemänlapsisen viljelijäperheen maaperästä. Jonka lapsiin kuuluvat Suvannon lisäksi laulun hänen kanssaan kirjoittanut isoveli Martti Heikkilä, sekä pikkusisko, iskelmälaulaja Hanna Ekola.

Siellä sen tarina alkaakin.

Illon maantie

Heikkilän perheen isä toimi viljanpuinnin ohessa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) maallikkosaarnaajana. Martti Heikkilä muistaa musiikin olleen usein läsnä perheen asuttamassa Illon Vuorivainion talossa.

”Meidän kasvuympäristössä 1960-luvulla laulaminen oli tärkeää. Laulettiin lastenlauluja, kansanlauluja ja hengellisiä lauluja. Evankelisen liikkeen Siionin Kannel oli se, jonka sävellysten musiikillinen tyyli myös varmaan tarttui syvälle, ainakin mulla ja ehkä Saarallakin. Se tyyli on käsittääkseni jossain määrin erilainen kuin virsikirjan sävelmissä. Ruotsalaisia kansansävelmiä esimerkiksi.”

”Lapsuus 1960-luvulla oli sillä tavalla vapaata, että saimme olla paljon omissa oloissamme ja puuhata omia juttujamme. Ympärillä oli metsää, peltoa ja vuori, periaatteessa ei saanut mennä kauemmaksi kuin että koti näkyi, mutta siinäkin taidettiin vähän luistaa.”

”Eli se oli tekemiseen ja luovuuteen kannustavaa. Se evankelinen hengellisyys ei sitä rajoittanut. Ja tässä tullaan siihen, mikä ehkä musiikillisen kehityksen kannalta oli kaikkein tärkeintä. Aloimme jo nuorina sepittää omia lauluja”, Heikkilä kertoo.

”Kun John F. Kennedy ammuttiin vuonna 1963, Saara teki ensimmäisen laulunsa: ’Kennedy ajaa autollaan u-uu/Kennedyä ammutaan u-uu/Lapset itkee Kennedyä u-uu.’ Jokainen rivi tuplattiin ja näin tarina eteni dramaattisena.”

Heikkilän suku on laajalti musikaalinen. Miten Saara Suvannon voimakas lauluääni kehittyi?

”Se tuli jo 1960-luvulla meidän yhteisissä laulamisissamme esiin. Ja sitten kun tytöt alkoivat esiintyä SLEY:n illoissa. Äänen vahvuus liittyi varmaan jotenkin Saaran temperamenttiin. En silti muista, että olisin lapsuudessa pitänyt jotakuta muita parempana laulajana.”

”Mistä sitten johtuu se, että niin Saaralla kuin Hannalla on ollut selvästi erottuva saundi ja vibraatto lauluäänessään? Ja sitä samaa on varmaan jonkin verran meillä muillakin. Itselläni myös nasaaliutta ja Saarallakin. Johtuuko se musiikillisen koulutuksen puutteesta, että kukaan ei ollut opettanut, miten kuuluu laulaa? Tai jopa siitä, että 1960-luvun jälkipuoliskolle saakka meillä ei kuunneltu juuri muuta musiikkia kuin lastenlauluja? Eli Saarankaan lapsuusvuosina ei ollut mitään radiosta kuultuja musiikillisia esikuvia”, Martti Heikkilä pohtii.

”Voisiko olla jotain geneettistä ja jotain opittua? Voisiko liittyä myös sleyläisyyteen? Oma yksityiskohtansa on se, että evankelinen herätysliike on ollut vahva alueilla, jotka ovat olleet myös vahvoja kansanmusiikkialueita kuten Kaustinen ja Pohjois-Karjala.”

”Sekin oli varmaan tärkeää, että kotitalosta löytyi paikkoja, joissa sai laulaa täysillä. Kolmikerroksisessa talossa oma suosikkipaikkani oli kellarikerroksessa, jossa betoniseinistä lähti hyvä kaiku. Ja jos sieltä jotain kuuluikin, niin sitä pidettiin meillä ihan luonnollisena, kun joku jossain täysillä veteli.”

1960-luvun lopulla myös popmusiikki saapui Heikkilän perheeseen radion ja television välityksellä.

”Syksyn Sävelet olivat iso juttu ja Saaralle ennen muuta Rauli Badding Somerjoki. Saaran ensimmäinen ostokasetti oli Suzi Quatro, vuonna 1974. Se oli siis kovin juttu silloin.”

Entä Janis Joplin, johon Suvantoa usein verrattiin?

”Myöhemmistä vaikuttajista ainakin Bonnie Tyler ja Rod Stewart tulevat mieleen. Olisiko Joplin ollut sitten artistiuran aikana tullut vertaus? 1970-luvullakin se oli niin, ulkomainen popmusa oli enemmän siskojen juttu”, Heikkilä sanoo.

Martti Heikkilä ehti sisaruksista ensimmäisenä levyttämään. Ainakin Hanna Ekola pitää isoveljeä pikkusiskojen esikuvana musiikkiuralla.

Martti Heikkilän vuonna 1979 Masa Paljasjalka -salanimellä tekemä soolosingle.

Sairaudet varjostivat Saara Suvantoa hänen koko elämänsä ajan. Niistä huolimatta hän toi persoonaansa esiin räväkästi.

”Yksi meitä lapsia pieninä koskettanut laulu oli Musta Saara. Afrikkalaislapsen kuoleminen uskossa ja pelastettuna liittyi meidän mielessä siihen, mitä omassa perheessä oli tapahtunut, kun Saara oli kaksivuotiaana sairastunut sokeritautiin. Siihen aikaan diabeteksen ennuste ei ollut niin hyvä kuin tämän päivän lapsilla”, Martti Heikkilä kertoo.

”Saaran temperamentin ja äkkipikaisuuden liitin lapsena jotenkin hänen sokeritautiinsa. Että kun sokerit ovat alhaalla, niin voi suuttua helposti.”

”Mutta räiskyvä persoona hän oli ilman muuta, sekä lapsena että aikuisena. Ja mielialat ailahtelivat myös. Niin kuin nuorempana itsellänikin.”

”Meillä oli muutenkin paljon sitä, että olimme massaan verrattuna erilaisia. Ainakin Saara ja minä omaksuimme vahvasti sellaisen asenteen, että olemme vastarannankiiskejä. Emme niitä tavallisia taapertajia, jotka eivät tiedä muusta kuin tavaran perässä juoksemisesta ja siitä, miten kuuluu olla.”

”Erilaisuuden tunne saattoi olla jonkinlaista alemmuudentunnettakin, mutta myös vahva halu kulkea omaa tietään”, Heikkilä toteaa.

Ensilevytykset ja erään valkean helmen kirjoitus

Opiskelu Karkun evankelisella opistolla oli tuotteliasta aikaa Saara Suvannolle. Osa siellä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa syntyneistä lauluista päätyi myöhemmin levytettäviksi. Martti Heikkilä oli tällöin itse Suomen ulkopuolella.

”Olin 1980-luvun alkupuolen Ruotsissa Västeråsissa opettajana. Tämän vuoksi en ihan läheltä seurannut Saaran kaikkia vaiheita, mutta toki se oli ajatuksissa mukana.”

”Saaralta alkoi mennä näkö niin, että 1980-luvulle tultaessa, 20-vuotiaana, hän oli diabeteksen takia jo täysin sokea.”

Kuinka omakohtaisia Suvannon omat kappaleet olivat?

”Monet olivat omakohtaisia. Olisi hänen oma asiansa kertoa mitkä ja miten”, Heikkilä vastaa.

Suomalaista naisrockia laajalti esittelevässä Rockin korkeat korot -historiikissa Hanna Ekola yhdistää tiettyjä Suvannon biisejä tämän rakkaussuhteisiin ja sokeutumiseen. Mutta parempi antaa Martti Heikkilän jatkaa:

”Saaran ensimmäinen avioliitto jäi lyhyeksi, mutta muistan, että hän teki jo silloin demoja. Yhdessä toisen aviomiehensä Hannu Suvannon kanssa Saara sai aikaan entistä ammattimaisempia äänityksiä teknisesti ja sitten omakustanteen Säveleni teille soikoon, jolla Saara yritti Syksyn Säveleen 1985. Oma single oli iso juttu, vaikka se esiraadilta ohi menikin.”

Saara Suvanto äänittämässä kotistudiollaan vuonna 1990. Taustalla Hannu Suvanto. (Lähde: Mediakomppania)

Tätä ennen Suvannolla oli vuosina 1981–83 sopimus iisalmelaisen Tapio Palmrothin yksin pyörittämän levy-yhtiön kanssa. Yhtään julkaisua Palmroth ei saanut Suvannon musiikille rahoituksen puuttuessa järjestettyä, mutta Kissat ja koirat ja linnutkin sai syntynsä hänen vaikutuksestaan.

”Se oli Palmrothin tilaus, joka tuli mulle Saaran kautta. Tilauksen otsikkona oli ’sota lapsen silmin’. Saara välitti saman tilauksen myös siskollemme Riitalle, joka samoihin aikoihin teki tekstin Särkynyt ääni rastaalla, jonka Saara sävelsi. Sekin julkaistiin Saaran debyytillä”, Martti Heikkilä kirjoittaa.

”Kissat ja koirat ja linnutkin syntyi todennäköisesti vuonna 1982. Ydinsodan pelko oli läsnä paljon vahvemmin kuin nyt. Muutama vuosi myöhemmin tuli Tšernobylin onnettomuus ja teksti sai enemmän myös muuta kuin ydinsotaan liittyvää ulottuvuutta.”

”Västeråsissa Råby-nimisen lähiön kaksiossa syntyi teksti ja sen kanssa melodia. Kun biisejä tekee tekstilähtöisesti, siinä miettii paljon enemmän tekstin sävyjä kuin musiikin. Sanojen saundia ja rytmiä. Todennäköisesti kertsi syntyi ensin ja melodia yhdessä sanojen kanssa. Kitara oli mulla mukana tekoprosessissa.”

”Mutta niin kuin joskus käy, säkeistömelodiasta tuli väkinäinen ja pyysin Saaraa tekemään sen uudestaan. Ja minkä Saara teki, kelpasi mulle kovasti. Eli kertsin melodia on mun ja säkeistöjen Saaran.”

”Enää ei taida olla eri versioita tekstistä minkään laatikon pohjalla”, Heikkilä harmittelee. ”Mutta eiköhän se mennyt niin, että sen kertsin tein ensin. Kirjoitin siihen, mitä ydinsodan pelko merkitsee lapsen näkökulmasta. Että ne on kissat, koirat ja linnut, joista lapsi läheisten lisäksi on huolissaan. Ja siten, että lapsi kertoo peloistaan isälle ja äidille.”

”Säkeistöihin tuli sitten ikään kuin aikuisen viesti toisille aikuisille, kuinka meidän täytyy oppia kuuntelemaan lasta ja hidastamaan ja muuttumaan taas hiukan lapsiksi itsekin.”

”Kuuntele lapsen ääntä, vielä kun aikaa on
Anna jo kiireen olla, kulkija rauhaton
Hälinässä ääni hukkuu, viattoman lapsosen
Yöllä kun hän jo nukkuu, kirkkaana kuulet sen.”

”Rakenne oli alusta asti sama kuin 1989 tammikuussa Hanna Ekolalle syntyneessä Villihevosia-biisissä. Kertsillä liikkeelle ja sitten vasta säkeistöihin”, Heikkilä toteaa.

Kissat ja koirat ja linnutkin kuuluu Suvannon laulutuotannon yhteiskunnallisempaan puoleen, kuten kolmannelta levyltä Kaunotar ja kulkuri löytyvä, Heikkilän sanoittama Missä kaikki kuolleet.

”Ilman muuta Saaralle tuntui luontevalta kirjoittaa kappaleita, joissa laulettiin siitä, mitä maailmassa tapahtui juuri tänään. Se on jotain, mitä olisin halunnut tehnyt enemmän, jos olisi ollut julkaisukanavia. Nää on lauluja, joita on turha tehdä pöytälaatikkoon.”

Mutta vuonna 1986 tältä valkealta helmeltä puuttui vielä julkaisukanava.

Lääketiedettä ja musiikkia

Tarina siirtyy Turkuun, jossa Kissat ja koirat ja linnutkin -kappaleen sekä Suvannon debyyttialbumin tuottamisesta vastasivat Ilpo Murtojärvi ja Jukka Alihanka.

Kitaristina ja sovittajana tunnettu Murtojärvi ottaa yhteyttä muutama päivä monivuotisen yhteistyökumppaninsa Alihangan kuoleman jälkeen. Alihanka kuoli viime viikon torstaina vaikeaan sairauteen.

”Yhteistyöstä Jukka Alihangan kanssa pitäisi kirjoittaa kokonaan uusi tarina, mutta lyhyesti yritän sanoa jotakin.”

”Tutustuimme Jukan kanssa Anneli Saariston ensimmäisen levyn teon yhteydessä musiikkimoguli Rauno Lepistön Turkuun rakentamalla Studio 55:llä. Olin projektissa kitaristina.”

”Jonkun ajan päästä olin tekemässä soololevyäni Avaus ja Jukka tarjoutui auttamaan levyn julkaisussa, kun Ensio Music -levyfirma ei oikein uskonut levyn kaupallisuuteen. Sehän oli instrumentaaliprogea tai jotain sinne päin. Levy julkaistiin Jukan Luumu-levymerkillä.”

”Jossain vaiheessa tehtiin Tuula Amberlan Lulu, jossa minä toimin sovittajana. Siitä lähti melkoinen yhteistyö levyjen teon merkeissä”, Murtojärvi kertoo.

Alihankaa haastateltiin Lulun tekemisestä Nuorgamissa huhtikuussa 2011.

”Jukka oli melkoinen ideanikkari ja halusi tehdä musiikkia hieman toisin kuin muut sen ajan trendikkäät firmat. Olin samoilla aaltopituuksilla. Ehkä juuri siksi meidän yhteistyömme toimi. Minä olin musiikin ammattilainen, Jukka taas kouluttautunut lääketieteen ammattilaiseksi. Jukan ajatusmaailmasta ja kokemuksista tuli ideoita, joita ei aina pelkästään muusikon lähtökohdista löydy. Jukka oli tehnyt lauluja hyvin nuoresta ja tekstit olivat hänen vahva alueensa.”

”Varsinkin Tuula Amberlan kohdalla haettiin soundia, josta muodostui tavallaan tavaramerkki, jota Turku-soundiksikin joissain piireissä kutsuttiin. Eli laulusta kaikki kaiut pois ja niin edelleen. Eräänlainen olohuonemeininki”, Murtojärvi kirjoittaa.

Martti Heikkilä pitää Alihankaa Saara Suvannon löytäjänä:

”Jotenkin Jukka Alihangassa oli jotain samaa voimaa ja karismaa kuin Otto Donnerissa.”

”Saara lähetti muistaakseni 1986 demoja eri levy-yhtiöihin, yksi niistä oli Rauno Lepistön eli Lepparin Ensio Music. Leppari antoi Jukalle yhtenä päivänä nipun C-kasetteja. Jukka kuunteli ne illalla kotona ja sitten muistaakseni heti seuraavana päivänä tuli Lepparin luo, että tämä. Leppari soitti siitä paikasta Saaralle.”

Illon rukoushuoneella urkuharmonilla äänitetty demo teki välittömästi vaikutuksen myös Ilpo Murtojärveen:

”En ollut ennen kuullut suomeksi tuollaista valtavaa fiilistä, mikä laulussa oli. Kylmät väreet menivät. Sitten piti miettiä, miten tämä kannattaisi tallentaa, jotta ei tuhottaisi fiilistä. Ensimmäiseksi tehtiin studiossa Saaran kanssa demo, jossa Saara lauloi ja soitti akustista ja minä fillailin akustisella mukana. Siinä oli fiilikset kohdallaan, ja alettiin miettiä, julkaistaanko tuo tekemämme demo sellaisenaan vai otetaanko bändi mukaan. Päädyttiin bändiin.”

”Jukka halusi myös vaikuttaa biisien nimiin ja ehkä järjestykseen levyllä. Muun muassa Viimeinen motelli oli kai jonkun muun niminen alun perin”, Murtojärvi lisää.

”Alihangalta tämä demo päätyi neljälle levy-yhtiölle. Saaralla oli valittavana Gugi Kokljuschkinin Sonet Music, Lepistön Ensio Music ja taisi olla Finnlevykin. Saara valitsi Sonetin”, Martti Heikkilä täydentää.

Samanlainen prosessi tapahtui paria vuotta myöhemmin Hanna Ekolan ensilevyn kanssa, jolloin useampikin Martti Heikkilän kappale kulkeutui Alihangan kautta Sonetin julkaistavaksi.

Pelastusarmeijasoundi

Saara Suvannon debyytti äänitettiin muutamassa päivässä keväällä 1987. Murtojärvi muistelee:

”Päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että minä kirjoitin demon pohjalta laput bändille, ja biisit vedettiin livenä Saaran kanssa nauhalle.”

”Studio 55 (myöhemmin nimeltään Riverside-studio) oli juuri muuttanut Aurakadulta joenvarteen. Tilat olivat ensimmäistä kertaa käytössä tässä projektissa ja studio oli vielä osittain kesken. Minä ja Saara soitimme erittäin kaikuvassa tilassa studion viereisessä salissa, aivan kuin demollakin. Muu bändi soitti studiossa. Kuuloyhteys tietty oli.”

Saara Suvanto ja Ilpo Murtojärvi jammailevat vuonna 1990. (Lähde: Mediakomppania.)

”Soittomme oli tarkoitus olla vain demona bändille, ja me vedettäisiin osuutemme sitten uudestaan studiossa taustan päälle. Näin oli pakko tehdäkin, koska laulumikki ja kitaramikit vuosivat toisiinsa siellä salissa ja sitä aikamoista kaikua ei saanut niistä pois.”

”Siinä levyllä ja myös myöhemmillä Saaran levyillä soitti bassoa Pasi Lyysaari, rumpuja ja perkussioita Timo Koskinen, koskettimia Matti Puurtinen ja kitarat minä. Äänitykset hoiti Erik Gylphe. Eka levy ei mielestämme kaivannut sen enempää päällesoittoja eikä taustalaulujakaan. Livefiilis oli niin vahva.”

Heikkilän juttua varten tavoittama Saara Suvannon ex-aviomies, Hannu Suvanto, muistelee erityisesti Kissat ja koirat ja linnutkin -biisin äänitystä:

”Kun sen pohjia tehtiin, oli Alihangalla ajatus ’pelastusarmeijakompista’, johon hän haki rumpusaundeille kaikua studion vieressä olevasta isohkosta salista, mistä Koskinen olisi paukutellut rumpuosuudet. Asiaa kokeiltiinkin, mutta lopputulos ei sitten ihan tyydyttänytkään, joten lopulliset rummut tehtiin studiossa ja miksausvaiheessa lisättiin kaikua rumpuihin.”

Murtojärvi jatkaa: ”Mielestäni Saaran meininki henki jotain tosi roots-juttua, ja tämä ’pelastusarmeijasaundi’ positiivisessa mielessä oli hyvin lähellä sitä. Johonkin laitettiin kaikuisaa isorumpua jne. Siihen aikaan ei juuri käytetty kontrabassoa levytuotannossa Suomessa, mutta me haluttiin se tähän juttuun. Muistaakseni myös perkussiot, ne bongot ja triangelit, oli kompin ajatuksena jo alussa.”

Kissat ja koirat ja linnutkin alkaa Murtojärven hienolla, noin 40 sekunnin kitaraintrolla.

”Saattaa olla, että Saaran demolla oli kitaran virittelyä tai jotain siinä kohtaa ja sain siitä idean. Tällaisia tapauksia oli jonkun verran, että ehkä tahattomastikin Saaralta tuli jotain pikku juttuja, joista otin kiinni, että tuohan olisikin hyvä”, Murtojärvi sanoo.

”Sen intron ajatuksena on ainakin pysäyttää kuuntelemaan, että tästä jatkuu vielä tarinaa, kuunnelkaa loppuun. Tai jotain sellaista. Myöhemmin opin, että radiota ajatellen tuollainen menee harakoille. Mainosradioissa ei enää oikein jaksettu odotella jonkun intron loppumista, vaan piti laittaa kunnon rytinä alusta lähtien. Kohokohta pitäisi paljastaa heti. Jos biisin lopussa on jotain tuollaista, se ilman muuta feidataan radiossa pois, ja oikeastaan feidataan tylysti myös alusta. Siihen puhutaan jotain tosi tärkeää löpinää päälle. Laulajan tai biisintekijöiden mainitsemisesta puhumattakaan.”

”Biisintekijä saa olla kiitollinen sellaisista kitaroinneista kuin Ipellä tässä introssa tai Juha Björnisellä Villihevosten kitarasoolossa”, Martti Heikkilä kehuu.

Tämä ”pelastusarmeijan soittokunta” kasvaa vajaan neljän minuutin kestonsa aikana akustisesta karuudesta isohkoksi orkesteriksi, jossa Matti Puurtisen syntetisaattorit tavoittavat niin taivaalliset harmoniat kuin ne karheat urut, jolla Suvannon voisi kuvitella demonsa äänittäneen.

Epätavallisen soitinyhdistelmänsä takia Kissat ja koirat ja linnutkin on koko ensilevyn lailla ollut aina niitä 1980-luvun lapsia, joka hyödynsi aikakauden innovaatioita harkitusti, ei ylilyönnein. Mutta tämä pelastusarmeijabändi asustaa myös aikansa ulkopuolella, Heikkilän mainitsemissa kansanlauluissa ja ehkä 1960-luvun folkissa.

Biisin salaisimpana kikkana toimii lopussa mukaan liittyvä tuplauslaulu. Se voi huijata kuulijaa niin, että studiossa kuulostaisi olleen aito lapsiääni.

”Kyllä se muistaakseni oli Saaran oma ääni hiukan nopeutettuna”, Murtojärvi paljastaa.

Saara Suvannon debyyttialbumilla Kissat ja koirat ja linnutkin tuntuu eräänlaiselta myrskyn silmältä. Väkevien ja toisaalta lähellä murtumista olevien parisuhdekertomusten keskellä se tuntuu tarjoavan kuulijalle vielä kovempaa maailmankuvaa räjähtävine luontokappaleineen, kunnes Martti Heikkilän säkeistöt tarjoavat biisin ytimessä helpottavasti viattomuutta ja toivoa.

”Kuuntele lapsen ääntä, vielä sen kuulla voi
Kaupungin hiljetessä hennoimmat äänet soi
On silloin isojen vuoro liittyä laulamaan
Ja valtava lapsikuoro soi yli kaiken maan”

On erityisen liikuttavaa, että tämän lapsen viattomuuden laulaa esille ihminen, joka oli nuoren elämänsä aikana ehtinyt kokemaan jo paljon, ja jonka kokemukset kuuluvat äänen kaikissa säröissä, murinoissa ja falsettitaajuuksissa, sanoitusten jokaisessa tavussa.

Vaikka kyse on jokseenkin erityylisestä musiikista, 1980-luvun Suomessa Suvanto tuntuu olleen se, joka kävi lähimpänä Joose Keskitaloa ja Mirel Wagneria. Sama rujouden ja kauneuden peloton yhdistäminen, sama arastelemattomuus on läsnä Suvannonkin parhaimmissa hetkissä. Mikä Suvannolla kuvaston äärimmäisyydessä puuttuu, sen voi ääni täydentää.

Jos elämä tähän särkyisi

Saara Suvannon levytysura jäi kolmen albumin mittaiseksi. Kaikki ilmestyivät Sonet Musicilla Ilpo Murtojärven tuottamina, viimeisenä vuoden 1992 Kaunotar ja kulkuri. Siltä löytyy kolme Martti-veljen tekemää tekstiä.

Mediakomppanian vuonna 1990 tekemässä henkilökuvassa Suvanto kertoo, että hänellä on mennyt levybisneksessä hyvin:

”Siis siinä mielessä, että minusta ei oo tehty mitään muuta. Ei oo yritetty muokata miksikään toiseks. Vaan mä saan olla ihan oma itteni.”

”Kyllä Saara oli taiteilijaidentiteetiltään naislaulaja ja -lauluntekijä. Hän oli muutenkin kaikkien heikompien puolella. Näkövammaisuuden hän halusi pysyvän erillään taiteilijuudesta. Alussa se toteutuikin, kun ekan levynkannen valokuvasta sitä ei huomaa eikä sitä muutenkaan pidetty tiedottamisessa esillä”, Martti Heikkilä lisää.

Vuonna 1994 ilmennyt osteoporoosi ja yleensäkin diabeteksen myötä heikentynyt terveydentila haittasivat viimeisinä vuosina Suvannon laulujen kirjoittamista ja äänittämistä. Neljäs albumi oli kuitenkin suunnitteilla vielä vuonna 1999, jolloin Suvanto kuoli.

”Yksi minun kappaleeni oli sen levyn kaavailuissa mukana. Se on edelleen levyttämättä”, Heikkilä kertoo.

”Saaran keikkailu oli vähäistä. Se johtui osittain siitä, että kynnys nousta lavalle oli hänelle välillä vuorenkorkuinen. Jos hän olisi keikkaillut säännöllisesti, yleisöltä tullut välitön palaute olisi varmaan rohkaissut silloin kun sitä olisi tarvittu.”

Suvanto esiintyi levyjensä julkaisun aikaan jonkin verran Ilpo Murtojärven kanssa.

”Keikat jäivät kyllä todella muutamaan. Saaran terveydentila ymmärtääkseni ei oikein sallinut keikkailua tai teki siitä turhan hankalaa, ja jokunen keikka jouduttiin perumaankin. Ne pari keikkaa, jotka tein hänen kanssaan, olivat melko pienelle yleisölle ja todella pienimuotoisia. Saaran laulu tietysti toimi ja fiilis”, Murtojärvi muistelee.

”Jonkun olisi 1990-luvun jälkipuolella pitänyt ymmärtää, että näin upealla artistilla olisi voinut laulattaa myös yhden levyllisen covereita. Olisittepa kuulleet, miten Saara veti House of the Rising Sunin”, Heikkilä harmittelee.

Wikipediassa lukee tätä kirjoittaessa edelleen virheellisesti, että Saara Suvanto kuoli syöpään. Martti Heikkilä oikaisee asian:

”Syöpää ei Saaralla koskaan ollut. Puhuin hänen kanssaan viimeisen kerran puhelimessa jouluaattona 1999. Joulun jälkeen hän joutui sairaalaan. Saaran puoliso oli lähtenyt sairaalasta ennen puoltayötä eikä mitään hälyttävää ollut. Olin ensimmäinen, jonka päivystävä lääkäri tavoitti puolenyön jälkeen 29.12.1999. Hän kertoi, että kuolinsyy oli kammiovärinä. Eli sydänkohtaus.”

Saara Suvanto postuumisti julkaistun kokoelmalevyn takakannessa.

Illon rukoushuone on nyt hiljainen. Mutta ääni kaikuu yhä meissä, jotka olemme sen joskus kuulleet.

”Harva ehtii kokea sadassakaan vuodessa kaikkea sitä, minkä Saara neljässäkymmenessä. Kaikki on suhteellista”, vastaa Heikkilä kysymykseen siitä, jäikö Suvannolta vielä jotain saavuttamatta.

”Olin paljon tekemisissä Saaran kanssa hänen toisen avioeronsa jälkeen vuonna 1998 ja aina kesään 1999, jolloin hän meni kolmannen kerran naimisiin ja sai kokea vielä yhden onnen ja rakkauden. Autoin Saaraa löytämään asunnon Helsingin Laajasalosta ja kävin siellä yhteen aikaan vähintään kerran viikossa.”

”Ja mulla on kyllä päällimmäisenä pelkästään valoisia ja elämänuskoisia muistoja näistä käynneistä, vaikka oli selvää, että Saaran kävelyt oli kävelty. Hän oli tyytyväinen mutta ei niin tyytyväinen, että olisi tuntenut kaiken jo saavuttaneensa. Jos elämässä mikään ei jäisi kesken, sehän tarkoittaisi, että lakkaa elämästä ennen aikojaan. Eteenpäin oli elävän mieli Saarallakin.”

Saara Suvanto jätti jäljen myös Ilpo Murtojärveen:

”Saara oli ehdottomasti persoonallisimpia laulajia ja lauluntekijöitä, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Saara oli ilmiö Suomen musiikkimaailmassa.”

Entä miltä Kissat ja koirat ja linnutkin kuulostaa sen tekijöille tänään?

”Kuulostaa Saara Suvannolta. Se on pääasia. Keskeneräisen studion saundi ja kaikuisa sali kuuluu minun korvissani, vaikka se kaiku onkin varmasti miksattu pois. Mutta Kissat ja koirat ja linnutkin on minusta ajaton biisi, se sopii myös tähän päivään. Tekstissä on synkkyyttä, mutta eipä tämä maailma vieläkään valmis ja täydellinen paikka ole. Biisissä on ikään kuin lapsen silmin katsottua viattomuutta ja totuutta”, Murtojärvi kuvailee.

”Tuleehan niitä kommentteja biisistä joskus YouTubesta luettua. Ja tuntuu, että aina myös joku nuorempi löytää Saaran ja ihastuu ääneen, oli sitten kyse tästä biisistä tai muista”, Martti Heikkilä kertoo.

”Kun tätä laulua harvakseltaan kuuntelen, niin kyllä se saa aina väreet pintaan. Kyllä se on mulle niitä tärkeimpiä lauluja.”

”Toisinaan sanotaan, ettei lauluilla voi muuttaa maailmaa. Jos ei lauluilla, niin teoilla voi. Ja kun yksilö ryhtyy sanoista tekoihin, niin joskus ne tekoon johtavat sanat voivat olla jostakin laulusta. Siksi kannustan nuorempia: tehkää edelleen myös rauhanlauluja ja maailmanparannusbiisejä. Tehkää kaiken uhallakin!”

MARTTI HEIKKILÄ

Syntynyt Kiikassa 1954.

Kirjoittanut kappaleita Saara Suvannon lisäksi sisar Hanna Ekolalle sekä muista artisteista mm. Matille ja Tepolle. Tunnetuimpia ovat Kissat ja koirat ja linnutkin, Hanna Ekolan Villihevosia sekä lastenlaulu Meidän kissa (säv. Jussi Rasinkangas).

Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n toiminnanjohtaja vuosina 1995–2008.

Popmode Oy:n Biisiverstas-lauluntekijäkoulutuksen opettaja 2013–.

Toimii nykyisin vapaana toimittajana ja kouluttajana sekä säveltää ja sanoittaa. Ei erottele työtä ja harrastusta tiukasti toisistaan. Asuu enimmäkseen maalla harrastaen myös kasvimaata ja pienimuotoista metsänhoitoa.

Teki vuonna 1979 soolosinglen taiteilijanimellä Masa Paljasjalka. ”Julkaisijana oli Matin ja Tepon levy-yhtiö M&T Tuotanto. Tämä oli onni -biisi oli tv:ssäkin Syksyn Sävelen satoa -ohjelmassa ja kamera zoomasi alussa trubaduurin paljaisiin jalkoihin. Olin aloittanut demojen lähettämisen joka suuntaan varmaan 1978. Kirjeeni levy-yhtiöihin päättyi aina ’täysikuuterveisin paradoksiikan professori Masa Paljasjalka’. Matti ja Teppo ymmärsivät, että tässä tyypissä voisi olla jotain, vaikka sinkun vaatimaton menestys saikin Matin perääntymään albumista.”

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1987? ”Paljon Baddingia hänen kuolemansa johdosta. Kaustisen festivaaleilla kaikkea hyvää, kuten Värttinää, Koinureita, JPP:tä ja Hääkuoroa. Pelimannitalo oli ykköspaikka. Tuula Amberlan laulamaa Jukka Alihankaa. Mikael Wieheä myös. Ruotsista mukana oli seurannut Thorstein Bergmanin ruotsinkielinen versio Bön om att bli begravd på stranden ranskalaisen Georges Brassensin biisistä Supplique pour être enterré à la plage de Sète. Mahtava biisi, joka osoittaa, miten vähän melodialla voi joskus olla merkitystä, jos biisissä ja sen tekstissä on maaginen rytmi.”

Villihevosia on sekä ihastuttanut että jossain määrin ärsyttänyt kuulijoita. Miltä erilaiset reaktiot tuntuvat? ”Kaikki käy. Paljon enemmän kuin kommentit ’ihan kiva’. Biisintekijälle se on tosin helpompaa, sillä vaikka haukuttaisiin itse biisiä, se ei tunnu kovin henkilökohtaiselta senkään vuoksi, ettei siinä yleensä mua edes mainita.”

”Sanoittajana tuntee tiettyä ylpeyttä siitä, että sanonta ’vieläkö on villihevosia’ on alkanut elää omaa elämäänsä biisistä irrallaankin. Ja ennen kuin joku toisin todistaa, uskon sen omassa päässä keksityksi. Tai ehkä se putosi jostain sillä hetkellä, kun ajoin neljän ruuhkaa vastaan Tarvontietä Karkkilasta Espooseen.”

ILPO MURTOJÄRVI

Syntynyt Huittisissa 1954.

Soittanut kitaraa progebändeissä Yellow ja Kaamos sekä uuden aallon bändissä Pasi & Mysiini. Sävelsi Kaamoksen Deeds and Talks -levyn. Julkaisi progesoololevyn Avaus vuonna 1983. Ollut monissa jazzprojekteissa mukana 1980-luvulta alkaen. Tuottanut ja sovittanut mm. Anneli Saaristoa, Tuula Amberlaa, Anna Hanskia, Joel Hallikaista, Rainer Frimania, Merja Raskia, Esko Rahkosta sekä Mattia ja Teppoa.

Toiminut teatteri- ja studiomuusikkona. Soittanut YLE TV2:n projekteissa.

Opettanut kitaransoittoa koko uransa ajan. Tällä hetkellä Turun konservatorion sähkökitaransoiton lehtori.

Järjestää konservatorion ja jazzbaari Monkin kanssa Monday Jazz Happeningia Turussa. Mukana monissa muissa projekteissa.

Teki yhteistyötä Jukka Alihangan kanssa vuosina 1981-2004. ”Välillä oli hiljaisempia aikoja, mutta vuonna 2004 Tuula Amberlan Taas luoti lentää -levylle tehtiin myös Jukan biisit Mies on sika, Junat ei pysähdy pienillä asemilla ja Perhosen unen katkeamatta.”

Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1987? ”En oikein muista. Ainakin aloin olla kyllästynyt 1980-luvun chorus-kitarasoundeihin ja siihen kaiutettuun virveli-iskuun. Musiikillinen suunta löytyi ehkä uudestaan, kun kuulin Robben Fordia Pori Jazzissa. Tuli mieleen, että tällaistahan sen pitikin olla, oli jotenkin unohtunut. Eli tavallaan takaisin perusjuttuihin vaihteeksi. Ainakin joksikin aikaa.”

Paddy McAloon – joulupukki ja kylähullu.

Prefab Sproutin henkilöitymä Paddy McAloon on yksi popmusiikin suurista kylähulluista – mitä positiivisimmassa mielessä. Nykyään eläköityneeltä joulupukilta näyttävä, yhä kotiseudultaan Durhamista, Pohjois-Englannista operoiva popnero on 30 vuoden aikana julkaissut kymmenen albumia täydellistä tai sitä hipovaa musiikkia.

McAloonilla on lisäksi varastossa sadoittain lauluja ja monia albumikokonaisuuksia. Tärkeintä hänelle tuntuu olevan kirjoittaminen ja usko musiikkiin. Kaikki oheinen on usein epäolennaista.

Hämmästyttävintä McAloonissa on se, että Prefab Sproutin musiikin ydin on säilynyt samanlaisena noin vuodesta 1985 lähtien. Aikana, jolloin yleisin vaihtoehto popmusiikissa oli enemmän tai vähemmän tietoinen imagopeli, tuntui McAloon olevan 1970-lukulaisten laulaja-laulunkirjoittajien sukulainen. Silloin pystyi vielä kuvittelemaan, että itse biisit puhuisivat puolestaan.

Se teennäinen ”sophisticated pop” -leima, joka Prefab Sproutille annettiin ja jolla yritettiin yhdistää kourallinen epätavallisia sointuja ja äärikiillotettua tuotantoa suosivia bändejä, ei sopinut siihen erityisemmin. Sophisti-popista ei yli 20 vuotta myöhemmin ole jäljellä juuri mitään. Paddy McAloon taas julkaisi viime kuussa levyn, jota ihmiset ovat pitäneet yhtä vahvana kuin 1980-luvun jalustalle nostettuja albumejaan.

McAloonin ”hienostuneisuus” tuleekin populaarimusiikin ulkopuolelta: klassisen musiikin kameleontin Igor Stravinskin opettamasta sointumaailmasta ja Stephen Sondheimin musikaaleista. Kaiken hajoamisen laki on pureutunut niihin vähemmän kuin popmusiikkiin. Eikä McAloon tingi lähtökohdistaan yhtään. Siksi tämä periaatteessa viheltelymelodioita kirjoittava mies on pitkälti pysytellyt hittilistojen ulkopuolella, varmasti osaansa tyytyväisenä.

Jos McAloonin rakkaudesta ja ihmiselon arvoituksista kertovista, kliseitä pakenevista sanoista voi tässä nostaa esille yhden teeman, se olisi vasta vähitellen korostunut usko musiikkiin ja sen parantavaan voimaan. Pikkukaupungissa koko elämänsä asuneelle McAloonille esimerkiksi Elvis ja ABBA saattavat vaikuttaa tavoittamattomilta ihmeolennoilta, joiden myyttisempää puolta on (tietoisesti) luontevaa käsitellä.

Joskus McAloonin näkökulma musiikkiin on kuin popfanin, joka kirjoittaa kokonaisen teema-albumin Michael Jacksonista, joskus taas ekstaattisen kirkkoisän, joka ei säästele uskonnollisissa kielikuvissa ääni-ihmeitä kuvatessaan. McAloon voi myös kääntää metaforan ympäri ja viitata musiikilla ihmiselämän onneen ja kaaokseen yleensä. Mitä muuta musiikki on kuin sanojen taakse yltävä keino selvittää, miksi me täällä olemme.

McAloon houkuttelee kuulijoikseen ihmisiä, joille musiikki tuntuu merkitsevän tavallista enemmän. Tämä fanikultti voi vaikuttaa oudolta niille, joille McAloonin musiikki tuntuu liian sokeriselta ja turhan sentimentaaliselta. McAloon osaa toki sanoissaan pistää kuulijaa silloin, kun tämä vähiten sitä odottaa. Mutta näin käy harvemmin.

Minäkin kuulun tähän kulttiin. Heikoimpana pitämäni Prefab Sprout -albumi saa arvosanakseen ”oikein hyvän”. On nostettava kädet pystyyn ja huokaistava iloisena: ”Paddy, mitä olet minulle tehnyt?” Tämän takia jokaisen levytekstin yhteydestä löytyy myös pieni Rivejä aikakirjoihin -osio, hyvin subjektiivinen valikoima sellaisia sanoituspätkiä, jotka ovat jääneet mieleeni kiertämään.

Minulle Prefab Sproutin vetovoima on lopulta kyynisyyden ja pessimismin puutteessa. Arvelen, että McAloon tuskastuu ympäröivään maailmaan yhtä paljon kuin me muutkin. Mutta musiikissaan hän ei koskaan päästä voitolle näitä ihmismielen piruja, jotka usein luiskahtavat terveen järjen puolelta ylikorostuneeksi itsesuojeluksi.

Tämä pitää McAloonin kohdalla paikkaansa vielä yli 40 vuotta jatkuneen laulunkirjoittamisen jälkeen. Ihmeitä tapahtuu, sittenkin.

THE KING OF ROCK ’N’ ROLL – PARHAAT

Steve McQueen (1985)

Paddy McAloon ei ollut yksinäinen popnero välittömästi. Alussa oli veljen ja entisen tyttöystävän muodostama, jo vuonna 1977 aloittanut bändi, jonka ensilevy Swoon yritti kerralla ahmaista sisäänpäin kääntyneine sanoineen ja kimurantteine rakenteineen liikaa.

Kakkoslevyllä McAloon ja timantinkirkkaasta tuotannosta vastannut Thomas Dolby pyrkivät siihen, että kuulijakin ymmärtäisi viestin. Steve McQueen hukkaa Swoonin kryptisyyden ja paljastaa, että McAloon laulaa sydämen asioista kuten muutkin. Mutta edelleen omalaatuisesti ja kliseitä vältellen. Viittaukset Salingerin Sieppariin ruispellossa tarjoavat vain yhden tartuntatason näihin biiseihin.

Steve McQueen on niin vilpitön yritys ymmärtää nuoren miehen rakkauden tunteita kuin mihin jo miltei kolmekymppinen McAloon kykenee. Sanat täynnä epäonnistuneita suhteita, haavesuhteita (Bonny), sanomatta jätettyjä olennaisuuksia, hormonien kiusoittelua (Appetite, Horsin’ Around) ja lopulta vain yksinäistä miestä katumassa sitä, ettei aikaa voi kääntää takaisin (Goodbye Lucille #1, Desire As). McAloon on niin empaattinen hahmojansa kohtaan, että parilta riviltä löytyvä ironian vivahde on inhimillisen lempeä.

Nämä tunnustukset ovat vielä helpompia sulatella, kun Dolbyn syntetisaattorit hyväilevät kuulijaa petollisen keveissä laulurakenteissa. Välillä ne taas kirkuvat tuskaansa Paddyn kanssa. Steve McQueen on yhtä lailla myös bändilevy. Neil Contin ja Martin McAloonin rytmipuoli saa enemmän tilaa kuin myöhemmillä levyillä. Wendy Smith hengittää taustalauluissa kuin kyseenalaistava ja syyttävä seireeni.

Tämä on selvästi kehutuin Prefab Sprout -albumi, osittain maltillisen ja aikaa kestäneen soitintasapainottelunsa vuoksi. Mutta jos itse laulut sykähdyttävät soivaa pintaa enemmän, kannattaa vaeltaa vähitellen syvemmälle.

Rivejä aikakirjoihin: ”If they can dance on the head of a pin, don’t that tell you something about their skin. Hard-faced little b–tards.” – When the Angels. Koska jonkun läheisen tai itselle tärkeän muusikon kuolemasta ei voi heti puhua suoraan. Tunnesotkua on helpompi purkaa haukkumalla jälkihoitajia, eli enkeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

From Langley Park to Memphis (1988)

Simon Reynolds on muistaakseni vahvasti yleistäen todennut, että sulava ja tarkka tuotantojälki on afroamerikkalaisille muusikoille ylpeyden aihe, kun taas valkoiset muusikot saattavat kokea tällaisen äänikuvan liian teolliseksi ja muovimaiseksi, pyrkien korostamaan ”autenttisuuttansa” muilla, usein päinvastaisilla keinoilla.

Tämä perinteinen vastakkainasettelu tulee esille From Langley Park to Memphisiä kuunnellessa. Se on helppo nähdä Prefab Sproutin itsensämyymislevynä: kiiltokuvamaisena poptuotteena, jolla hylättiin sekä Steve McQueenin bändisoundi että indienatsat. Mutta menestys ja sen viereinen varjoisampi maailma ovat levyn keskeinen teema ja joissain biiseissä voi nähdä itsetietoisen McAloonin iskevän kuulijalle silmää.

Paikoitellen Langley Park on soulmusiikkia fanittavan McAloonin soullevy ja samalla pieni flirttailu retusoidun 1980-lukulaisuuden kanssa. Stevie Wonder vastaa Nightingalesin huuliharpusta, kun taas Hey Manhattanin tarina juuri breikanneesta keikarista oli lähellä saada Isaac Hayesin jousisovittajakseen. Enchanted ja Knock on Wood ovat vaivatta aikansa parasta sinisilmäkonesoulia.

The King of Rock ’n’ Roll oli Prefab Sproutin ainoa isompi hitti, muutamassa minuutissa kirjoitettu kevyt popparodia, joka antaa kapean kuvan McAloonin musiikista. Jos McAloonilla oli tarkoitus kaupallistaa bändiään entisestään, hän epäonnistui siinä isommassa mittakaavassa. Esimerkiksi Nightingales voi tuntua räätälöidyltä joululistaykköseltä kulkusine kaikkineen, mutta sen melodia on sellaiseen aivan liian labyrinttimainen. Ja sanat liian eksistentialistisia.

The Venus of the Soup Kitchen päättää levyn gospelkuoroineen soppajonoon, epäonnisten ja emäntänä toimivan enkelin keskelle. Tämä on juppiajan kääntöpuoli, jota kohtaan levyn laulunkirjoittaja tuntee empatiaa vahvasti. Kuka muu olisikaan saanut 1980-lukulaisen pintapopin kliseet ja imagonkohotuksen tuntumaan näin liikuttavilta ja henkilökohtaisilta kuin Paddy McAloon?

Rivejä aikakirjoihin: ”I sound so different these days, I barely can believe I’m me” – The Golden Calf. Todellisuuden ja popkuvajaisen törmäys. Kymmenen vuotta vanhassa biisissä popmenestyksestä haaveileva McAloon kohtaa vanhemman minänsä ja kavahtaa tätä.

Video ei ole enää saatavilla

Protest Songs (1989)

Protest Songs sotkee kronologiaa, koska se äänitettiin nopeasti Steve McQueenin perään ilman Thomas Dolbyn tuotantonypläystä. Levy-yhtiö Sony halusi lyödä aiemman levyn läpi vakavissaan ja uusi albumi koettiin promootiohaittana. Protest Songs ilmestyi lopulta vasta fanien vaatimuksesta. Varhaisen bändisoundin katoamista murehtivan kannattaa lievittää tuskaa tällä.

Tämä ihanuus onkin jossain määrin Steve McQueenin pikkusisko. Mutta McAloon ei nyt tyydy erisävyisiin rakkaustarinoihin. Aiheet laajenevat oivaltaviin vertauskuviin elämästä ja kuolemasta. Petollisen romanttinen Dublin ruotii Pohjois-Irlannin pitkää uskonkiistaa ja Diana yrittää katsoa Walesin prinsessan myyttijulkisuuden taakse. Päätöskaksikko ’Till the Cows Come Home ja Pearly Gates saa veren hyytymään pohjoisen työläiselämän kuvauksellaan ja sitä seuraavalla marssilla taivaan porteille.

Mikä sitten tekee McAloonin mukaan elämästä elämisen arvoista? Life of Surprises on piristebiisi optimistilta, mutta pahimpia kliseitä välttävä sellainen. Siinä McAloon myöntää, että on parempi olla teeskentelemättä ongelmattomuutta kun se kuitenkin muuttuu lopulta haitaksi. Ja että elämän sattumanvaraisuus on vain hyväksyttävä. Kaikkien maailman positiivaribiisien rinnalla Life of Surprisesin ”elämä on suklaarasia” -viesti on virkistävän pragmaattinen. Isoine syntetisaattoreineen biisi on ytimekkäintä ekstaasin täyttämää Prefab Sproutia.

Rivejä aikakirjoihin: ”There’ll be no stampede on the Pearly Gates. I’ll say ’after you’, you’ll say ’I don’t mind the wait’” – Pearly Gates. Protestilaulu kuolemalle ja vastine The World Awaken juuri syntyneen lapsen maailmankuvalle.

Video ei ole enää saatavilla

Jordan: The Comeback (1990)

Boleroja. Virsiä. 1930-luvun jazzia. Uuden vuoden bileitä ja Elvis-imitaatioita. Paddy McAloon syleilee tunnin kestoisella teemalevyllään vähän kaikkea onnistuneesti.

Prefab Sprout lakkaa nyt olemasta bändinä, koska McAloonin hullu pääidea Trevor Hornista tuottamassa Walt Disney -elokuvan soundtrackia vaatii muita konsteja. Kolmeen McAloonin suosimaan pääteemaan jakautuva levy on konseptiltaan sopivan löyhä. Sillä on tilaa niin Wild Horsesin jääkylmän eteeriselle syntikkapopille kuin Carnival 2000:n sambajytkeelle.

McAloonin idea musiikista uskoon verrattavana kokemuksena kirkastuu Jordanilla selkeästi ensimmäistä kertaa. Yksi levyn pääteemoista on omistettu pyhää maljaa, eli täydellistä comeback-biisiä metsästävälle Elvis Presleylle ja tämän maineelle. Onko hän kaikkien hylkäämä lainsuojaton kuten Jesse James Bolerossa, vai sittenkin vain pelastusta etsivä erakko? Kaikkea tätä tietenkin.

Toisena triptyykissä on rakkausteema. Kylmän melankolinen, ääriromanttiselta vaikuttava All the World Lovers Lovers suhtautuu parisuhdemyyttiin kyynisesti: suhde kestää ”vuoden tai kaksi”. The Ice Maidenissa McAloon pitää ABBAn Agnetha Fältskogia yhtä eksoottisena myyttinä kuin Elvistä, mutta se toimii myös epämääräisen päähahmon egoistisena etäisen naisen valloitusyrityksenä. Kunnes The Wedding Marchin humoristinen ja yhtä lailla surullinen tikutusjazz paljastaa, että tämä mies ei vain pysty sitoutumaan.

Kolminaisuuden täydentää usko ja tuonpuoleinen. Levyn loppuviisikko on toiveikas, kun jopa saatana katuu tekosiaan, Jumala ohjaa muusikot laulamaan epätoivoisille itsensä sijaan ja ”musiikki uskona” -viesti jää kaikumaan viimeisellä raidalla, jossa Harlemissa laulettu doo wop muodostaa taivaalle ihmiselämän jälkeisen sillan.

Etenkin Jordanin loppupuoli on vain parantunut mielessäni vuosien kuluessa. Agnomystikoksi tunnustautuva McAloon suhtautuu uskoon sopivalla kunnioituksella niin, että sekä Mercyn rukousmainen virsi että One of the Brokenin humoristinen alku (”Hi, this is God here”) ovat osa samaa täydellistä punosta. Laulumelodiat kiemurtelevat vaivatta popin ulkopuolelle eikä kitararakenteita jää kaipaamaan.

Minulle tämä on ehkä rakkain Prefab Sprout -levy, etenkin kun siihen lisätään Thomas Dolbyn kolkonkauniit kosketinrakennelmat. Kitarapoppia kaipaavien kannattaa siirtyä kronologiassa suoraan Crimson/Rediin, me muut matkaamme Paddyn kanssa vieläkin hymyillen alas Jordanvirtaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”Jesse James is waiting for the cheap music to stop. Don’t goodbye deserve some Bach, not barbershop?” – Jesse James Bolero. Joskus elämä pilailee ja laittaa väärän biisin soimaan. Vaikkapa kuolinhetkellä.

Video ei ole enää saatavilla

Crimson/Red (2013)

Ennen Crimson/Rediä Prefab Sprout -fanien toivo herätettiin muutamaa vuotta aiemmin Let’s Change the World with Music -arkistojulkaisulla. Mutta uuden materiaalin suhteen kalvoi pieni epäilys. Pystyisikö Paddy McAloon tekemään vielä yhtä loisteliaita poplauluja kuin ennenkin?

Crimson/Red vaiensi kaikki mutinat. Kuin McAloon olisi herännyt vuonna 1990 tehdystä onnistuneesta syväjäädytyksestä kaiken nuoruuden terävyytensä säilyttäneenä. Yleishumaaneja lauluja ja sulavia melodioita, jotka voisi julkaista käytännössä milloin tahansa ja silti ne erottuisivat maailmassa, joiden hittilistoille ne ovat vieläkin liikaa.

Crimson/Red on jossain määrin Let’s Change the World with Musicin toinen puoli. 55-vuotias, myönteisen asenteensa pitänyt, mutta kaiken hajoamisen tiedostava mies vastaan 35-vuotias yltiöoptimisti. Let’s Changen... sankareilla illuusiot ovat vielä säilyneet, Crimson/Redillä yhtenä hahmona on puolestaan vanha temppuilija (The Old Magician), jonka konstit eivät vakuuta enää ketään.

Tietoinen asetelma McAloonilta. Hän katsoo rehellisesti silmiin omaa popkentällä syrjään jäämistään. Mutta tämän keskellä hänen optimisminsa säilyy joko musiikillisina sävyinä tai tarinoita muuntaen. Grief Built the Taj Mahalin mausoleum ei tässä olekaan hauta, vaan lopulta sen rakentaneen keisarin toivo siitä, että tämä näkee vielä kumppaninsa tuonpuoleisessa.

Crimson/Redin arvosteluissa on hämmästelty McAloonin muuttumattomuutta ja toisaalta biisien tuoreuden tuntua. Stravinskin hänelle muovaamasta sävelkielestä löytyy toki vielä ammennettavaa. Mutta Crimson/Redin julkaisu tässä ajassa tuntuu ennen kaikkea hiljaiselta lausumalta päättömänä uudesta jutusta toiseen säntäilevää populaarikulttuuria ja sen selainvälilehdillä hyppelevää malttamattomuutta vastaan. Antti Hurskainen tiivisti asian ansiokkaasti.

Kun etenee hitaammin, ehtii sanottavaansakin harkita paremmin. Tämän vuoksi jokaisella McAloonin levyllä on selkeän hienovaraisesti erilainen, oma äänensä. Crimson/Redin kaltaista toivon ja realismin sekoitusta ei olisi syntynyt 20 vuotta sitten. Siinä tämän musiikin tuoreuden salaisuus. Liike säilyy ja kulkee sittenkin kohti aiemmin kuulematonta.

Kaikkialle sinkoilevan popkulttuurin vieressä tämä sivupoluilla, mutta silti kuuloetäisyydellä kävelevä kylähullu alkaa vaikuttaa aidosti radikaalilta.

Rivejä aikakirjoihin: ”Crazy the mystic’s song, but what if they’re right all along?” – List of Impossible Things. Usko musiikkiin ja popmystiikkaan jatkuu.

Video ei ole enää saatavilla

WHEN YOU GET TO KNOW ME BETTER – LOPUT

Swoon (1984)

Jälkipunkin maisemissa syntyneen ensilevyn neuroottisen kevyet rämpyttelyt ovat etäisesti sukua Postcard-indielafkan Orange Juicelle ja Aztec Cameralle. Punkin kaiku alkoi nyt vaieta vielä 1970-luvulla aggressiivisemmin esiintyneen Prefab Sproutin musiikissa. McAloon oli päättänyt, että bändin pitäisi mukautua Wendy Smithin pilviuntuvista kantautuvan lauluäänen ympärille.

Swoonin yleismerkitysten taakse kadonneet oudot sanat ja epätavallisesti purkautuvat harmoniat kertovat lahjakkuudestaan vakuuttuneesta, mutta sisäänpäin kääntyneestä nuorukaisesta, joka juoksee ensimmäisessä tosisuorituksessaan lisäpeninkulman maaliviivan jälkeen. Esimerkiksi Technique ahtaa neljään minuuttiin temponvaihdoksia, sähköistä pörinää, akustisia väliosia ja ideoita ainakin viiteen eri biisiin. Progressiivisen rockin haamu häivähtää hetken Pohjois-Englannissa.

Vaikka ensisingle Lions in My Own Gardenin muotopuhtautta ei saavuteta, kertoo McAloonin kyvyistä se, että ainakin puolet albumista on verraten demomaisista soundeistaan huolimatta lähellä myöhempiä klassikoita. Taivaaseen lähetettävälle ikuiselle kiintolevylle laitettakoon Cruel. Tämä balladi tarjoilee villapaitalukutoukille tuolloin epämuodikasta Burt Bacharachia, rohkeasti kliseisyytensä tiedostavalla ”ba-bab-bab” -kertosäkeellä.

Rivejä aikakirjoihin: ”If I’m troubled by every folding of your skirt, am I guilty of every male inflicted hurt?” – Cruel. Ääriherkkä tutkiskelee itseään liikaa. Ja joutuu jätetyksi ehkä juuri siksi.

Video ei ole enää saatavilla

Andromeda Heights (1997)

Paddy McAloon kertoi etenkin 1990-luvun alun haastatteluissa suuria julkaisemattomista levykokonaisuuksistaan. Hybris ehkä kostaantui, kun Jordan: The Comebackin jälkeen vierähti seitsemän vuotta ilman uutta albumia. Sitten minäkin pääsin pikku hiljaa Sprout-maailmaan sisään Andromeda Heightsin ja sen A Prisoner of the Past -minisinfonian myötä.

Itse albumin sijoitan kuitenkin Prefab Sproutin heikoimmaksi. Se ei jää muista kovin kauas, mutta soundimaailma on harmittavasti paikoin juuri sitä sokerista aikuisrock-kliseekimppua, jollaiseksi ilkeämieliset saattavat bändin mieltää. Kun käytössä on sama syntikkasoundi kuin Teletappien tunnarissa ja kun saksofoni kuulostaa hissimusiikkimaestro Kenny G:ltä, alkaa Sprout-fanikin hieman irvistellä.

Kappaletaso on edelleen – tarpeetonta sanoakin – korkea. Tämä tähtitaivaan ympärillä pyörivä konseptilevy on parhaimmillaan yksinkertaisemmissa hetkissään, kuten Electric Guitarsin hauskoissa Beatles-myyteissä ja Swansin ohimenevää kauneutta musertavasti kuvaavassa tyyneydessä. The Fifth Horseman on hieno Talk Talkin Colour of Spring -kauden pastissi ja jopa McAloonin konekokeilut toimivat Anne Marien satunnaisissa kilinöissä. Jatkossa makeutusaineita käytettiin kuitenkin onneksi vähemmän.

Rivejä aikakirjoihin: ”Have you ever thought who made all those stars in the endless sky above? It’s a mystery, but no mystery like the mystery of love” – The Mystery of Love. Keskitytään elämässä vain olennaiseen. Oikein.

Video ei ole enää saatavilla

The Gunman and Other Stories (2001)

The Gunman and Other Stories oli ilmestyessään pettymys. Sprout-fanit olivat kuulleet puolet sen biiseistä aiemmin Jimmy Nailin ja Cherin levyillä. Muita hämmensi suunnanvaihdos kantriin. Itse muistan kuunnelleeni levyä kahdesti ja sitten ääritunnefiksoituneena parikymppisenä palasin Steve McQueenin ja tuskaansa huutavan McAloonin pariin.

Marraskuussa 2013 albumi kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Onhan Suomen ilmastokin silloin lähimpänä sitä seepianväristä ja karua lännen ympäristöä, josta nämä tarinat kumpuavat. Muttei McAloon miksikään länkkäriksi ryhtynyt. Hän kirjoittaa rakkaudesta kuten ennenkin, mutta käyttää lapsuuden cowboyleikkejä ja elokuvien yksinäisiä kovakasvoja tämän vertauskuvina. Rinnastukset ovat ajoittain yliampuvia, mutta Tony Viscontin jykevä tuotanto tasapainottaa niitä jotenkin.

Albumin jokainen laulumelodia jää myös salavihkaa päähän ja muutaman kuuntelun jälkeen huomaa jo viheltelevänsä kadulla vaikkapa Blue Rosesia. Cowboy Dreams laittaa banjot kuulostamaan hurmoksellisilta ja I’m a Troubled Man ammentaa voimansa gospelista. Kantrista irtautumista on myös kuultavissa. Cornfield Ablaze on yhtä hyvä kuin vastaavat 1980-luvun syntikkapopvedot. Pääbiisi The Gunman on ylivoimaisesti operaattisin Sprout-teos: kahdeksan minuuttia yhtä hidastettua Amorin luodin lävistämän miespolon kohtalon kuvailua. McAloon puhkaisee pöhökuplan Farmyard Catin vitsikkäällä väkkärätanssilla ja syntikkapieruilla.

Levy korjaa siis kurssia Andromeda Heightsin liiallisen imelyyden jälkeen. Sen huonosta maineesta voidaan syyttää vain tyylinvaihdosta ja sitä, että monen vuoden ajan albumi vaikutti olevan viimeinen poplevy, jonka Paddy McAloon tulisi julkaisemaan. Gunmanin piti olla väliprojekti, jolla siivottiin laulukomeroita uusien, suurempien projektien tieltä. Sitä se ei ollut, koska elämä osoitti McAloonille seuraavaksi julmuuttaan.

Rivejä aikakirjoihin: ”When you get to know me better, you will learn to love me less” – When You Get to Know Me Better. Rehellisempi kuvaus itsestä kuin mihin moni narsisti kykenee.

Video ei ole enää saatavilla

Let’s Change the World with Music (2009)

Prefab Sproutin albumijulkaisujen välit venähtivät aikoinaan sekä McAloonin perfektionismin että häntä vaivanneiden sairauksien takia. Vuonna 1993 alun perin julkaistavaksi tarkoitettu Let’s Change the World With Music oli kärsivällisesti odotelleille McAloonin kuulijoille viesti siitä, että pahin oli takana: levyn nimeä toiveikkaampaa sanomaa ei voi kuvitella.

Vasta nyt selkenee se, kuinka ääriromanttinen kylähullu McAloon on. Lähes demomuotoonsa jätetyn levyn ysärin alun midisoundit eivät ole missään vaiheessa olleet tulossa takaisin. Etenkään Earth: the Story So Farin introa ei voi ensimmäistä kertaa kuunnella nauramatta. Kelloäänet hälisevät ja feikkitrumpetit soivat.

Mutta kokonaisuuden rohkea julkaiseminen 16 vuotta myöhemmin sopii levyn teemaan täysin. Tämä on McAloonin ”musiikki uskona” -konseptia puhtaimmillaan. Näissä sanoissa asuvat viimeiset romantikot ja henkiin palaavat, vocoderin avulla säveltävät mozartit.

Musiikin ja uskonnon väliset vertauskuvat ovat käytössä selvästi aiempaa enemmän. McAloon paljastaa syvän pistohaavansa ja pyytää kuulijoita koskettamaan sitä, kysyen samalla, pystymmekö hyväksymään Prefab Sproutin musiikin tällaisenaan, tuotannollisesti karumpana, ilman vanhoja bändin jäseniä. ”Kelpaako itse musiikki?”, hän kysyy Ludvig van Beethovenin hengen välityksellä.

Se kelpasi. Etenkin pirullisen funkahtava Ride, rapin kanssa leikkivä Let There Be Music, jumalainen rukous God Watch Over You ja ekstaattinen Music Is a Princess nousivat McAloonin lauluparhaimmistoon. Kristillinen kuvasto toimii levyllä, jossa kappaleet hakevat ideologiansa soulin ja gospelin hurmoksesta. Kun kriitikotkin pitivät, oli tie Crimson/Redin varsinaiselle comebackille valmis.

Rivejä aikakirjoihin: ”I love music, she’s my heroine. Who’s my hero? The unnerving, unswerving Irving Berlin” – I Love Music. McAloonin kunnianosoitussäe vanhalle säveltäjäsankarilleen lipsahtaa kieleltä herkullisesti, suorastaan musiikillisesti.

Video ei ole enää saatavilla

THE OLD MAGICIAN – HÄMÄRÄN KESKELLÄ

Paddy McAloon – I Trawl the Megahertz (2003)

Paddy McAloonin näkö heikkeni 1990-luvun lopulla niin, että sokeutuminen ei ollut kaukana. Ohessa syntyi popmusiikin ulkopuolella kaartava I Trawl the Megahertz, eräänlainen selviytymisprojekti, joka kumartaa uusklassisella orkesterimusiikillaan modernien säveltäjien suuntaan.

Yhteydet poppiin ovat yhä olemassa. Esprit de Corps ja Orchid 7 kerjäävät kilkutuksineen vertauksia Steve Reichiin, mutta McAloon ei edes niissä yritä päästä irti vastustamattomista melodioistaan.

Näkönsä ollessa hämärimmillään McAloon alkoi kuunnella eri radiokanavia yöaikaan. Ongelmistaan ja ahdistuksestaan ohjelmiin soittaneet ihmiset ovat levyn keskiössä. Syntyy vaikutelma Yölinjasta ilman pilapuheluita. 20-minuuttinen nimibiisi on radiokeskusteluista rankasti editoitua ja koristeltua, Yvonne Connorsin lausumaa proosaa, joka pysyy koko ajan jännitteisenä orkesteritaustojen hyväilyssä ja Connorsin rytmityksessä.

Surullisimmillaan levy voisi potentiaalisesti olla I’m 49:lla, jossa radiosoittajat ovat itse äänessä, mutta McAloon sovittaa tämänkin positiivisesti ja luo jo pelkistä dialogipätkistä musiikkia. Levyn luontevin esikuva onkin Gavin Bryarsin Jesus’ Blood Never Failed Me Yet, vuonna 1971 vanhan kerjäläisen laulaman luupin ympärille rakennettu orkesteriteos. On merkillepantavaa, kuinka molemmat teokset pystyvät tirkistelevistä lähtökohdistaan huolimatta suuresti kunnioittamaan ytimessään olevia ihmiskohtaloita.

McAloon antaa näön menetyksen herättämille tunteilleen yhden, liikuttavan puheenvuoron kappaleessa Sleeping Rough: ”I am lost. I’ll grow a long and silver beard and let it reach my knees. And duty will not track me down, asleep among the trees”. Vähäisillä sanoillaan, runsaan minuutin sisällä eksyneisyyden tunne muuttuu vapaudeksi.

Pelättyä sokeutumista ei McAloonille tapahtunut. Nykyään hän voi omien sanojensa mukaan hyvin: näkö on kirkkaampi, eikä vuonna 2006 kehittyneen Ménièren taudin aiheuttama tinnituskaan ole lopullisesti estänyt musiikin tekoa. Kuulovaurionsa takia hän pystyy kuitenkin työstämään biisejään toistaiseksi vain yksin.

I Trawl the Megahertz on muodostunut keräilyharvinaisuudeksi, joka ansaitsisi laajempaa huomiota etenkin Prefab Sproutin paluusta viime kuussa iloinneiden joukossa. Koska vanhan taikurin synkin kamppailu käytiin tässä. Mutta jossain yöllisen kaupunkisiluetin keskellä paloivat yksinäisten ihmisten valot, jotka muodostivat McAloonin mieleen toivon tanssikuvioita ja auttoivat häntä löytämään omalaatuisen kielen ilmaisulleen. Usein tieto siitä, ettei ole epävarmuuksineen yksin, on valtavan helpottavaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”By day and night, fancy electronic dishes are trained on the heavens; they are listening for smudged echoes of the moment of creation” – I Trawl the Megahertz. Huikea ajatus siitä, että radioaalloilla voidaan tavoittaa joku ymmärrys luomishetkestä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Suomessa Prefab Sproutin tunnetuin kappale on ehkä kuitenkin täälläkin näkyneen Sydän paikallaan -brittisarjan tunnari.

Video ei ole enää saatavilla

Delia Derbyshire – mankkataikuri.

Monelle vanhemmalle suomalaiselle Hot Butterin Popcorn saattaa olla ensimmäisenä kuultu elektronisen musiikin kappale. Briteille ensikosketus sähköiseen tulevaisuuteen oli monin verroin dramaattisempi, kun BBC:n koko perheen scifisarja aloitti jo 50 vuotta kestäneen kulkunsa lauantaina 23. marraskuuta 1963. Kello viiden teet läikkyivät pöydälle Doctor Whon tunnusmusiikin kumistessa olohuoneisiin jättikokoisista putkitelevisioista.

Video ei ole enää saatavilla

Ron Grainerin säveltämä ja BBC:n Radiophonic Workshopin Delia Derbyshiren toteuttama tunnari oli onnenpotku sarjalle itselleen. Se näytti usein halvalta ja kömpelöltä isomman budjetin kilpailijoidensa vieressä ja jotkut sen käsikirjoituksista eivät olisi kelvanneet edes c-luokan elokuviin. Mutta tämänkaltaista tunnusmusiikkia ei ollut kellään muulla. Britannian ulkopuolella se on saattanut kiinnostaa ihmisiä jopa sarjaa enemmän.

Biisi syntyi aikana, jolloin elektroninen musiikki oli vielä harvojen ja matemaattisesti lahjakkaiden rajaseutua. Grainer lähetti Derbyshirelle sävellyksensä aanelosella ja parilla marginaaliin raapustetulla sovitusohjeella: ”tuulikuplia” ja ”pilviä”. Eri äänille ja niiden murto-osien analysoinnille elämänsä omistanut Derbyshire vei tehtävän äärettömyyksiin asti ja loi aikamatkailuun perustuvalle sarjalle täysin ajattoman tunnarin.

Kaikki rakennettiin äänigeneraattoreilla ja luonnollisilla äänillä, sekä sitten ääninauhoja manipuloimalla ja leikkaamalla. Parin minuutin lopputulosta tehtiin käsityönä usean viikon verran. Radiophonic Workshopin rajalliset ja vaivalloiset laitteet ruokkivat mielikuvitusta tehokkaammin kuin läppärin näyttöä tuijottaminen. Täten Doctor Whon tunnarissa ei kuulla yhtään tunnistettavaa instrumenttia, eikä se ole perinteisessä vireessä. Se kuulostaa täysin orgaaniselta, vaikka sen alkuperä on mekaaninen. Sen synty on niin arvoituksellinen, etteivät edes Derbyshireä avustaneet Brian Hodgson ja Dick Mills muista mitä äänilähteitä tunnariin alun perin käytettiin.

Tunnari oli menestys ja myöhemmin paljon coveroitu teos, josta Delia Derbyshire ei saanut latiakaan. Rojaltit menivät Ron Grainerille ja Derbyshire joutui BBC:n työntekijänä tyytymään palkkaansa. Derbyshiren sovitus kasvatti kuitenkin salavihkaa 1960- ja 1970-luvuilla kokonaisen uuden sukupolven brittiläisiä elektronisen musiikin tekijöitä. He imivät ensivaikutteensa jo polvenkorkuisina biisiä television edessä pelätessään. Sen suhteen väliin ei pääse edes Kraftwerk.

Koska Doctor Whon pääroolissa ajan herra Tohtorina on (toistaiseksi virallisesti) ollut yksitoista näyttelijää, löytyy alta alkuperäisen seuraksi kymmenen eri versiota Doctor Whon teemasta. Yhdettätoista Tohtoria lainaten: ”All of time and space, everything that ever happened or ever will, where do you want to start?”

#1 Jon Pertwee – I Am the Doctor (1972)

Itse Tohtori ei ole täysin malttanut pitää kynsiään erossa omasta tunnaristaan. Kolmatta Tohtoria näytellyt Jon Pertwee julkaisi suosionsa huipulla biisistä rihkamasinglen. Pertween lausumat sanat ovat odotetun hassua kliseehapatetta. Mielenkiintoisinta tässä onkin monen levyn teossa myöhemmin mukana olleen Rupert Hinen myöhäispsykedeelinen tuotanto ja se, että singlen julkaisusta vastasi Deep Purplen Purple Records.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Thin Lizzy (1973)

Doctor Whon tunnari on periaatteessa hyvää materiaalia myös rockbändin settilistalle, vaikka instrumentaalina keikan alussa. Thin Lizzy versioi sen uransa alkuvuosina. Teema karkaa pian jamitteluksi ja Phil Lynott laulaa jotain, josta ei saa selvää. Niin sitä pitää.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mankind – Dr. Who (1978)

Brittibändi seurasi Star Warsin soundtrackista diskoversion tehneen Mecon esimerkkiä ja teki saman tempun Doctor Wholle. Se jäi keskitason hitiksi, vaikka sitä promotoitiin useilla erivärisillä vinyyleillä ja bändin jäsenet pistivät Top of the Pops -esiintymistä varten ylleen värikkäät ja ylipitkät kaulaliinat suosituimman Tohtorin eli Tom Bakerin tapaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Doctor Pablo & the Dub Syndicate – Dr. Who? (1984)

Alkuperäistä biisiä enempää ulkoavaruuteen on mahdoton mennä, joten brittituottaja Adrian Sherwood käänsi dubprojektinsa kanssa kurssin ganjatäytteiseen sisäavaruuteen. Pirullisen luova cover.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Timelords – Doctorin’ the Tardis (1988)

The KLF:n popkulttuurisekoilu on ihanan vulgääri vitsi, jolla mentiin brittien listaykköseksi ja jonka pohjalta laadittiin vielä The Manual -kirja: opas samaan tavoitteeseen pyrkiville opportunisteille. Bändi kiersi BBC:n tekijänoikeusansat huvittavasti. Poliisipuhelinkopin näköinen Tardis-aikakone vaihdettiin videossa poliisiautoon ja Tohtorin sinnikkäimmät viholliset Dalekit muotoiltiin kuutioiksi, ollen silti vain alkuperäistä designia hitusen kökömpiä. Etenkin Dalek-äänien käyttäminen biisin itsensä agendan paljastamisessa (”Bosh! Bosh! Bosh! Loadsamoney!”) on hykerryttävää.

Mutta Doctor Who on vain yksi osa tässä kokonaistaideteoksessa. Doctorin’ the Tardis on kuin pubista kotiin horjuva keski-ikäinen, joka muistaa 1970-luvun sumeasti ja pätkittäin, yhdistäen vapaasti Tom Bakerin Tohtorin ja vanhat glam rock -riffit. Häikäilemätön kierrätysmylly, jossa salavihkaa luotiin jotain kestävää. Doctorin’ the Tardis kun kuuluu vahvasti Musen Uprising-hitin taustalla.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Bill Bailey – Dr. Qui? (1998)

Brittikoomikon liverutiineihin kuuluva cover retostelee brittien puheissa elävillä Doctor Who -kliseillä. Bailey versioi biisin ”belgialaisena jazzina” ja korostaa nerokkaasti sitä, kuinka tavanomainen Ron Grainerin sävellys itse asiassa on ja kuinka tunnarin menestys on ennen kaikkea Delia Derbyshiren ansiota.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Orbital – Doctor? (2001)

Oppipojat kumartavat syvään Delia Derbyshiren suuntaan. Doctor Whon tunnari kuului Orbitalin keikkojen loppuhuipennuksiin jo 1990-luvulla, studioversion ilmestyessä lopulta heikohkolla The Altogether -albumilla. Orbital sekoitteli usein biisiin vanhojen Tohtorien dialogipätkiä, mutta 11. Tohtorin Matt Smithin läsnäolo Glastonburyn keikalla vuonna 2010 oli festarinörteille se isoin geekgasm.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Reverend Bizarre – Pyramids of Mars (2002)

Lohjan doom metal -sankarit pitivät erinomaisesti Suomen puolta coverkisassa ja ehtivät apajille tyylikkäästi ennen kuin BBC alkoi pitkän tauon jälkeen suunnitella Doctor Whon palauttamista ruutuun. Alkuperäinen cover sisälsi dialogipätkiä Tom Bakerin Marsin pyramidit -tarinasta. Se oli pitkään ainoa Suomessa saatavilla oleva Doctor Who – videojulkaisu. Liekö BBC-täti ottanut bändiin yhteyttä, koska myöhemmällä kokoelmajulkaisulla Marsin pyramidit jytisevät ilman dialogia.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Manta (2010)

Näinä jokamiehen ja -naisen YouTube-coveraikoina erottuminen on hankalaa. Eri kulttuuriperinteitä yhdistelevä australialaistrio Manta onnistui siinä omassa Who-teemassaan. Ehkä juuri siksi, että alkuperäinen monoliittimainen bassokuvio vääntyy didgeridoolle ja kitaralle mitä mahtavimmin.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Murray Gold (2013)

Itse sarjassa tunnaria väänneltiin 1980-luvulla syntetisaattoreilla ja sen jälkeen olikin jo varaa kokonaisiin orkestereihin. Doctor Whon säveltäjänä sen vuoden 2005 paluusta lähtien toiminut Murray Gold on kyhännyt jo viisi versiota biisistä. Alkuperäisen pelkistetystä puhtaudesta ei ole tietoakaan, kun Gold ahtaa äänikuvan täyteen pihinöitä ja krumeluureja. Jokaisella sarjan myöhemmällä tunnariversiolla on ollut mahdoton tehtävä: kilpailla Derbyshiren ajattomuuden kanssa. Siinä ei voi kuin kerta toisensa jälkeen hävitä.

Video ei ole enää saatavilla

YLE TV2 näyttää Doctor Whon 50-vuotisjuhlajakson lauantaina 23.11.2013 klo 21.50. Kyseessä on samanaikainen yhteislähetys 75 eri maan kanssa.

Fleetwood Macin Suomen-keikan piti olla tänään. Keikan peruuttaminen käsitellään tässä yhdellä giffillä. Sitten puhutaan musiikista.

”If music be the food of love, then play on.”

Shakespearea yhden parhaimman levynsä nimessä vaatimattomasti lainannut Mick Fleetwood on noudattanut tätä neuvoa. Lukihäiriöisenä syntyneen rumpalin sisua ensin soiton opettelussa ja sitten Fleetwood Macin pyörittämisessä basistikaveri John McVien kanssa jo 46 vuoden ajan on kunnioitettava, olkoon musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä. Bändin vastoinkäymiset ovat sen verran tunnettuja.

Fleetwood Macin diskografia ei ole helppo tapaus. Harva bändi pohjautuu rytmisektion jatkuvuudelle ja laulunkirjoittajakeulakuvien vaihtamiselle. Niinpä mielipiteet bändin eri kokoonpanoista ovat yhtä kirjavia kuin sen musiikki. Vähemmässä ovat ne, jotka pitävät miltei kaikesta tuotannosta. Röyhistän juuri rintaani.

Yleensä Fleetwood Macin kolme päävaihetta erotellaan näin:

I Peter Greenin vuodet (1967–1970)

Bluesrukous. John McVie, Danny Kirwan, Mick Fleetwood, Peter Green ja Jeremy Spencer.

1960-luvun brittiblueslegenda Peter Green oli niin vaatimaton mies, että nimesi perustamansa bändin Fleetwoodin ja McVien mukaan. Blues Newsinsä lukeneet äijät pitävät vain näistä ajoista ja katsovat kaiken myöhemmän maanpetokseksi. Kitaristi Green otti huonoa happoa, sekosi hieman ja jätti bändin. Ovesta seurasi pian Jeremy Spencer, joka siirtyi Mac-perheestä Jumalan lapset -uskonlahkoon.

II Bob Welchin vuodet (1971–1974)

Suurmenestystä ounastellen. John McVie, Mick Fleetwood, Bob Welch ja Christine McVie.

Tunnetaan myös Fleetwood Macin unohdettuina vuosina. Welchin aikana bändin jäsenet vaihtuivat edelleen tiuhaan: Greenin oppipoika Danny Kirwan esimerkiksi erotettiin huonon käytöksen takia. Welch vei Macin kohtuullisella suosiolla kohti popin, hämyilyn, jazzin ja juurimusiikin yhteistä pistettä apunaan bändiin liittynyt kosketinsoittaja ja basistin vaimo Christine McVie.

III Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin vuodet (1975–)

Riidellen rahoiksi. Teemu Markkula tai Lindsey Buckingham, Christine McVie, Mick Fleetwood, John McVie ja Stevie Nicks.]

Asiat alkoivat luistaa kaupallisesti tämän seurustelevan kalifornialaisduon liityttyä kaikista popmaisimpaan Fleetwood Maciin. Pankki räjähti kokonaan, kun he Rumoursin teon aikana erosivat McVien pariskunnan lailla ja saippuaoopperakonteksti sattumalta vain vauhditti levyn myyntiä. Fleetwood Macin kokoonpanot ilman sekä Buckinghamia että Nicksiä eivät Rumoursin järjettömien myyntilukujen jälkeen ole oikein onnistuneet. Tämän todistavat yritykset vuosilta 1990 ja 1995, jotka molemmat saivat penseän vastaanoton.

Fleetwood Mac on kaikissa muodoissaan pystynyt kanavoimaan nämä tuskailut ja sotkut suoraan musiikkiinsa. Peter Greenin ahdistus kaupallisesta menestyksestä vaihtui Buckinghamin, Nicksin ja Christine McVien toisilleen suuntaamaksi sapeksi. Nämä ihmiset olivat yksinkertaisesti liian rehellisiä sekä lauluissaan että puheissaan. Siksi Fleetwood Mac viiltää ja ravistelee kuulijaa yhä – Englannin luotettavimman rytmisektion sitä tasapainottaessa.

Kokeile kolmea

Then Play On (1969)

Alkuaikojen ylivoimainen albuminäyttö on tässä. Fleetwood Mac ei ole enää jämähtäneen puristinen bluesbändi. Then Play Onin bluesmutaatiot kumpuavat jostain järjettömän syvän kaivon pohjalla viihtyvästä vanhasta sielusta, joka paljastuu Peter Greeniksi. Jokainen hänen soittamansa nuotti on harkittu, mutta jokainen voi myös sinua liikuttaa, jos vain niiden annat.

Closing My Eyes, Showbiz Blues, Before the Beginning… tätä paremmaksi ei valkonaamataideblues pääse. Bändin uusi poika Danny Kirwan paikkaa myös kenttänsä. Coming Your Way voisi olla Greeninkin ässäbiisi, kun taas Kirwanin popimmat vedot (kaihoisa Although the Sun Is Shining) laajentavat bändin maailmankuvaa vielä enemmän. Jeremy Spencerin huumoriplagiaattiosastoa ei tälle albumille päästetty ja hyvä niin.

Fleetwood Mac oli aikanaan Warnerin äänitesiiven selkäranka, mutta se ei ole estänyt puljua kohtelemasta bändin diskografiaa kuin dementoitunutta enoa. Then Play Onin myöhemmät painokset sössittiin ensimmäisen vinyylikierroksen jälkeen osittain uudella biisisisällöllä. Alkuperäinen brittijärjestys julkaistiin uudestaan tämän vuoden elokuussa, vaatimattomat 44 vuotta myöhemmin.

Ero versioiden välillä ei ole merkityksetön. Pisimpään ja parhaiten tunnettu järjestys ruokkii kuvaa kitarasankari Greenistä poistamalla muutaman Kirwanin biisin ja korvaamalla ne Oh Wellillä, tuolla kitararunttauksen ja myös -meditaation klassikolla. Kirwanin debiilisti lällättelevä When You Say oli toki levyn heikoin hetki, mutta miehen Without You ja My Dream taas sen parhaimmistoa. Jos levyjä ostat, osta Rhinon uusi CD, joka sisältää tämän kaiken jättäen Oh Wellin bonukseksi.

On outoa, että Macin johtajana pidettyä Peter Greeniä kuullaan Then Play Onilla vähemmän kuin tämän oppipoikaa. Mutta Green oli avarakatseinen mies, joka tiesi bluespurismin olevan umpikuja. Antamalla Kirwanin popvaikutteille tilaa hän varmisti bändin jatkuvuuden ja teki samalla myönteisen päätöksen bändin ”periaatteiden myymisen” suhteen. Then Play On oli siis ensimmäinen askel kohti Rumoursia, vaikka Greenin pikainen poistuminen rockmarttyyrien hoitokotiin varmistikin sen, että bluesäijät pystyivät näkemään pyhimyksensä täysin puhtaana niin halutessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Heroes Are Hard to Find (1974)

Jotkut pitävät amerikkalaisen Bob Welchin vuosia harharetkinä ja katsovat, että Fleetwood Mac löysi uuden kultakaavan vasta Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin avulla. Näkemys saattaa muuttua, kun kuuntelee itse levyjä. Welch toi bändiin ensimmäisenä piirteitä Amerikan länsirannikon popista, kun taas Christine McVie loi myöhemmillä hiteillä kuultavan perustan jo näinä vuosina. Vuonna 1974 yksityis- ja kiertue-elämässään uupunut Welch teki myös brittibändin tulevaisuuden kannalta tärkeän ratkaisun: muutto Yhdysvaltoihin varmisti sen, että Fleetwood Mac tulisi menestymään ainakin jotenkin, liittyi siihen hänen jälkeensä ketä hyvänsä.

Bob Welch oli bändin rajatieteilijä, joka saattoi laulaa ufotarinoista ja Raamatun legendoista jazzahtavissa popbiiseissään. Heroesilla joukkoon sekoittuu melankolia ja oikealla tavalla purkautuva väsymys, takanaan 25 keikan kuukausitahti samoja sitkeitä naamoja aamulla pukuhuoneen peilistä tuijotellen. Jo kakkosraita Coming Home putoaa peninkulman syvyiseen sumuun jazz-psykedeliallaan. Sieltä noustaan Angelin mahtavilla kitaroilla, mutta tämänkin enkelin ilmestymisestä on sanoissa vain häviävän pieni toivo.

Christine McVie ei koskaan halunnut Fleetwood Macissa kokonaista valokeilaa, vaikka bändi pystyikin pitkään luottamaan siihen, että jokaisella levyllä olisi häneltä aina muutama pophelmi. Heroesilla hän on romanttisimmillaan Come a Little Bit Closerilla, jota paisutetaan viuluilla ja pedal steelillä. Mutta Welchin melankolia tarttuu häneenkin ja kun tämä bändin ikuinen optimisti ryhtyy synkistelemään, alkaa minuakin kylmätä. McVien Bad Loser on bändikumppanin biisejä muistuttava, ehkä entiselle managerille suunnattu tilitys, josta kuulee kuinka hyvin Welchin ja McVien kemiat olivat sekoittuneet jatkuvan keikkailun myötä.

Sitten Welch lyö pöytään Silver Heelsin rasvaisen soulfunkin yllättävän liikuttavine kertosäkeineen. Kun vielä pienemmätkin vedot, kuten She’s Changing Men hurrikaanikantri jäävät kiertämään mielessä, nousee Heroes näiden vuosien aukottomimmaksi teokseksi. Sellaisena sitä ei laajalti pidetä: usein kiinnostunut ohjataan ensin Mystery to Men pariin. Vaan ehkä Fleetwood Mac on aina ollut parhaimmillaan nurkkaan ahdistettuna, kuten tässä. Tuhnuinen äänimaailmakin on Heroesille mitä sopivin.

Kun Bob Welch jättää hyvästit bändille Safe Harbourin fraktaalikitaroilla, jotka viittaavat kunnioittavasti Peter Greenin Albatrossiin ja sulkevat parikin ympyrää, tunnen palan kurkussani. Rest in peace, vanha hämy (1945–2012). Toivottavasti ihmiset huomaavat musiikkisi joskus laajemmin.

(Pari miinuspistettä kuitenkin Mick Fleetwoodia paljastelevasta kyseenalaisesta levynkannesta. Mitä helvettiä?)

Video ei ole enää saatavilla

Rumours (1977)

Yli 40 miljoonaa myytyä kappaletta, bändin sisäisten liittojen hajoamisia, riitelyä, kokaiinia, ristiinnaintia. Rumours on järkäle, joka vainoaa tekijöitään edelleen ja ikuisesti.

Paitsi tietenkin Suomessa, jossa Rumours on indiekulttilevy, jonka tekijöillä on vaikeuksia myydä edes Helsingin Nosturia täyteen. Tai näin voisi päätellä tämänvuotisesta Hartwall Areenan keikan suht nopeasta perumisesta.

Kaiken taustalla on Studiobändi Fleetwood Macin synty. Se pitkillä rundeilla telepaattisesti yhteen soittava rockbändi eli vielä muutaman vuoden ajan. Mutta samalla Lindsey Buckingham tiedosti, että biisien studioversiot voivat kiiltää aivan eri lailla kuin keikkavastineensa. Levyä tuottamassa sattui ensimmäistä kertaa olemaan sopivia salaliittolaisia: Ken Caillat ja Richard Dashut. Jokainen soitin- ja laulukerroksen mukaan tulo on läpimietitty, jokainen studion mittari heiluu mikrometrin tarkkuudella.

Kun Stevie Nicksin kaksisointuinen ja teoriassa monotoninen Dreams täyttyy Buckinghamin volyymimanipuloidusta kitarasta, kun Christine McVien kevytfunk You Make Loving Fun löytää kertosäkeissä itsensä lauluharmoniaparatiisista, kun Second Hand Newsin powerpop hyökkää perkussiivisesti ylä-äänikitaran ja rumpusettiin lisätyn tuolin voimalla, on selvää, että Fleetwood Macin kappaleita voi sovittaa enää vain Buckingham. Asenne leviää muuhun bändiin. Christine McVie kertoo Oh Daddyssa hänkin joskus väsyvänsä kaikkeen, jolloin ex-siippa John vastaa järjettömän hienolla, huokaavalla bassolla.

Silotellun pintansa alla (jolla suurin osa levyistä myös myytiin) Rumours paljastaa synkän sydämensä. Etenkin Nicks tuntuu olevan jossain manailun ja katkeruuden välillä: korkealaatuisen b-puoli Silver Springsin levyltä poisjättämisen voi ymmärtää vain sillä, ettei hän pääsisi masentamaan kuulijaa liikaa. Christine McVie seuraa salakavalasti perässä You Make Loving Funissa: vanha puoliso joutuu mukisematta säestämään uudesta rakkaudesta kertovaa biisiä. Ironisesti McVien optimistisin, popein kappale eli Don’t Stop on eniten velkaa Peter Green -ajalle. Komppina on blues shuffle.

Sanat ovat Stevie Nicksin puolella, mutta taktiikkansa on sanoitusten kanssa usein kamppailevalla Buckinghamillakin, joka käyttää pirteää poppia ja happamia sanoja yhdessä. Go Your Own Way vie tyylikeinon mahdollisimman pitkälle, kunnes Buckingham ei enää kitarasoolossa kestä vaan hakkaa soitinta välillä niin, että luulisi punk rockin syntyneen Kaliforniassa samalla hetkellä. Kun tätä seuraa McVien muuten positiivinen mutta kontekstissa äärimmäisen yksinäiseltä kuulostava Songbird, on kontrasti looginen ja hurja. Nicksin Gold Dust Womanissa Buckingham taistelee tämän Yoko Ono -tyylisiä huutoja vastaan kitararepimisillä ja lasin särkemisellä.

Jos tämä on aikuisrockia, niin silloin on määriteltävä aikuisrockin käsite uudestaan: katkerien, liian rehellisten ja keskenkasvuisten ihmisten musiikkia, ei puhtaan kliinistä autoradiokamaa. Lopulta Rumours on huomattavasti lähempänä Patti Smithia ja Joy Divisionia kuin Eaglesia. Popin tärkein taikatemppu on sittenkin synkkyyden vaivaton yhdistäminen optimistiselta vaikuttavaan ulkokuoreen. Varjot täyttävät lopulta jokaisen epätasaisen pinnan levyssä, siirtyen sinne, missä niitä ei odota löytävänsä.

Rumoursilla temppu onnistui täysin. Juuri siksi Fleetwood Mac pystyi omaksumaan kaksoisidentiteetin: myymään 40 miljoonaa levyä ja olemaan silti keskeisenä 2000-luvun indiemusiikin vaikuttajana. Ei taitaisi ihan onnistua esimerkiksi Air Supplyn pehmoilijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Lemmen ruokaa – popaika

Kiln House (1970)

Kiln House ei ole perinteinen siirtymälevy, vaan rivien hätäinen yhteen kasaaminen. Peter Green oli lähtenyt bändistä vain neljä kuukautta ennen julkaisua. Johtajaton Fleetwood Mac ei tällä kertaa tavoittele taivaita vaan jonkinlaista hyvyyttä ja osuu siihen etenkin Danny Kirwanin popboogiebiiseillä Tell Me All the Things You Do ja Jewel Eyed Judy.

Levyn toinen juoni rakentuu Jeremy Spencerin viihdyttävälle juurimusiikkiparodiashowlle, joka oli jo Greenin aikana osa keikkasettiä. Se on pienessä ristiriidassa vakavikko-Kirwanin kanssa ja konsepti toimiikin paremmin Spencerin saman vuoden soololevyllä, jonka taustat Fleetwood Mac myös soitti. Kiln House on kuin pikavisiitti bändin omassa kommuunitalossa: hauska ja lämmin, mutta sydämeen pääsemiseen vaaditaan uuden lähestymisen opettelua.

Video ei ole enää saatavilla

Future Games (1971)

Jeremy Spencerin poistuttua Fleetwood Mac sai vainun siitä pehmorockista, jota sen levyillä tulisi aina jonkin verran olemaan. Aluksi harppaus tähän suuntaan tuntuu liian suurelta. Danny Kirwan viljelee lähes kuolontyyniä, jammailulla venyviä biisejään. Future Games toimii kuitenkin syyslevynä, enemmän suloisen laiskuuden kuin melankolian kautta. Esitystavan vuoksi Kirwanin hienostelevat melodiat voivat vaatia aikaa, mutta Woman of a 1000 Years ja kantrahtava Sometimes palkitsevat… lopulta.

Biisivuoronsa saavat ensimmäistä kertaa sekä Bob Welch että varsinaiseksi bändinjäseneksi nyt otettu Christine McVie. Molemmat heittävät ensiksi huti (Lay It All Down ja Show Me a Smile), mutta osuvat toisella. Welchin nimibiisi on viitekehyksen vaihdos siinä missä rautalankainen Albatross oli sitä Peter Greenin Macille. Welch muuntaa Future Gamesin kahdeksan minuutin aikana rakkauslaulusta luontevasti avaruusolioiden visiitin odotukseksi. Se toimii jazzpohjaisen kitaroinnin myötä erinomaisesti ja Beach Boys -tyyliset lauluharmoniat luovat taas uuden yhteyden Rumours-bändiin.

Christine McVie oli noin 30 vuoden ajan bändin luotettavin pilari. Horjumattomaan rytmisektioon itsensä aina lukenut kosketinsoittaja luonnostelee optimistista bluespoppiaan Morning Rainissa. Säkeisiin ”clear as the morning rain, seeing it very plain, we’ve got to start again” tiivistyy suuri osa Fleetwood Macin eetoksesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bare Trees (1972)

Siteet Rumours-aikaan ovat Bare Treesillä kenties vahvimmillaan, joten tätä voi kokeilla, jos Heroes Are Hard to Findin melankoliapillerit eivät maistuneet. Christine McVien täyteläinen aikuispoppis Spare Me a Little of Your Love sopii soittolistalle Don’t Stopin ja Say You Love Men kanssa. Homeward Bound on taas kaikkien kotiin vetäytyvien kansallislaulu. McVie laulaa jo nyt kämpillä ryypiskelystä ja keikkaelämän lopettamisesta, johon menisi kuitenkin vielä 25 vuotta.

Rumours-tyyliselle soittolistalle sujahtaa myös Bob Welchin Sentimental Lady. Myöhemmän tyylin mukaisesti bändi oppii siinä käyttämään kolmea eri laulajaansa ja heidän erojaan tehokkaasti. Tämä yllättävän suora rakkauslaulu saavutti hittiaseman vasta Rumours-Macin tuotettua sen Welchin soolobiisiksi vuosia myöhemmin. Laajemman huomion se olisi ansainnut jo 1972.

Danny Kirwanin viimeiseksi jääneellä levyllä on hänen paras biisimateriaalinsa Fleetwood Macissa. Hän sanoittaa edelleenkin vähän miten sattuu, mutta kiertää tämän parilla instrumentaalilla ja varastamalla Dustin sanat Rupert Brookelta. Dust onkin Kirwanin hapuilevan ohuista pehmoiluista parhain, kun taas vahvalla rockosastolla nimibiisin progefunk nousee ehkä korkeimmalle.

Kirwan todistaa vielä, että mielipide-erot Peter Greenistä pitävien ja Rumours-aikoja suosivien välillä ovat turhia. Sunny Side of Heavenin mahtimelodiassa yhdistyvät sekä Greenin Albatross että myöhempi Kalifornia-pop. Vuosikymmeniä kestäneiden rintamalinjojen hajottaminen ei ole tämän vaikeampaa.

Video ei ole enää saatavilla

Penguin (1973)

Fleetwood Mac ei ole julkaissut yhtään läpihuonoa levyä. John McVien rakastaman ja bändin maskotiksi muodostuneen lyllertäjän mukaan nimetty äänite ei ole poikkeus. Vaikka bändin sisällä vallitsi pieni kaaos, voi Welchiin ja Christine McViehin silti jotenkin luottaa. Remember Me ja Dissatisfied eivät ole Christinen parhaimpia poppiksia, mutta McVie on ollut jo jonkin aikaa kykenemätön tuomaan bändille yhtään huonoa biisiä. Niin nytkin.

Bob Welch lähinnä fiilistelee Future Gamesin ja Sentimental Ladyn kaltaisten käyntikorttien jälkeen. Revelationin vanhatestamentillinen kevytfunk yltää lähelle samaa tasoa John McVien siivet saaneen basson avulla. Night Watch ja Bright Fire ovat kuitenkin enemmän tuotantojipoille ja mantroille rakentuvaa atmosfääriä.

Levyn heikoimmista vastaa jostain baaritiskiltä bändiin rekrytoitu Dave Walker, joka luikauttaa kaljanlöyhkäistä R&B:tä (I’m a) Road Runner -coverissaan ja lasolilla valeltua folkkia The Derelictissä. Walker jäi bändin historiassa lyhytikäiseksi kuriositeetiksi. Ei ihme, kun kuuntelee näitä Penguinin yleistunnelmaan sopimattomia kaahailuja. Yhtä sisäisesti sekavan ja keskinkertaisuutta lähestyvän albumin Fleetwood Mac teki seuraavaksi vasta 1990-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

Mystery to Me (1973)

Mystery to Metä suositellaan monessa paikkaa ensimmäiseksi levyksi Bob Welch -ajoilta ikään kuin jonkun automaatiojärjestelmän toimesta. Itse en ole tästä täysin vakuuttunut. Welch joutui kannattelemaan ensimmäistä kertaa valtaosaa albumista ja etenkin kakkospuoli kaipaisi terävämpiä biisejä.

Mutta Mystery tekee myös Penguiniin selvän eron muutamalla huippuhetkellään. Welchin Hypnotizedissa ufomyytit kättelevät hienoja kitarakerroksia ja haihtuvat eetteriin Mick Fleetwoodin tärinäkompin niitä sinne työntäessä. Emerald Eyes takertuu äkkiä tukkaan ja sieltä aivoihin. Keep on Going on sydämeen käyvä feikkisoulhaarukallinen, jonka Welch antoi Christine McVien laulettavaksi. Ei yllättävä veto, olihan Welchin vanha bändi Seven Souls vastuussa myös yhdestä Northern Soul -klassikosta. John McVie bassottelee vielä Miles Awayn levyn yläkategoriaan: vuosien keikkailu näkyy bändissä mielettömänä tiukkuutena.

Fleetwood Macissa ilmenee nyt taipumus sovituksellisiin yksityiskohtiin, joilla muun muassa Christine McVien kantripianoilu Believe Me nousee yllättäviin kliimakseihin. Christine varastaa myös lopetuskappaleellaan kuulijan rakkauden. Why on yhtä pökerryttävä balladihienous kuin Rumoursin Songbird ja samalla McVien toiveikkuutta äärimmillään. Huonon ihmissuhteen keskeltä pelmahtaa lentoon sydän, joka jotenkin onnistuu välttämään kaiken katkeruuden. McVie valitsee vähät sanansa tarkoin, antaen viulujen ja slidekitaran täydentää loput.

”Well, my heart will rise up with the morning sun
and the hurt I feel will simply melt away”

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac (1975)

On syyskuu 1975 ja soittimessa on Fleetwood Macin uusi single. Tutunomainen urkugroove täyttää huoneen. Mutta jotain outoa on tapahtumassa. Christine McVie aloittaa lemmenkutsunsa: ”You can take me to paradise…”

…ja akustinen kitara iskee harmonisia ylä-ääniä, kimallellen stereoista aisteihin kuin jääpuikot auringossa, tuoden jotain korvaamatonta biisiin ja maailmaasi. Käyt ostamassa pitkäsoiton ja Monday Morningin lauluharmoniat pureutuvat korviin yhtä kirkkaina ja persoonallisina.

Kitaristi-laulaja Lindsey Buckingham ja laulaja Stevie Nicks olivat saapuneet bändiin. Ja vaikka palapelistä oli jo keskeisiä paloja paikallaan, ne viimeiset osuivat kohdalleen nyt, myös myyntiluvuissa näkyen. Kaksikon korkean biisitason lisäksi heidän vaikutuksensa Christine McViehin oli ilmeinen: rouva kirjoittaa nyt popimmin ja terävämmin, pitäen asemansa bändin järkkymättömänä sydämenä. Over My Head ja Say You Love Me olivat ansaittuja läpimurtohittejä.

Keitä ovat nämä aiemmin Kaliforniassa Buckingham Nicks -duona yrittäneet egoistit? Nicks on ikuinen myöhäisteini-ikäinen ~RüNoTyTTö~, mutta myös Janis Joplinin ja Joni Mitchellin ottotytär, joka osaa luontevasti siirtyä raivokkaasta kurkunrevittelystä herkkään kähinään. Hänen maineensa peruskivet Rhiannon ja Landslide löytyvät täältä: liikuttavina, noiduttuina, arvoituksellisina. Keikoilla hän kerää valtaosan huomiosta itseensä, joskus jopa muiden esittäessä omia biisejään.

Ja Buckingham on avain kaikkeen myöhempään. Hänen kemiansa natsaavat sekä Nicksin että McVien kanssa: jälkimmäisen kanssa syntyi heti jamiduetto World Turning. Jo tässä vaiheessa Buckingham on ymmärtänyt, että Fleetwood Macilla on tulevaisuus studiobändinä. Se kuuluu hänen soitossaan, joka pesiytyy popkappaleen rakoihin. Buckingham on ennen kaikkea sovittajakitaristi, ei sooloilija. Vuonna 1975 hän ymmärtää myös liveversioiden ja studiotuotosten eron. I’m So Afraid kuulostaa levyllä eteeriseltä ja etäiseltä falsettilauluineen kaikkineen, mutta keikalla Buckingham vyöryttää sen yleisön niskaan kuin Neil Young kitarametelinirvanassaan. Ahdistuksen on kuuluttava joka nuotissa. Ja se kuuluu.

Video ei ole enää saatavilla

Tusk (1979)

Aikanaan hämmentänyt, myynnillisesti pettänyt ja salaa kunnioitettu, sekä nykyään arvostettu tuplalevy. Lindsey Buckinghamin masinoima vastine Rumoursin menestykselle on suuri osatekijä tämän kokoonpanon kriitikkosuosiossa.

Sijoitan Tuskin tässä Rumoursia korkeammalle, mutta jälkimmäinen on helpompi ovi käytäväksi. Tusk voi vaatia aikaa juurtua ennen kuin sen kätketyt äänikerrostumat alkavat kaikua mielessä ja biisit tukea toisiaan. Tai näin minulle kävi yli kymmenen vuotta sitten.

Christine McVie aloittaa Over & Overilla, suloisen väsyneellä masennuspaukulla. Tutut värähtävät lauluharmoniat jaksavat nostaa biisiä vasta sen lopussa. Odotat perään jotain piristävää ja mukavan harmonista.

Mutta Buckingham hyppää kanssasi samantien kahdeksannesta kerroksesta asfalttiin The Ledgen rockabillyrätinällä. Sen lauluosuudet tulevat jostain kämppäsi alta ja revit lattialautoja kuumeisesti, jotta saisit asiasta selkoa. Löydät vain hydrakäärmeen, joka harmonisoi itsensä kanssa sinua pilkaten: ”You’re never gonna make it, baby”.

Joku juoni alkaa hahmottua, kun Buckinghamin Save Me a Placen ja Walk a Thin Linen Beach Boys -harmonioiden keskeltä voi nähdä esimerkiksi orastavaa amerikkalaisen vaihtoehtorockin slacker-asennetta. Talking Headsista ja The Clashista innostunut Buckingham ei ainoastaan kirjoita musiikkihistoriaa uudestaan, vaan kurkottaa myös tulevaan.

Tusk kurkottaa sinne olemalla samalla vastareaktio Rumoursille. Levyn pääarkkitehti vahvistaa bändiä uusilla aineksilla ja paradoksaalisesti paljastaa bändinsä samalla haavoittuvaisempana kuin koskaan ennen. Tusk kestää monenlaistakin kuuntelua, mutta olen mieltynyt siihen myös krapulalevynä. Silloin sen hermosäikeet ovat paljaimmillaan, silloin sen tunneskaalan vasta tajuaa.

Stevie Nicksin Sara on Buckinghamin käsissä puhdasta dreampopia kitaraseitteihin kudottuna, lauluharmoniameren päällä. Kyyneleet alkavat valua hallitsemattomasti, mutta ne muuttuvat kihiseväksi raivoksi, kun Buckingham paiskaa perään What Makes You Think You’re the Onen yhdistelmän huutoterapiassa käynyttä John Lennonia ja punkia. Mick Fleetwoodin rumpukädet on korvattu moukareilla. Tusk on tunteiden purkuriitti vailla vertaa.

Rumoursista irtautumisen tarve valkenee muullekin bändille. Sisters of the Moonissa Nicks laulaa omasta keikkapersoonastaan ja sitä ruokkivasta yleisöstä kuin ulkopuolisena. Angelissa hän vahvistaa sielunsisaruuttaan Patti Smithiin. Mutta Buckingham on taas usean vuoden muita edellä, kun Not That Funny luo kuvan kitaristiksi ryhtyneestä Jackson Pollockista, joka kaatelee melupätkiä ja feedbackia toistensa päälle tuubeista kuin tauluaan lattialla roiskisi, Buckinghamin karjuessa päälle kuin uhmaikäinen pikkulapsi. Sonic Youthin jäsenet kuuntelevat ja hymyilevät.

Tuskin epätavallisin siirto on sen kolmospuolella. Christine McVie, josta emme ole kuulleet yhdeksään biisiin, palaa synkempänä kuin koskaan. Ehkä, koska hänen mukanaan on menneisyyden haamuja. Brown Eyes on epäilevän sumentunut takautuma Bob Welchin vuosilta, jota Buckinghamin kitaralaskokset hyväilevät. Lopun häiveessä tutunoloinen kitara liittyy mukaan. Onko se…? Kyllä. Peter Green. Kurimus syvenee, kun McVien Never Make Me Cry toteutetaan kitarahuminoilla ja lo-fi-äänityksellä. Kuin enkeliltä leikattaisiin siivet.

Pelastajana toimii yllättäen Buckingham. I Know I’m Not Wrong käyttää samaa väliosaa kuin Not That Funny, muuntaen lapsen kiukun vapauden ja viattomuuden tunteeksi. Loppulevy onkin vähemmän raskas: McVie on taas piristynyt, Nicksin Beautiful Child toteaa pakahduttavasti, että asioista on joskus luovuttava ja Buckingham myöntää viimein, että kokemusta eivät kaikki kuulijat tule ymmärtämään (”But no one was listening, I walk a thin line”).

Ei unohdeta nimibiisiä. Sen stadionilla kaikuvat torvet muistuttavat Brian Enon ambienssikokeiluista. Riffit ja afrikkalainen rumpuluuppi eivät ole kaukana tanssittavasta postpunkista. Sitten rumpubreikki räjähtää ja helvetin portit aukeavat: ”Real savage-like!” Moninkertaiset Buckinghamit kirkuvat ja kähisevät esille kaiken vainoharhansa. Mieleen tulee kuva pyromaanista, joka on juuri sytyttämäisillään liekkimeren koko hippiajan musiikkiperinteen ylle.

Näin ehkä kävikin. Levyteollisuus eli vuonna 1979 verraten heikkoja aikoja ja jo tuolloin 13 miljoonaa myyneen Rumoursin seuraajasta toivottiin sille pelastajaa. Fleetwood Mac vastasi vahvoilla argumenteilla:

1) Te ette omista meitä. Tältä sisäisesti sekaisen ja riitelevän bändin musiikki oikeasti kuulostaa. Näin rikkinäisiä me olemme. Ottakaa tai jättäkää.

2) Herätkää, vanhat siat. Tätä musiikissa tapahtuu tällä hetkellä. Ja tätä siinä tulee tapahtumaan. Sinä päivänä, kun myytte levyjä enää vain pienen murto-osan siitä mitä nyt, tulette sen tajuamaan.

Buckinghamin metodit antoivat tästä osviittaa. Hän äänitti huomattavan osan 1,4 miljoonaa taalaa maksaneesta levystä yksin kotonaan. Rumpuina olivat kenkälaatikot, kaiku otettiin kylpyhuoneesta. Jättibändin sisälle oli pesiytynyt makuuhuoneindiebändi, kuin enteenä siitä miten musiikkia nykyään pääasiassa äänitetään.

Tusk on kaikista maailman isojen bändien julkaisemista levyistä se tärkein. Ja tulee aina olemaan. Näin uskon.

Video ei ole enää saatavilla

Mirage (1982)

Musiikkibisnestä ei muuteta yhdellä levylausumalla. Tarina jatkuu perinteisesti niin, että Tusk-terrorismin jälkeen bändin egoistit Buckingham, Fleetwood ja Nicks purkivat rönsyilynsä soololevyihin. Sitten Big Mac joutuisi tekemään yhdessä sen ”Rumours II:n”, jonka Tuskin piti oleman.

Miragekin alkaa vaikuttaa tätä kiinnostavammalta, kun yrittää kuulostella miten Lindsey Buckingham kätkee vastarintansa. Omissa biiseissään hän tuntuu nostalgisoivan 1950-lukua, mutta kuviot sotkeutuvat vääristetyillä, mekaanisesti muunnelluilla harmonioilla. Retroilua Laurie Andersonin O Supermanin maustamana siis. Book of Love on harvinaisen aggressiivinen doowopballadi ja Eyes of the World potentiaalinen rockanthem, joka tungetaan tahallaan Tusk-filtterin läpi. Vastarinnassa on myös huono puolensa, kun Buckingham jättää parhaimman biisinsä Goodbye Angelin pois levyltä. Se olisi sopinut Oh Diane -balladilänkyttelyn tilalle.

Christine McVie on aina sydämellisissä viboissa. Only Over You sopii täydellisen punakirjoisen auringonlaskun taustalle silloin kun drinkit on juotu ja oman kumppanin käsi kädessä. Wish You Were Here pistää melkein Songbirdistä paremmaksi. Ylitse näiden on kuitenkin Hold Me, jonka kertosäettä Buckingham liekittää kirkumisilla, lauluäänimuunteluilla ja kitaranakuttelulla. Tuloksena levyn isoin hitti.

Stevie Nicksiä kiinnostaa enemmän oma sooloura, mutta tässä biisit ovat silti nicksmäisen nyrjähtäneitä. Straight Back on hieno variaatio Sisters of the Moonista ja That’s Alright eteerinen kantrituotos, joka löytyi Buckingham Nicks -duon arkistosta. Ja sitten Gypsy: Buckinghamin ja Rumours-tuottajien hienoimman hionnan saanut arvokivi, jossa Nicks muistelee viattomampia vaeltajapäiviään ja kiipeää lauluhurmioon. Parempaa ei Nicks enää urallaan saisi aikaiseksi.

Tasoonsa nähden Miragea moititaan ajoittain suotta. Näin hyvää jäähdyttelyä tai jatko-osaa ei moneltakaan bändiltä synny.

Video ei ole enää saatavilla

Tango in the Night (1987)

Fleetwood Macin 1980-luvulle sopeutuminen tapahtui jo soololevyillä, mutta Tango in the Night oli silti hyvin vaivaton taidesyntikkapopin haltuunotto. Lindsey Buckinghamin kitarointi on täynnä lyhyitä diskanttihyökkäyksiä, joten tämä kasarin ominaispiirre oli hänellä hallussa jo 1975. Buckingham kuulosteli taas valtavirran ulkopuolisia suuntauksia: Tangon ihmisäänimuuntelut saivat vaikutteensa Laurie Andersonilta ja loistelias single Big Love mukailee hieman Kate Bushin Running Up That Hilliä.

Päähittipotin korjasi jälleen Christine McVie, joka teki Little Liesilla mahdottomia ja loi Rumours-kokoonpanon kanssa singlen, joka kelpasi viimein suomalaisillekin. Laulumelodian alku onkin yhteneväinen Kolmatta linjaa takaisin -iskelmän kanssa. Sovituksen varjoharmoniat ja Buckinghamin kiinalaisen pentatonisen skaalan viljely ovat juuri sopivaa eksotiikkaa. McVien rutiininomaisessa Everywheressä Buckingham kehittelee orastavaa ”kitara perkussiona” -ideaansa, kun se ja sekvensserit rätisevät täsmällisesti yhdessä kuin tuhat soittorasiaa.

Heikommin menee Stevie Nicksillä, joka osallistui Tangon levytykseen vain muutaman viikon ajan. Raastavammaksi muuttunut lauluääni vie Seven Wondersin vielä hittisfääreihin. Mutta Welcome to the Room… Sara hortoilee tyhjän päällä ja olisi saanut jäädä syntypaikkaansa päihdevieroitusklinikalle. Nicks kuokkii levyllä jokseenkin tarpeettomasti, koska myöhään lisätyt biisinsä johtivat Buckinghamin erinomaisten You and I Part I:n ja Down Endless Streetin b-puoliksi alentamiseen.

Tango onkin Buckinghamin sooloprojekti, jonka Fleetwood Mac omi itselleen. Sen ääritarkkuudella veistetty soundi kertoo myös yksinäisestä arkkitehdistään vainoharhoineen ja vanhoine kaunoineen. Kun nimibiisin hiljaiset harput vaihtuvat jo vuonna 1975 kuultuun I’m So Afraidin sointukuvioon ja Buckingham ampuu väkivaltaisen soolon, voi kuvitella Bel Airissa sijaitsevan poikamiesboksin lasiseinien murskaantuvan hidastettuna.

Levyn jälkeen Lindsey Buckingham jätti Fleetwood Macin ennen menestyksekästä maailmankiertuetta. Ja vaikka itseään kiduttavia miesmurjottajia (muistakaamme myös Peter Greeniä) on tässä tarinassa pönkitetty jo epäterveellisesti, on Fleetwood Mac paljon tavallisempi keskitien popbändi ilman Buckinghamia.

Buckinghamin ansioksi on luettava se, että hän käsitteli lopulta pahimmat ongelmansa, mutta palaa tähän tarinaan yhtä pakkomielteisenä musiikillisena toisinajattelijana kuin ennenkin. Ja sellaisena hänet haluammekin.

Video ei ole enää saatavilla

Say You Will (2003)

The Dance -livelevy (1997) dokumentoi Rumours-kolmikon yhteenpaluun. Sen jälkeen Christine McVie ei jaksanut lavoilla enää hytkyä, vaan eläköityi Englantiin. Päätös on pitänyt lukuun ottamatta tämänvuotisia lyhyitä vierailuja Fleetwood Macin Lontoon-keikoilla.

Bändin vakauttavan tekijän puuttuessa Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks kompensoivat tätä muutamalla täsmäaikuisradiobiisillä. Muuten 76 minuutin Say You Will rönsyilee, kuten vanhan ajan tuplalevyn kuuluu, mutta Tuskin mielipuolinen sisäinen logiikka jää kauas ja pituus on täten lievä rasite. Levy paljastaa liitoskohtansa liian herkästi: selkärankana on taas Buckinghamin soololevy, jo vuodesta 1995 työstetty Gift of Screws. Sen biisit eivät sovi aivan vaivatta yhteen entisen lauluäänensä jämiä käyttävän Nicksin kanssa.

Mutta millaista meininkiä täältä löytyykään! Buckinghamin Murrow Turning Over in His Grave halveksuu massamediaa kitaroiden kimpoillessa kuin teollisuussekoittimessa. Come on painostavaa päänsisäistä vuoropuhelua, jossa kolmen eri lauluäänen stereovedenkuvajainen rikotaan teräskuulalla. Entä Mirandan mehiläisen lailla pörräävä väliosa tai Say Goodbyen henkäysmäinen suru…

Buckingham onnistuu myös Nicksin materiaalin kiillottamisessa: Thrown Down rekonstruoi Gypsyn niin hyvin kuin on mahdollista, Everybody Finds Out nousee kasarikliimaksiin ja Goodbye Baby on kaapin pohjalta löytynyt rakas, unohtamasi soittorasia. Bassomestari John McVie kannattelee Smile at Youn sovitusta taidoistaan mitään 36 vuoden aikana menettäneenä. Mutta tämä on taasen Buckinghamin show. Red Rover on Tango in the Nightin aikana hahmoteltua ”kitara perkussiona” -konseptia äärimmillään: lapsuuden leikkihurmos Steve Reichin minimalismihengen kautta kanavoituna, pirullista poppia mitä elinvoimaisimpana. Say You Willin kannessa ei todellakaan tarvita veteraanibändi-varoitustarraa.

Video ei ole enää saatavilla

Mac-julkaisumaailma on ollut hiljainen riitoja (yllätys!) sisältäneen Say You Willin äänityksen jälkeen, tämänvuotista EP:tä lukuun ottamatta. Välissä ilmestyi ahkeraksi vanhoilla päivillään ruvenneen Buckinghamin ja väsähtäneen oloisen Nicksin soololevyjä. Mick Fleetwood on tänä vuonna puhunut yhden, viimeisen albumin äänittämisestä. Sitä toivoessa.

Leipä pöytään – popajan jämät

Behind the Mask (1990)

Elämää Lindsey Buckinghamin jälkeen toki o,n ja Behind the Maskia on tylytetty liikaa. Se ei kuitenkaan jaksa paljoa keskitasoa korkeammalle ja on osasyynä Fleetwood Macin muuttumiseen hitintakojasta pelkäksi nostalgiabändiksi.

Buckinghamin korvasivat sessiokitaristi Rick Vito ja Fleetwood Macin soololevyillä aiemmin soitellut Billy Burnette. Molemmat yrittävät jotain pientä kokeellista, joskin vähemmän kuin edeltäjänsä. In the Back of My Mindin stadionpsykedelia toimii käytännössä hyvin. Hard Feelingsin Beatles-pastissi on taas mitä turhinta. Kun herrat esittävät levyn puolivälissä kevyen rockabillyn nimeltään When the Sun Goes Down ja vaikuttavat rentoutuvan siinä enemmän kuin muualla, on selvää, etteivät heidän rootsinsa ole aikuispopissa.

Maineen suojelu jää Christine McVielle. Save Me ja Skies the Limit eivät jää aiemmista biiseistä jälkeen kuin äänimaailmaltaan: tuottaja Greg Ladanyi saakoon moitteet Maskin tukkoon tungetuista, nuhapöhnäisistä soundeista. Nimiraita vanhalle vainolaiselle osoitettuine manauksineen on taas mitä ihaninta synkistelevää McVietä. Stevie Nicksin lyhyet biisit tuntuvat poissaolevilta, mutta Mike Campbellin (mm. Don Henleyn The Boys of Summer) kanssa tehdystä Freedomista löytyy vielä kipinää.

Video ei ole enää saatavilla

Time (1995)

Kenellekään ei 1990-luvun alussa tuntunut olevan selvää, keitä Fleetwood Maciin kuuluu. Fleetwood ja John McVie päättivät lopulta aloittaa miltei tyhjästä keikkailemalla Billy Burnetten, Trafficissa 1960-luvulla soittaneen Dave Masonin ja sielukkaasti murisevan Bekka Bramlettin kanssa. Stevie Nicks oli ottanut hatkat ja Christine McVietä kiinnosti enää levyttäminen. Kaiken huipuksi Time julkaistiin kuukausi sen jälkeen, kun kiertue oli jo loppunut ja bändi taas hajonnut.

Time on kahden tai kolmen eri bändin muodostama sekasotku. Christine McVien kappaleiden äänitykseen ei muualla levyllä soittaneista osallistunut kuin alati läsnä oleva rytmisektio. Burnette ja Bramlett tekevät McVien poppisten kanssa riitelevää kantria ja Mason pieraisee aivoistaan halvan kasariurheilutreenimontaasin nimeltään Blow by Blow. These Strange Timesissa Mick Fleetwood luulee olevansa Shakespeare, Yello ja Nightwish samassa ruumiissa. Herää kysymys, miksi rumpalin piti edes yrittää tämän ylivakavan audiometarunon tekemistä.

Viimeistä kertaa bändiä kannattelee Christine McVie: ainoa syy sille, miksi tämä albumi saattaisi Rumoursista pitävää kiinnostaa. McVie on avoimesti lähtötunnelmissa ja se kuuluu sekä Sooner or Laterin viipyilevässä melankoliassa että Nights in Estorilin romanttisissa muisteluissa. All Over Again on mitä osuvin hyvästijättö bändille. Puhtaasti sydämestä tuleva, pitkään tuntuva halaus, joka jättää Timesta paremman jälkimaun kuin se ansaitsee.

”Cause in spite of the heartaches
And troubles in love
I’d do it all over again”

Video ei ole enää saatavilla

Blyysit läikyy

Fleetwood Mac (1968)

Tiedän kyllä, että Peter Greenin Fleetwood Mac oli osittain vastuussa Suomessakin 1960-luvun lopulla levinneestä bluesharrastuksesta. Mutta sen kahta ensimmäistä albumia eivät silti tarvitse kuin paatuneimmat bluespuristit. Muut voivat mennä suoraan Amerikan alkulähteille sen sijaan, että sietäisivät britti-imitaatioita. Debyytin pieneksi eduksi on kuitenkin luettava usean eri bluesgenren yrittäminen. Jalustalle nousee I Loved Another Woman, jonka Green tekaisi pian uudestaan Black Magic Womanina. Vaan se toimii paremmin tässä: hiljaisena, katuvaisena ja nurkkaan vetäytyneenä.

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Wonderful (1968)

Heroes Are Hard to Findin tapaan erittäin alastoman ja arveluttavan Mick Fleetwoodin kanteensa laittanut kakkosalbumi iskee valitettavasti puristipuukon syvemmälle haavaan. Autenttisuutta jahtaava huono äänitys menettelisi vielä, mutta kun Jeremy Spencer ryhtyy Sepi Kumpulaisen tapaiseksi minimalistiksi ja aloittaa peräti neljä biisiä samalla läpikalutulla Dust My Broom -bluesriffillä, läppäisee genreä arvostava kuulijakin facepalmin. Jotain pientä kannattaa ehkä pelastaa, kuten Peter Greenin murjotus Love That Burns.

Video ei ole enää saatavilla

Nopeasti kyhätyistä varhaisalbumeista suoraan Then Play Oniin siirtyminen jättää Greenin Macin tarinan vajaaksi. Mr. Wonderfulin julkaisun aikaan bändi oli jo hylkäämässä perinteistä bluesia singleillään. Ainakin Need Your Love So Bad, Presidentti-kahvin kanssa maistuva Albatross, pohjattoman suruinen Man of the World ja rahapirun riivaama The Green Manalishi ovat pakollisia YouTubeteltavia. Oh Welliä luonnollisestikaan unohtamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Fleetwood Macia on kaikki, jossa sekä Mick Fleetwood että John McVie soittavat, niin kai sitä on myös Warren Zevonin Werewolves of London…?

Video ei ole enää saatavilla

Bill Monroe, ehkä epätodennäköisin pelimusiikin esittäjä koskaan.

Kuluva syyskuu hemmottelee peliharrastajia. Jo ilmestyneen ja kaikki myyntiennätykset rikkoneen Grand Theft Auto V:n lisäksi tässä kuussa ilmestyy Fifa 14, tuo jalkapallopelisarjojen kuninkaan uusin osa.

Miljoonamyyntien ja kriitikkojen ylistyksen lisäksi nämä pelisarjat tunnetaan myös niissä käytetyn musiikin runsaasta määrästä ja korkeasta laadusta. GTA-sarja on suorastaan legendaarinen pelimaailmassaan kuultavien radiokanavien ja niiden biisivalintojen sekä tunnettujen juontajien ansiosta. Pelisarjan uusimman osan radiokanavia isännöivät muun muassa biittimestari Flying Lotus, dj- ja radiolegenda Gilles Peterson, soft rock-konkari Kenny Loggins ja indielirkuttelija Twin Shadow. Ja onhan sarjan Vice City -osassa nähty itse Phil Collins vierailijana.

Fifat taas tunnetaan valikoidensa kattavasta, niin uusia kuin tunnettuja artisteja esittelevistä biisivalikoimista. Eräs nimeltämainitsematon Nuorgamin kirjoittaja on jopa tunnustanut, että kuuli Morrisseytä ensimmäistä kertaa Fifa 2005:a pelatessaan.

Mutta osaavat ne muutkin pelialalla populaarimusiikkia hyödyntää. Tässä Nuorgamin Pelikerhon kronologinen katsaus erinomaisesti popmusiikkia käyttäviin peleihin.

#1 Tony Hawk’s Pro Skater (1999)

Vauhdin hurmaa ja vaarallisia tilanteita – näitä kulttiskeittari Tony Hawkin nimikkopeli tarjosi kaltaiselleni oikealla rullalaudalla huonosti pysyvälle möhömahaiselle nörtille joskus vuosituhannen vaihteessa. Järjettömän suosituksi 2000-luvun alkupuoliskolla kasvaneen pelisarjan ensimmäinen osa oli pelaamista parhaimmillaan: hauskaa, palkitsevan haastavaa ja monipuolista. Uusien temppujen opetteleminen, kavereiden haastaminen ja toinen toistaan kovempien haasteiden selättäminen kävivät sen verran kiehtovasta ajanvietteestä, että lukioikäisen oli käytettävä kaikki mielikuvituksensa keksiessään tekosyitä jäädä koulupäiväksi kotiin.

Musiikkitarjonta: Tämän pelin musiikki istuu sen maailmaan saumattomasti. Skeitti- ja ska-punkin sarjatulta pelissä tarjoilevat muun muassa Suicidal Tendencies, The Vandals, Millencolin ja Goldfinger. Tempo on nopea ja jutut älyttömiä kuin skeittareiden temput. Peliä voidaan pitää yhtenä GTA– ja Fifa -sarjojen lailla populaarimusiikin merkitystä peleissä alleviivanneista suuren yleisön klassikoista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jet Set Radio (2000)

Jet Set Radio on yksi PlayStation 2:n ja Nintendo GameCuben varjoon jääneen Dreamcast-konsolin herkkupaloista. Peli on paikoin kontrolleiltaan turhauttava, mutta futuristinen tyylikkyys ja omintakeiset sarjakuvagrafiikat vievät mennessään. Tulevaisuuden Tokioon, tai tarkemmin ”Tokyo-ton”-kaupunkiin, sekä yhdessä vaiheessa myös New Yorkiin sijoittuvassa Jet Set Radiossa asetutaan rullaluistimilla liikkuvan graffitijengi GG’s:n joukkoon ja ohjataan sen hahmoja.

Peli alkaa viattomana graffitisotana, jossa maalataan teoksia kilpailevien jengien tunnusten päälle ja paetaan paikallista Stop Töhryille -ryhmää, joka hyökkää pelaajan kimppuun milloin kyynelkaasulla, milloin tankeilla tai helikoptereilla. Kytät jyrätään kumoon tietysti maalaamalla tankit tai kopterit täyteen. Pikkuhiljaa tulee esiin kuitenkin suurempi paha, megakorporaatio Rokkaku Group, joka tahtoo ottaa koko Tokion haltuunsa. Pelaajan on tietenkin estettävä se graffitin voimalla. Itse Jet Set Radio on puolestaan piraattiradioasema, jonka dj toimii pelin kertojana.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan nololta ja laskelmoidulta cooleuspisteiden keräilyltä, mutta koko paketti on tehty niin viihdyttävästi, että sen edessä ei pysty kuin antautumaan.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikki on erikoinen ja jännittävä sekoitus japsipoppia, housea ja hiphopia. Moni biisi on ilmeisesti Segan omien studiomuusikoiden käsialaa, mutta mukaan on otettu myös joitakin tunnettuja esiintyjiä. Pelin länsimaisissa versioissa kuullaan muun muassa Jurassic 5:a ja Mix Master Mikea. Jet Set Radion taustamusiikki on tarkasti kuratoitu kokonaisvaltaista pelikokemusta silmällä pitäen ja useat kerrat pelin läpi tahkonneena minun olisikin hankala eläytyä peliin luomalla siihen jokin oma soundtrack. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Taxi (2000)

Crazy Taxi on häpeilemätöntä arcade-kaahausta. Aluksi se olikin kolikkopelihallien suosikki, jonka Sega päätti siirtää tuoreelle Dreamcast-konsolilleen. Peli olikin yksi myydyimmistä Dreamcastille julkaistuista peleistä, ja myöhemmin se on käännetty lukuisille eri alustoille, viimeksi iOS-käyttöjärjestelmälle. Pelissä toimitaan taksikuskina kahdessa eri aurinkoisessa kaupungissa, jotka mukailevat San Franciscoa ja muuta kalifornialaista ympäristöä. Yksinkertaisena, mutta melko koukuttavana tehtävänä on viedä kyyditettäviä pisteestä A pisteeseen B, ja pidemmistä kyydeistä saa toki enemmän rahaa kuin lyhyistä. Tavoitteena onkin kerätä mahdollisimman paljon rahaa. Todella yksinkertaista ja todella hauskaa. Tätä nykyä tosin pelin ei-niin-hienovarainen piilomainonta tuntuu jokseenkin häiritsevältä, kun asiakkaita täytyy kärrätä Filan, Leviksen tai Tower Recordsin myymälöihin.

Musiikkitarjonta: Pelissä soi melko suppea kattaus pop-punkkia Bad Religionilta ja The Offspringiltä. Biisit sopivat kaahaustunnelmaan varsin hyvin, vaikkakin pidemmän päälle peliä tahkotessa alkaa soundtrack käydä hieman puuduttavaksi. Toisaalta pelin musiikit kolahtivat kunnolla, kun joskus ala-asteen viimeisinä vuosina peliä tahkosin.

Päädyin vuonna 2001 Radiomafian Jusuplus-ohjelman jututettavaksi puhelimitse, koska toivoin heiltä pelissä soivaa Bad Religionin Ten in 2010 -kappaletta. Perusteluna sanoin siis, että haluan kuulla tuon biisin koska se on siinä pelissä. Muistan, että minua jännitti ihan helvetisti. Nauhoitin tähtihetkeni radiossa tietysti C-kasetille, joka on jossain vanhempieni luona kai edelleen tallessa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jet Set Radio Future (2002)

Samaa kuin pelin edellisessä osassa, mutta isommin, pidemmin, helpommin ja vielä tyylikkäämmin. Xboxille julkaistu Jet Set Radion jatko-osa on alkuperäistä peliä helpompi mutta hauskempi. Sijaintina on edelleen Tokio, mutta mukana on enemmän jengejä, pidempi tarina, isompi kaupunki ja rutkasti löydettävää. Juoni on tosin edelleen sama – rullaillaan kaupungilla graffiteja maalaten ja paha korporaatio nitistäen.

Jet Set Radio Future oli Xboxin julkaisupelejä, ja se jäi suurta huomiota keränneen Halon jalkoihin täysin ilman omaa syytään. Tämän viihdyttävämmäksi ei pelikokemus montaa kertaa pääse. Olen pitkään haaveillut jatko-osasta, jossa muodostettaisiin graffitijengejä internetin välityksellä ja kilpailtaisiin muita vastaan, mutta turhaan. Sega ei ole liikauttanut eväänsäkään tehdäkseen mitään tälle yli 10 vuoden takaiselle mestariteokselle.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikista valtaosa on Segan omien studiomuusikoiden tuottamaa, mutta tällä kertaa mukaan valittiin Beastie Boysin edesmenneen Grand Royal -levy-yhtiön tuotantoa. Monen tunnetun nimen musiikkia kuullaan jonkun tuntemattomamman nimen alla. Jet Set Radio Futuressa soi muun muassa Adrockin sivuprojekti BS2000 ja Mike D:n The Latch Brothers, skottipoppisbändi Bis sekä Sean Lennonin ja myöhemmin Gorillazista tutun Miho Hatorin yhtye Cibo Matto. Jälleen tyylilajien kirjo on laaja kulkien housesta ja elektrosta räppiin ja indieen. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 BioShock (2007)

Omituiseen Art Deco -dystopiamaailmaan sijoittuva BioShock on suuren rahan pelituotannoksi edelleen harvinaisen omaleimainen ja sävähdyttävä kokemus. Selviytymiskauhua, räiskintää ja roolipeliä yhdistelevän seikkailun maailma on epämiellyttävä ja silti tunnelmallinen. Biokemiasta ja sci-fistä tarinaansa otteita ammentava peli herättää myös moraalivalintojen pohdintaan, kun oman selviytymisen vuoksi on kajottava kuolleisiin ruumiisiin ja päätettävä sääliäkö vai ei geneettisesti mutatoituneita vastustajiaan.

Musiikkitarjonta: Nykypelien äänimaisemasta poiketen BioShockin kehittäjät lisensoivat peliin tukun 1930-, 1940- ja 1950-lukujen artistien, muun muassa Django Rheinhardtin, Cole Porterin ja Billie Holidayn tuotantoa. Swingin, bluesin ja jazz-laulelman hienovarainen ja rytmisesti rikas keinahtelu tuo peliin paljon väriä ja antaa sen maailmalle lisää tunnelatausta. Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista lisenssoinneista ja samalla hieno kulttuuriteko. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Alan Wake (2010)

Twin Peaksille tunnelmastaan paljon velkaa olevan psykologisen toimintajännärin piti olla Max Payne -hittipelisarjan luoneen kotimaisen Remedyn seuraava suuri menestys. Aivan megaluokan hittiä siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka peli olikin hiottu ja tyyliltään omaperäinen. Harhojen ja painajaismaisten olentojen kiusaaman kirjailijan painia demoniensa kanssa jäljittävä peli oli kuitenkin elokuvallisuudessaan viihdyttävä ja esikuvilleen uskollinen teos, jota pelasi mielellään yön pimeinä tunteina itseään kiusatakseen.

Musiikkitarjonta: Remedyn toimintaan peliensä musiikin suhteen täytyy suhtautua kaksijakoisesti. Se on kuitenkin firma, joka käytännössä nosti Poets Of The Fallin suosioon käytettyään yhtyeen musiikkia Max Payne -sarjassaan. Ehkä tämän moraalisesti arveluttavan teon seurauksena yhtiö päätti käyttää lisensoitua musiikkia rockin klassikkonimiltä seuraavassa suurtuotannossaan Alan Wakessa. Synkeän psykologisen jännärin metsissä juoksenteluun ja varjojen ammuskeluun hankittiin taustamusiikiksi muun muassa David Bowien, Depeche Moden ja Nick Caven tuotantoa. Erinomaisia valintoja kauhua tihkuvaan ja tunnelmaltaan apokalyptiseen seikkailuun. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hotline Miami (2012)

Nicolas Winding Refnin Drive-elokuvasta vahvasti vaikutteita ottanut ja ilmaisohjelma Game Makerilla toteutettu Hotline Miami on yksi väkivaltaisimmista, kiehtovimmista ja vaikeimmista pelaamistani peleistä. Surrealistista kuvatulvaa, viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja tuskastuttavan haastavia pelitilanteita tursuava indiepeli on yksi viime vuosien kehutuimmista pienen budjetin tuotannoista. Eikä ihme, kuka nyt ei tykkäisi lahdata jengiä sikanaamari päässä pesäpallomailalla?

Omituisten viestien ajaman sarjalahtaajan seikkailu on myynyt hyvin ja tehnyt sen tekijöistä Jonatan Söderströmistä ja Dennis Wedinistä pelimaailman nousevia tähtiä. Ruotsalaiskaksikko on samalla tehnyt arvokasta kulttuurityötä pelimusiikin saralla.

Musiikkitarjonta: Hotline Miamin soundtrackilla soivat suht tuntemattomien artistien huuruinen indie, syntikkapop, bitti-elektro ja synkeähkö disco. Artisteista tunnetuin on ehkä Sun Araw, mutta vähintäänkin maininnan arvoisia ovat myös Jasper Byrne, Perturbator ja Scattle. Joidenkin kappaleiden kohdalla on selkeästi haettu rinnakkaisuuksia Driven soundtrackilla kuultavien Kavinskyn ja Chromaticsin musiikkiin, mutta valikoima on silti omaehtoisen tyylikäs ja selkeästi pieteetillä valittu. Pelin tekijät julkaisivat sen soundtrackin ensin Soundcloud-tilillään, mutta suuren suosion vuoksi se on sittemmin julkaistu myös kaupalliseen digilevitykseen. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Far Cry 3 (2012)

Far Cry 3 on yksi viime vuoden onnistuneimpia räiskintäpelejä, jossa pelaajan leikkikenttänä toimii idyllinen saaristo Kaakkois-Aasiassa. Kuten sandbox-pelin tyyliin kuuluu, tekemistä riittää, tarjolla on menopelejä riippuliitimestä Jeeppiin, ja pelaaja määrää itse tahdin. Useimmat tehtävät voi suorittaa joko pyssyt paukkuen tai varjoissa hiiviskellen. Pelin tarina ja tunnelma ovat sekoitus Alex Garlandin The Beachia ja Joseph Conradin Heart of Darknessia. Paratiisisaari paljastaa painajaismaiset kasvonsa, sukelletaan syvälle ihmismielen pimeimpiin viidakoihin. Kohdataan sisäinen petoeläin. Ja niin edelleen, kyllä te tiedätte. Psykedeelisiä sienihuuruja ja hulluutta.

Valitettavasti pääosissa nähdään joukko saarelle napattuja, uskomattoman ärsyttäviä amerikkalaisnuoria.

Musiikkitarjonta: Jos liian läheltä katsoo, on pelin tarina aika höperö. Jenkkinuorukainen käy CIA-agentin tuella taistoon inhottavia huumeparoneja vastaan, saa natiiveilta pari yliluonnollisia kykyjä tuottavaa tribaalitatuointia ja pelastaa kaverinsa. Tarinalla on silti hetkensä. Ja yksi hienoimmista on tehtävä, joka, nurinkurista kyllä, on rehellisesti ja avoimesti todella ihastuttavan höperö: Kick the Hornet’s Nest, tunnettu myös ”Skrillex-tehtävänä”. Pelaajan työnä on tuhota pahisten ganja-farmi. Hamppupelto tuhotaan tietysti polttamalla, ja pelihahmolle lyödään kouraan liekinheitin. Se on toki kiva lelu, mutta avain kohtauksen unohtumattomuuteen on repeatilla koko tehtävän ajan soiva Skrillex.

Minä en edes pidä Skrillexistä. Mutta kun pilvi palaa ja taustalla pörisee Skrillexin ja Damian ”Jr. Gong” Marleyn Make It Bun Dem, on pakko virnuilla. Pelihahmo juoksentelee ganjasauhuissa ja huutelee ”Holy fuck, this is awesome!” -tason repliikkejä. Spring Breakers kohtaa Apocalypse Now’n.

Far Cry 3 on monin paikoin äärimmäisen synkkä peli. On murhia, joukkomurhia, orjuutta ja ihmiskauppaa. Kaiken synkistelyn keskellä Kick the Hornet’s Nest on itseironinen piristysruiske. Pelin lisenssimusa tukee sen tunnelmaa muutenkin hienosti. Tyyliä kuvaavat hyvin introssa pyörivä M.I.A:n Paper Planes ja myöhemmin kuultu Die Antwoordin I Fink You Freeky. Autojen radiokanava tarjoaa kaahailun taustaksi selektion obskuurimpaakin mutta mehevästi potkivaa ghettobassoa. (Teemu Kivikangas)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Kentucky Route Zero (2013)

Synkeähkön tunnelmallisessa osoita ja klikkaa -seikkailussa kuljetaan pohjois-amerikkalaisen bluegrass-kuvaston alkujuurilla, Appalakkien vuoristossa. Useammasta luvusta koostuva, maalauksellinen peli on taiteellisesti kunnianhimoinen indietuotanto, jota voisi jopa kutsua arthouse-peliksi. Mystisellä valtatiellä varjojen mailla kulkevien seikkailijoiden verkkaisesti etenevää tarinaa jää seuraamaan lumoutuneena. Viime vuosina on nähty paljon indiepelejä, jotka rikkovat mahtipontiseen visuaaliseen tykitykseen ja helppolukuisiin pelimaailmoihin nojaavien pelien perinteet. Joukkorahoitussivusto Kickstarterin avulla rahoitettu Kentucky Route Zero on ainakin allekirjoittaneelle yksi täydellisimmistä esimerkeistä uuden pelituotannon taiteellisesta kunnianhimoisuudesta puhuttaessa.

Musiikkitarjonta: Pelin kappalevalikoima koostuu pitkälti bluegrass- ja folk-ikivihreistä. Näissä laulelmissa banjo raikaa ja kaihoisasti soljuvat lauluäänet ulvovat kuin aroilla harhailevien kojoottien huudot. Harvoin ovat pelin tunnelma ja musiikin lohduton verkkaisuus sopineet näin hyvin yhteen. Erityisesti pelin trailerillakin kuultava Bill Monroen This World Ain’t My Home on alakulossaan niin pysähdyttävän hieno biisi, että Kentucky Route Zeroa pelatessa toivoisi pelistä löytyvän toiminnon, jolla kappaleen saisi luuppaamaan loputtomasti sen taustalle. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 Gone Home (2013)

Osa Fullbright Companyn debyyttipelin ostaneista on tuntunut ristiriitaisten arvioiden perusteella odottaneen first-person-shooteria tai vähintään seikkailupeliä. Gone Homen ”seikkailu” tapahtuu sen sijaan pään sisällä, kun Euroopassa välivuotta viettänyt perheen vanhin tytär saapuu ensimmäistä kertaa uuteen tyhjään kotitaloon Portlandiin (Oregon) ja alkaa selvittää mitä perheelle on poissaolon aikana tapahtunut. Gone Homea on kritisoitu myös kilohintalogiikalla pelikokemuksen lyhyydestä. Suurin osa pelikriitikoista on onneksi ymmärtänyt, että tuon kolmen tunnin aikana syntyvät tiheät merkitystasot ja avautuvat perhesuhteet ovat tämän pelin ydin.

Musiikkitarjonta: Vuoteen 1995 sijoittuva peli ei käytä musiikkiaan pelkästään ajan tunnun luomiseen. Teinitytöt Sam ja Lonnie intoilevat punkista ja sen johdannaisista niin paljon, että eri puolilta taloa löytyy muun muassa X-Ray Spex– ja Wipers-rintamerkkejä, itsetehtyjä zinejä ja portlandilaiseen Riot grrrl -skeneen kuuluneiden Heavens to Betsyn ja Bratmobilen kasetteja. Pelaaja voi myös kuunnella jälkimmäisten biisejä itse pelissä. Tämä on suositeltavaa. Ihastuttavan raa’at ja ajoittain sarkastiset talossa kaikuvat purkaukset lisäävät elämän tuntua pelitilassa ja ovat samalla yhtä suoran rehellisiä ja hapuilevia kuin tarinan päähahmot. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Britney, ex-lolita.

Poptastista, beibi.

”And I love what you do
don’t you know that you’re toxic?”

Popin tulevaisuuteen oli helppo uskoa, kun Toxicin kaltaisia ääniankeriaita tuntui paljastuvan vuosituhannen alussa joka nurkan takaa.

Ne nopeutetut, ääniväriä äkkiä vaihtavat viulut ja se rautalankakitara! Se säröinen väliosa, jonka Tricky tuotti. Tai jos ei tuottanut, niin triphopkuninkaan Maxinquaye-debyytiltä se voisi silti olla. Vakoojatar on käynyt ujuttamassa stereoihisi ihanaa toksiinia, joka viiltää kuin viidakkoveitsi, kun painat korvasi diskanttipäähän selvittämään soundin saloja.

Britneyn ääni värisee jossain ihmisyyden ja parfyymimyrkkyä puhaltavien äänikuvajaisten välillä. Toxicin laulajaa ei oikeasti ole olemassa: kaikki on Britneyn tarjoamasta erittäin raa’asta materiaalista tuplattua, triplattua, silvottua ja vääristeltyä. Joukossa on tavaramerkin mukaista nuhakähinää, mutta kaikki muu vie siltä huomion.

Tässä vaiheessa Britneyn oma poppersoona oli paljastunut mitättömäksi. Hahmo rakentui alkujaan teiniviattomuuden ja kiusoittelevan lolitan väliselle jännitteelle. Koskaan ei tiennyt, milloin sylissä istuminen muuttuu siinä tanssimiseksi. Kun tämä poistettiin – luonnollisista syistä – ovat Britneyn biisit kompensoineet yliyrittämällä ja survomalla hänen lauluaan yhä perusteellisemmin. Toxic teki sen ensin ja paremmin kuin muut.

Vuonna 2003 oli siis helppoa olla poptimisti. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Yhdysvaltojen singleykköset ovat variaatioita Queenin We Will Rock Yousta, kun olemme vasta päässeet eroon niistä vuosista, jolloin kaikki hitit tuntuivat olevan klubitanssiraitoja, jotka kertoivat klubeissa tanssimisesta klubitanssibiisien tahtiin ja kun Britneyn viimeisin julkaisu on masennusta tartuttava Scream & Shout, on yletöntä poptimismia syytä epäillä. Kummoista perintöä ei Toxic jättänyt.

Mutta pop vähät siitä välittää. Pop amputoi ajoittain jonkun lonkeronsa niin, ettei siitä tule liian rakennettua, liian mutkikasta, liian epäpoppia. Onneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Britney Spearsiltä äänestettiin myös kappaletta Gimme More.

Mr. Blobby – sairaan mielikuvituksen tuotos.

Englannin kielessä karvaolioiden, piirroshahmojen ja muiden vastaavien tekemästä musiikista käytetään nimitystä ”virtual band”. Mutta aina ei tarvita bändiä. Riittää, että yksi keksimonsteri on kappaletta laulavinaan.

Tällä popmusiikin suuntauksella on juurensa 1950-luvun ääninauhan nopeutuskokeiluissa. Muusikko ja näyttelijä Ross Bagdasarian Sr assosioi nopeutetun laulun mielessään oravien ääntelyksi. Syntyivät piirrosoravahahmot Alvin and the Chipmunks, jotka tekivät pian suosittujen äänilevyjen jälkeen jo televisiosarjoja ja elokuvia. Virtuaalibändit ovat edelleen iskussa, kuten osaksi suomalaisen Studio Killersin suosio osoittaa.

Genren historia sisältää kuitenkin paljon lapsille suunnattuja musiikillisia rimanalituksia. Ne olivat usein oheistuotteita, joita kaupattiin tv-sarjojen kyljessä. Ei ihme, että aikuiset lakkaavat tajuamasta tätä musiikkia jossain tylsistymisen ja keski-iän välimaastossa.

Vaan aikuisemmalle väelle suunnatut hahmobiisit eivät ole välttämättä yhtään parempia. Tässä 14 hittiä, joissa muut kuin ihmiset pääsevät ääneen. Paria sylkiäistä lukuun ottamatta.

#1 The Archies – Sugar Sugar (1969)

Mitkä: Piirretty purkkapopbändi. Jäseninä Archie, Reggie, Jughead, Betty, Veronica ja maskottinsa Hot Dog.

Monesta jutun biisistä on todettava, että televisio on isompi juttu kuin pop koskaan. Archiesin kohdalla televisiosarjan piirroshahmojen käyttäminen hitin lanseeraukseen onnistui ensimmäistä kertaa tehokkaasti. Manageri Don Kirshner oli tehnyt saman tempun aiemmin ihmisnäyttelijöillä The Monkeesin kanssa. Sugar Sugarin menestys oli maailmanlaajuista ja Yhdysvalloissa se oli julkaisuvuotensa menestynein kappale, mutta seuraavat hitit jäivät paljon pienemmiksi.

Arvio: Myöhempien aikojen lapsena tähän on itse vaikea lapsenomaisesti asennoitua. Harmitonta kliinisyyttä kuten esittäjähahmonsa, mutta myös hyvällä tavalla tarttuva biisi, josta joku powerpopbändi näkee nytkin märkiä unia.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bob the Builder – Can We Fix It (2000)

Mikä: Ah niin hyveellinen piirretty rakennusmies.

Postimies-Paten jälkeen Britanniasta saatiin Keith Chapmanin luoma ja Huonosti käyttäytyvistä miehistä tutun Neil Morrisseyn äänellä puhunut Bob the Builder eli Puuha-Pete, joka myi levyjä Suomessakin ihan kiitettävästi. BBC:n lähettämän sarjan tunnuskappale Can We Fix It oli Britannian jouluykkönen vuonna 2000. Biisin esittää suomeksi Fröbelin Palikat. Puuha-Peteä tehdään edelleen ja hyvä niin. Harmiton animoitu sarja korostaa ryhmätyön ja sosiaalisten taitojen merkitystä ja sen ympärille on kyhätty jos jonkinlaista tuotekauppaa.

Arvio: Joskus sarjan tunnuskappale kohoaa populaarikulttuurissa itse sarjaa kiinnostavammaksi. Can We Fix It on melkoisen harmittoman sarjan kelpo rallatus.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Frog – Axel F (2005)

Mikä: Päristelevä sammakko, jolla on ihmisen sukupuolielimet.

”Wanted: The most annoying thing in the world” julistaa Axel F:n musiikkivideo ja on oikeassa. En ainakaan heti keksi mitään ärsyttävämpää kuin Crazy Frog aikoinaan oli. Sammakko oli alun perin nimetön Jamban soittoääniä markkinoinut hahmo, joka perustui ruotsalaiseen tietokoneanimaatioon. Wikipedian mukaan luihin ja ytimiin käyvä ääni on vuodelta 1997, kun ruotsalainen Daniel Malmedahl yritti matkia kaksitahtimoottoria. Harold Faltermayerin Axel F:n väänsi sammakkokuosiin Bass Bumpers. Kiitos, näistä eväistä syntyy paras popmusiikki.

Arvio: Luoja paratkoon, miten kaamealta sammakkolammen Axel F kuulostaakaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Jos joku lukija pystyy kuuntelemaan biisin loppuun vuonna 2013, niin… no, onnittelut!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Cuban Boys – Cognoscenti vs. Intelligentsia (1999)

Mikä: Nettimeemihamsteri.

Laittomia sämplejä ja turbokonetaustoja yhdistellyt häikäilemättömän hauska brittiduo lainasi biiseihinsä kaikkea epämääräisestä dialogista South Parkin ”Oh my God, they killed Kenny” -mantraan. Cognoscenti vs. Intelligentsian pohjalla on Hampster Dance, yksi ensimmäisistä internetmeemeistä. Meemi jäljennettiin musiikkivideolle laittamalla hamsteri ”laulamaan” melodialuuppia. Brittilistan neloseksi yltänyt hitti jäi bändin ainoaksi osittain levy-yhtiö EMI:n saamattomuuden vuoksi.

Arvio: Olivatko kuubalaispojat sittenkin Pet Shop Boysin salainen sivuprojekti? Cognoscenti on yhä ykkösluokan sokerihumalapoppia. Uncle Don Carneyhin yhdistetty lopun ”that ought to hold the little bastards” -pätkä on amerikkalainen vastine Markus-sedän ”lähtee nyt paskalle” -urbaanimyytille. Kummankin radiopersoonan on väitetty tokaisseen näin vahingossa lastenohjelmissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Jive Bunny and the Mastermixers – Swing the Mood (1989)

Mikä: Piirretty pupu.

Eli oikeasti dj-jengi Pohjois-Englannista. Pupu pelkästään hytkyi 1950-luvun rockhiteistä kasattujen tanssibiittikimaroiden tahtiin. Vuoden 1989 lopussa pupu hallitsi brittien singlelistoja kolmella peräkkäisellä ykkösellään. Suomessa konsepti kloonattiin nimellä Lätty-Kettu & Tehosekoittajat, jonka eläin näkyi ainakin levynkannessa. Mahdollisesta kettuvideosta ei ole muistikuvia.

Arvio: Johanneksen ilmestyksestä löytyy kuvaus kliinisen tylsästä pupusta, joka myy eläkeikäisille kyynisesti paloja heidän nuoruudestaan ”moternilla otteella”. Näin loukataan sämplättyjä biisejä, sämpläystaidetta itseään ja jäniksiä koko maailmankartalla. Noveltymaiset brittiykköset voi yrittää selittää pois ironisilla ostoilla, mutta kolme jänisykköstä koettelee teoriaa vakavasti. Varjeltakoon meitä pupun paluulta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Mr. Blobby – Mr. Blobby (1993)

Mikä: Sairaan mielikuvituksen tuotos.

Brittijuontaja Noel Edmondsin suositussa illanvietto-ohjelmassa syntynyt mikäliemötikkä. Blobby esiteltiin pahaa-aavistamattomille julkkiksille lasten suosikkihahmona, minkä jälkeen jättilimaolio tuhosi kaiken kameran edessä näkyvän irtaimiston. Blobby jakoi katsojien mielipiteet, mutta suosituimmillaan öklömörkö pääsi tällä biisillä brittilistan jouluykköseksi pitäen esimerkiksi Take Thatin takanaan.

Arvio: Mr. Blobby on esimerkki trollauksesta ajalta ennen kaikille ulottuvaa internetiä. Koska hahmo ei sanonut koskaan muuta kuin ”blobby blobby”, on siinä ”biisin” pääasiallinen sisältökin pieruäänien ja Blobbya ylistävien kuorojen ohella. Videossa parodioidaan jo yli vuoden vanhoja hittivideoita (mm. Shakespears Sister ja Snap!) ja enteillään Blobbyn valloittavan lopulta koko populaarikulttuurin. Vääräleuat varmaan tykkäsivät siitäkin, että keltaisen vaaleanpunainen murikka syrjäytti Meat Loafin singlelistan ykköspaikalta. British people, please don’t feed the troll.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Mr. Oizo – Flat Beat (1999)

Mikä: Ranskalais-dj Quentin Dupieux’n alias Mr. Oizon taiteileman house-biitin tahtiin päätään nytkyttävä Flat Eric. Kukaan ei tiedä, mikä Flat Eric on, paitsi että se on söpö.

Muppetit ja Frank Ozin luoneen nukentekijä Jim Hensonin paja neuloi äärettömän hurmaavan Stéphane-nimisen nuken Mr. Oizon lyhytelokuvia varten. Nukke saavutti kulttisuosion Ranskassa, josta Levi’s bongasi sen kuuluisaan mainoskampanjaansa (jonka Dupieux ohjasi) ja nimesi uudelleen Ericiksi. Eric on sittemmin esiintynyt muun muassa brittiläisessä The Office -sarjassa ja Auto Traderin mainoksessa. Addiktoiva Flat Beat oli vuoden 1999 suurimpia hittejä Euroopassa.

Arvio: Flat Beat on ranskalaisen housen eittämätön klassikko ja sukupolvikokemus meille suomalaisillekin.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rick Dees and His Cast of Idiots – Disco Duck (1976)

Mikä: Ankka.

Diskoankan kähinät olivat vuotensa toiseksi tärkein noveltyhitti (tärkeimpänä luonnollisesti Starland Vocal Bandin Afternoon Delight). Siitä vastasi jenkkiradio-dj Rick Dees, jonka listaohjelmaa lähetettiin Suomenkin paikallisradioissa. Yhdysvaltojen singleykköseksi yltäneen diskosatiirin tv-esityksissä nähtiin surrealistista ankkapukutanssia. Elukkaa vaihtanut kakkossingle Dis-Gorilla kiinnosti ihmisiä huomattavasti vähemmän ja Dees jäi yhden hitin ihmeeksi.

Arvio: Tästä ei varmaan olisi voinut pitää edes diskoaikana, ei lapsena eikä aikuisena. Erittäin onttoa mukahassuttelua, jota voisi luulla tunnetun diskovihaajan Steve Dahlin tekoseksi. Tuolta ajalta löytyy vähän elävämpääkin diskohuumoria, kuten Hyväkkäiden (The Goodies) Funky Gibbon.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Saukki & Oravat – Jöröjukkarock (1960)

Mitkä: Sciurus vulgarikset Elmeri, Nestori ja Simeoni sekä sanoittajalegenda Sauvo ”Saukki” Puhtila.

Suomalainen vastine Alvin and the Chipmunksille osoittautui sen verran suosituksi, että oravasinglejä ilmestyi peräti 20 vuoden ajan. Trion ilkeämpi jälkikasvu Pikku-Orava elpyi digivermeiden avulla soolouralle vuonna 2006, jolloin hänen Uusi seedeensä myi platinaa. Oravien musiikillista vaikutusta esimerkiksi Smurffeihin tai Batiin & Ryydiin ei voi kiistää.

Arvio: Parhaimmat oravaäänitykset, kuten tämä ja Pikkuoravien kuuraketti, ovat vieläkin hykerryttävää minianarkiaa. Oli jotenkin osuvaa, kun Klamydian Kråklund Records julkaisi Saukki & Oravat -pitkäsoiton uudestaan 1990-luvun lopulla. Tämäkin musiikki-instituutio on kokenut todellisen comebackin YouTubessa uusista hiteistä tehtyjen oravaversioiden kautta.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Schnappi – Schnappi (2004)

Mikä: Das kleine Krokodil.

Niilin rannoilla seikkaileva piirretty pikkuruinen krokotiili Schnappi valloitti listoja nimikkolaulullaan viime vuosikymmenen puolivälissä. Sen esittää levytyshetkellä kuusivuotias Joy Gruttman, josta tuli useissa maissa eräs nuorimmista lista-artisteista. Suomeen saksalainen Schnappi taisi eksyä internetin kautta. Lopulta Schnappi und seine freunde -albumi ylsi viidenneksi ja myi kultaa. Sinkku keikkui listaykkösenä Saksan lisäksi muun muassa Ruotsissa.

Arvio: Huippuärsyttävä biisi, joka jää melko varmasti soimaan päähän. Kohderyhmä, eli alle kymmenvuotiaat lapset, sai schnappeilusta varmasti paljon irti.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Spitting Image – The Chicken Song (1986)

Mitkä: Kuminukkeversio brittiyhteiskunnasta.

Suomessa Sylkiäisinä tunnettu poliittinen brittisatiiri sisälsi myös poptähtiparodioita ja muita musiikkiesityksiä. The Chicken Song oli kai molempia. Brittiykköseksi noussutta noveltyvetoa seurasi pari pikkuhittiä, mutta ohjelman suosion vähetessä enempää ei yritetty.

Arvio: Väsähtänyt ja tahallisen huono metajankutus siitä, kuinka britit Euroopan-lomilta palattuaan ostavat kuulemaansa huonoa eksoottista popmusiikkia hiteiksi kotimaassaan. Muut sylkiäisten levynumerot, kuten Santa Claus Is on the Dole ja I’ve Never Met a Nice South African, olivat purevampia, muttei niillä ollut toivoakaan ykköshitiksi pääsemisestä. Sylkiäisten tärkeimmäksi popsaavutukseksi jäikin Genesiksen Land of Confusion -musiikkivideon kumitodellisuuden luominen.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Teletubbies – Teletubbies Say ”Eh-Oh” (1997)

Mitkä: Tiivi-Taavi (Tinky-Winky), Hipsu (Dipsy), Laa-Laa ja Pai (Po), jotka asuvat Teletappimaassa.

Teletapit oli ensimmäisiä aivan pienille lapsille tehtyjä tv-sarjoja. Muistat ehkä tappivanukkaan, psykedeeliset kukkulat, joilla loikkii kaneja, Nuu-Nuu-imurin ja ”Tiivi-Taavi on homo” -kohun. Sulo Aittoniemi teki eduskunnassa kirjallisen kyselyn siitä, aiheuttavatko Teletapit lapsille mielenterveydellisiä ongelmia. Teletubbies Say ”Eh-Oh” oli Britannian singlelistan ykkösenä kaksi viikkoa joulukuussa 1997 ja myi hirvittävästi.

Arvio: Musiikillisesti aivan kamala kappale, mutta toisaalta välittää hyvin tv-sarjan tunnelman, vaikkakaan ei sitä, että Teletapit oli aikoinaan myös nuorison diggailema kulttihitti.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Vader Abraham – ’t Smurfenlied (1977)

Mitkä: Hollantilainen parrakas schlager-legenda ja pienet siniset miehet.

Vader Abraham eli Pierre Kartner tunnetaan Suomessa ennen kaikkea jättisuositun Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan tunnusmusiikin säveltäjänä. Vuonna 1977 häntä pyydettiin kirjoittamaan Peyon Smurffi-hahmoille tunnuskappale, josta tuli yllätyshitti – singleä valmistettiin ensin vain tuhat kappaletta. Brittilistalla sen englanninkielinen versio The Smurf Song keikkui kakkosena Olivia Newton-Johnin ja John Travoltan You’re the One That I Wantin takana peräti kuusi viikkoa vuonna 1978 ja myi tuhottomasti.

Arvio: Hauska biisi on hieman toista maata kuin ne 1990-luvulta lähtien yli puoli miljoonaa kertaa Suomessakin kaupaksi käyneet, liki joka maassa ainakin hetken juhlineet Smurffi-viritykset. Muistuttaa hieman Saukkia ja Oravia.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Zig & Zag – Them Girls Them Girls (1994)

Mitkä: 1980-luvun lopulla Irlantiin asettuneet avaruusoliot Zog-planeetalta.

Karvaiset kaksoset Zigmund Ambrose ja Zagnatius Hillary Zogly täydentävät kivasti toisiaan. Zig on älykkö ja Zag rastapäinen Barbie-nukeilla leikkijä. Hahmojen ääninä vakuuttavat Ciaran Morrison ja Mick O’Hara. Jo 1990-luvun alussa he saavuttivat pari isoa hittiä Irlannissa, josta Simon Cowell keksi tuoda heidät Britanniaan. Muun muassa Reel 2 Realista tuttu tuottaja-dj Erick Morillo rustasi Zigille ja Zagille melko reel2realmaisen hömppähitin Them Girls Them Girls, joka ylsi brittilistan viidenneksi. Seuraavalla sinkulla Hands Up, Hands Up mukaan liittyi Rednex. Ihanan kamalaa.

Arvio: Them Girls Them Girls voisi olla vain tyypillinen tv-sarjahahmohitti; suhteellisen ajankohtainen soundi yhdistettynä harmittomaan kappaleeseen, mutta Zigin ja Zagin valloittavat persoonat nostavat biisin vallan kivaksi.

Video ei ole enää saatavilla

John MacLean ja Nancy Whang kutsuvat ilotaloon.

”Nyplää sitä potikkaa! Käännä sitä pyörää! Nyt meni biisi vahingossa tuplanopeudelle, mutta jatketaan!”

”So I thank you for just being so damn excellent”

Oikean live-elektroniikan kanssa on aina riskinsä ja pitää olla todellinen syntikkanörtti, jotta jaksaa raahata sekoamisen tai täyden hajoamisen rajalla olevia helvetinkoneita keikalta toiselle.

Vuoden 2009 Flowssa odottelimme The Juan MacLeanin keikan aloitusta pitkään, kun tällainen laitesarja piti säätää kuntoon. Kuinkahan moni toivoi, että esille olisi kaivettu läppärit? Tämä toki unohtui, kun The Simple Lifen bassosekvenssi lähetti pulssinsa.

Ennen nykybändiään John MacLean oli ansainnut analoginörttinatsansa Six Finger Satelliten syntikkapunkilla. The Juan MacLean on ollut verraten aikuisempaa 1980-luvun klassisten elektronisten soundien hämmentelyä. Etenkin kakkosalbumista The Future Will Come voisi ilkeämpi ajatella, että MacLean jämähti väljähtäneiden Graalin maljojen etsijäksi, kuten jotkut muut vanhaa synapornografiaa harrastavat. Esimerkiksi:

• The Simple Life käy Giorgio Moroderin tuotepajalla.
• One Day, A New Bot ja The Station pöllivät Human Leaguelta aina mies/nainen-lauluvuorotteluja myöten.
• Tonightin basso pörisee kuin Larry Heardin vehkeet Chicagossa vm. 1986.

Onko Happy House sen omaperäisempi? Ainakin urkusoundi voisi olla kuin Arthur Russellin hypomaanisista diskojameista, itse rytmitausta Candido Cameron Jingosta ja lopetus acid housen oppikirjasta. Aikoinaan ehkä epälooginen, mutta nyt toimiva yhdistelmä.

MacLean siis välttää jäljittelijän leiman kytkemällä yhteen elementtejä, jotka eivät koskaan oikein kohdanneet, vaikka asuivat samassa korttelissa. Hänen yksityiskohtainen synanörtteilynsä on itse asiassa eduksi, kun hän miettii eri detaljien yhteensopivuutta ja sitä, miten saada omat biisinsä poikkeamaan esikuvistaan. Siinä usein onnistuen. Näennäisesti pienikin muutos, kuten kirskuvan elektroniikan kyydissä paukuttava ihmisrumpali, tuo MacLeanille omalaatuisuutta.

Happy House on mielettömän hyvä tanssibiisi, joka kolmeminuuttisessa musiikkivideomuodossaan on vain kiusallinen pikapano. Se tarvitsee vähintään 12 minuutin levymittansa, mutta tämäkin jää yli 20-minuuttisten liveversioiden varjoon. Sellainen kuultiin Flowssa, kun kolme kuukautta festarin jälkeen tapaturmassa kuollut rumpali Jerry Fuchs käskytti raajojamme vauhtiin ja muu bändi rakensi koneillaan sähköshokkihoitoa.

Keikan päätökseksi Happy House oli sellainen auraalinen sota, jota näiden vanhojen vimpaimien ajattelee käyvän keskenään aina, kun ihmisnörtit ovat poissa huoneesta. Juuri oikein suunnitellut hitaammat jumituskohdat, joita seurasivat räjähtävät palautukset biisin normitempoon, saivat jengin sekaisin. Tältä koneiden kanssa parittelu tuntuu. Tähän ilotaloon uudestaan ja uudestaan, huh!

Kärkäs toimituspäällikkömme nostaa aina biisien normivideot popklassikoissa muiden edelle, mutta katso ensin se live tästä. NYT. HETI.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Juan Macleanilta ei äänestettyä muita kappaleita, mutta talo-teemaa piti yllä muun muassa Kindness, joka pääsi äänestyskupongille listalle kappaleellaan House.

Video ei ole enää saatavilla

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

Dragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

This Nation’s Saving Grace (1985)

Joskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

The Unutterable (2000)

K-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Fall Heads Roll (2005)

2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

Yksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Perverted by Language (1983)

Tämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Video ei ole enää saatavilla

The Frenz Experiment (1988)

Tämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Bend Sinister (1986)

Kahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

I Am Kurious Oranj (1988)

Ensimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Grotesque (After the Gramme) (1980)

Oma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Light User Syndrome (1996)

Brix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Your Future Our Clutter (2010)

Viime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Marshall Suite (1999)

Marshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

Jäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Live at the Witch Trials (1979)

Koska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Extricate (1990)

Hit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

Beggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Shift-Work (1991)

Jotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Slates (1981)

Slatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Wax Solvent (2008)

Mark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Middle Class Revolt (1994)

The Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Code: Selfish (1992)

Craig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Ersatz GB (2011)

Ersatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

Re-Mit (2013)

The Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

Hex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Levitate (1997)

Levitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Are You Are Missing Winner (2001)

Itsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Infotainment Scan (1993)

The Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

Itsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Cerebral Caustic (1995)

Itsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Video ei ole enää saatavilla

Franco Battiato mittailee junan matkaa Turkuun.

Progemies, popnero, avantgardisti, Juna Turkuun -käännöseuroviisun säveltäjä ja mystikko. Franco Battiato on ollut mukana monessa. Tässä yritys avata sisilialaisen uniikkia maailmankäsitystä kahdeksan hienon melodian kautta.

Heitä löytyy varmaan jokaiselta maailmankolkalta. Ensimmäisen luokan lauluntekijöitä, jotka nappaavat angloamerikkalaisesta kulttuurivyörystä vain tietyn osan, pitäen muuten päänsä. Ja luovat oman poptyylinsä, oman musiikillisen kielensä, oman kosketuksensa.

Valitsemansa tien takia he jäävät usein profetoimaan omalla maallaan. Tunnettavuutta ei lisää edes englanniksi levyttäminen, jos musiikin lävistämä kulttuurillinen sensibiliteetti on muuten niin erilainen.

Franco Battiaton kohdalla tämä näkyy vahvasti. Kymmenittäin hienoja biisejä, joista monet kelpaisivat musiikillisesti länsimaiseen popkaanoniin. Ja kuitenkin esimerkiksi italialaisiin sävelmiin ihastuneessa Suomessa ainoaksi Battiato-coveriksi on jäänyt Seija Simolan levyttämä Juna Turkuun (I treni di Tozeur), yksi noloimmista käännösiskelmistämme.

Battiato saattaisi ehkä kokea empatiaa Simolaa kohtaan käännösten vaikeudessa. Aloittihan hän itsekin 1960-luvulla protestisävytteisenä iskelmälaulajana, joka joutui kuitenkin äänittämään kansainvälisiä hittejä kuten Aphrodite’s Childin Rain and Tears.

1970-luvun alussa Battiato vaihtoi progressiiviseen rockiin löydettyään VCS3-syntetisaattorin manipulointimahdollisuudet. Tässä toinen hänen Suomessa näkyneistä heijastuksistaan, joka on kiinnostanut lähinnä levymessuilla italialaista progea haalivia partaäijiä. Syntyi neljä progealbumia, joiden jälkeen Battiato joutui Englannissa arvoitukselliseen liikenneonnettomuuteen, vähän kuin Bob Dylan 1960-luvulla. Tämän jälkeen hän levytti muutaman vuoden avantgardistista klassista.

Battiato palasi popin pariin 1970-luvun lopulla yhdistellen täysin luonnollisesti uuden aallon soundeja ja omakohtaista mystiikkaa sekä islamin sufilaissuuntauksen tapaista mietiskelyä. Suurmenestys seurasi parin vuoden päästä. Italialaiset mieltyivät kotkannenäisen miehen lauluihin niin, että hän sai lempinimekseen Il Maestro: ei vain mestari, vaan myös opettaja.

Il Maestro on seurannut kotimaansa valtavirtamusiikkia ulkopuolisena kuten kunnon mystikko. Nämä laulut ovat imeneet vaikutteita Afrikasta, Lähi-idästä ja muslimikulttuurista yhtä lailla kuin länsimaiden klassisesta musiikistakin. Battiato on kotiseutunsa Sisilian tapaan eräänlainen mannerten välinen saari, jossa eri kulttuurien vaikuttimet saavat vallita tasaveroisesti.

Battiaton taide ei rajoitu vain poppiin. Hän on myös elokuvaohjaaja, taidemaalari ja oopperasäveltäjä. Jutussa pitäydymme kuitenkin lähinnä popilmaisussa.

Italian politiikkaankin Battiato on hieman sotkeutunut. Maaliskuussa hänen vihapäissään laukomansa kritiikki Italian parlamentista johti hänen erottamiseensa Sisilian turistiasessorin tehtävästä.

Mutta sufikin saa suuttua aiheesta. Vaikka muuten rauhallinen olisikin.

#1 MECCANICA (1972)

Video ei ole enää saatavilla

”Meccanici i miei occhi
di plastica il mio cuore
meccanico il cervello
sintetico il sapore”

”Mekaaniset silmäni
muovista sydämeni
mekaaniset aivot
synteettinen maku”

Battiaton proge sisältää joitain viittauksia klassiseen musiikkiin, mutta se on fragmentaarista ja leikkisää, ei pompöösiä spektaakkelirakentelua. Meccanica on osuva tiivistelmä esikoisalbumi Fetuksen lähestymistavasta. Efektoidusta pianosta fuzzkitaralla soitettuun hulinaan, viulun ja rumpukoneen tanssiin, akustiseen laulunpätkään ja lopun kuoroon, kaikki muutamassa minuutissa.

Fetuksen teemana on ihmissikiön kehittyminen kohdusta tuntemattomuuteen. Meccanica tarkastelee ihmisen mekaanista tulevaisuutta. Tai nykyisyyttä, olihan ihminen lentänyt jo kuuhun. Kun NASA:n astronautit alkavat puhua ”historian kauimmas yltävää puhelua” Richard Nixonin kanssa, laittaa Battiato taustalle sumean version Bachin Airista. Harvemmin on tämä taustamusiikkiklassikko kuulostanut näin surulliselta.

#2 IL RE DEL MONDO (1979)

Video ei ole enää saatavilla

Albumi L’era del cinghiale bianco (Valkoisen villikarjun aika) esitteli Franco Battiaton, joka tarjoili 1970-luvulla syntynyttä mystikon näkökulmaansa kuulijoille popin muodossa. Battiato aloitti pitkän yhteistyön klassisesti koulutetun viulisti Giusto Pion kanssa, josta seurasi lukuisia aikansa kirkkaimpia italopopin jalokiviä.

Il re del mondo (Maailman kuningas) on juuri tällainen parin säkeistön muotovalio, yksinkertaisten ja soittimelta toiselle helposti mukautuvien riffien mantra, joka tuntuu tavoittelevan taivaita Battiaton falsetin myötä. Näiden biisien klassisen musiikin tausta kuuluu siinäkin, että Battiato on esittänyt niitä jousiorkesterin kanssa olennaisen säilyttäen.

Sanoitus pohjautuu sufifilosofi René Guénonin maailmanselitysteoriaan jonkinlaisesta jumalsaatanasta, joka ohjaa ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.

”Nei vestiti bianchi a ruota
Echi delle Danze Sufi
Nelle metro giapponesi, oggi,
macchine d’Ossigeno”

”Valkoisissa kellohelmoissa
pyörivien sufitanssijoiden kaiku
Japanilaisissa metroissa
on tänään happikoneita”

Liikkeeseen perustuva vertaus alkaa näennäisesti turhasta liikkeestä. Sufit katsovat kuitenkin saavuttavansa egosta irtautumisen Jumalaa näin palvoessaan. Täyteen ahdetut japanilaismetrot ovat moninkertaisessa ristiriitaisuudessaan yhteiskunnan organisaatiosidonnaisuuden pölhöyden tuote. Päämääräiseltä vaikuttava liike onkin keinotekoisista rakenteista irti päästämisen pelkoa.

Il re del mondo kulminoituu tyrmistyttävään länsimaisen populaarikulttuurin kritiikkiin.

”Più diventa tutto inutile
e più credi che sia vero
e il giorno della Fine
non ti servirà l’Inglese”

”Mitä hyödyttömämmäksi kaikki tulee
sitä enemmän pidät sitä totena
viimeisenä päivänä
ei englannille ole käyttöä”

On muistettava, että Battiato esittää kritiikin popin keinoin. Kyseessä ei ole tuomiopäivän saarna, vaan muistutus siitä, että popkulttuuri ei hurmaavuudestaan huolimatta voi tarjota kenellekään koko elämää. Muttei siitä eristäytyminenkään ole mikään ratkaisu. Battiato palasi poppiin, koska sufismi ja pop voivat tasapainottaa toisiaan. Samalla lailla Arthur Russell ajatteli omasta buddhistipopistaan.

#3 ALICE – PER ELISA (1981)

Video ei ole enää saatavilla

”Per Elisa vuoi vedere
che perderai anche me.
Per Elisa non sai più distinguere
che giorno è
e poi, non è nemmeno bella”

”Saat nähdä, että Elisan vuoksi
menetät minutkin.
Elisan vuoksi et enää tiedä
mikä päivä nyt on
eikä hän ole edes kaunis”

1980-luvun alussa Franco Battiato ja Giusto Pio suorastaan tehtailivat lauluja. Battiaton omien levyjen lisäksi hienoja albumikokonaisuuksia syntyi myös Alicelle, Giuni Russolle, Milvalle ja Giusto Piolle itselleen.

Alicen kanssa täydessä yhteistyössä tuotettu syntetisaattoripohjainen jälki oli näkyvintä. San Remon laulufestivaalit voittanut intensiivinen Per Elisa oli Alicen läpimurtohitti sekä Italiassa että Euroopassa ja samalla ensimmäinen laajaan tietoisuuteen päässyt Battiaton kappale.

Per Elisan lähtökohtana oli Beethovenin Für Elise, jota alun intro mukailee. Battiato ja hänen tuolloinen tuottajansa Angelo Carrara kehittivät soundin, jossa kuivan jämäkkä basso toimii kontrastina diskanttien syntikoille, kitaroille ja viuluille. Mittarit ovat heiluneet studiossa millintarkasti.

Alicen kirjoittamat sanat tekevät biisistä Für Elisen katkeran peilikuvan ja hänen syvä, paikoin kähisevä äänensä vahvistaa minäkertojan kateutta. Itsekontrollin menetyksen teema heijastelee myös Battiaton intressejä. Per Elisan on joskus katsottu kertovan huumeista. Alicen pidättelemätön esitys voi tukea tätäkin teoriaa.

#4 CUCCURUCUCÙ (1981)

Video ei ole enää saatavilla

”Cuccurucucu Paloma
ahia – iaia – iai cantava”

”Kukkurukkukkuu, lintu
aijjaijjai laulaa”

Ja mitäs tämä sitten on?!

Battiato koettelee jonkun maun rajoja lainaamalla tuskaisan meksikolaisbiisin nimen kappaleeseensa ja vääntämällä siitä oman koukun, joka kuulostanee hieman banaalilta italialaisillekin. Mutta maailman turhista paineista vapautunut pystyy laulamaan vähän höperöitäkin pokerinaamalla.

Cuccurucucù on sitä paitsi musiikillista täydellisyyttä. Sen melodia jää pomminvarmasti päähän ensikuulemalta. Biisi on yhtä paljon smoothia kuin krautrockia tarkasti sijoitettuine urkumattoineen: kertosäkeen säröinen ja säkeistöjen eteerinen vuorottelevat kuin positiivinen ja negatiivinen sähköverkossa. Joustavan sovituksen kruunaa madrigaalikuoro.

Eikä keneltäkään voi jäädä huomaamatta Cuccurucucùn kolmas säkeistö.

”Lady Madonna, I can try
With a Little Help from My Friends
Oh, goodbye Ruby Tuesday
Come on baby, Let’s Twist Again
Once upon a time
You dressed so fine, Mary
Like just a woman
Like a Rolling Stone”

Rockklassikoiden nimistä oman biisin rakentaminen vaikuttaa häikäilemättömältä. Eikä se jää siihen. Cuccurucucù mainitsee sanoituksessaan Bob Dylanin ja Chubby Checkerin rinnalla italialaisia kevyen musiikin klassikoita, kuten Il mare nel cassetto ja Mille bolle blù. Minä olen muistanut viikonloppuisää autiotalossa.

Biisi avautuu emoalbumi La voce del padronen (His Master’s Voice) osana. Battiato viittaa siinä usein Theodor W. Adornon kirjoituksiin. Adorno piti populaarimusiikkia kyynisenä tuoteteollisuutena, joka luo uusia hittikappaleita järjestämällä vanhojen kappaleiden ainekset yhä uusiin yhdistelmiin. Cuccurucucù ja La voce del padronen muut hitit, kuten Centro di gravità permanente, tekevät tämän prosessin läpinäkyväksi olemalla samalla mitä tarttuvinta poppia.

Cuccurucucùn sitaattisilppu ja kulttuuriarvostuksilla leikittely voisi olla yksipuolista kritiikkiä, elleivät La voce del padronen kappaleet kertoisi myös Battiaton palavasta rakkaudesta popmuotoon. Englanninkieliset biisisitaatit ovat nekin Battiaton omasta nuoruudesta. Eikä kyseessä ole vain itsetietoinen nostalgian myyminen. Tulevaisuuden puolesta puhuvat jo Cuccurucucùn komppi ja albumille strategisiin paikkoihin sijoitetut syntetisaattorit.

Vuosikymmen on vasta alkanut ja Battiato on jo päihittänyt sekä brittiläiset metasynapopparit että hiphopparit omassa pelissään. Kaikki tämä olisi ollut vain akateemista leikittelyä, elleivät italialaiset olisi ottaneet Battiatoa tuolloin omakseen. La voce del padrone saavutti ensimmäisenä italialaisena albumina miljoonan myydyn kappaleen rajan. Se on edelleen suositeltavin aloituskohta Battiaton poplevyistä kiinnostuneille.

#5 VOGLIO VEDERTI DANZARE (1982)

Video ei ole enää saatavilla

La voce del padronen seuraaja L’arca di Noè ei tyytynyt tulevaisuuden kauppaamiseen menneisyyden petollisessa kääreessä, vaan se oli tarkoituksella poliittisempi, esoteerisempi, sarkastisempi ja paikoin jopa pessimistisempi levy. Fokuksen siirtäminen afrikkalaiseen ja arabialaiseen kuvastoon toi esille Battiaton kiinnostusta sufismiin ja Sisilian naapurimantereeseen entistä voimakkaammin.

Selkeästi rakastetuimmaksi kappaleeksi osoittautui Voglio vederti danzare, tanssimisen iloista kertova hittimyönnytys. Mutta sekin on toteutettu ilman rumpuja itämaisen sävelistön ja kuvaston kuljettaessa syntetisaattoreita. Tällaisesta The Neptunesia kehuskeltiin 20 vuotta myöhemmin.

”Voglio vederti danzare
come le zingare del deserto
con candelabri in testa
o come le balinesi nei giorni di festa”

”Haluan nähdä sinun tanssivan
kuten aavikon vaeltajat
kynttilät pääsi päällä
tai kuten balilaiset juhlapäivänä”

Voglio vederti danzare maalaa kuvia tanssista eri puolilta maailmaa. Ansaitun kunniansa saavat diskojen sijaan ”shamaanien riitit ja kapinalliset kulkurisoittajat”. Tanssiminen perinteisesti tai vapaalla tyylillä ilman itsetiedostusta on mitä ihaninta. Katsokaa vaikka Battiaton muuvseja kohdasta 2:14 eteenpäin.

”Nella bassa padana
nelle balere estive
coppie di anziani che ballano
vecchi valzer viennesi”

”Po-joen laaksossa
kesällä tanssihalleissa
ikääntyneet parit tanssivat
vanhoja wieninvalsseja”

Hienoin hetki koittaa, kun Battiato mainitsee eurooppalaiset valssit ja Giusto Pio muuntaa samalla kappaleen kolmijakoiseksi, johdattaen meidät vapauteen diskoteekkien monotoniasta.

#6 ALICE & BATTIATO – I TRENI DI TOZEUR (1984)

Video ei ole enää saatavilla

”Anna lapsuus takaisin mulle,
Turkuun tahdo en”

Ehhehhehheh. Seija Simolan ja Jokke Seppälän levyttämälle versiolle Alicen ja Battiaton euroviisusta on internetaikana päästy kunnolla naureskelemaan. Simolan itse tekemä käännös lähtee ymmärrettävältä pohjalta, eli lapsuuden viattomuuden kaipuusta. Se, ettei studiossa huomattu kertosäkeen turkulaisvihamerkitystä on käsittämätöntä, ellei kyseessä ollut tahallinen piruilu.

Tämä kaikki peittää mielestäni kaikkien aikojen parhaan euroviisun ansiot, jotka Suomen raatikin palkitsi 12 pisteellä. I treni di Tozeur toi kisoihin oopperarakenteineen, ekonomisesti käytettyine mezzosopraanoineen ja tahtilajin vaihdoksineen sellaista sofistikoituneisuutta, että Euroviisut eivät sitä ansainneet, eivätkä ansaitse vieläkään. Battiaton uralle kappaleella oli myös merkitystä, sillä jousiorkesterin ja modernien popsoundien rinnakkaisuus vakiintuu hänen äänimaailmassaan tästä eteenpäin.

Battiaton ja Rosario Cosentinon sanoitus sijoittuu Sisilian naapurimaa Tunisiaan, jossa junan päämääränä on keidaskaupunki Tozeur. Vanha rata kulkee suolakaivosten läpi ja tekstissä viitataan myös kolonialistisen Pohjois-Afrikan historiaan, jonne rakennettuihin kristillisiin kirkkoihin säilöttiin Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat ja jossa ranskalaiset testailivat ohjuksiaan.

”Nelle chiese abbandonate si preparano rifugi
e nuove astronavi per viaggi interstellari
in una vecchia miniera distese di sale
e un ricordo di me come un incantesimo”

”Hylätyissä kirkoissa tehdään suojia
ja uusia avaruusaluksia matkoille tähtiin.
Vanhassa suolakaivoksessa
muisto minusta, kuin lumous”

I treni di Tozeur sisältää näitä massiivisia tapahtumia, mutta myös täyttymätöntä elämää elävien yksilöiden muistoja. Se yhdistää elementit keskenään vaivatta myös musiikillisesti, kun Alice liittyy yhtäkkiä Battiaton lauluun kesken tämän säkeen ja rakentaa jatkumon omaan säkeeseensä. Äänikuva muuttuu korvissa hienovaraisesti kuin aavikon kangastus.

Tozeurin junalla on myös historiallinen vastineensa: Tunisian hallitsijan aikanaan omistama Le Lézard Rouge, jota rakennettua rataa varten uhrattiin köyhän kansan resursseja ja ihmishenkiä. Tunisiassa junan nähtiin symboloivan eurooppalaista imperialismia ja elintapoja.

Poliittisen sisällön näennäisesti kieltävät Euroviisut saivat joukkoonsa yhden hiljaisimmista eurooppalaisen elämän kritiikeistään. Historian laaja-alaisesti näkevä mystikko vihjaa kertosäkeessä yhdellä rivillä, että Euroopan bileet loppuvat aikanaan.

”Passano ancora lenti i treni per Tozeur”

”Tozeurin junat kulkevat vielä hitaasti ohi”

#7 L’OMBRA DELLA LUCE (1991)

Video ei ole enää saatavilla

Irak, joulukuu 1992. Maa on YK:n asettaman 13-vuotisen kauppasaarron alaisena. Pelkästään alle viisivuotiaita on arvioitu periodin aikana kuolleen yli puoli miljoonaa.

Saarron rikkovat omalta osaltaan italialaiset orkesterimuusikot ja Franco Battiato, jotka humanitäärisen avun lisäksi pitävät Bagdadissa konsertin. Battiato on 1980-luvun lopulla kääntynyt vielä enemmän pois puhtaasta popista ja alkanut tuoda jumalsuhdettaan suoremmin esiin. Hän on aavikkofilosofivaiheessaan partoineen kaikkineen.

Konsertti alkaa L’ombra della lucen aikaa hidastavalla orkesteritaustalla ja hienonhienolla, vaistonomaisesti muuttuvalla laulumelodialla. Kyseessä on yksinkertaisesti rukous, jonka Battiato on kääntänyt esitykseen varta vasten arabiaksi.

”Riportami nelle zone più alte
in uno dei tuoi regni di quiete:
è tempo di lasciare questo ciclo di vite
e non abbandonarmi mai”

”Vie minut takaisin korkeimmille paikoille
hiljaisuuden valtakuntaasi
on aika jättää näiden elämien kiertokulku
äläkä hylkää minua”

Kappale pohjautuu buddhistien Tiibetiläiseen kuolleiden kirjaan, jolla ei pitäisi olla yhteyttä islaminuskoisten elämään. Koska Battiato mystikkona katsoo kaikkien uskontojen pyrkivän yhteyteen saman Jumalan kanssa, on valinta ymmärrettävä. Rukouksen pitäisi ylittää kaikki rajat.

”Perchè, la pace che
ho sentito in certi monasteri,
o la vibrante intesa di tutti i sensi in festa,
sono solo l’ombra della luce”

”Koska se rauha,
jonka tunsin joissain luostareissa
tai kaikkien aistien yhteinen riemu
ovat vain valon varjo”

Battiaton näkemys uskosta ei ole askeettinen, vaan jumalyhteyttä maan päällä voi tavoitella myös aisti-ilojen kautta. Lopulta kaikki maan päällä on kuitenkin vain valon varjo, Platonin tunnetun luolavertauksen tapaan.

#8 LA CURA (1996)

Video ei ole enää saatavilla

Battiato on 1990-luvun puolivälistä eteenpäin keskittynyt taas popformaattiin. Albumit L’imboscata ja Gommalacca olivat yllättävän kitarapainotteisia, kun taas balettia varten tehty Campi magnetici hyödynsi äärimmäisiä konesoundeja. Sanoituksista on vastannut 90:ää ikävuotta lähentelevä kyynikkofilosofi Manlio Sgalambro. Pikku hiljaa musiikin ja sanojen balanssi on vääristynyt jälkimmäisen hyväksi niin, että Battiaton nykyjulkaisut kiinnostanevat vain italiaa osaavia.

Vielä 1990-luvulla tasapaino säilyi, selvimmin La Curassa. Sgalambron sanat menevät äärimmäisyyksiin yhtä henkilöä kohtaan osoittamassaan huolessa, mutta Battiato kompensoi tätä laittamalla vanhahtavat ja oudot laulusamplet kuulijaa tervehtimään.

”Tesserò i tuoi capelli
come trame di un canto.
Conosco le leggi del mondo,
e te ne farò dono.
Supererò le correnti gravitazionali,
lo spazio e la luce per non farti invecchiare”

”Punon hiuksesi yhteen
laulun säkeiden lailla
Tunnen maailman lait
ja teen niistä lahjan sinulle
Päihitän painovoiman virtaukset,
tilan ja valon, jotta et vanhentuisi”

Nämä lupaukset toimivat paremmin kappaleen kevyesti varjostetussa melankoliassa kuin näytöllä. Laulun säkeiden mestarillinen punominen viittaa myös Battiaton uraan. Sitä hän on todella tehnyt.

Myös italialaiset huomasivat tämän. La Cura palautti Battiaton suosion Italiassa lähelle 1980-luvun alun tasoa. Se on hänen sertifioitu viimeinen klassikkonsa. Kosketus ei ole enää pehmein mahdollinen, vaan Battiaton ääni käväisee niissä suurissa tunteissa, joita italialaiset myös suosivat.

Battiatoa kuunnellessa syntyy vaikutelma kevyestä, mutta aidosti huolestuneesta kosketuksesta. Laulujen moraalinen ydin ja tiivistetyt muinaiset viisaudet esitetään usein niin rennosti mutta kuitenkin läsnä olevasti, että kaikki saarnaavuus ja popin ilmeisimmät egoistiset tunneansat vältetään. Selitys ei välttämättä löydy vain mystiikasta, vaan myös italialaisten lauluntekijöiden lähestymistavasta, jota edesmennyt Lucio Dalla avasi tyhjentävästi:

”Kevyt ei ole syvällisen vastakohta. Ne kuuluvat yhteen. Mitä kevyempi jokin asia on, sitä syvemmälle se pääsee. Kevyt ei välttämättä tarkoita helppoa tai näennäisesti typerää. Keveys on etu, eikä haitta.”

Ehkä kyseessä on sensibiliteetti, jota voimme täällä kaukana Välimeren aalloilta ja omalla tavallamme äärimmäisiin tunteisiin fiksoituneina vain ounastella.

Kirjoittaja kiittää Johanna Pitkärantaa biisisitaattien käännösavusta. Lucio Dallaa lainattiin dokumentista Italoiskelmän kulta-aika.

Jotkut kuvan soittajista eivät liity tapaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Otetaan Mark E. Smithin laulu pois ja The Fallkin kelpaa automainokseen:

Video ei ole enää saatavilla

Kosto elää. David Potts ja Peter Hook.

Sen bassosoundin paluulle aika oli mitä otollisin. Hannu Linkola demonstroi muutama popklassikko sitten vastaansanomattomasti, miten brittien välillä tukahdutettu itseylpeily purskahti 1990-luvun keskellä esiin kuin käsiekseema talviaikaan. Ei siihen olympialaisia tarvittu, poliittiset kännit ja kuvitelma kolmannesta popinvaasiosta riittivät.

Kun Peter Hookin basso kätteli What Do You Want from Messä kuulijoita pirteästi ja neljän minuutin päästä saatteli nämä ulos haikeasti, menivät jotkut lankaan: New Orderiahan tämä. Monacon toinen osapuoli David Potts, kun kuulosti kertosäkeessä aika lailla Bernard Sumnerilta.

Yksi näkökulma biisiin olisi New Order -soundin kyyninen brändäys ja sen lopullinen kanonisointi osaksi Iso-Britannian popkierrätyshistoriaa. Ei onnistu, se on aivan liian hyvä biisi siihen. Hookyn korkeiden nuottien, usein yhden kielen bassokuvioita on myös kenen tahansa helppo matkia, mutta harvempi uskaltaa tehdä sitä biisiä tai paria enempää. Hooky yhdistetään soundiinsa niin vahvasti, että kopioijatkin tuntevat kopeloivansa hänen taskujaan.

Kliseisesti on kuitenkin todettava, että Hookyn isoin fani on Hooky itse. Puhutaan miehestä, joka rakastaa vanhoja tekemisiään siinä määrin, että soittaa niitä coverbändin kanssa ympäri maailmaa New Orderista erottuaankin. Puhutaan hoarderista, joka kerää bändiensä bootleggeja ja muuta krääsää. Puhutaan intoilijasta, joka on kuunnellut ja arvostellut satakunta fanien tekemää New Order -coveria. Puhutaan pitkävihaisesta karhusta, joka haukkuu New Orderin nykymuotoa kenelle tahansa toimittajalle.

Monacossa pääsivät esille Hookyn sitoutumisen parhaimmat puolet. Aiempi sivuprojekti Revenge oli tietoista, musiikillisesti keskinkertaista identiteetin muuntelua. Muutkin New Orderin sivuprojektit pakenivat vanhaa olemustaan, mutta paremmin. Revengeen vuonna 1991 liittynyt David Potts oli bändin muita tyyppejä lahjakkaampi biisintekijä, mutta Monacossa hän ennen kaikkea suorastaan pakotti Hookyn kuulostamaan taas New Orderilta.

Tämä itsensä uudestaan löytäminen kuuluu What Do You Want from Messä niin vahvasti, että se on paras New Order -pastissi mitä kuvitella saattaa. Perinteiset asetelmat käännetään päälaelleen: joltain muulta kuulostaminen ei olekaan rasite, vaan vapaus.

Kun omin alue on vallattu takaisin ja vanha swagger palannut, ei se haittaa, vaikka joskus lainailee muilta rohkeastikin. Monacon debyyttialbumi Music for Pleasure on inspiroitunut myös muissa imitaatiohetkissään, oli lähteenä sitten poikabändidisko (Sweet Lips), trip hop (Billy Bones) tai Oasis (joka kolmas biisi).

Potts ja Hook eivät lainailussaan unohtaneet omaa sanottavaansa; edellisen Oasis-vedot ovat herkempiä ja ainakin minulle edelleen nautittavampia kuin Gallagherien uho. Hommassa oli myös kieli mukavasti poskessa. Huomaathan, kuinka Hooky vihjaa erittäin New Orderin Elegian kuuloisessa Sedonassa Ennio Morriconen La resa dei contiin kuin muistuttaakseen, että vanhallakin bändillään on esikuvansa.

Voi olla, että ironia What Do You Want from Men sadistista vanhaa suhdetta ruotivan sanoituksen ja Hookyn musiikillisen ”kotiinpaluun” välillä ei jäänyt sekään bassomestarilta ja Pottsylta huomaamatta.

”Give me something I can rely on
Far away from the life that I once knew”

Annetaan viimeinen sana itse Hooksterille. Näin hän puheli Monacon lehdistöpakkauksessa albumin julkaisun aikaan:

”But I remember when me and Pottsy […] were writing the lyrics for one of the songs, and we both went through what we thought it was about, and his interpretation was completely the opposite to mine. Exactly the opposite. It’s just about getting a feeling from it.”

”What a crock of shit that was! Häh häh hää!”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja tapahtui niinä päivinä, kun koko Martinlaakso oli verolle pantava, että Monaco herätti tunteita myös Suomessa.

Video ei ole enää saatavilla

Candlebox ennakoi kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen.

Miten päädyimme Nirvanasta Nickelbackiin? Kuinka yksi viime vuosikymmenten raikkaimmista rockmusiikin ilmiöistä, grunge, vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?

Nuorgam ylpeänä esittää: 15 olennaista postgrunge-maanvaivaa. Ne ovat lauluja, jotka jokainen on joskus kuullut; jotka hallitsivat ilmestyessään radioaaltoja kaikkialla maailmassa, mutta joiden esittäjät ovat muutamaa lukuun ottamatta vaipuneet historian hämäriin.

Jutun kirjoittamiseen ovat osallistuneet Joni Kling, Arttu Tolonen, Gaius Turunen ja Kimmo Vanhatalo.

#1 Better Than Ezra – Good (1993)

MIKÄ?
Rajatapaus Louisianasta. Goodin sisältävä Deluxe-albumi ilmestyi indieteitse vielä itse grungen ”aikaan”, mutta alkoi menestyä Elektran julkaistua sen uudestaan vuonna 1995. Better Than Ezra on pitänyt tahallaan nimensä alkuperän arvoituksena; tosin epäiltävä on, onko viime vuosina kukaan siitä enää kysellytkään. Bändiä pidetään kyseenalaisen kunnioitettavana postgrungen tienraivaajana, mutta tämä meriitti saavutettiin kyllä pre-grungen ehdoilla. Good on silkkaa radiota varten kemiallisesti pestyä Pixiesiä bassosoundeineen ja vain lievästi venkuroivine laulumelodioineen. Muilla singleillään Ezra imitoi esimerkiksi R.E.M.:iä (In the Blood). Bändi, joka kuulosti hyvältä vain silloin, kun et vielä ollut kuullut lähdemateriaalia. Kuka sellaista enää tarvitsee? Silloin viistoistavuotisna tämä oli kyllä tykki ralli…

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Yhteensä seitsemän studioalbumia ja kohtuullinen kulttiura. Koska Ezran debyyttialbumi ilmestyi jo 1990, voidaan bändiä pitää grungen selviytyjinä. Jos tuijottelee jenkkien myyntilistoja, vaikuttaisi kaikki rockjohdannainen uhanalaiselta, mutta aina löytynee pikkukaupunkeja, joissa eletään ikuista ysäriä. Ezran kaltaiset bändit ovat niiden sheriffejä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Candlebox – Far Behind (1994)

MIKÄ?
Candlebox oli jopa pliisuuteen tottuneiden Pearl Jam -fanien mielestä kauheata mussutusta ja sen kolmas single käytännössä power-balladi uudelle ajalle. Monet luulivat tuon myyttisen pedon kuolleen 1980-luvun lopussa. Candlebox raapii tynnyrin pohjalta jokaisen tarjolla olevan kliseen, alun kuohitun Temple of the Dogin mieleen tuovista kitaroista laulajan sietämättömään alapurentalaulantaan. Sanassa ’flying’ ei oikeasti ole h-äännettä eikä sanassa ’maybe’ 27 tavua. Kitarasoolo kierrättää jokaisen Slashista Mike McCreadyyn kulkevalla janalle sijoittuvan classic rock -kliseen. Far Behind kirjoitettiin muuten tribuuttina Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille, aivan kuten koko Temple of the Dog -levy. Sääli. Sen lisäksi, että Far Behind on itsessään rasittavaa äänisaastetta, se myös ennakoi niitä kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen noin kolme vuotta myöhemmin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Candlebox ei Far Behindin jälkeen enää onnistunut tekemään hittejä. Olisi ehkä aiheellista tutkia pidemmällä aikavälillä, mikä prosentti power-balladeilla pankin räjäyttäneistä yhtyeistä kykenee pidemmän uran ylläpitämiseen. Bändi hajosi vuonna 2000, mutta kasasi itsensä uudestaan vuonna 2006 ja on taas työn touhussa. Ei niin, että ketään Keski-Lännen ja eri puolilla maailmaa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien ulkopuolella kiinnostaisi. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Toadies – Possum Kingdom (1994)

MIKÄ?
Jo 1980-luvun lopulta toimineen Toadiesin lyhyt kakku parrasvaloissa oli Heatseekers-listan ykköseksi kivunneelta Rubberneck-albumilta irrotettu murharalli, joka todisti jälleen kerran alternativen turhautuneesta misogyniasta häiritsevän kepeästi pomppubassotellen: Vaden Todd Lewis on kalju kitaristi, joka kaipaa Possum-järvelle viedäkseen tyttöystävän vajan taakse.

2002

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Levy-yhtiö ei suostunut edes julkaisemaan Rubberneckille äänitettyä seuraajalevyä ja Toadies painui unholaan. Houstonin Buzzfestin vakiokiinnityksenä soittaneen bändin voi nähdä tiettynä osana jatkumoa, jossa Alien Ant Farmin ja Limp Bizkitin tyyppiset nimet lopulta korvasivat post-grunge-yhtyeet junttifestarien vetonauloina. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dishwalla – Counting Blue Cars (1995)

MIKÄ?
Postgrunge vakiinnutti Yhdysvalloissa myös Adult Alternative -radioasemat, jotka pitävät hittejä elossa soittamalla niitä ainakin vuoden putkeen. Counting Blue Cars on mitäänsanomattominta mössöä, jota tämä aikuisuuden ja vaihtoehtoisen välissä tasapainottelu voi aiheuttaa. Vakavaa ja ainakin metafyysistä kun piti oleman, niin laitettiin Jumala sanoitukseen ja vieläpä naispuolinen sellainen, koska 1990-luvulla joku saattoi pitää ideaa omaperäisenä. Radioasemat soittivat Dishwallan hitistä vieläpä akustista versiota, jonka sääkanavakitarointi sinetöi tämän Bushin ja Francis Goyan välisen avioliiton. Dishwalla itse lienee ärtynyt biisin menestyksestä, koska bändihän oli muilla biiseillään jokseenkin vihaisempi. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet AA-asemien hitaasti muuttuvaan postgrunge-äänitapettiin. Jos Jenkkilässä autoillessasi radiosi jämähtää tällaiselle kanavalle, saatat erehtyä luulemaan, että Hootie and the Blowfish on yhtä iso kuin ennenkin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Kolme studioalbumia lisää ja julkaisuhiljaisuus vuodesta 2005 eteenpäin. Esiintyminen Siskoni on noita -sarjassa taisi olla uran näkyvin hetki Counting Blue Carsin jälkeen. Ja siinäkin noitakolmikon sähläykset ja dialogi peittävät bändin soiton. Enempää ei tarvinne sanoa.

Paitsi tietenkin se, että Dishwalla on ikuistettu myös Anal Cuntin kappaleeseen You Went to See Dishwalla and Everclear (You’re Gay). (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Everclear – Santa Monica (1995)

MIKÄ?
Everclear henkilöityi aina Art Alexakikseen, joka tasapainotteli alusta lähtien sillä hiuksenhienolla, häilyvällä ja tulkinnanvaraisella rajalla, joka erottaa positiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen häikäilemättömästä itsepromootiosta. Alexakisin kohdalla oli myös aina vaikea sanoa harrastiko hän taiteessaan enemmän demoniensa manaamista vai niiden raakaa hyväksikäyttöä. Uran alkuvuosien lausunnot ja huippuvuosien aikainen asema vaihtoehtorockin luotettavimpana mielipideautomaattina ja semijulkkiksena tekee taustatarinan ja taiteen erottamisesta mahdotonta. Näin ollen tämäkin kappale täytyy tulkita aina sen prisman läpi, että Alexakis oli yksinhuoltajan kasvatti, joka haksahti kokaiiniin, mutta päätti kammeta itsensä kuiville veljensä ja tyttöystävänsä kuoleman jälkeen. Oli hänellä itselläänkin yksi läheltä piti -tilanne. Nyt kun olen tuon sanonut, on vaikea keksiä itse bändistä mitään sanottavaa. Näin minulle kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995 ja nyt taas. Everclear kuuluu selkeästi postgrungen siihen laitaan, joka kumartaa power popin ja punkin suuntaan. Santa Monica on aika näppärä poppis. Se on harvinainen hyve tässä turpean ja itsetyytyväisen hardrockin dominoimassa genressä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Everclear ja Art Alexakis onnistuivat ylläpitämään kulttisuosiota, mutta tippuivat Capitolilta takaisin indien ihmeelliseen maailmaan ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella bändi alkoi aktiivisesti elää sekä omassa että toisten menneisyydessä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spacehog – In the Meantime (1995)

MIKÄ?
Grungen jälkeisinä vuosina menestyksen kultamaille pääsi myös kummallisuuksia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä vaihtoehtorockjättien kanssa. Tällainen tapaus oli alun perin Leedsistä Englannista tulleista, mutta New Yorkissa tavanneista musikanteista koostuva Spacehog, jonka pääasiallinen innoittaja oli grungen sijaan 1970-luvun glamrock, erityisesti wanha kunnon David Bowie, jonka laulutyyliä basisti Royston Langdon matki varsin uskollisesti. Yhtyeen debyyttisingle In the Meantime valloitti radion ja MTV:n vuosien 1995 ja 1996 taitteessa, ja albumi Resident Alien myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kevyitä ysärikonesoundeja, Bowieta, Beatlesin I Am the Walrusia ja voimapoppia yhdistelevä In the Meantime on woo-hoo-lauluineen varsin maukas, joskin pöhkö poptäsmäisku. Spacehog ei kuitenkaan oikein löytänyt paikkaansa popmaailmassa, vaan operoi jossain brittipopin ja postgrungen välimaastossa. Lopulta In the Meantime jäi sen ainoaksi hitiksi, ja Spacehog muistetaan nykyään lähinnä klassisena yhden hitin ihmeenä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spacehogin toinen levy The Chinese Album ei menestynyt edeltäjänsä tavoin, ja vuonna 2001 julkaistu The Hogyssey -albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. Spacehogin hajoamisen jälkeen sen perustan muodostaneet Langdonin veljekset Royston ja Antony ovat pysyneet jonkinlaisessa puolijulkkisasemassa. Antony nähtiin vuonna 2010 sekoilemassa Joaquin Phoenix -”mukamentissa” I’m Still Here, ja Royston tuli puolestaan tunnetuksi Liv Tylerin aviomiehenä (pari erosi vuonna 2008). Spacehogin paluuta on viritelty pitkään. Tässä kuussa kuultiin viimein ensimmäinen näyte Glad to Know jo vuodesta 2011 julkaisuaan odottaneelta yhtyeen comeback-levyltä As It Is on Earth. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sponge – Molly (Sixteen Candles Down the Drain) (1995)

MIKÄ?
Detroitilainen Sponge vaikutti aina perusbaarirockyhtyeeltä, joka onnistui onnellisten sattumusten kautta pääsemään mukaan alternative-junaan. Se nähtiin aikanaan kolmannen polven jäljittelijänä, joka kopioi Pearl Jamin sijaan Stone Temple Pilotsia, mutta todellisuudessa Sponge kuitenkin muistutti grungea enemmän perinteistä amerikkalaista sydänmaan rockia, jossa oli mukana aimo annos U2:n mahtipontisuutta, hiukan R.E.M.:iä ja jopa ripaus vaihtoehtokantria (tai ainakin Gin Blossomsin juurevaa voimapoppia). Kasarinäyttelijä Molly Ringwaldin ja tämän tähdittämän Sixteen Candles -elokuvan (Synttärit, 1984) mukaan nimetty Molly (Sixteen Candles Down the Drain) onkin oikeastaan kantrikappale, johon on ympätty mukaan ajanmukaiset särökitarat. Sitä ei olisi mahdoton kuvitella hiukan kevennettynä vaikkapa R.E.M.:in esittämäksi.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spongen debyyttilevy Rotting Piñata jäi yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi hittilevyksi. Sen toinen albumi Wax Ecstatic oli rankemmin rokkaava kokonaisuus, jonka piti alun perin olla memphisläisen drag queenin kuolemasta kertova konseptilevy. Kappaleet kuolleista drag queeneista tai Venäjän keisari Nikolai II:n Anastasia-tyttären mysteeristä eivät kiinnostaneet maksavaa yleisöä, ja Spongen kunnian päivät olivat nopeasti ohi. Nykyään 1990-luvun Sponge-kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Vinnie Dombroski, joka kiertää yhtyeensä kanssa epäilemättä soittamassa niissä samoissa baareissa, joista se nousi nauttimaan 15 minuutista kuuluisuuttaan vuonna 1995. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Primitive Radio Gods – Standing Outside a Broken Phone Booth with Money in My Hand (1996)

MIKÄ?
Primitive Radio Godsin hittiainokaisen formulaan kuuluivat B.B. King -sample, puoskarihopahtava jenkkibaggy ja Lou Reedin Walk on the Sidelle kosolti velkaa oleva epäilyttävä päiväkävelyletkeily kaihoisaksi heterohempeilyksi muutettuna. Näistä aineksista koottiin myös kappaleen sisältänyt ihan kelpo Rocket-pitkäsoitto.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Pohjimmiltaan Primitive Radio Gods oli kuitenkin raskas kitarabändi ja edelleen kasassa olevan yhtyeen myöhemmillä julkaisuilla tämä aspekti kuuluu mukavasti vihlovana ujeltamisena. Esimerkiksi vuoden 2003 Still Electric on yllättävän vahva näyttö aggressiivisesta kuusikielisten käytöstä ja Mellotron On! -kokoelma bändin shoegazehtavista psykedeliavivahteista. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Seven Mary Three – Cumbersome (1996)

MIKÄ?
Jos postgrungen mielikuvituksettominta laitaa edustava Seven Mary Three olisi perustettu 1970-luvulla, se olisi epäilemättä veivannut kasvotonta boogie-rockia Foghatin tai Bachman-Turner Overdriven lämppärinä. Koska elettiin 1990-lukua, se ymppäsi 1970-lukulaiseen rockiinsa grungemaisen raskaat kitarat ja nousi listoille hitillään Cumbersome alkuvuodesta 1996. Keksinkertaisuuttaan Seven Mary Three ei kuitenkaan onnistunut särön alle piilottamaan. Yhtyeen soundi pullisteli turpeasti kopioiden Stone Temple Pilotsin puisevimpia hetkiä, ja laulaja Jason Rossin sanoitukset naamioivat aikakaudelle tyypillisesti epämääräisyyden syvällisyydeksi luettelemalla vastakohtia, kuten: “She calls me Goliath and I wear the David mask” tai “Too heavy too light, too black or too white, too wrong or too right”. Toisin sanoen Seven Mary Three kuulosti juuri siltä, mitä olikin – kaukaa popmusiikin keskusten ulkopuolelta (tarkemmin sanottuna Williamsburgista, Virginiasta) tulleelta yhtyeeltä, joka osasi kopioida edeltäjiensä soundin, muttei ymmärtänyt sen underground-juuria. Näin se oli varhainen esimerkki Creedin ja Nickelbackin edustamasta kaupallisesta postgrunge-soundista. Cumbersome tarkoittaa vaivalloista ja kömpelöä, ja sellainen oli sekä tämä Seven Mary Threen isoin hitti että koko yhtyekin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Ainakaan Seven Mary Threetä ei voi haukkua luovuttajaksi – yhtye on keikkaillut ja julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja sitten 1990-luvun, vaikka kaupallista menestystä ei ole juuri tullut. Sen vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän pitkäsoiton Day and Nightdrivingin singlen Last Kissin perusteella Seven Mary Three kuulostaa yhä yhtä auttamattoman tylsältä kuin vuonna 1996. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Verve Pipe – The Freshmen (1996)

MIKÄ?
Kirjoita The Verve Pipen Googlen kuvahakuun. Jos sinulla ei ollut 1990-luvulla peroksidivaalennettuja hiuslatvoja, olit kenties niitä, jotka menivät kertarytinällä alas ja blondasivat koko kuontalon – bändin ensimmäisen albuminkin nimi oli I’ve Suffered a Head Injury. Yhdistämällä rockhenkisen pukeutumisen urheiluvaatteisiin ja Airwalk-kenkiin olit Verve Pipen joukoissa. Parhaat asiat elämässä nimittäin ovat luonteeltaan amfibisia. Aivan kuten Verve Pipen balladit, jotka uppoavat pohjaan sekä maalla että vedessä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Vuonna 2009 yhtye julkaisi koko perheelle suunnatun levyn The Family Album. En keksi tätä omasta päästäni. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Days of the New – Touch, Peel and Stand (1997)

MIKÄ?
Useimpien postgrunge-yhtyeiden soundi perustui jonkun tietyn artistin tuotantoon, mutta alun perin Charlestownista, Indianasta tullut Days of the New meni askeleen pidemmälle – sen soundi perustui pitkälti Alice in Chainsin MTV Unplugged -levyyn ja kahteen akustiseen EP:seen (Sap ja Jar of Flies). Kun mukaan heitettiin vielä ripaus The Doorsia, lopputuloksena oli grungehtavan synkeä, mutta samalla jazzahtavasti groovaileva ja akustisen kepeä (sekä valitettavan tylsä) soundi, joka kelpasi sekä MTV:tä tuijottavalle nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Epämääräistä itsetuhoisuutta ja hiukan kyseenalaista seksuaalista uhkaa yhdistelevä Touch, Peel and Stand on yhtyeen isoin hitti ja tunnetuin kappale, joka notkui Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -listan kärjessä vuonna 1997 tuohon aikaan ennätykselliset 16 viikkoa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Alkuperäisen Days of the New -kokoonpanon taipale päättyi nopeasti. Sen jäsenet tappelivat keskenään, ja laulaja-kitaristi Travis Meeks erotti koko muun yhtyeen jo bändin vuonna 1999 ilmestyneen toiseen (nimettömään) levyyn mennessä. Days of the New on ilmeisesti periaatteessa yhä olemassa, mutta vuonna 2001 julkaistun kolmannen (taas nimettömän) levynsä jälkeen se ei ole julkaissut mitään. Meeks on lupaillut neljättä Days of the New -levyä jo vuosia, mutta muun muassa huumeisiin liittyvät ongelmat ovat hidastaneet epäilemättä koko maailman kieli pitkällä odotteleman albumin valmistumista.

HAUSKA FAKTA!
Pussycat Dollsin pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut Nicole Scherzinger teki musiikillisen debyyttinsä Days of the New’n toisen levyn taustalaulajana. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Marcy Playground – Sex & Candy (1997)

MIKÄ?
Nirvanaisen laiskahti venyttelevää Marcy Playgroundin singleä ei voinut olla kuulematta alkuvuodesta 1998, kun kappale vietti ennätykselliset viisitoista viikkoa Modern Rock -listan ykkösenä. Vielä enemmän yhtyeen luulisi ammentaneen Morphinen musiikista, jossa uhkaavat ja synkeät sävyt tulivat puetuiksi haikeisiin melodioihin. Vaarallisesti nimetty kappale etenee laiskasti kuin siirappi ja sopi hyvin myös poppiradioiden soittolistoille.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Fastballin The Way pompautti kappaleen lopulta listoilta ja Marcy Playground katosi takakujille. John Wozniak antaa edelleen yhtyeelle tekohengitystä ja keikkailee sellaisten supernimien kuin Lit, Sugar Ray ja Everclear kanssa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#13 Silverchair – Freak (1997)

MIKÄ?
1990-luvulla jokainen oli friikki, creeppi tai luuseri. Perässä varttui myös X:n jälkeinen grungejuniorien sukupolvi, joka oli ollut liian nuori kuulemaan Nirvanaa. Heille Silverchairin ja Bushin hiilipaperikloonit Cobainin maneereista menivät täydestä. Australialaisyhtye nauttikin lopulta enemmän menestystä kuin suurin osa grungen jalanjäljissä tarponeesta varttialternativesta, mistä kunnia kuuluu ihan onnistuneille biiseille. Omaperäisyydestä bändiä ei ole koskaan voinut syyttää.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Silverchairin myöhemmät albumit ovat Yhdysvalloissa hädin tuskin mahtuneet sadan myydyimmän joukkoon, mutta kotimaassaan Australiassa yhtye on edelleen kova nimi. Pelkkä aussimyynti ei silti selitä Silverchairin olemassaoloa. On olemassa postgrunge-reliikkien kasti, jota tietyt kuluttajasegmentit pitävät edelleen hengissä, ja joka 1990-luvulla tuotti toinen toistaan degeneroituneempia kopioita itsestään. Stone Temple Pilotsin, Creedin ja Nickelbackin jälkeen seurasi Backstreet Boys ja silloin tervejärkiset meistä luovuttivat. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Third Eye Blind – Semi-Charmed Life (1997)

MIKÄ?
Third Eye Blind on listallamme poikkeus, koska debyyttialbumilta irtosi postgrungen ilmastossa peräti kolme isohkoa pophittiä. Semi-Charmed Life oli näistä isoin, metamfetamiinin käytöstä ja suihinotosta lallatteleva punkpoppis, joka pääsi radiosoittoon vain parin sanan sensuroinnilla. Ei, en minäkään aikanaan kuunnellut näitä sanoja. Lauluntekijä Stephan Jenkins sanoi tavoitteenaan olleen sanfranciscomaisen version tekeminen Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta. Näin kaukaa kierosti katsoen biisiä pitäisi kai vihata, kuten Counting Blue Carsiakin, mutta jotain hellyttävää Jenkinsin lähderehellisyydessä on, Semi-Charmedin tarttuvuudesta puhumattakaan. Kuuntelisin huomennakin, mutta en Jenkkilässä, sillä siellä biisi lienee jokaisten kotibileiden riesa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Oikeastihan tässä jutussa olevista bändeistä monikaan ei hajonnut, vaan tauollakin olleet palasivat takaisin. Aina löytyy Jenkkilästä jokin pikkunurkkaus, jossa vanhan radiohitin soittamalla saa sivutuloja. Third Eye Blind on kuitenkin pärjännyt monia muita kaupallisesti paremmin: neljäs studioalbumi Ursa Major (2009) käväisi jopa Billboardin kolmosena. Stephan Jenkins ilmoitti silti viime kuussa, että seuraava levy tulee olemaan bändin viimeinen. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#15 Semisonic – Closing Time (1998)

MIKÄ?
Antropologian ja Monty Pythonin opintojaan auliisti ilmaisussaan viljelevän Trip Shakespearen raunioille perustettu, Minneapolisista ponnistava Semisonic toi postgrungen äänimaisemaan tujauksen näsäviisauteen taipuvaista ja korkeakoulutettua amerikkalaista collegerockia; pienen sellaisen lähinnä tuotanto- ja soittopuolella. Closing Time on sydänverellä kirjoitettu ja täyttäisi nykyisetkin, Vain elämää -sarjan puitteissa määritellyt aitouden vaatimukset. Laulaja Dan Wilson teki sen tuloaan tekevälle lapselleen. Biisi yhdistää thirtysomething-henkisen fiilistelyn ja Seneca nuoremman musiikkiin, jota vanheneva mies soittaa kuunneltuaan nuorena Pixiesiä ja seattlelaisia kitarankurittajia. Julkaisuvuonaan Grammy-ehdokkuudenkin saanut Closing Time dominoi keskitien rockia soittavia radioasemia vuonna 1998 ja soi varmasti FM-aalloilla päivittäin tänäkin päivänä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Closing Time oli Semisonicin ison hitti. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen levynsä, mutta suosio varsinkin Yhdysvalloissa oli mennyttä. Dan Wilson lähti soolouralle, mutta löysi suuren suosion lauluntekijänä. Hän on tehnyt biisejä muun muassa Dixie Chicksille, Jason Mrazille ja Adelelle. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä listalta puuttuu? Local H:n Bound for the Floor? Collective Soulin Shine? Our Lady Peacen Superman’s Dead? Tonicin If You Could Only See? K’s Choicen Not An Addict? Fuelin Shimmer? Mikä oli oma postgrunge-suosikkisi – ja -inhokkisi? Kerro se jutun kommenteissa!

Kuu on inspiroinut muusikoiden lisäksi elokuvantekijöitä, kuten Georges Mélièsiä, jonka Le voyage dans la lune valmistui vuonna 1902.

Kuukuume oli 1960-lukulainen ilmiö eikä sitä podettu kuin runsas vuosikymmen. Neilin ja Buzzin laskeutumisesta Rauhallisuuden mereen ei mennyt neljääkään vuotta viimeiseen miehitettyyn kuulentoon ja Apollo-ohjelman lopettamiseen.

Tästä toistaiseksi viimeisestä, Apollo 17:n suorittamasta kuuhun laskeutumisesta tulee tänään kuluneeksi 40 vuotta. Koska ihminen on romanttinen ja lyhytmuistinen olento, on miehitettyjen Mars-lentojen ohessa puhuttu vakavissaan myös kuuhun palaamisesta. Puhumattakaan niistä yrityksistä, jotka suunnittelevat ökyturismin viemistä nextille levelille.

Kuulennot ja avaruusmatkat ovat kiinnostaneet myös muusikoita. Kun R.E.M. kunnioitti Andy Kaufmania, se ei voinut olla tuomatta esiin ikivanhaa teoriaa kuulentojen lavastamisesta Hollywoodissa. Tasmin Archerille Eaglen lento merkitsi täyttymystä, jota ei koskaan tullutkaan; jäimme sen sijaan maan pinnalle kitumaan. Buffy Sainte-Marie tuntui uskovan, että galaksin toiselle puolelle matkattuaan valkoinen mies löytäisi vain tasan samat viisaudet, jotka maan alkuperäiskansat ovat tunteneet jo kauan ennen häntä.

Tämä soittolista jättää edetessään alun avaruusefektit ja jännityksen taakseen. Dominoivaksi tunteeksi kehittyy lievä melankolia. Sitä voisi kuvitella astronauttien tuntevan, kun he irtautuvat maan vetovoimasta ja edessä on monta päivää kellumista ja koti-ikävää. Emme lennä suorinta reittiä, mutta kuuhun päädymme mekin. Kuuta ihmisen mielentilojen kuvajaisena käyttävät laulut jäivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pois.

Listaa kannattaa kuunnella etenkin pitkinä talvi-iltoina samalla tähtitaivaalle katsellen, jos näyttävä sellainen sattuu kaartumaan pään ylle. Mikäpä estäisi haaveilemasta kuussa tai pitemmällä käynnistä. Kunhan sitä ei vain tarvitsisi tehdä työkseen.

KAHDESSA TUNNISSA KUUHUN!

1. NASA – Apollo 11 Excerpt 9
2. The Byrds – Armstrong, Aldrin and Collins
3. Allo Darlin’ – Neil Armstrong
4. Space – Fasten Seat Belt
5. Joe Meek – Orbit Around the Moon
6. The Flaming Lips – They Punctured My Yolk
7. Mercury Rev – A Kiss from an Old Flame (A Trip to the Moon)
8. Brian Auger & Julie Tippetts – Rope Ladder to the Moon
9. Rauli Badding Somerjoki – Ihminen menee kuuhun
10. Jonathan King – Everyone’s Gone to the Moon
11. Jethro Tull – For Michael Collins, Jeffrey and Me
12. The Doors – Moonlight Drive
13. R.E.M. – Man On The Moon
14. The Moody Blues – Gypsy
15. Miljoonasade – Lapsuuden sankarille
16. Franco Battiato – Via Lattea
17. The Police – Walking on the Moon
18. Tasmin Archer – Sleeping Satellite
19. John Stewart – Armstrong
20. Adrian Belew – The Man in the Moon
21. Eels – Climbing to the Moon
22. Jarkko Martikainen – Ampukaa mut kuuhun
23. Neil Young – Ride My Llama
24. Grinderman – Man in the Moon
25. Laura Nyro – Man in the Moon
26. Anna Ternheim – Fly Me to the Moon
27. Baby Bird – Neil Armstrong
28. Johanna Billing – This Is How We Walk on the Moon
29. The Church – Under the Milky Way
30. Prefab Sprout – Moon Dog
31. Elton John – Rocket Man (I Think It’s Going to Be a Long Long Time)
32. Electric Light Orchestra – Ticket to the Moon
33. Christopher Cross – Arthur’s Theme (Best That You Can Do)
34. Radiohead – Sail to the Moon
35. David Bowie – Space Oddity
36. Buffy Sainte-Marie – Moonshot
37. Jimmy Webb – The Highwayman
38. Sun Kil Moon – Space Travel Is Boring
39. Brian Eno – An Ending (Ascent)
40. Gil Scott-Heron – Whitey on the Moon

Kuuntele soittolista tästä.

Kari Tapio – mies, ääni ja viikset.

Kantria käännöskappalesarjassa ja Valkeissa helmissä: onko Nuorgamista tulossa keski-ikäisten cowboyhattuisten asuntola? Kesällä varmaan twiittaamme Orimattilan kantrifestareilta ja huojumme Freukkareiden keikoilla muulloinkin kuin vain joka toinen kuukausi…

Leikki leikkinä. Perjantaina tuli kuluneeksi kaksi vuotta suomalaisen kantrin tunnetuimman äänen, Kari Tapion poismenosta. Mies tuntui kiteyttävän monille myös tämän genren olemuksen, vaikka hän itse levytti kantria suhteellisen vähän. Kantri on ennen kaikkea Persoonien musiikkia ja ehkä siksi Kari Tapio onnistui kaiken kokeneella, luotettavan tuntuisella äänellään jättämään tämän pysyvän mielikuvan kuulijoihin.

Kantri on vakava asia, paitsi silloin kun se ei ole. Olosuhteisiin nähden Suomessakin on tehty monia hyviä genren kappaleita, vaikka ajoittain olemme lipsuneet sinne huumorin auvoisaan ojaan. Kari Tapion parhaimmistoon kuuluvien biisien rinnalle on valikoitu yhteensä 44 kappaletta suomikantria ja sen alagenrejä: enimmäkseen helmiä, muutamaa tasonvaihtelua unohtamatta ja välillä vähän Lännen kautta koukaten.

Soiton saa aloittaa, kunhan ensin on siteerattu JJ & Lännenmiehiä:

”Ootko valmis kantriin, vaikka jatsi taidetta on?”

KANTRI SOIKOON

1. Kari Tapio – Texaco taksi parturi baari
2. Tapio Rautavaara – Kylmää vettä
3. Olavi Virta – San Antonion ruusu
4. Rita Elmgren – Päivän työ
5. Anita Kuusi – Seitsemän päivää
6. Jarno Sarjanen – Nukkekoti
7. Pate Mustajärvi – Yksi vain ei tuu
8. Seppo Närhi – Vieraat huoneet
9. Samettivallankumous – Ameriikka
10. Agents & Jorma Kääriäinen – Mä elän vieläkin
11. Jukka Raitanen – Lumikenttien kutsu
12. Kari Tapio – Tää kaipuu
13. Mikko Alatalo – Tuleeko tästä mitään?
14. Tapio Heinonen – Korttihai
15. Matti Heinivaho – Arosusi
16. Mikko Alatalo – Elämisen tahti
17. Hukkaputki – Kantri soikoon
18. Sleepy Sleepers – Kantri tulee kantri tappaa
19. Kantri-Antero & Rahtarit – Unelmien rekka
20. Jaakko Salon yhtye – Uuno Turhapuro muuttaa maalle (Kantri-Uuno)
21. Vanha Isäntä – Onkimiehen blues
22. Fredi – Saarnaaja
23. Jukka Raitanen – Huuto kiven sisältä
24. Jussi Raittinen – Tulkaa mukaan
25. Juice Leskinen – Kaavilainen countrytähti
26. Topi Sorsakoski – Kannukseen
27. Matti Esko – Santa Fe
28. Freud Marx Engels & Jung – Danny Show
29. Country Express – Daddy Frank (The Guitar Man)
30. Arto Sotavalta – Lähde mukaan
31. Mika ja Turkka Mali – Yhtiön laulu
32. Marko Haavisto & the Hanks – Kukaan ei kaipaile mua
33. Eija Merilä – On kaikki ennallaan
34. Jussi Raittinen – Vanhat sydänsurut
35. Tuomari Nurmio – Kurjuuden kuningas
36. Jyrki Härkönen – Tällaisia muistoja tahtonut en
37. Tarja Merivirta – Sateenkaari sydämessäni
38. Hector – Hei leidi hei
39. Ninni Poijärvi – Silmät kii
40. A.P. Sarjanto – Maailma nukkuu
41. Huojuva Lato – Valtimon Seiska (Perusarvot kunniaan)
42. Jarno Sarjanen – Takkulan baari
43. Kullervo Kivi & Gehenna-Yhtye – Toiset on luotuja kulkemaan
44. Elina Salo ja Lapset – Lähdetään Korkeasaareen

Kuuntele soittolista tästä.

Johnny Cash ei usko Jussi Raittisen varoituksia.

Eurooppalainen country on joskus aika vaikea yhtälö. Country-musiikilla on vankka suosio joillain alueilla, kuten Iso-Britanniassa ja Irlannissa sekä Norjassa, mutta laadulla tai edes kiinnostavuudella ei niillä syntyvää musiikkia ole pilattu.

Paitsi se yksi norjalainen country-biisi, jossa lauletaan siitä miten joku näki elämänsä ensimmäistä kertaa mustan miehen jonkun länsirannikon kylän rautatieaseman raitilla. Se oli kiinnostava.

Suomessa on aina ollut mainittuihin alueisiin verrattuna aika hiljaista country-rintamalla. Kukaan ei ole tullut countrylla suosituksi. Monet jo valmiiksi suositut artistit ovat kylläkin välillä levyttäneet countrya: Kari Tapio, Tapio Rautavaara, Jussi Raittinen, Rauli Badding Somerjoki…

Hank Williamsin, Johnny Cashin ja Willie Nelsonin muodostamasta countryn Isä, Poika ja Pyhä (piipun) Henki -kolminaisuudesta eniten suomennoksia on tehty Johnny Cashin kappaleista. Cashin klassikoiden sanoituksia on lokalisoitu luovasti ja välillä jopa onnistuneesti.

#1 Inkeri Ketola – Tyttö kehräsi (I Walk the Line)

”Näin tyttö ootti aina hartaammin
ja kehräämöstä syntyi tehdaskin
on töissä miestä, naista tuhansin
ja tyttönen, hän kehrää vain.”

Alun perin: Johnny Cash kirjoitti kappaleen rakkauden ja uskollisuuden tunnustuksena tuoreelle puolisolleen. Tarkoitus oli sanoa, että vaikka tien päällä houkutus kolkuttaa jatkuvasti pukuhuoneen oveen, ei Johnny aio sille ovea avata. Kappale oli Cashin ensimmäinen ykköshitti ja myi miljoonia.

Suomeksi: Kappaleen käänsi Sauvo Puhtila, joka tunnetaan paremmin Saukkina. Tarina käsittelee yhä miehen ja naisen suhdetta, mutta nyt siihen on saatu ympättyä mukaan Finlaysonin tai vastaavan yrityksen syntyhistoria. Mies lähti laivalla maailmalle, ehkä Michiganiin kaivoksille tai jotain, ja nainen jäi kehräten odottamaan. Aikaa kului ja lankaa syntyi niin paljon, että oli pakko hankkia pääomaa ja perustaa tehdas. Niin helppoa se on, kun sen osaa. Mies tuli takaisin ja sai töitä rakkaansa vapriikista. Pisteet kotiin sovittajille pienestä ja naiivista melodianpätkästä, jota suomalaisessa versiossa viljellään. Kyllä Cash hämmästyisi.

Inkeri Ketolan ura laulajana oli lyhyt. Se kesti vuodesta 1959 vuoteen 1962. Hän lopetti ammattimaisen laulamisen epilepsian vuoksi, mutta aika puoliammattilaistasolla se oli siihenkin saakka ollut, koska 1960-luvun alussa ei juuri kukaan vielä tienannut elantoaan iskelmää laulamalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Esa Niemitalo – Kivi on kylmä sisältä (Wreck of the Old 97)

”Kun kerroin niille, että aioin mennä heti duuniin
ja muuttaa elämäni täydelleen
ne ajoi pois ja paperini paiskasivat uuniin
en saanut jäädä edes eteiseen”

Alun perin: Yksi 1920-luvun varhaiscountryn suurimpia hittejä, jonka Cash levytti esikoisalbumillaan. Helvetillistä vauhtia posottavan junakuskin tarina pohjautuu Virginiassa vuonna 1903 tapahtuneeseen onnettomuuteen ja pitää sisällään graafisen yksityiskohdan: ”Scalded to death by the steam”.

Suomeksi: Esa Niemitalosta piti hienon baritoniäänensä takia tulla ”Tapio Rautavaara jr.”, mutta monipuolinen työmies muutti 1970-luvulla Ruotsiin. Siellä alkoi sivu-ura kantrimuusikkona. Nämä levyt tehtiin omakustanteina aina yhdellä otolla soitettuja biisejä ja kotona liimailtuja kansia myöten. Kakkosalbumille Elämän korttipeli käännettiin Johnny Cashia kaksikin kappaletta: Wreck ja Folsom Prison Blues.

Wreckin käännöksessäkin on hirveän hikiset paikat, kun juuri linnasta vapautunut kundi astelee sosiaalitoimiston ovesta sisään. Alkuperäisen sanat kokonaan hylkäävä, Cashin syrjäytyneitä kunnioittavaa eetosta tavoitteleva versio on onnistunut. Tuolloin vielä merimiehenä sanoitustöidensä ohella työskennellyt Aappo I. Piippo kirjoittaa sossuahdistuksen ja mielivaltaiset virkamieskäytännöt esille vahvasti. Musiikillisesti versio toimii myös hyvin, vaikkei Cashin At San Quentin -ajan bändin mielipuolista livetikkausta edes tavoitella.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jarno Sarjanen – Kiven sisällä (San Quentin)

”Kai kiven sisään ainiaaksi jään
Mut vankila vain hauska paikka ois
Mies kaipaisi ei enää mihinkään
Jos Hämeenlinnaan vielä päästä vois”

Alun perin: Yksi legendaarisimmista konserttihetkistä, San Quentinin vangeille ensiesitetty vankilahalveksunta. Kyseisellä At San Quentin -livelevyllä sympatiat Cashin ja vankiyleisön välillä kuuluvat niin vahvasti, että Cash olisi varmasti voinut saada aikaan mellakan niin halutessaan. Fiksu mies kun oli, niin tyytyi esittämään biisin kahdesti peräkkäin.

Suomeksi: Junnu Vainion melko tuoreen käännöksen levytti ensin Tapio Rautavaara. Tuskatta se ei syntynyt; lopputulos oli monen lauluoton ja nauhanleikkauksien yhdistelmä. Pääasiassa omiin kappaleisiinsa keskittynyt Jarno Sarjanen, ensimmäinen varsinainen kantritähtemme, versioi käännöksen JP-Musiikin vankilaulukokoelmakasetille vuonna 1981. JP-Musiikki yhdisti mielellään Sarjasen ja Cashin jatkossakin: vuonna 1983 julkaistiin hieman häikäilemätön Country Aces -LP, jonka sisällöstä oli puolet Cashin, puolet Sarjasen esityksiä.

At San Quentin -coverin lähtökohta oli kovin mahdollinen, mutta Sarjanen jos joku pääsi Cashin taajuudelle: mies osasi laulaa vahvasti myös niistä elämänurista, joista hänellä ei ollut kokemusta. Ongelmina ovatkin JP-Musiikin halpisstandardeja noudattava, pieteetillä Rautavaaran versiosta sellaisenaan kopioitu sovitus ja Vainion vankilaluetteloksi muuttuva sanoitus. Cashin sappea ei Suomessa olisi kuitenkaan uskallettu levyttää sellaisenaan, joten Vainion huumorimauste on ymmärrettävä vaihtoehto. Lopun punchline saattaa mennä joiltain nykykuulijoilta ohi, sillä Hämeenlinnan naisvankilan viimeinen jäänne, ainoastaan naisten käytössä ollut sellirakennus, purettiin vuonna 1976.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jussi Raittinen – Syöpäsairaala (Folsom Prison Blues)

”Muistan pienenä mä kerran neuvon äidiltä näin saan
’Oma rakas pieni kulta, älä ryhdy polttamaan!’
Mutta huvin vuoksi kerran mä tartuin tupakkaan
Siitä sain mä keuhkosyövän, en tule koskaan toipumaan”

Alun perin: Cash kirjoitti kappaleen palvellessaan Yhdysvaltain ilmavoimissa Länsi-Saksassa. Soltuille oli näytetty valistamistarkoituksessa elokuva Inside the Walls of Folsom Prison. Biisi on yksi vahvimmin Cashin taiteilijanuraa määrittävistä biiseistä, ei vähiten kuolemattoman ”I shot a man in Reno just to watch him die” -heiton ansiosta.

Suomeksi: Cashin kappale sai ehkä alkunsa valistuksesta, mutta lopputulos ei kuulostanut kukkahattuiselta asennekasvatukselta. Sen puolen hoiti kotiin Cashin tietämättä Raittinen tällä tupakan ja äidin neuvojen huomiotta jättämisen vaaroista kertovalla laululla. 1970-luvun Suomessa ei olisi uskallettukaan julkaista sosiopaatin tarinaa sellaisenaan, vaan laulun kertojasta piti tehdä pimeätä pelkäävä rassukka, joka ei edes naista meinannut saada tai uskaltanut lähteä kavereiden kanssa kaupungille. Ja sitten poltti röökin ja kuoli siihen! Tekstin käänsi videossa steel-kitaraa soittava Roy Rabb.

Cashin kertoja ei tunnu katuvan muuta kuin kiinnijäämistään, mutta Raittisen käännöksen päähenkilö katuu syntymäänsäkin. Kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti lokalisoitu 1950-luvun oikeistolaisista Yhdysvalloista 1970-luvun vasemmistolaiseen Suomeen. Jenkki-outlaw:sta tuli suomalainen peräkammarinpoika.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rauli Badding Somerjoki – Kun ei, niin ei (The Ways of a Woman in Love)

”Nyt vihdoinkin sen käsitin
mä sinut menetin
en pääse mokkasiineihin
sen toisen kaverin”

Alun perin: The Ways of a Woman in Love ei ole Cashin oma kappale, vaan sen takana ovat itsekin Sunille samoihin aikoihin sinkkuja tehnyt Bill Justis ja myöhemmin samettisesta laulutyylistään tunnetuksi tullut countrypolitan-suuruus Charlie Rich. Cashin versio meni listakakkoseksi vuonna 1958. Se oli yksi Cashin noin puolesta tusinasta hitistä sinä vuonna. Aiheesta on olemassa Charlie Richin hieman soulahtahva, jopa jatsahtavakin versio, mutta Cashin on se, joka tunnetaan ja joka inspiroi Rautavaaraa tekemään käännöksen, jota Somerjoki tässä versioi. Funkki pois ja Tennesee Threen klassinen boom-chicka-boom tilalle.

Suomeksi: Rautavaaran käännös on aika suora. Kyse on rakkaansa menettäneestä miehestä, mutta suomalaisessa versiossa kuvaan lisätään luokkakamppailu. Kun kertoja käy iltaisin stalkkaamassa eksäänsä tämän kotona, talon edessä on hieno auto. Kertojan auto on ikäloppu romu. Mysteeriksi jää, miksi kalliin auton omistaja käyttää mokkasiineja. Somerjoen sinkun julkaisun aikoihin hienolla autolla ajavalla jupilla olisi ollut jalassa Sebagon ”dokkarit”, mutta ehkä mokkasiinit olivat kova juttu 1960-luvun alussa, kun Rautavaara sorvasi tekstiä.

Kun ei niin ei oli Somerjoen viimeisiä julkaisuja. Se ilmestyi loppusyksystä 1986 ja Somerjoki kuoli 14.1.1987. Uuden lp-levyn tekeminen jäi kesken.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tapio Rautavaara – Yölinjalla (I Walk the Line)

”On mutka pimeässä aina arvoitus
ja linjan pelastaa vain vaaran aavistus
ja öinen kiitotie niin usein liukas lie
kun ajan vain yölinjallain”

Suomeksi: Yölinjalla oli pitkään merkitty kokonaan Rautavaaran nimiin ja kappaleen Wikipedia-sivulta löytyy yhä tällainen maininta:

”Edelleenkin esiintyy näkemystä, että Cashin ja Rautavaaran laulut eivät ole sama sävellys. Rautavaaran kappale poikkeaa alkuperäisestä sekä melodialtaan että rytmiikaltaan: sen voisi sanoa olevan variaatio (ei käännösversio) Cashin kappaleesta. I Walk The Linessa ja Yölinjassa on samat säestyssoinnut, eikä säestyssoinnuilla ole tekijänoikeudellista suojaa.”

Aika epätoivoista. Korjatut tekijätiedot olivat voimassa vuodesta 1962 vuoteen 2008, jolloin Kulkurin taival -boksi julkaistiin.

Yölinjalla oli alun perin Rautavaaran levyttämän Kun ei niin ei -sinkun b-puoli, mutta siitä tuli a-puolta isompi hitti. Rautavaaran sanoituksella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen rakkauslaulun kanssa, vaan se rakentaa romanttista rekkamiesmyyttiä perinteisimmällä mahdollisella tavalla, countryn kautta.

Hauska yksityiskohta Rautavaaran vuonna 1962 levyttämässä versiossa on, että hän aloittaa jokaisen säkeen hymisemällä. Johnny Cash teki saman saadakseen kiinni säkeiden modulaatioista. Rautavaara levytti kappaleen toisen kerran vuonna 1965, ilman hyminöitä.

Video ei ole enää saatavilla

Ystävyydestä syntyi pioneerityötä ja klassikkokappaleita.

Keskiolutkuppilassa tunnelma on jähmeä. Enosta, Kannukselta, Pellosta ja Pudasjärveltä Helsinkiin muuttaneet miehet tappavat aikaa, murahtaen välillä toisilleen väsähtäneesti. Joku lehteilee Hymyä ajatuksissaan. ”Tuore joulukuun 1971 numero. Ennen lehdessä vilisi paljon tekstiä, nyt on kuin lihatiskillä kävisi. Oikeita aiheita sentään mukana, kuten ainainen maaltapako. Kotona vanhusten luona olisi hyvä käydä. Mitä minä täällä? Eilen kiersi huhua tehtaan lopettamisesta.”

Jukeboksi ainakin on tuliterä. Muutaman vuoden päästä siitä soivat yhä enemmän itsesääliin vajonneet iskelmät. Nyt soi kuitenkin jotain vähän aikaa sitten Amerikasta näihin oloihin muokattua, joka saa miesten hyväksynnän. ”Se on Sarjanen, Maunulasta”, osaa joku sanoa. ”En mä siitä muuta tiedäkään. Ei taida oikein kukaan tietää.”

Kliseet ovat tuttuja, mutta joistain asioista on puhuttava mahdollisimman suoraan.

Video ei ole enää saatavilla

Syksyn sävel 1971: ainoa jäljelle jäänyt esitystallenne keikkaelämää vältelleestä Jarno Sarjasesta.

Pienen pojan haaveet on moneen kertaan versioitu klassikko, jonka myötä kantri viimeinkin iskee kyntensä Suomen kamaraan. Jarno Sarjasen esikoisalbumilla ja muulla tuotannolla on kuitenkin paljon muuta annettavaa. Kun debyyttilevy julkaistiin viimein uudelleen pian Sarjasen kuoleman jälkeen vuonna 2009, saattoi huomaamatta jäädä eräs seikka: albumi on harvinaisen eheä kokonaisuus, jollaisia Suomessa oltiin vuoden 1971 loppuun mennessä julkaistu vasta kahden käden sormilla laskettava määrä.

Sarjanen oli jo saanut meriitteihinsä ensimmäisen suomalaisen kantrisinglen, Nukkekodin. Miehen esikoisalbumi on myös Suomen ensimmäinen yksittäisen artistin tekemä kantrialbumi (Jussi Raittisen koordinoima eri esittäjien Kantri ilmestyi joitakin kuukausia aiemmin). Biisikeskeinen juttusarjamme tekee näillä perustein toisen poikkeuksensa ja haastattelee albumin tiimoilta Kari Kuuvaa, maineikasta pitkän linjan laulunkirjoittajaa, joka kirjoitti valtaosan albumin kappaleista.

Ystävystyminen, yhteistyö ja ramppikuume

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1966.

Cantores Minores -poikakuorossa musiikkiuransa aloittanut Sarjanen ja aloitteleva lauluntekijä Kuuva tapasivat ensimmäisen kerran Fennada-Filmin vanhoissa tiloissa Kulosaaressa vuonna 1964. Taloa käytti muiden bändien ohella treenipaikkanaan myös beatcombo Willy and the Wanderers, jonka solistina ja komppikitaristina Kuuva toimi.

”Olimme Jarnon kanssa ensitapaamisesta lähtien ns. bestikset. Huumorimme, elämänfilosofiamme ja musiikkimakumme olivat hyvin samankaltaisia. Varmaankin ensimmäinen yhdistävä tekijä meillä oli kiihkeä Elvis-fanitus. Muut asiat tulivat mukaan sitten pikkuhiljaa. Jo varhain tuli selväksi, että meistä kumpainenkin oli ahkera lukumies.”

”Jarno ei varsinaisesti bändiini liittynyt, hän lähti vain silloin tällöin seurakseni rundille ja nousi joskus lavallekin komppikitaraa soittamaan.”

”Jarnon esiintymiskauhu oli todella omaa luokkaansa, se tuli ilmi jo Wanderersin aikoina. Kompin sijasta hänen piti soittaa soolokitaraa, mutta jo parin keikan jälkeen hänen oli pakko lopettaa: ramppikuume ei hellittänyt lavallakaan ja hän sekosi välillä sooloissaan perusteellisesti. Traagista tässä oli se, että privaatisti, ihan soittajien kesken, hänet tunnettiin tuolloin ’kaupungin nopeimpana kitaristina’.”

”Keskustelimme tuosta rimakauhusta paljonkin, silloin ja myös myöhemmin. Perimmäistä syytä siihen emme koskaan keksineet. Vain alkoholin avulla hän muutaman keikan levyuransa alkuvaiheessa pystyi heittämään, mutta parin pieleen menneen kostean yrityksen jälkeen hän totesi, ettei edes kannata yrittää.”

Sarjasen maine jäi kulttitasolle ja laajeni pikkuhiljaa vain omien levytysten sekä muiden artistien hänen kappaleistaan tekemien tulkintojen kautta.

”Jarno sisäisti vahvasti sellaisen ajattelun, ettei hän välittänytkään julkisuudesta, eikä ns. tähteydestä. Hän halusi ennen kaikkea olla hyviä levyjä tekevä laulaja-lauluntekijä ja siinä hän kyllä onnistui loistavasti.”

Kuuvaa soolomenestys kutsui Tango pelargonian ja Pikku Ninan myötä jo 1964. Sarjasen kanssa tehtävä musiikki sai odottaa julkaisuaan vielä muutaman vuoden.

The Birth of the Kantri

Countrykappaleita on Suomessa versioitu 1920-luvulta lähtien, mutta itsekirjoitetut kappaleet puuttuivat. Jopa Jussi Raittisen ja kumppaneiden Kantri-LP (jonka tekoon Kuuva ja Sarjanen osallistuivat vuonna 1971) koostui käännöskappaleista, poikkeuksena Kuuvan kirjoittama Nukkekoti, jonka Sarjanen oli levyttänyt jo 1968. Kuuva oli vielä maamme ainoa kantrilaulujen kirjoittaja; vasta myöhemmin 1970-luvulla muut alkoivat tuoda omaa näkemystään esiin.

”Varsinainen kantridiggari minusta tuli jo 12-vuotiaana, kun äitini toi minulle ulkomaanmatkalta tuliaiseksi Eddy Arnoldin LP:n Anytime. Opettelin tuohon aikaan kitaransoittoa ja tuo Arnoldin levy antoi siihen kummasti lisää potkua. Myöhemmin kantridiggaamiseni lisääntyi, kun tutustuin kantriguru Jussi Raittiseen.”

”Kantrilevyjen kuuntelun lisäksi kävimme myös joissakin alan konserteissa (jollaiset olivat Suomessa silloin harvinaista herkkua) ja kerran sain backstagella jopa kätellä silloista suurta idoliani Bobby Barea. Baren levytykset olivat ehkä alussa suurin innoittajani kantrin tekemiseen.”

Maailmalla ensimmäinen rocksukupolvi oli alkanut kaivella populaarimusiikin juuria uuden innostuksen löytämiseksi. Sarjasenkin varhaislevytykset rinnastuvat jossain määrin tähän uuteen countryrockiin. Esikoisalbumin taustabändinä oli Country Boys, Kantri-LP:llä jo esiintynyt Jussi Raittisen Boysistaan muokkaama erikoiskokoonpano. Kaikki kokeneita suomalaisia popmuusikoita, asiaankuuluvana kuorrutuksena Roy Rabbin pedal steel -kitara. Ryhmittymä esiintyi Kuuvan kanssa osuuskuntahipoissa nimellä Jussi, Kari and the Country Boys.

Country Boys vuonna 1971. Vasemmalta Roy Rabb, Jussi Raittinen, Kari Kuuva, Aikka Hakala, Antero Jakoila, Kaj Westerlund.

Jarno Sarjasen esikoiselle laitetut singleraidat (Vapaa oon/Mietin mitä teen ja Bronson) oli äänitetty jo 1970 osin muiden soittajien kanssa. Loput yhdeksän kappaletta nauhoitettiin lokakuussa 1971 Country Boysin voimin muutaman vierailijan avustaessa. Esimerkiksi Pienen pojan haaveiden hienon huuliharppuosuuden soitti Heikki Jäntti.

”Pyrimme taustojen teossa livemeininkiin ja siihen, että jokainen soittaja sai toteuttaa itseään. Runkona meillä olivat alkuperäiset demonauhani, joihin olin päällesoitoilla tehnyt kitarajuttuja ja laulustemmoja. Niitä sitten kuunneltiin, eikä sen kummempia sovituksia meillä sointulappuja lukuun ottamatta ollutkaan. Jos jollekulle tuli hyvä ’koukku’ tai riffi mieleen, sitä tietenkin kokeiltiin. Ja tulihan niitä. Olimme kaikki nuoria, innokkaita, kantrikärpäsen puremia soittajia.”

”Koska Jarno oli paras mahdollinen tulkki hirmuisella fiilingillä syntyneille ensimmäisille kantrilauluilleni (Nukkekoti, Parasta mielestäni), oli valtava ilo tehdä niitä hänelle lisää. Eikä tietenkään vähiten siksi, että olimme myös mitä parhaimpia ystäviä!”

Kuuva itse soitti albumilla komppikitaraa ja hänen selvästi kuuluviin miksatuista taustalauluosuuksistaan kuuluu aito innostus.

Kantrin syvin olemus

Kuuva kirjoitti Sarjasen esikoisalbumille omin voimin kymmenen kappaletta. Loput kaksi (Mietin mitä teen ja Paikkakunnan putkassa) syntyivät Sarjasen kanssa yhteistyönä. Hirtehinen avausraita Tässä vielä eletään maksimoi viljelijähahmonsa kurjuuden niin, että kuulijaa alkaa väkisinkin naurattaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Vakavaa suhtautumistamme kantriin kuvastaa kai se, ettei Jarnon ensikiekolla juuri huumoria viljellä. Tässä vielä eletään on ainoa parodinen kappale levyllä, ellei sitten Paikkakunnan putkassa -krapulalaulustamme halua niitä piirteitä löytää. Myöhemmissä kantribiiseissäni on huumorin pilkettä hieman enemmän.”

Tango pelargonian väärintulkinnan jälkeen kuulijat olivat muun tuotannon myötä oppineet tuntemaan Kuuvan humoristina, vaikka se olikin vain osa totuudesta. Tässä vielä eletään on tarpeellinen muistutus siitä, ettei kantriakaan kannata ottaa liian vakavasti. Sitten loppulevy voi hiljentyä musiikkilajinsa edessä, kuten peruskiveä muuratessa kuuluu tehdäkin.

”Jarnolle tekemäni laulut olivat jo tekovaiheessa kantriksi tarkoitettuja. Koska olin niitä tehdessäni ajatellut nimenomaan häntä, oli Jarnon helppo heittäytyä tunnelmaan, mutta myös antaa teoksiini se viimeinen ja ratkaiseva silaus: ainutlaatuinen Sarjas-soundi.”

Matalalta laulaminen muuttaa monien äänet etäisiksi ja kylmiksi. Sarjasen laulu on tällöinkin lämmin, pehmeä ja erittäin inhimillinen.

”Jarno oli innokas Elvis-fani. Jos kuuntelee hänen fraseeraustaan, niin Elviksen vaikutuksen kyllä löytää. Kantriosastolla Jarno vannoi alkuaikoina Bobby Baren letkeän laulutyylin nimeen. Myös kanadalainen folkartisti Gordon Lightfoot oli Jarnon esikuvia.”

Sunnuntaiaamun melankolia on Kuuvaa ja Sarjasta parhaimmillaan. Laulun rakenne on vähäeleisen dramaattinen: kertojan aution kaupungin kuvailu paljastuu välttelyksi, kun tämä viimein väliosassa myöntää, mistä on kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

”Sunnuntaiaamu syntyi kuin itsestään Töölönlahden rannalla tekemäni varhaisen aamukävelyn tuloksena. Sekoitin tunnelmakuvaukseen omia muistojani erään seurustelusuhteen päättymisestä ja hyvinhän se toimi. Tämä on yksi suosikeistani levyllä.”

”Tulen entisen rakkaani luota mä pois
Luku päättynyt yksi taas on
vaikka luulin sen jatkuvan, niin jatkuvan
Aamu on kaunis kuin totta ei ois
että syömmeni itkee
ja auringon toivoisin sammuvan, pois sammuvan”

Sarjanen ei kuulosta siltä, että torjuisi tai kiroaisi aurinkoa pois. Hän on murtuneimmillaan ja kuitenkin äärimmäisen sympaattinen. Tälle miehelle tarjoaisin lohtupullon. Vaan jotkut asiat on hiljaa yksin kituutettava.

Mietin mitä teen, Juo maljas pois, Nyt uskon viimeinkin, Bronson; hienouksia albumilla riittää. Pikatien tekijä on kirjoittajan mielestä kenties sen aliarvostetuin hetki.

Video ei ole enää saatavilla

”Pikatien tekijän innoittajana on varmasti ollut Jimmy Webbin musiikki, jota ihailen suunnattomasti. Vieläkin webbmäisempi lienee Matti Eskolle tekemäni samankaltainen laulu Pikateiden lapset.”

”Mä pikatietä teen, se johtaa jonnekin
helteeseen jäin töihin niin kuin toisetkin
ja määränpäätä tien mä edes tiedä en
mä muiden kanssa hiljaa etenen

Joskus mietin miksi muille tietä teen
miks’ omaa tietäin alkaa voi en uudelleen”

Pikatien tekijä on suomalainen Wichita Lineman. Asfaltinlappaaja ei kiipeä pohtimaan yksinäisyyttään puhelinpylvääseen kuten Webbin kaapelinkorjaaja, vaan pysyy rikkonaisena muiden rinnalla koko ajan raataen. Biisissä on mausteena Webbin eteerisyyttä, joka tuntuu vievän sitä kantrin rajojen ulkopuolelle.

Suomipop oli nousemassa kansainväliselle tasolle. Sama tapahtui välittömästi suomikantrin kohdalla. Kaj Westerlundin basso soi korkealta ja pitkin koko nuottiviivastoa kuin McCartneylla. Roy Rabbin steelkitara nostaa jalat asfaltista. Jani Uhlenius soittaa pianojuttuja, jotka kuullaan myöhemmin Abban Dancing Queenilla.

”Tuskin enää kuljen täällä milloinkaan
teen tietä vain mä tuntemattomaan”

”Jokin laulu jää kai soimaan”

Jarno Sarjanen kertoi esikoisalbumin julkaisun jälkeen YLE:n tekemässä haastattelussa, että ulkomaille oli meneillään pieniä viritelmiä. Kuuva kumoaa tämän.

”Se Jarnon väite, että olisin saanut Bobby Barelle myytyä Nukkekodin, on kyllä legendaa. Raittisen Jussi tosin soitti kappaleen Barelle RCA:n konserttijatkoilla ja Bare kohteliaisuudesta sanoi pitäneensä siitä.”

”Pienen pojan haaveet olisi saattanut pärjätä hyvin esimerkiksi Ruotsissa, mutta levy-yhtiöt ja kustantajat eivät tuohon aikaan juurikaan ulkomaanmarkkinoihin satsanneet.”

Tämän jutun aloittanut tuokiokuva ei sekään ollut kovin totuudellinen. Suomikantri jäi vuonna 1971 lähinnä muusikkopiirien kuunneltavaksi. Syksyn säveleen osallistunut melankolisen toiveikas Pienen pojan haaveet sijoittui seitsemänneksi. Sarjasen debyytistä tuli keräilylevy pian ilmestymisensä jälkeen.

Tänään Sarjasen ja Kuuvan kappaleet elävät Suomessa. Pienen pojan haaveet on laulukirjoissakin. Suosittu on myös esikoisalbumin päättävä kulkuriromanttinen Vapaa oon, jonka Liljan Loisto versioi viime keväänä. Merkittävimmän työn biisien suosion kannalta teki ne vuonna 1977 levyttänyt Jukka Raitanen.

”Raitasen versioita arvosti kovasti Jarnokin. Hänestä oli hienoa, että Jukka kävi niitä keikoilla esittämässä hänen puolestaan. Vaatimaton Raitanen taas nimitti itseään mielellään ’Vara-Sarjaseksi’.”

Sarjasen seuraava studioalbumi Sarjastus (1977) sisälsi vain hänen itsensä kirjoittamiaan kappaleita. Kuuvan lauluja hän levytti jatkossakin, koko uran ajalta niitä kertyi yhteensä 20.

Kun Sarjanen palasi studioon parin vuosikymmenen levytystauon jälkeen vuonna 2008 tehdäkseen muutaman uuden biisin Rocket Recordsin kattavalle urakoosteelle, alkoi taas tapahtua. Kuuva ja Sarjanen ryhtyivät suunnittelemaan yhteisen levyn tekemistä. Enempää ei ehditty, koska Sarjanen menehtyi yllättäen leukemiaan helmikuussa 2009.

”Suunnitelmamme oli, että tekisimme muutaman biisin yhdessä ja loput olisivat olleet sitten puoliksi Jarnon, puoliksi minun laulujani. Tuolle levylle tarkoitettuja kappaleitani ilmestyy varmasti tulevilla omilla levyilläni.”

”Jarnon kuolema oli minulle sellainen järkytys, että surutyö jatkuu edelleenkin. Uskoisin, että sellaista ystävää, kuin Jarno oli minulle, harvoin ihmiselämässä kohtaa.”

Jarno Sarjanen ja Kari Kuuva vuonna 1994.

”Jarnon ensialbumi kuuluu edelleenkin laulutuotantoni tärkeimpien levyjen joukkoon. Se sisältää joitakin ehdottomasti parhaita biisejäni ja levyn tunnearvo on minulle tietenkin suuri. Aivan varmasti olimme tärkeitä kantrimusiikin uranuurtajia Suomessa. Olen siitä ylpeä ja Jarnon kulttimaine hivelee myös minua.”

Lauluntekijä Kuuva

Kari Kuuvan laulutuotanto käsittää satoja lauluja. Luomme vielä pienen katsauksen hänen uraansa, onhan kyseessä yksi tiheimmistä Valkeisiin helmiin haastatelluista musiikintekijöistä.

”Olen alusta alkaen ollut lauluntekijänä innostunut amatööri, enkä ole kovin paljoa tilaustöitä tehnyt. Yleensä laulujeni lähtökohtana on ja on ollut melodinen inspiraatio. Syntynyt sävellys on sitten tuonut pintaan tunteita ja tunnelmia, jotka olen purkanut sanoiksi. Tällaisia lauluja minulla on ollut kymmenittäin ’pöytälaatikossani’ ja aina kun joku artisti on tarvinnut biisejä, olen kutsunut hänet tai hänen tuottajansa kotiini etsimään sopivia. Mitään hirmuista ammattilaiskirjoittajan rutiinia ei siis ole minulle päässyt syntymään.”

”Ajoittain olen saanut kunnian tehdä tietyille hyville artisteille enemmänkin lauluja. Tällaisia ovat olleet Sarjasen lisäksi Sammy Babitzin, Virve Rosti, Ritva Oksanen, Frederik, Kari Tapio, Matti Esko, Jukka Raitanen… Tällaiset laulut ovat olleet tavallaan tilaustöitä, mutta eivät rutiininomaisia: hyvä ja mieluinen artisti itsessään on toiminut silloin innoittajana ja inspiraation lähteenä.”

Kuuvan soolouralla on ollut pitkään hiljaista. Edellinen pitkäsoitto Ajopäiväkirja ilmestyi 1991.

”Olen saanut juuri uuden levyn aikaiseksi runsaan 20 vuoden tauon jälkeen. Tauko johtuu vuonna 1991 tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, jonka seurauksena murskaantunut selkänikamani keskiselässä korvattiin luusiirteillä ja metallipuristimella. Rankka toipuminen vei koko 1990-luvun.”

”Vasta 2000-luvun alussa aloin uudelleen kirjoittaa lauluja. Itse en kuitenkaan pitänyt tarpeellisena levyttää, koska en enää voinut ammatillisessa mielessä keikkailla.”

”Tuottajaguru Atte Blom kiinnostui kuitenkin pari vuotta sitten songwriter-tyyppisestä materiaalistani siinä määrin, että sai minut houkuteltua pitkästä aikaa studioon. Uusi ’minun näköiseni’ albumi on nyt viilattu valmiiksi ja julkaisuajankohta on helmikuun alussa.”

”Olen todella iloinen siitä, että saan taas julkaistua ominta itseäni. Itse asiassa olemme sopineet kolmesta levystä, joten seuraavaa varten olen jo aloittanut sävellys- ja sanoitustyön.”

Kari Kuuva tarjoaa Nuorgamin lukijoille myös kantrimaistiaisen pian julkaistavalta levyltään!

”Tankki täynnä unelmia on laulu, jonka tein Sammy Babitzinin muistoksi hänen menehdyttyään auto-onnettomuudessa 1973. En saanut sitä jostain syystä silloin levyttää, joten tein sen nyt.”

KARI KUUVA

Syntynyt Tampereella 20. helmikuuta 1946.
Kirjoittanut Suomen äänitearkiston mukaan 367 levytettyä kappaletta (lukema ei sisällä 2000-luvulla levytettyjä)! Tunnetuimmat ovat itse levytetty Tango pelargonia ja Sammy Babitzinin Daa da daa da.
Oma levytysura alkoi vuonna 1964 ja se käsittää toistaiseksi 139 kappaletta.
Kantrikappaleita on Jarno Sarjasen lisäksi syntynyt muun muassa Jukka Raitaselle, Kari Tapiolle, Jyrki Härköselle, Matti Eskolle ja Kake Randelinille.
Mitä musiikkia kuuntelit vuonna 1971? ”Säveltäjänä rakastin hyviä melodioita ja olin tietenkin Beatles-fani. Bändin lopetettua nousivat poplistallani kärkipaikoille muun muassa Elton John ja Gilbert O’Sullivan. Olin myös jo hyvin varhain suuri bossanovan ystävä. Antônio Carlos Jobimin musiikki jaksoi kiehtoa, kuten myös bossan kaupallisemmat sovitukset tyyliin Sérgio Mendes & Brasil 66. Kantrin puolella suosikkejani olivat muun muassa Glen Campbell, Bobbie Gentry, John Denver ja kantri-folkmies Gordon Lightfoot.”
Miltä nykyinen popahtava Amerikan kantri vaikuttaa? ”Sanotaan näin, että ns. popkantri on mielestäni useimmiten kivempaa kuultavaa kuin pelkkä liukuhihnapop. Todella hyvää popahtavaa ja rokahtavaakin kantria alkoivat kehiin tuoda 1990-luvun lopulla esimerkiksi Shania Twain ja Keith Urban, joista pidän kovasti. Minusta on hienoa kuulla myös uuden aallon kantribändejä. Rascal Flatts ja Dixie Chicks ovat tehneet huikeata uraa, ja Eli Young Band, The Band Perry ja Zac Brown Band ovat suuria suosikkejani. Perinteinen kantri säilyy aina, joten uusille raikkaille tuulille on tilaa!”

New Order – kaikki hyvin valtakunnassa?

Stop. Pikakelaus. Play.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: New Orderin paluusingle Crystal antaa vääriä lupauksia loistokkaasta 2000-luvusta. Albumit Get Ready (2001) ja Waiting for the Sirens’ Call (2005) ovat vain ”ihan kivoja”. Se ei riitä, kun joskus on ollut paras. Peter Hook jättää bändin vuoden 2006 Etelä-Amerikan kiertueen jälkeen ja antaa Myspace-kiihkoilullaan varoittavan esimerkin siitä, miten popmuusikkojen ei tule käyttää sosiaalista mediaa. Gillian Gilbert palaa bändiin 13 vuoden poissaolon jälkeen ja se jatkaa…*VOUVAUS*

Ei tämä nyt onnistunut. Kelataan vielä taaemmas.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: Substancen (1987) ja Techniquen (1989) läpimurto antaa ounastella New Orderille suurta menestystä Yhdysvalloissa. Pitkien kiertueiden sijaan bändi julkaisee World in Motionin, umpibrittimäisimmän singlensä, ja keskittyy sivuprojekteihin. Paluu yhteen tapahtuu Republic-albumilla (1993), jonka teon aikana vanhat koulukaverit Hooky ja Bernard Sumner taas riitelevät. Manageri Rob Gretton pitää rivit suorina eikä päästä mediaa kehittyvälle haaskalle. Seuraa lisää sivuprojekteja.

”Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart”

Suosikkibändistään on vaikea luopua. Heikkoina hetkinä sille toivoisi elämää sen loogista loppua pitemmälle. Muulloin sille toivoisi kerronnallisesti tyydyttävää loppua. Minä en mielelläni muistele Rob Grettonin kuolemaa seuranneita 2000-luvun New Order -sotkuja. Ne ovat elämää, säännötöntä ja rakenteetonta kaaosta, eivätkä ne tarjoa tilaisuutta samanlaiseen täyttymykselliseen päätökseen kuin Regret.

Jos omaksun yhtä tiukan linjan kuin ne, jotka paraikaa väittävät, ettei New Orderia voi olla ilman Hookya, niin New Order loppuu vuonna 1993. Ydinnelikosta ei Gillian Gilbertiä ole enää (perhesyistä ja sairauksista johtuen) kuultu myöhemmillä julkaisuilla. Voimme vielä tiukentaa rajausta ja nimetä Regretin viimeiseksi New Order -kappaleeksi. Republicin muut biisit ovat lähempänä bändin sivuprojekteja Electronicia ja The Other Twota ja Hookyn tavaramerkkibasso on niissä vain levytyssopimuksen sanelema lisä.

Republicin tunnelmista heijastuu Factory Recordsin sotkujen aikainen pessimismi ja uskonpuute. Albumi, jonka työnimi oli vitsikäs Carry on New Order, ei naurattanut edes tekijöitään.

Popyhtyeen uran kauniiseen loppuun taivuttaminen on tietenkin vain harhaisen fantasialeikkiä, kirkkaimman mahdollisen viimeisen biisin hakemista. Regret on silti Crystalin valheita parempi loppu, sillä bändin jäsenillä oli vielä 1990-luvulla paljon annettavaa. Electronic, The Other Two ja Monaco julkaisivat laadukkaita levyjä, joista olisi voinut koostaa kolmisen loistavaa New Orderin ysärialbumia. Parempi tämä toisen todellisuuden fantasia kuin Crystalin uutta alkua seurannut pettymys.

”Maybe I’ve forgotten
the name and the address
of everyone I’ve ever known
it’s nothing I regret”

Kuseeko Bernard Sumner bändikumppaniensa juomiin heti suuren paluusinglen alussa? Samuli Knuutin ja Niko Peltosen Nuorgamin torilla yhä kaikuvat äänet varoittavat lukemasta liikoja Sumnerin sanoituksellisiin hajalaukauksiin. Regret kuitenkin kertoo jotain New Orderin tuolloisesta tilasta. Aikuistuminen on uhka, joka pyrkii tuhoamaan popmusiikillisen olemuksesi heti, kun raotat hieman maskejasi. Eikä se sovi New Orderille.

New Order oli kultakautenaan kuitenkin teinimäisen ilkikurinen bändi. Factory Recordsin huolitellun visuaalisuuden taustalta löytyi neljä maanläheistä ihmistä, joiden keikat saattoivat romahtaa epävireiseen sekoiluun aina sen mukaan, kummalle puolelle kolikko kunakin iltana putosi. Sumner muunteli sanojaan alatyylisiksi ja Hooky nähtiin aika ajoin yleisössä kurmottamassa uhoajia, jotka eivät olleet tyytyneet pelkkään suunaukomiseen. Osa siitä arvoituksellisuudesta, jonka olemme New Orderin ympärille rakentaneet, johtuu juuri siitä, ettemme itse nähneet heitä keikalla 1980-luvulla.

Minä rakastan tätä vuosikymmenen vaihteessa häivyntänsä aloittanutta ensimmäistä versiota New Orderista. Regret tuntuu tuotannollisessa puhtoisuudessaan liian aikuiselta, liian ammattimaiselta. Nämä piirteet pysyivät vielä World in Motionista poissa, kiitos John Barnesin välttävän rapsuorituksen. On osuvaa, että Bernard Sumner ihannoi itse Regretissä aikuistumista.

”I was upset you see
Almost all the time
[…]
I was a short fuse
Burning all the time”

Kukapa ei haluaisi aikuistua ja irtautua, jos lähinuoruudessa on vain sekasotkua, vanhoja ystäviä, jotka tunnetaan liian hyvin, ja omia rasittavasti sinkoilevia tunteita. Kaikkein newordermaisimmat sanat ovat kuitenkin kertosäkeessä.

”I would like a place I could call my own
Have a conversation on the telephone”

Kuka muu käyttäisi luontevasti näin banaaleja riimejä tai asettuisi vielä 37-vuotiaana teini-ikäisen asemaan? Ammattimaisuus saa sittenkin särönsä. Jossain on se raja, jolloin Bernard Sumnerin erikoislaatuiset tekstit lakkaavat olemasta viehättäviä oikkuja ja muuttuvat varhaisseniiliyden oireiksi. Olemme vielä sen paremmalla puolella.

Soinniltaan Regret on yllättävän bändiharmoninen. Hookyn basso dominoi sitä pöyhkeästi ja ihastuttavasti. Gilbert ja Sumner vuoropuhelevat introssa ja etenkin Sumnerin C-soinnun ympärillä laiskasti räpeltävä riffi on mahtava; niin yksinkertainen idea, että sitä ei mikään tosikitaristi kehtaisi keksiä. Bändin ainoa muusikko Steve Morris on luotettava, kekseliäs itsensä. Kaikki vielä hyvin, ennen kuin Republic paljastaa muun sisältönsä.

Olemme katsoneet VHS-kasettiamme kuva kuvalta kuin Twin Peaksia. Miltä nyt näyttää tilannekomedia Neworderstory?

Sarja on ollut musiikin maailmassa harvinainen matka pimeydestä valoon. Tätä tarinaa ei muilla bändeillä ole koko uran mitassa tarjota: kuinka musertavan surullisesta menetyksestä voi kamppailla valoon ja normalisoida itsensä – nimenomaan siksi, että omaa olemassaoloaan ei halua redusoida samojen menneiden kohtausten toistoksi – vaikka jotain korvaamatonta puuttuu. Entisten synkistelijöiden tekemä jalkapallokannatuslaulu World in Motion päättää tämän matkan ja saa homman vaikuttamaan vitsiltä. Kuin nerokas televisiosarjan kausifinaali, jossa katsoja laitetaan arvioimaan kokonaisuus uudestaan.

Lopputekstit vilkkuvat. Niiden alla näemme muutaman minuutin tagin, Regretin. Sarjan hahmot näytetään vastuullisina, haalistuvina aikuisina. Kohtaus toimii, koska se on lyhyt ja tämä on juuri sitä, mitä katsoja ei koskaan halunnut hahmoille tapahtuvan. Sitten New Order luikahtaa takakautta pihalle, juuri kun aikuisuus on saamassa siitä otteen.

”It’s the school exam,
the kids have run away”

Käytän vielä viimeisen korttini. Regret on musiikillisesti hyvin Ceremonyn kaltainen ja esimerkiksi niiden kertosäkeet ovat kuin veljeksiä. New Order on itse tiedostanut tämän, sillä 2000-luvulla kappaleet ovat seuranneet keikkaseteissä lähes poikkeuksetta toisiaan. Nuorta, nälkäistä ja tunteiltaan sekaista jässiä katsoo peilistä merkkivaatteisiin pukeutunut nelikymppinen. Molemmat vieroksuvat toisiaan hieman, mutta tiedostavat myös, että toisessa tuntuu olevan jotain tuttua.

!Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart!

– Ian. Sinäkö siinä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Virallinen video unohtuu varmaan monelta heti, kun on nähnyt tämän Santa Monicassa kuvatun… no, katsokaa itse.

Video ei ole enää saatavilla

Heather Small, luumunkivi kurkussa, ananas päässä.

Kun Moving on Upin saksofonisooloa kuuntelee, tuntuu siltä kuin Mike Pickering päästelisi fanfaareja viimeinkin alkaneen popmenestyksensä kunniaksi. Samalla päätyy miettimään miksi M Peoplea ei erityisemmin enää muistella ja miksi Moving on Up ei ole kovin todennäköinen valinta yleis-dj:lle ysäriklassikkoa kaivattaessa.

Vastaus löytyy äkkiä, kun muistaa tätä singleä ja kakkosalbumi Elegant Slummingia seuranneen tuotannon. Pääasiassa huoneenlämpöistä downtempoa, jonka vauhdikkaammatkin tanssiraidat saavat nuoremmilta tutut pilkkakirveet osakseen: tanssimusiikkia niille, jotka eivät pidä tanssimisesta eivätkä musiikista. Tämä mukamas ”aikuisempi” viba lemuaa Moving on Upissa jo hieman. Kajareista kuuluu kolmekymppisten pidättelevyys. Repäisyt on aikanaan tehty ja nyt varotaan sotkemasta kuoseja.

”Mike’s Peoplen” (bändi nimettiin Pickeringin etukirjainten mukaan) lähestymistapa oli kuitenkin ymmärrettävä. Pickering oli itse aloitellut fonin tuuttaamisen kakkosdivarin manchesterilaisbändissä Quando Quangossa ja edennyt Factory Records -yhteyksiensä kautta dj:ksi Haçiendaan nostamaan klubia arvoon arvaamattomaan vuodesta 1986 eteenpäin.

Kun huumesekoiluksi muuttunut meininki sai miehen lopettamaan levynsoiton vuosikymmenen vaihteessa, oli miellyttävämpää perustaa M People laulunkirjoittajakaveri Paul Heardin kanssa ja keskittää kertynyt monipuolinen musiikkiosaaminen kevyempään housemuotoon. On myös muistettava, että Pickering oli ollut A Certain Ration Simon Toppingin kanssa vastuussa Britannian kenties ensimmäisestä houselevystä, T-Coyn Cariñosta.

M People henkilöityi kuitenkin jo Black Boxin Ride on Timen uusintalevytysversiolla kajautelleeseen Heather Smalliin. Kurkkuun luumunkiven pysyvästi saaneen naisen laulu erottuu ja antaa heikommillekin biiseille muistoarvon. Pickeringin musiikkiperinteitä ehkä liiankin kunnioittava yritys tehdä 1970-lukua 1990-luvulla eli yhdistää ”oikeita” instrumentteja housebiittien sekaan, olisi paljon vähäpätöisempi ilman Smallia. Verratkaa joskus, kuinka hän tekee alilaulannallaan M Peoplen Don’t Look Any Furtherista Dennis Edwardsin alkuperäistä inhimillisemmän ja haavoittuvamman.

Moving on Up on sanoitukseltaan tavanomainen ”teit-mulle-väärin-mut-mä-selviän” -biisi. Siitä voi kuitenkin halutessaan lukea uskoa Manchesterin uuteen nousuun. 1980-luvulla kaupunki oli muuttunut hylkybetonirivistöstä Britannian bilekeskukseksi, joka M Peoplen perustamisen aikaan houkutteli joukkoonsa järjestäytynyttä rikollisuutta. Myös Factory Records romahti taloudelliseen mahdottomuuteensa vuonna 1992.

Moving on Up yritti tämän keskellä vakuutella M-kansalaisille, että kyllä tämä vielä klaarattaisiin. Näin kai kävikin, mutta paluuta menneeseen ei Manchesterin ensimmäisellä merkittävällä muusikkopolvella ollut. Aikuisuus alkoi painaa (kuten voimme kuulla myös eräästä toisesta Manchesterin vuoden 1993 popklassikosta), ja innovointi sekä röyhkeä kierrättäminen jäivät nuoremmille. M Peoplenkin suurin menestys rajoittui Moving on Upia lukuun ottamatta Britannian sisäpuolelle.

Silti se on aika hemmetin hyvä biisi. Tätä me lama-aikaan kaipasimme, mutta sopivassa määrin. Joku D:reamin Things Can Only Get Better löyhkäsi yltiöpositiivisuudelta jo ilmestymishetkellään (ennen kuin se valjastettiin osaksi Tony Blairin New Labour -kampanjaa), mutta Heather Smallin ja Mike Pickeringin sopan miellyttävämmät aromit eivät ole vieläkään haihtuneet. Voimme santsata, Veikko Hurstin käsi raottaa jo kantta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ensimmäiseksi brittihousebiisiksi (ja öh, latinohousebiisiksi?) usein mainittu T-Coyn Cariño (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.

Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. Terveisiä vaan Communityn käsikirjoittajille.

Yksi Nuorgamin tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa Nuorgamin kirjoittajan tulkinta tapauksesta.

Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.

Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa Bobby Aroa siteeraten: ”We have a time that’s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”

Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)

”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn’t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”

Laurie Andersonin tunnetuin albumi Big Science on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta United States I–IV -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina United States Live, jonka kakkososan päättää Finnish Farmers. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.

Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. United States alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (Gaius Turunen)

Kuuntele Finnish Farmers Spotifysta.

Asia – Countdown to Zero (1985)

”Do you realize what’s happening in Western Europe?
Norway, Finland, Scotland, England
We’ll be the first to go
Don’t do it”

Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. Geoff Downesin, John Wettonin ja Carl Palmerin superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)

”I just can’t understand why you just moved to Finland
You love that vicar more than words can say
Ask him to pray that I won’t melt away
And I’ll see your face again”

Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä Scott Walkerin perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)

”Howard McNee is living in Finland”

Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen London Calling -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?

Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: Howard McNee is still living in Finland. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

CSS – Left Behind (2008)

“Baby you’ve got me thinking
’Bout things I left behind
A suitcase in Helsinki
Full of things I wanna set on fire“

Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla Gwen Stefania. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä Scatman Johnin tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä Left Behindillä. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta Donkey-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Damon & Naomi – Helsinki (2011)

”A private time we find
In moments lost all kind
Watching birds that fly
Through unknown skies
On these streets too cold to be called a paradise

And no one knows
This time we share
All the thoughts we have
But never dare

Tell them nothing
Just you and me feeling free
In the leaves of grass”

Galaxie 500:n rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin Blue Thunder ja tämä vuotta myöhemmin False Beats and True Hearts -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (Gaius Turunen)

Kuuntele Helsinki Spotifysta.

Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)

”The first is a freak with a masochistic streak
And the second is a kitten up a tree
The third is a flirt with an awful print skirt
And the fourth is pretending to be me
The fifth wears a mac and never turns his back
And the sixth never shows his eyes
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim
He shouldanever been with those guys”

Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja Ritva Saarikon kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien Another Green World ja Before and After Science kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Gene – From Georgia to Osaka (2001)

”From Georgia to Nevada
Helsinki to Ann Arbour
Bring me wonder
Bring me laughter
From Tooting to Osaka”

Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen Libertine-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen From Georgia to Osaka. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies Martin Rossiter vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (Hannu Linkola)

Kuuntele From Georgia to Osaka Spotifysta.

Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)

”The wonderful dexterity of Hannu Mikkola
Makes me want to shake hands with the whole of Finland
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard
Makes me wanna go out and commit mass murder”

Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä The Trumpton Riots. Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. Hannu Mikkolan ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin Tom Stoppardin tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

JJ72 – October Swimmer (1999)

“The grey coats of the infantry
Victims looking for sympathy
The splash of October swimmers
The cheers of Helsinki winners”

JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää Smashing Pumpkinsin surisevat kitarat Joy Divisionin kohtalokkuuteen, Sueden romanttisuuteen ja Jeff Buckleyn teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. October Swimmer on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: “The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered” – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi Mark Greaney päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Finland (1980)

”Finland, Finland, Finland
The country where I want to be
Pony trekking or camping
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
It’s the country for me”

Michael Palinin vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt André Jacquemin, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin Spandau Ballet -laulaja Tony Hadley, kristillisyyteen herännyt Classix Nouveux’n Sal Solo, espanjalainen death metal -yhtye Golgotha, skottilainen indiealisuorittaja BMX Bandits – sekä tietenkin Girlschool. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mountain Goats – Million (1996)

”When I came back from Finland
the taxi took me down the street”
[…]
”And you had questions only a masochist would ask
written all over your big brown eyes”

Maininta John Darniellen johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska Millionin sisältävää Nothing for Juice -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään Sweden. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun Millionin laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: ”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed” ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (Gaius Turunen)

Kuuntele Million Spotifysta.

Cole Porter – Let’s Do It, Let’s Fall in Love (1928)

”The Dutch in old Amsterdam do it
Not to mention the Finns
Folks in Siam do it
Think of Siamese twins”

Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia: ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)

”Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around
Take a real slow boat to Helsinki town
When it’s over, now you wanna stay
Live your life with me the Scandinavian way”

Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä Doug Sahm päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.

Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy Midnight Sun sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)

Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä Kari Peitsamo, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Tricky – Christiansands (1996)

“I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki
I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki”

Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja Jussi Niemi, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria Soundiin. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri Martina Topley-Bird olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)

”The goalie committed; Buddy picked his spot
Twenty years of waiting went into that shot
The fans jumped up
The Finn jumped too
And cold-cocked Buddy on his follow-through

The big man crumbled
But he felt alright
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light
He saw that heavenly light”

Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa My Ride’s Heren aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (”Take care of your teeth, that might work for you”) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee Jarkko Ruutu (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut Nits. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!

Tulilintu raakkuu Mika Rätön johdolla. (Kuva: Tomi Palsa)

Tulilintu sytytti porilaisten NWOFHM-tyylin liekkeihin.

”Se liikkuu, ulvoo, jyrää, tuhoo
pölypilven taakseen nostattaa”

Olen niin myöhäinen ”Sirkleen” herännyt, etten osaa sanoa Tulilinnun ilmestymishetkestä mitään. Jotain uusia levyjä ne kai silloin olivat julkaisseet, milloinkas eivät. Minua oli ravisteltu kuuntelemaan ensimmäisen kerran joskus Zopalkin aikaan, jolloin nössöpoppari ei vielä ymmärtänyt toistomanian päälle.

Vuonna 2007 tutustuminen tyssäsi, kun kaveri demonstroi Katapultin ja Panicin sopivan dynamiikaltaan lähes täysin Leo Mellerin puhekasetin kanssa yhteen. Niinkin hyvin, että viimevuotinen Erkki Kurenniemi -liitäntä tuntuu kevyeltä kamalta.

Tulikoira oli joskus muutaman vuoden takaisen hipstereiden Circle-käännytyksen aikaan helpompi aloitusalbumi ympyrän kierrolle. Tulilinnun velka Judas Priestille ei ollut tässä mikään pieni tekijä. Parasta ”Praistia” krautrockin tiukalla kompilla, aivan kuin Acceptin ensimmäisen levyn implikaatiot olisivat saaneet ansaitsemansa päätännän.

Tulikoiralla myös NWOFHM-akronyymi paljastettiin ensimmäistä kertaa maailmalle kansivihkosen keskiaukeamalla isoin punaisin kirjaimin. Tulilintu on levyn selkein yhteys NWOFHM:in esikuvaan, New Wave of British Heavy Metalliin. Vuonna 2002 tätä jo Nopeuskuninkaalla ennakoitiin, mutta nyt Jussi Lehtisalon hard rock- ja metalli-innostukset iskivät jokaisen kuulijan silmille väkisin.

Uusi löyhästi määritelty genre lanseerattiin, mutta Circle ei menettänyt ydintään, kaiken tukena olevaa toistoa, eikä myöskään kiinnostusta atonaalisuuteen ja rauhallisiin hetkiin. Kuulijoita hieman härnäten muutos tapahtuikin pinnalla, sekä musiikin tekstuurissa että soittajien niittirannekkeita ja nahkahousuja myöten.

Jussi Lehtisalo. (Kuva: Tomi Palsa)

Itselleni Circlen myöhäinen ymmärtäminen ajoittuu aikaan, jolloin onnistuin avaamaan omat musiikinkuuntelurajani uudestaan noin seitsemän vuotta kestäneen ikävän resignaation jälkeen. Porin suuryhtyeen osuus tässä on jälkikäteen katsoen isompi kuin osasinkaan ajatella. ”Jos nuo uskaltavat pistää tämän kaiken sekaisin, niin miksen minäkin pyrkisi siihen edes siinä, mitä kuuntelen?”

Paikalleen jämähtäminen on huomaamattoman helppoa, mutta NWOFHM ja suuret kyseenalaistajansa Rättö ja Lehtisalo haastavat jatkuvasti laajentamaan oman ympyrän kehää.

Circlen asenne ei jättänyt muusikkopiirejäkään kylmäksi. Esimerkiksi Räjäyttäjien lahtelaisen Microvox-jytän ja punkin yhteen hitsaamisessa näkyy NWOFHM:n uskallusta panna haisemaan, vaikka joku joskus avantgardella tai muilla vieraskielisillä haukkumasanoilla bändejä heittäisikin. Sitäkään ei pelätä, että joku alkaa omalle bändille nauramaan. Ylilyönnit kertovat sen, ettei turhalla ryppyotsaisuudella ole musiikissa sijaa.

Kyse ei Circlen kohdalla ehkä olekaan enää perinteisestä genrefuusiosta, vaan erään populaarimusiikin luvun osittaisesta uudelleenkirjoituksesta. Suomimetallin menestyksekkäällä 2000-luvulla NWOFHM on toiminut rinnakkaistodellisuutena, jossa viedään salavihkaa omaa suomikuvaa maailmalle.

Alle neliminuuttinen Tulilintu on kenties toistaiseksi Circlen potentiaalisin hitti. Tosin se potentiaali hukutettiin tuttuun toistoon, väliosan örinöihin sekä Tekniikan Maailmaa ja motoristikliseitä lainaavaan sanoitukseen, joka vielä kätkettiin puoliksi laulumiksauksen avulla. Ei näistä jätkistä tullutkaan Teräsbetonin hengenheimolaisia. Se selvisi viimeistään silloin, kun Tulilintu piipahti Emma-gaalan ovella poken kanssa flirttailemassa. Sitten se vetäisi lippiksen hieman alemmas, puristi kaasukahvaa ja kaahasi raakkuen jännemmän menon perään.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

30. syyskuuta 2005 – Jyllands-Posten julkaisi kohua herättäneet Muhammad-pilapiirroksensa.

Muuan Mies nimeltä Ismo Puhakka.

Muuan Mies teki itseilmaisun vaikeudesta vaivattoman laulun.

”Vain yhtä ja samaa
olen pyrkinyt ilmaisemaan”

Muuan Miehen Tyhjyydestä tullaan -debyytillä on pari erinomaista seurajuominkeihin sopivaa kappaletta, parhaimpana itse nimibiisi, yhtyeen omapäisen rillumarein kiteyttäjä. Jossain vaiheessa iltaa kirjoittaja väsymyksen lisääntyessä siirtää cd-soittimen laseria Ein kohdalle.

Kritiikki seuran muusikolta on murskaava: ”Kaksi sointua, liian melankolista”. Silloin tekee mieli vastata, että ”ei ei, sinä et ymmärrä, tässä on kyse tästä…”

Vaan sanat takertuvat kurkkuun, kuten Ismo Puhakalla. Syystäkin, sillä aidosti liikuttavaa ei voi tavoittaa. Voi vain yrittää.

”Ei, olen hukassa jälleen
laulu outo on sepittäjälleen
ja aihe vain rinnassa hiertää
sen ympäri lauluni kiertää”

Erno Haukkalan huilu nostattaa meitä. Ilmassa ajelehtiessamme muistamme Otto Donnerin orkesterisovitukset Kasevalle. Jossain vilkuttaa Pekka Streng, vähän kauempana ja vakaammin Tapio Rautavaara.

Mutta jotain peruuttamatonta, jotain uutta on syntynyt. Joose Keskitalo meillä jo on, nyt on onneksi myös Muuan Miehen yhtä outo, välillä hellempi kädenpuristus.

Ismo Puhakka on tässä, kuten muussa musiikissaan, jonkinlainen filosofinen jokamies. Hänen lauluäänensä kantautuu 1950-luvun lähiöstä, jossa on spontaanisti aloitettu pienen piirin yhteislauluilta. Hänen laulamansa kappaleen rakenne on improvisoidun oloinen. Toistuva säkeistömelodia siinä on, mutta mene sitten sanomaan mikä on kertosäettä ja mikä väliosaa. Lauluääni ei ole koulittu, mutta se on harvinaisen välitön. Tämä mies ei peittele mitään. Eikä kuvittele itsestään liikoja, olemmehan Suomessa.

Ja miksi pitäisi kuvitella, kun tämä laulunteksti vie huomaamatta kuulijaa eteenpäin. Säkeistöjen rytmiikka ja flow ovat niin hiotunoloisia, jokainen sana niin paikallaan, että kirjoittajalle on epäselvää, miten sitaatit tulisi rajata. Väärästä kohdasta pätkiminen tuntui väkivallalta, ja tuntuu yhä. Siteeraat kokonaan tai et ollenkaan.

Se taitaa Ein pointti lopulta ollakin. Joitain asioita en saa ilmaistuksi, mutta näiden kohdalla on silti mietittävä tarkkaan, mitä sanoja käytän. Myös kansivihkon yliviivatuilla Eistä poisjätetyillä sanoilla on paikkansa.

”Pannaan olemisen päälle raksi
joudutaan entistä kauemmaksi”

Loppuun ounasteltavissa ollut itsetilitys. Olen kirjoittajana itseäni toistavaa sorttia, osittain syntisen vähäisen lukemiseni takia, eivätkä tekstini koskaan tunnu kuin korkeintaan välttäviltä.

Ismo Puhakan kappale on täten kuin suuri ystävyydenosoitus. Onneksi meillä on yksi Ei maailmassamme. Se tekee riittämättömyyden tunteessakin eteenpäin jatkamisen paljon helpommaksi. Voi viimeinkin vain ”antaa laulun soida”:

”Se on kevään tulo kaupunkiin
se on leikkivän lapsen työtä
ja kun linnut heittävät laulun
niin se on syksyn kaihossa myötä
Ilmaa vain on hengitys
vaan sitä ilman elää voi emme
Ilmaa hennompaa on rakkaus
mut’ sitä ilman hoipertelemme”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. huhtikuuta 2009 – Sikainfluenssa tiedotti ensimmäisiä kertoja laajasta comeback-kiertueestaan.

Adamski eli Adam Tinley. Nyt killataan.

1990-luvun alussa tanssikulttuuri alkoi muuttua intensiivisemmäksi. Hippeilyn soveltaminen ei enää ollut relevanttia. Tempot, musiikki ja asenne kävivät aggressiivisiksi. Aivosolut paloivat karrelle, lainsäätäjät ottivat ainakin Britanniassa tiukan linjan ja jopa Vermossa ihmeteltiin, miksi lehdissä oli äsken varoitettu ”raveista”.

Killer on ennakkovaroitus tästä kaikesta: kuin ensimmäisen ravesukupolven toppuuttelu nuorempien sekoiluhoukutuksille.

Samalla se on myös yksi epätodennäköisistä, miltei ihmeenomaisista brittilistan ykkösistä. Jopa siinä kaikkien aikojen ykköshittiketjussa, joka valtasi Britannian listan vuonna 1990 helmikuusta kesäkuuhun (Nothing Compares 2 U! Dub Be Good to Me! The Power! Vogue! World in Motion!) se on poikkeuksellisin.

Suuri osa Killerin menestyksestä on laitettu Sealin lauluosuuden kontolle, toimihan kappale samalla myös hänen debyyttisinglenään. Adamski valtaa kuitenkin yhtä suuren osan huomiosta: bassokuvio tallaa jälkensä selkänahkaan pysyvästi ja korkeilta taajuuksilta hyökkäävät syntetisaattorit valittavat kertosäkeessä samalla teholla kuin laulaja. Tässä tausta Sealille toimia sukupolvensa Curtis Mayfieldina.

”Solitary brother
Is there still a part of you that wants to live?
Solitary sister
Is there still a part of you that wants to give?”

Kysymyksiä, joita tanssimusiikin ei odoteta kysyvän. Kappaleen biitti kasaantuu mutkien kautta, eikä glamrockin rytmiikkaa muistuttava synabasso anna perinteiselle nytkymiselle tilaa. Killeriä voi tanssia, mutta se tuntuu hieman sopimattomalta, ehkä jopa väärältä.

”Racism in among future kings can only lead to no good
Besides all our sons and daughters already know how that feels”

Killer on kokonaisuudessaan niin vakuuttava, että lopun saarnaavuus ja kuulijan tulkintavaran rajaaminen ei sitä pilaa. Biitti on vetäisty tanssijan alta, ja Sealin sanaryöppy toimii kontrastina aiemmille lyhyille fraaseille.

Seal vei suurimman osan Killerin kunniasta saaden samalla uralleen roiman starttipotkun. Syy ei ehkä piile Adamskin karismattomuudessa, vaan kenties siinä, että emoalbumi Doctor Adamski’s Musical Pharmacy oli liian tiedostavasti hittihakuinen Elvis-covereineen ja muine yritelmineen. Killerin kiehtovaa paradoksia, pakonomaista vaivattomuutta, siitä ei löydy, vaikka se kohtalainen seuraaja vuoden 1989 Liveandirect-debyytille onkin.

Alkuperäisversio Killeristä on myös paras, vaikka tästä voi aina väitellä. Trevor Horn tuotti biisistä uuden version Sealin esikoisalbumille ja täytti ammattimaisesti Killerin äänimaiseman roinalla.

Horn on ja pysyy nerona, mutta Adamskin jännite ja hyökkäävyys tässä vain kärsivät. Sealin uusinta tuo lopulta esiin vain sen, kuinka monella eri tasolla alkuperäinen Killer onnistuikaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Killer ylsi brittilistan yläpäähän 1990-luvun alussa peräti kolme kertaa. Sealin uusintaversio oli vuorossa vuonna 1991. George Michaelin Five Live EP:n (1993) kohdalla Killer sai vetoapua muista biiseistä. Michael kapinoi tuolloin levy-yhtiötään Sonya vastaan, joten EP sisälsi vain covereita, jottei globaalijätti hyötyisi orjastaan. Killerin mash-uppaaminen Temptationsin Papa Was a Rollin’ Stonen kanssa on ainakin lievästi kyseenalainen valinta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Adamskin ensimmäinen levytys vuodelta 1979, suomalaisten The Demarsin ja Silverin sfäärejä tavoitteleva postpunkittelu.

Video ei ole enää saatavilla

The Orb. On pilviä pidellyt.

”Over the past few years
to the traditional sounds of an English summer
the droning of lawnmowers
the smack of leather on willow
has been added a new noise”

Luulen kuuntelevani BBC:n neloskanavan dokumenttia. Sergio Leone zoomaa silmiini ja Charles Bronson tunkee huuliharpun suuhuni. Huonomminkin voisi mennä.

Alex Patersonin johtaman The Orbin kanssa on pian ojassa, jos bändin lukuisista sämpleistä alkaa etsiä merkitysviidakkoa. Paterson varmaan nauraa räkättäisi päälle ja sämpläisi hatusta heitettyjä analyyseja seuraavalle julkaisulleen.

The Orb onkin mahtava yhdistelmä brittihäröilyhuumoria ja teknologiaa. Vaikutuksensa on myös Patersonin pitkäaikaisella, reggaen pyörittämisellä alkaneella dj-uralla ja Killing Joken roudarina toimimisella. Little Fluffy Cloudsin aikaan Orbiin kuului myös Joken basisti Youth. Kun Paterson ja kulloinenkin bändikumppaninsa möyrivät sämplejen mudassa ja yhdistävät niitä miten sattuu, on herran punktausta tulkittava vapaan ilmaisun asenteena.

Kun Orbin propagoima chillout-musiikki (tai ambient house) tarjosi ysärin alussa väsyneille tanssijoille mahdollisuuden psyyken lepuuttamiseen, oltiin jo vaarallisen lähellä new agea.

Mikä erottaa Orbin tuotannon Enigman Sadenessista? Nimenomaan WTF-kerroin ja ennalta-arvaamattomuus. Kun Michael Cretu tyytyy tutkimaan seksin ja uskonnon suhdetta lievästi provosoiden, mutta silti vakavasti, Paterson ja Youth heittävät eri lähteitä ja vitsejä yhteen jatkuvasti häkellyttäen. Muut eivät kehtaisi pistäisi debyyttisinglensä nimeksi A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules from the Centre of the Ultraworld.

Little Fluffy Clouds on häikäilemätön tekele. Siinä kohtaavat Rickie Lee Jonesin haastattelu, kitaralooppi Steve Reichin Electric Counterpointista, Ennio Morriconen huuliharppu ja muutama muu sample, joiden lähteitä Paterson ei suostu paljastamaan. Orbin oma panos rajoittuu pariin syntetisaattorikuvioon. Tämä kaikki yhdistetään niin majesteettisesti, että Rickie Lee Jonesin managerin vaatimus saada suojatilleen sata prosenttia kappaleen rojalteista on pelkästään naurettava.

Ei kuitenkaan vähätellä Rickie Leen panosta tässä. Hänen äänensä taipuu lapsenomaiseen viattomuuteen ja hurjiin kiekauksiin. Little Fluffy Clouds todistaa, että se on hypnoottisen kaunis myös haastattelumoodissa, vaikuttakoon siihen sitten flunssa (kuten Jones itse on väittänyt) tai huumeidenkäyttö (kuten jotkut kuulijat saattoivat kuvitella).

Tämä haastattelupätkä kestää toistamisen ja varioinnin. Kun Orb tekee ”little fluffy clouds” -sanoista jotain kertosäettä muistuttavaa ja lisää perään änkytyksen (do-do-do-do), oppii Jones scattaamaan uudella tavalla.

Lopussa Paterson ja Youth huristelevat päidemme yli jumbojetillä, tehdäkseen vain selväksi sen, ettei Orb ole pelkkää pilvientuijottelua varten.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Orb livenä on aina Tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Buchanan – mies, ääni ja komeusrypyt.

Kun etenee kävelyvauhdilla, on maailma kauniimpi.

Tämä on harvinaisen nöyrä levy. The Blue Nile on 31 vuoden aikana julkaissut neljä studioalbumia. Laulajansa Paul Buchanan tietää varmasti, että 56-vuotiaana ei moni soolouraa enää aloittele. Eikä myöskään kahdeksan vuotta emobändin viimeisimmän (ja mahdollisesti viimeisen) levyn jälkeen.

Mutta Blue Nilea palvovat ovat tottuneet odottamaan, kun palkintona on aina ollut 40 minuuttia mitä tuskaisinta ja tyylikkäintä aikuispoppia, korkeimpana huippunaan Buchananin ääni. Joka osaa pidätellä oikeissa kohdissa ja särkeä sydämen huudollaan silloin, kun kuulija sitä kaipaa.

Suurimmaksi osaksi pelkällä pianolla säestetty Mid-Air antaa olettaa, etteivät pitkät tauot levyjen välissä johdu välttämättä perfektionismista. Buchananin aiheet tuntuvat vaativan kypsyttelyä, ja hänen laulunsa syntyvät silloin, kun tavoitteena on tehdä jotain aivan muuta. Kummallista kyllä, osa Mid-Airista oli mahdollisesti menossa Shirley Mansonin nyt kuopatulle soololevylle.

Mid-Airin vaatimattomuus on Blue Nile -fanillekin häkellyttävää. Neljätoista 2–3-minuuttista luonnosmaista kappaletta, jotka eivät pidä paljoa melua itsestään. Loogisimmat vertailukohdat ovat Blue Nilen alastomimmat hetket: Easter Parade, From a Late Night Train, Family Life. Itkuhan niistä tulee, mutta jaksaako tätä koko levyllisen?

Rakenteellisesti lähin sukulainen Mid-Airille on Nick Draken Pink Moon: lyhyitä kappaleita, jotka tukevat toisiaan kokonaisuutena. Kuulijalta (ainakin minulta) tämä voi vaatia paljonkin. Tätä levyä ei kannata kuunnella vähänkään rauhattomana, sillä muuten biisit saattavat vaikuttaa samankaltaiselta mössöltä.

Jotkut näistä hahmotelmista toimivat vain Buchananin tulkinnanlahjojen varassa. Siellä täällä esiintyvät kevyet syntetisaattorikerrokset muistuttavat Blue Nilen ekonomiasta. Koskettimet ovat niin taka-alalle miksattuja ja riisuttuja, että tuntuu kuin Buchanan kunnioittaisi tällä kahden bändikaverinsa poissaoloa. Biisit ovat myös sanoituksellisesti niukkoja, joten kuulijalle jää paljon tulkinnanvaraa.

Buchananilla on rohkeutta pysähtyä yksityiskohtien äärelle. Mid-Airin sisäpussissa on yksi levyn inspiraatioista: valot palamassa julkisivun ikkunoissa aamuyöllä. Miksi nämä ihmiset valvovat? Mitä he ajattelevat? Half the Worldin kertoja on ylhäällä, koska hän yrittää pitää parisuhdettaan elossa, takertuen pieniin yhteisiin muistoihin (”For the snowfall out on main street… for St. Martha in the hallway…”). Ja lopulta isompiin.

”For the starlight in my suitcase
and for the good things
don’t leave”

Entä Two Childrenin pariskunta, jonka Buchanan kuuli (varmasti vaivaantuneena) riitelevän kadulla lapset mukanaan? Tästä huomiosta kasvaa säkeistöjä, joissa parin tarina kulkee lapsuudesta (”We are like two children”) vanhemmuuden vääristyneisiin lupauksiin (”Now we have two children”). Viipyilevä, kaiken turhan riisuva piano on tähän toistuvaan kuvaan juuri oikea säestys. Yksityiskohtien niukkuus ja Buchananin alitulkitseva laulu tekevät dramaattisemmatkin säeparit (”Ask me if I am grateful, watch as I fall down to my knees”) kliseettömiksi.

Mid-Airin ensimmäinen puolisko käsittelee juuri ihmissuhdeongelmia lyhyiden hetkien kautta. Tinseltown in the Rainin nuoruuden rakastumiselle ei ole enää tilaa. Kokemus ei silti ole raskas, vaan jopa tuskan hetket ovat Buchananin maailmassa osa ihmiselon huumaavuutta. Ja lopussa toiveikkuus pääsee voitolle.

Buchanan on haastatteluissa maininnut yhdeksi Mid-Airin vaikuttajaksi läheisen ystävänsä kuoleman. Tähän suorasti viittaavaa ei levyltä löydy, kenties lohdullista päätösraitaa After Darkia lukuun ottamatta.

”Didn’t I tell you
Everything you wanted
But I loved you
And I love you after dark”

Buchanan on myös kertonut, että poismennyt ystävä olisi todennäköisesti kiusannut Buchanania armottomasti, mikäli Mid-Air olisi suruvoittoinen. Samankaltainen tunne tulee nyt minulle. Näin Blue Nilen livenä vuonna 2006 ja kokemus oli samaa jumaluutta kuin levyillä. Välispiikeissä puhui kuitenkin vaatimaton ja ennen kaikkea vitsaileva Buchanan. Mies ei ollutkaan mikään melankolian mestari, vaan harvinaisen lähestyttävä ihminen. Joka varmaan vaivaantuisi tästäkin arvostelusta.

83Vaatimaton ja musertavan kaunis klassikonpoikanen. Parin biisiluonnoksen keskinkertaisuus jättää Mid-Airin kuitenkin leijumaan kilometrin Blue Nilen alapuolelle.

Video ei ole enää saatavilla

Bernard Sumner + Johnny Marr = Electronic.

Getting Away With It vaikuttaa suunnitellulta 1980-luvun tiivistelmältä. Se julkaistiin joulukuussa 1989 ja myös vuosikymmenen kolmen merkittävimmän brittibändin jäsenten läsnäolo vie puoliväkisin tähän johtopäätökseen. Bernard Sumner ja Johnny Marr eivät varmaan tällaisesta etelän miesten metapopkotkotuksesta välitä, kuten parin myöhemmästä Electronic-tuotannosta voidaan huomata. Mutta kun mukana on Neil Tennant, voi projektissa olla myös aitoa pyrkimystä loppulausumaan.

Ja kas, Peter Saville on alleviivannut superbändin kaupallista potentiaalia kuvakirjastosta lainatulla luksusmainoskannella. Tätä viskiä on kypsytelty koko 1980-luvun, ellei pitempäänkin. Otetaanpa huikat.

”I’ve been walking in the rain
just to get wet on purpose
I’ve been forcing myself
not to forget just to feel worse”

Tennant totesi aikanaan, että hänen ja Sumnerin laatima teksti oli piikittelyä Morrisseyn imagosta. Sittemmin hän pehmensi tätä sanomalla, että kohteena oli Manchester yleensä. Samalla siinä voi nähdä Ian Curtisin ja muita postpunkin kurjisteluteollisuuden hahmoja. Siinä pisteessä olimme 1980-luvun alussa. Ja siitä lähti New Orderin vastareaktio liikkeelle, saadakseen vain peräänsä The Smithsin vastareaktion.

”I hate that mirror
it makes me feel so worthless
I’m an original sinner
But when I’m with you I couldn’t care less”

Ei kainostella turhia, Tennantin sanoitukselta tämä läpikotaisin tuntuu. Nyt hän tiivistää koko 1980-luvun itsekeskeisyyden: itseinho ja hubris vuorottelevat hetkestä toiseen.

”However I look it’s clear to see
that I love you more than you love me”

Lopulta itsekeskeisyys on sitä luokkaa, että rakkaudentunnustukset suuntautuvat nekin vain itselle.

Jos 1980-luvusta muistetaan jälkikäteen vain sen pintakiilto, niin Trevor Hornin ja Paul Morleyn masinoima metapop (jonka Morley nimitti ”new popiksi”) paljasti tarkkaavaisille kuuntelijoille tämän jo vuosikymmenen alussa markkinoiden itseään samalla tyylikkään häikäilemättömästi. Itse olen kokenut Pet Shop Boysin tuotannon olevan saman ideologian hienovaraisempi perillinen.

On täten sopivaa, että Getting Away With Itin rumpalina toimii ABC:n The Lexicon of Lovella soittanut David Palmer ja jouset on sovittanut myös Lexiconin kuorruttanut Trevor Hornin oikea käsi Anne Dudley. Aikaa supistamalla voin kuvitella, että Dudleyn kaunis lopussa yksin soiva orkestraatio on The Lexicon of Loven piiloraita, erittäin myöhäiselle new pop -julkaisulle kätketty ylimääräinen coda. (Jota emme alla olevissa videoissa kuule, ikävä kyllä.)

Aivan kuin herrat Sumner ja Palmer tiedostaisivat myös tämän. Käytössä on viimeisin teknologia (mitäpä new pop olisi ilman sitä?), mutta perkussion puupalikat tuovat mieleen Roland CR-78:n tapaisten rumpukoneiden varhaisdiskobiitin. Eli juuri sen, miltä Trevor Hornin tuotannot kuulostivat 1980-luvun alussa.

The Lexicon of Loven kannessa muut ABC:n jäsenet odottavat esiripun suojissa kukkineen onnitellakseen laulajaansa Martin Fryta (myös ex-popjournalisti Tennantin tapaan) uskottavasta metapopsuorituksesta. Nyt on tullut aika myös Sumnerin, Marrin ja Tennantin kumartaa. Still getting away with it after all these years.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Getting Away With Itistä tehtiin kaksi videota. Tässä kulahtanut jenkkiversio.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Bernard Sumner sanoittaa. Ilman Neil Tennantia. Prozacin avulla. BBC:n dokumentissa vuonna 1995. Ei suositella niille, jotka haluavat pitää idolinsa idoleina.

Video ei ole enää saatavilla

Prozac-höpinöiden toinen osa.

Video ei ole enää saatavilla

Paddy ja Wendy, Cars and Girlsin kertosäkeen vuoropuhelijat.

En omista ajokorttia eikä Bruce Springsteen toimi minulle vieläkään kuin pieninä täsmäannoksina. Siksi minun on helppo samaistua, kun Paddy McAloon dissaa molempia instituutioita.

”Brucie dreams: life’s a highway
Too many roads bypass my way
Or they never begin”

Vai onko sittenkään? Cars and Girlsin kertojaminä vaikuttaa itsekeskeiseltä luuserilta. Ja lisäksi tämä vätys supistaa Springsteenin tematiikan, no, pelkkiin autoihin ja tyttöihin.

“But look at us now (quit driving)
Some things hurt more, much more than cars and girls
Just look at us now (start counting)
What adds up the way it did when we were young?”

Kertosäkeen viesti on selvä: elämässä on paljon muuta pysyvästi laulun arvoista. Lisäksi Paddyn ja Wendy Smithin vuorolaulu herättää minussa aina onnellista melankoliaa.

”Someone stops for directions,
Something responds deep in our engines
We have all been burned”

Voi Paddy. Teoreettisesti naurettavat autometaforasi osuvat maaliin ja joku viiltää sisälläni.

Öh, missä olimmekaan, ”itsekeskeisessä luuserissa”? Springsteenille piikittelystä on parissa säkeistössä siirrytty aivan eri tasolle. Hienostuneesta aikuispopleimasta huolimatta Paddy McAloonin kappaleista on aina välittynyt lapsenusko popmusiikkiin. Miehellä on poikkeuksellinen tyylitaju, ja siksi hänen lauluissaan toistuvat kristinuskon käsitteet ja americana-kliseet toimivat melankolian joukossa.

“Little boy got a hot rod,
Thinks it makes him some kind of new God
Well this is one race he won’t win”

Yksi Cars and Girlsin emoalbumin From Langley Park to Memphisin kantavista teemoista on maine. Springsteenin lisäksi lauluissa esiintyvät laskusuhdanteessa oleva Elvis (The King of Rock ’N’ Roll), New Yorkiin saapunut uhoava muusikko (Hey Manhattan!), McAloonin nuorempi versio (The Golden Calf) ja enkelin pelastusta odottava epäonnistunut (The Venus of the Soup Kitchen).

Tämä osittain peitelty juppikritiikki osui kohteeseensa. Langley Parkin ilmestyessä oli kulunut vain muutama kuukausi vuoden 1987 pörssiromahduksesta. Jotkut näkivät albumissa merkkejä Prefab Sproutin avoimesta kaupallistumisesta aina sen nimestä, silotellusta äänimaailmasta ja musiikkivideoista lähtien.

Mutta ei Prefab Sprout koskaan mikään indieyhtye ollut (esimerkiksi McAloonin falsetto on peräisin Smokey Robinsonilta, ei Morrisseylta). Ja järjestelmän sisältä lähtevän kritiikin on aina oltava paremmin kätkettyä.

Ehkä Cars and Girls arvostelee tiettyä osaa Springsteenin kuulijakunnasta. Born in the USA:n myötä Springsteen oli päätynyt myös juppiautojen cd-soittimiin, joissa kuulijoille jäivät parhaiten mieleen ne autot ja tytöt. McAloon haluaa kenties vihjata, että Springsteenin juuret ja todellinen merkitys ovat aivan muualla.

Vaikka kyseessä olisi kuitenkin pelkkä dissaus tai alleviivattu popfilosofinen statement, niin McAloonin nerous saa koko kappaleen aina ba-ba-ba-shadodadodooita myöten tuntumaan liikuttavalta.

Viimeisestä säkeistöstä en vieläkään osaa sanoa, jatkaako kertoja Springsteenin tietyn kuuntelijakuvan arvostelua vai paiskaako hän sittenkin Pomon kanssa kättä ja myöntää, että Springsteen on unelmoija siinä missä hänkin.

“Brucie’s thoughts: pretty streamers
Guess this world needs its dreamers
May they never wake up”

Valitsen jälkimmäisen tulkinnan. Kyseessä on siis aikamoinen kohteliaisuus, sillä harva uskaltaa popmusiikissa unelmoida siinä määrin kuin Paddy McAloon.

Video ei ole enää saatavilla

Belinda Carlisle, taivaspaikka hallussa jo maan päällä.

Belinda Carlisle, Lykke Li, Stevie Nicks, Ronan Keating, Madonna, Lana Del Rey, New Radicalsin ainoa hitti – mikä yhdistää? No, Rick Nowelsin popkynä.

Ei se mitään, vaikket miehestä ole kuullutkaan, biisejänsä olet kuitenkin kuullut. Nowels on niitä pitkään tajuntaamme ohjailleita ammattilaulunkirjoittajia, jotka ovat pitäneet popvaistonsa tarkkoina. Ja vaikkei mies hittibiisiäsi alusta loppuun rustaisikaan, niin tekelettäsi hän voi silti käydä Dr. Luken tapaan leikkelemässä ja varmistamassa, että serotoniini lisääntyy viimeistään silloin, kun koorus iskee tärykalvolle.

Toisaalta, ei laulunkirjoittamista voi vuosikymmeniä puhtaan kyyniseltä pohjalta harjoittaa, eikä millimetrimitalla tuotettu tai sellaisenaan ylemmältä taholta saapunut luomus ole mitään ilman sopivaa tulkitsijaa.

Nowels sai lupaavan alun uralleen Stevie Nicksin Rock a Little -albumin (1985) myötä, mutta kun Nicks päätyi pian kokaiinikoukusta klonatsepaamikoukkuun, löytyi luotettavampi yhteistyökumppani Belinda Carlislesta. The Go-Go’sin hajoamisen jälkeen Carlisle oli juuri siirtymässä sooloalbumiin numero kaksi. Mad About You -hitistä huolimatta keskeinen ongelma oli vielä ratkaisematta: kuinka tasapainoilla kolmekymppisen naisen lisääntyvän AOR-kelpoisuuden ja Go-Go’sin penskamaisen raikkauden välillä?

Heaven Is a Place on Earth oli mitä osuvin vastaus. Belinda laulaa yhtä hurmaavana kuin ennenkin: äänessä on hieman lisää säröjä, mutta persoonastaan hän ei silti ole tinkinyt. Kertosäe on Nowelsin ja kirjoittajakumppani Ellen Shipleyn herkullisinta mannaa, joka saattaa tulla vaikka kassajonossa mieleen niin salavihkaa, että myyjä ihmettelee miksi virnuilet. Kaikkihan sen tuntevat, kaikki mukaan!

”Ooh baby, do you know what that’s worth?
Ooh, Heaven is a place on Earth
They say in Heaven, love comes first
We’ll make Heaven a place on Earth
Ooh, Heaven is a place on Earth”

Niin täydellistä, niin euforista, että muu kappale jää puolikorvalla kuunneltuna valjummaksi. Kaikki on rakennettu kertosäkeen ympärille, kuten ammattilaulutohtorilta sopii odottaa.

Taivaspaikan eteen on sittenkin nähtävä vaivaa. Ja kun Heaven kiipeää säkeistöistään takaisin kohti kertosäettä, lisääntyy Belindan rohkeus. Hän uskaltaa nykäistä unelmakumppaniaan hihasta. Ja uskaltaa myös ”myydä itsensä”, kuten pahat kielet sanoivat hänen Go-Go’sin jälkeen tehneen.

”In this world we’re just beginning
To understand the miracle of living
Baby I was afraid before
I’m not afraid anymore”

Ei ihme, että Nowels on ujuttautunut myös indietyttösten biisejä muokkaamaan. AOR:llä maltillisesti höystetty tyttöpop on luonnonvara, jota monet janoavat. Sillä Shangri-La’sin ja Ronettesin päivittämisestä tässä on jossain määrin kyse, lisäesimerkkeinä niin Carlislen Circle in the Sand kuin Lykke Lin Sadness Is a Blessing.

Joten kun joskus kuuntelet Lana Del Reytä tai Lykke Litä, kuvittelepa Belinda laulamaan joitain niistä lauluista. Toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Orbitalin liveversioihin Halcyon + on + onista kuuluu usein hassuttelu, jossa Heaven Is a Place on Earth kohtaa Bon Jovin You Give Love a Bad Namen (kohdasta 5:20 eteenpäin):

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Aivan itsekkäästi tähän vielä kirjoittajan suurin Nowels-suosikki, Stevie Nicksin I Can’t Wait.

Video ei ole enää saatavilla

Rhythim Is Rhythim.

1910: Igor Stravinskin Tulilintu-baletti saa ensiesityksensä. Kuningas Kastshein hornantanssi -osan alussa koko orkesteri soittaa hätkähdyttävän, valtaisan staccatosoinnun (CLINKS!) ja vaikenee patarumpuja lukuun ottamatta lopputahdiksi.

1979: White Noise -kokeiluyhtyeestä tunnettu David Vorhaus kaappaa Tulilintu-levytykseltä kyseisen soinnun, josta tulee ensimmäinen laajalti suosittu digitaalinen sample. Fairlight-työaseman äänikirjastossa se tunnetaan nimellä ORCH5.

1980-luku: ORCH5 ja sen muunnelmat ovat käytössä kaikilla Kate Bushista Stock Aitken Watermaniin ja Afrika Bambaataasta Kake Randeliniin. Orkestraalisista sampleista tulee niin iso klisee, että niiden käyttö kielletään 1990-luvun alussa ironiasakon uhalla.

1981: Teknomusiikki syntyy Juan Atkinsin kaltaisten pioneerien käsissä Detroitissa kuljettuaan sinne ”Kraftwerk Expressillä” Düsseldorfista.

1963: Derrick May (alias Rhythim Is Rhythim, Mayday, Long Ago) syntyy Detroitissa. 1980-luvun alussa Juan Atkins antaa kavereilleen Maylle ja Kevin Saundersonille tekno-oppia.

1987: May käy läpi vanhoja ohjelmoituja sekvenssejään ja törmää erääseen pianolooppiin. Jostain löytyy myös sample, jonka May on äänittänyt salaa Detroit Orchestra Hallissa orkesteriharjoitusten aikana. May lataa sen sampleriinsa ja painaa kosketinta: CLINKS!

Jouset, jotka muuttivat musiikin taas kerran.

Tiedämme, että teknomusiikin pitäisi olla koneiden koneille tekemää musiikkia: CNC-jyrsijän tarkkuudella hakkaavia rumpukoneita, hitsauskipinöitä äänimuodossa, Detroitin autokokoonpanolinjan funkia. Mutta Derrick May saa meidät uskomaan muuta.

Mies on pirullisen ovela ja tekee kappaleen, joka kelpaa niin matikkanörtin kotiläksyjä taustoittamaan kuin tanssilattialle hiostuttamaan. Ja tanssijatkin oppivat yksinkertaisen, mutta tärkeän yhtälön: Strings = Life.

May hymyilee. Ironia on ilmeistä: täysin koneistettu musiikki kuulostaa elävältä. Samaa ohjelmistoa toistamaan jähmettynyt klassisen musiikin konservatoriokaanon herää 70 vuotta uinuttuaan kummittelemaan. Kuolemattoman Kastshein vihreät kynnet ovat taas teräviä. Mutta Kastshei on uudessa seurassa.

Mayn rumpukoneet sykkivät elävästi ja ennalta-arvaamattomasti kuin afrikkalainen perkussio. Congat ja shekeret valjastavat Kastshein ja nauravat tälle. Mayn yritys älyllistää tanssimusiikki on onnistunut: toisillensa vieraat perinteet ovat kuin vastarakastunut pari.

Ja ennen kaikkea May pistää meidät arvioimaan orkestraalisen samplen uudestaan: monimutkaistamalla sitä, terävöittämällä sitä, liioittelemalla sitä. Irvistävän iloinen ja näkyvä keskisormen näyttö niille, jotka käyttävät tätä ääntä jatkuvasti ja väärin.

100-luku jaa: Alkemia syntyy Aleksandriassa.

2054: Kuolen yhteiseurooppalaisessa kompostissa, jota myös vanhainkodiksi kutsutaan. Ruumista kärräävät robotit eivät kiinnitä huomiota vasemman jalkani jatkuvaan liikkeeseen. Se hakkaa Strings of Lifen shekererytmiä lihasmuistista.

1993: Derrick May lopettaa musiikin julkaisemisen. Vaikeneminen on paljonpuhuva kannanotto tuolloisen (ja nykyisen) konemusiikin tilaan. Vaan kuinka Strings of Lifen ja Iconin kaltaisista mestariteoksista enää voisikaan parantaa kuin mielikuvituksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lisää ORCH5-samplen ja sen muunnelmien historiasta voi lukea musikologi Robert Finkin hienosta artikkelista, jota sämplättiin tähän juttuun vapaasti.

Bonus 2!

Mehustelun jälkeen on hyvä puhdistaa mieli The Dirtbombsin (ihanalla – edit. huom.) pyhäinhäväistyksellä.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti!

Musiikin historia jos mikä toistaa itseään. 1960-luvun britti-invaasiokierrätyksen lailla 1980-luvulla Chicagossa, Detroitissa ja New Yorkissa kasvaneet dj:t omaksuivat vaikutteet Britannian, Saksan ja Italian uudesta syntetisaattorimusiikista ja myivät sen pian takaisin Eurooppaan omina versioinaan.

Chicagossa kehittynyt housemusiikki oli Detroitin teknoa ja New Yorkin garagea enemmän velkaa perinteiselle diskolle. Siihen oli kerääntynyt huomattavasti kulttuurillista latausta – vuonna 1986 oli kulunut vain seitsemän vuotta siitä, kun Chicagossa poltettiin baseball-stadionilla diskolevyjä vajaan sadantuhannen ihmisen voimin.

House oli varhaisvuosinaan diskoon sidoksissa vielä siinä määrin, että jotkut genreklassikot lainasivat sovitusideoita ja melodioita sukulaisiltaan siekailematta, näitä tietenkin koneistaen. Jäipä joskus myös mainitsematta mistä inspiraatiota oli ammennettu. Toisin menetteli Steve ”Silk” Hurley, joka merkitsi versionsa Isaac Hayesin vuoden 1975 diskoilusta I Can’t Turn Around reilusti itsensä ”Black Mosesin” nimiin.

Hurleyn tulkinta I Can’t Turn Aroundista ei pääse Music Is the Key -klassikkonsa sfääreihin, mutta sovituksen fokusoiminen Hayesin kappaleen vamppiriffien ympärille alun krumeluurien sijaan oli pieni neronleimaus – monet housebiisit kun toimivat parhaiten vähillä elementeillä. Sitten ei tarvittukaan kuin biitti TR-909-rumpukoneesta, pari kevyttä synamattoa ja uudet sanat laulaja Keith Nunnallylta, niin Yhdysvaltain tanssilistan ykkönen (joka julkaistiin pseudonyymin J.M. Silk alla) oli kasassa.

Vaan pian kuului Chicagossa kummia: tunnettu paikallinen dj ja levytuottaja Farley ’Funkin” Keith (liikanimiä miehellä riittää) oli äkkiä äänittänyt toisen houselegendan Jesse Saundersin kanssa oman versionsa kappaleesta, ja pistänyt sen vielä tökerösti omiin nimiinsä. Sanoja oli taas muunneltu ja samaten kappaleen nimeä, ilmeisesti Isaac Hayesin lakimiesten varalta: Love Can’t Turn Around. Sovituksellisia eroja Hurleyn versioon oli vähemmän kuin yhtäläisyyksiä. Kuin pisteenä i:n päälle olivat Hurley ja Keith tuolloin vielä kämppäkavereita. Margariinin pölliminen ei tämän jälkeen taida enää tuntua juuri miltään.

Perinteinen levybisnes oli kirjepostiaikoina erittäin jähmeä. Ei ollut epätavallista, että samasta kappaleesta oli hittilistoilla samaan aikaan kaksi tai useampi kilpailevaa versiota – toinen näistä tietenkin opportunistisesti pikaäänitettynä viemässä markkinoita alkuperäiseltä idealta. Farley Keith ehti Britannian markkinoille, kun Hurley vielä järjesteli omalle versiolleen levitysdiiliä Eurooppaan. Vastustamattomien Top of the Pops -esitysten avulla Love Can’t Turn Around nousi syyskuussa 1986 Englannin singlelistan top kymppiin.

Steve Hurleyn ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kostoa pitkään, sillä hänen Jack Your Bodynsa nousi peräti brittilistan ykköseksi tammikuussa 1987. Britanniassa house resonoi aluksi Bobby Orlandon kehittämän Hi-NRG-musiikin kontekstissa. Näiden hittien myötä siitä tuli kuitenkin pian oma ilmiönsä ja britit ryhtyivät kyhäämään omia housemutaatioitaan. Lontoolaisen Shoomin kaltaiset house/rave-klubit aloittivat toimintansa ja Manchesterin Haçienda alkoi viimeinkin tuottaa.

Miksi sitten otamme klassikkojemme joukkoon Farley Keithin derivatiivisuuden? Syy on ilmeinen, kun versioita kuuntelee: vaikka laulaja Keith Nunnally tekee Hurleyn versiolla hyvän suorituksen, ei hän mahda mitään Farley Keithin ja Saundersin valitsemalle Darryl Pandylle. Pandy oli uransa aikana laulanut niin gospelia, Broadway-musikaaleja kuin oopperaakin. Ja mies tuntuu lataavan kaiken tämän esitykseensä: joukossa on teatraalista flirttailua, Minnie Ripertonilta tuttuja vihellysrekisterikiekaisuja ja Screamin’ Jay Hawkinsin karjuntaa. House oli suosittua lauluttomassa minimalismissaan, kuten Hurley Jack Your Bodylla osoitti, mutta Darryl Pandyn kautta myös MAKSIMALISTINEN ilmaisu otti väkisin osansa.

Eikä Keithin ja Saundersin sovitus ansioton ole. Miehet eivät tyydy vain kaveriltaan ja Isaac Hayesilta varastamiseen, sillä mukaan on mashupmaisesti ujutettu kosketinriffi First Choicen Let No Man Put Asunderista. Housepiano ei vuonna 1986 ollut vielä ylikäytetty trope, ja tässä se soi loppupuolella ilahduttavan spontaanin oloisesti. Ymmärrettävästi Love Can’t Turn Around on laulajansa vuoksi sovitukseltaan mahtipontisempi synatorvia ja orkestraalisia iskusarjoja myöten. Vaan ei tästä Steve Hurley tai Farley Keith taidoistaan huolimatta pop eventiä tehnyt – sen teki Darryl Pandy.

Darryl Pandy kuoli kesäkuussa 2011, mutta hänen laulunsa tuntuu selkäpiissä ikuisesti. RIP.

Tässä Love Can’t Turn Aroundista 12 tuuman laulumiksaus, jossa Pandy räjähtää noin kolmen minuutin jälkeen:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Love Can’t Turn Aroundin Top of the Pops -esitys syyskuulta 1986. Kun muistetaan, että tämä brittien listaohjelma sisälsi usein vain jäykkiä playback-heilumisia, on Darryl Pandyn hytkyntä ja vokaalihysteria helposti yksi ikimuistoisimmista TOTP-hetkistä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Vertailun vuoksi on luonnollisesti tarjoiltava Steve ’JM Silk’ Hurleyn versio aiheesta:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Ja tietenkin vielä Isaac Hayesin alkuperäinen:

Video ei ole enää saatavilla

Janet Prudence Control ja nästi poika.

Ujohkosta pikkusiskosta ei tullut isoa poptähteä helpolla. Janet Jacksonia olivat 1980-luvun alkupuolella tuottaneet muun muassa Giorgio Moroder, R&B-duo René Moore, Angela Winbush sekä omat veljet. Jälki oli laimeaa, osuessaankin vain hieman keskitasoa parempaa koneellista diskosoulia. Janetilla riitti siis kamppailtavaa myös muun kuin nuoren ikänsä ja sukunimensä kanssa.

Kun naisen kolmas albumi Control ilmestyi helmikuussa 1986 saatteinaan muun muassa elämäniloa pursuava When I Think of You ja uhitteleva Nasty, oli oma musiikillinen ääni löytynyt levyn tuottaneiden uusien ystävien Jimmy Jamin ja Terry Lewisin avulla.

Albumin teemat olivat tarkoituksellisen korostettuja ja omakohtaisia, kuten Jacksonin parhailla sooloalbumeilla ylipäätään: nuoren naisen itsenäistymisprosessi, Jacksonin klaanista irtautuminen ja menneen poispyyhintä. Temppu onnistui erinomaisesti, sillä mediassa kirjoitettiin vielä pitkään Jacksonin ”debyyttialbumista”.

Vaikka ikuiset pukumiehet Jam ja Lewis olivat jo testanneet samanlaisia ideoita S.O.S. Bandin, Cherrellen ja Alexander O’Nealin hienoilla julkaisuilla, on Control silti poikkeuksellisen hiottu timantti. Herrojen itsensä mukaan tavoitteena oli tehdä albumi, joka löytäisi tiensä jokaiseen afroamerikkalaiseen kotiin.

Visio toteutui, kenties pitkälti sen ansiosta, että Control onnistui yhdistämään afroamerikkalaisen musiikin menneisyyden ja tulevaisuuden vastaansanomattomasti. Nasty kytkeytyy muutaman muun Controlin kappaleen lailla Marvin Gayen ja Aretha Franklinin yhteiskunnallisesti kantaaottavan soulin perinteeseen. Biisin syntyyn vaikuttivat Jacksonia kadulla lähennelleet miehet, ja sanoitus onkin aina sitaatin meemiksi noussutta viimeistä säeparia myöten kuin päivitys Franklinin Respectistä.

“I’m not a prude, I just want some respect
So close the door if you want me to respond
’Cos Privacy is my middle name
My last name is Control
No, my first name ain’t ’Baby’
It’s Janet, Miss Jackson, if you’re nasty”

Nastyn rakeinen ja kasvoille sylkevä groove pohjautuu lähes kokonaan perkussiivisiin sampleihin, jotka tulivat viimein köyhemmällekin muusikkopolvelle mahdolliseksi Ensoniq Miragen kaltaisten halpojen 8-bittisten samplereiden saavuttua markkinoille. Samalla Jamin ja Lewisin tuotannosta karisevat ilmeisimmät Prince-pastissit ja hiphop saa heistä otteen.

Syntyy uusi, samplepohjainen versio R&B:stä, joka menestyy noin kymmenen vuoden ajan: swingbeat. Ja Nasty toimii tämän genren alkusysäyksenä. Michael kakoo kurkkuaan ja alkaa kyhätä omaa vastinettaan Smooth Criminalin muodossa. Kameleonttipersoonaansa vielä kehitelevä Madonna vaikuttaa hänkin jonkin aikaa kömpelöltä vanhukselta.

Törkeäntiukan grooven joukkoon mahtuu vielä Janet Jacksonin uran yllättävin laulusuoritus: kappaleen kulkua kylmähkösti ohjaileva ääni muuttuu lopussa vokaalirevittelyksi, jossa kovat biitit kohtaavat rähisevän naisen eivätkä muilta hiteiltä tuttua ilmavan ihanaa ääntä:

“Who’s that thinking nasty thoughts? Nasty boys!
Who’s that in that nasty car? Nasty boys!
Who’s that eating that nasty food? Nasty boys!
Who’s jamming to my nasty groove? Nasty boys!”

Samanlaista tietoisen ylikontrolloitua vaikutelmaa ei olisi missään nimessä välittynyt, jos Janet olisi valinnut henkisen itseravistelun ja Minneapolisin tuottajakaksikon sijaan How Will I Know’n, jota hänelle ennen Whitney Houstonia tarjottiin.

Jackson säilytti parhaimman poptatsinsa tästä eteenpäin noin 15 vuoden ajan, kunnes rouva menetti Jamin ja Lewisin mukaan täysin kiinnostuksensa omakohtaiseen laulunkirjoittamiseen. Tämä tapahtui siis ennen sitä surullisenkuuluisaa ”wardrobe malfunctionia”. Ehkä Justin Timberlakellekin olisi vain pitänyt antaa näästisti kyynärpäätä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jacksonin varsinainen debyytti vuodelta 1982, Soul Train -ohjelmassa playbackina esitetty Young Love.

Video ei ole enää saatavilla

Voiko olla tanssimusiikkia ilman rumpuja? Arthur Russellin mielestä voi.

Kun Arthur Russellin World of Echo -albumi oli myynyt hitaasti vajaat tuhat kappaletta eikä vinyyli enää käynyt kaupaksi, halusi mies kanteen pistettävän tarran, jossa olisi vain yksi sana: unintelligible (käsittämätön). Kaksikymmentä vuotta Russellin AIDSiin menehtymisen ja myöhemmän kanonisoinnin jälkeen on helppo sanoa, että käsitämme. Mutta keskittymistä se vaati.

Russellin elinaikana hänen ainoat omalla nimellään julkaistemansa äänitteet, vuonna 1986 ilmestyneet World of Echo ja nimikappaleesta kolme eri miksausta sisältävä Let’s Go Swimming -maksisingle, eivät helppoja koukkuja tarjoile. Apuna ei tällä kertaa ole edes nimekkäiden dj:iden tanssiystävällisiä remiksejä, sillä maksisinglen Coastal Dubin miksannut Walter Gibbons vaikuttaa olleen avantgardesodassa Russellin kanssa. Russellin omat Gulf Stream Dub ja Puppy Surf Dub eivät nekään tunne kompromissin käsitettä.

Tällaisen musiikin julkaiseminen dj-formaatissa vaikuttaa piruilulta. Russellin miksauksissa runsaat ideat käyvät kamppailua elintilasta keskenään: kaunista laulumelodiaa seuraa maaninen synahakkaus, sellonrummutus ja industriaalirätinä, kun taas Mustafa Ahmedin liveperkussio saa seurakseen akrobaattisen rumpukoneen. Rytmit sekoittuvat, syövät toisensa ja tanssimiseen tarvitaan ainakin kahdeksan raajaa. Ja kun Gibbons pyyhkäisee Coastal Dubilla aivot vielä enemmän hyrskynmyrskyn, tuntuu kuin kuuntelisin tanssimusiikin Trout Mask Replicaa. Tyypillisen optimistisesti Russell väitti, että joskus tällaisesta musiikista tulisi jokapäiväistä.

Koska Russell oli pahimmanlaatuinen perfektionisti, joka laati useita versioita kappaleistaan jättäen suurimman osan viimeistelemättä, on Let’s Go Swimmingistäkin olemassa aiempi versio, joka oli tarkoitus julkaista keskeneräiseksi jääneellä Corn-albumilla. Tämä postuumisti julkaistu See My Brother, He’s Jumping Out on pintapuolisesti selkeämpi ja mahduttaa sisäänsä myös Russellin tuttua sellonkahistelua. Varhaisversion tanssibiitit päätyivät maksisinkulle, mutta World of Echolla oleva Let’s Go Swimming on pelkästään sellolla säestetty.

World of Echon lopetuskappaleena Let’s Go Swimming toimii aivan toisenlaisessa kontekstissa. Kun suurin osa levystä koostuu improvisoidun oloisista laulunpätkistä, sähkösellonpörinästä, -hakkaamisesta ja muista tippukiviluolassa äänitetyistä efektikokeiluista, on loppu paluu normaalimpaan maailmaan. Let’s Go Swimming perii See My Brotherilta ylimääräisen laulumelodian, kenties koko albumin tarttuvimman. Russellin muminalaulu on miltei Mark Hollisia sisäänpäinkäpertyneimmillään, mutta melankoliasta huolimatta tässäkin versiossa on kappaleen nimen mukaista lapsen leikkiä. Balladiversioksi tätä ei sopine nimittää, sillä Russellilla siinsi mielessä myös visio tanssimusiikista ilman rumpuja.

On aivan liian helppoa tulkita Arthur Russellin haluttomuus viimeistellä ja julkaista kappaleitaan realiteetteja pakenevaksi luuserimentaliteetiksi. Pikemminkin tuntuu siltä, että mies näki 1980-luvun puolivälissä saman näyn kuin Trevor Horn: popkappaleesta ei enää ole olemassa yhtä definitiivistä versiota, vaan loputtomat remiksit, muutokset ja lisäykset ovat mahdollisia. Näitä Russell teki aina mikroskooppista ekvalisointia myöten, mutta myös World of Echon uusiokäytetty masternauha jonka alta kuuluvat tarkoituksella vanhat äänitykset, ja Russellin tanssimaksien yleinen luonne kertovat paljon: tavoitteena oli musiikkivirta, jolla ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua.

Turha on siis Nuorgaminkaan jotain versiota Let’s Go Swimmingistä jalustalle nostaa. Vastuu jää kuulijalle, ja Spotifysta voi kaivella lisää.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ei Arthur Russellkaan joka päivä mahlaa juoksuttanut, kuten vuoden 1986 äänityssessio MC Mark Sinclairin alias Vin Dieselin kanssa todistaa.