Popklassikot 1985

#11 Whitney Houston – How Will I Know

Whitney ennen suurta rysähdystä.

Whitney Houstonin putoaminen poptaivaalta addiktiohelvettiin tuntuu vielä kamalammalta peilattuna siihen Whitneyyn, joka teki vuonna 1985 tämän kappaleen: siihen kauniiseen ja kuulaan herkkään mokkahipiäiseen prinsessaan, jonka ääni liikutti ihmisiä (ja paikalleen kiinnittämättömiä esineitä) kuin myrskytuuli.

Se Whitney oli kujeilevan viaton ja pirskahtelevan raikas kuin hiilihapotettu kesäjuoma. Mutta samalla voimakas, kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta tukevasti maan pinnalla.

Ja se ääni. Tai oikeastaan Ääni – lempinimi, jolla Houston yleisesti tunnetaan. Ei enempää eikä vähempää kuin mezzosopraanon äänialan kattava, hyvän nuoren punaviinin tavoin miellyttävästi takakireä, yläilmoihin kieppuva potku persuksiin, joka on monen mielestä kaikkien aikojen suurin popääni.

Siltä Whitneyltä Mariah Carey varasti jokaikisen tempun omaan kirjaansa. Niin tekivät valitettavasti kaikki muutkin 1980- ja 1990-lukujen r&b-laulajattaret; Houstonia voidaan ihan hyvällä syyllä syyttää r&b-musiikin pilaamisesta pitkäksi aikaa, kun tavattoman paljon keskinkertaisemmat laulajat yrittivät wannabe-hittitehtaineen kopioida Whitneyn äärimmäisen hallittua vokaalijonglöörausta.

Sitä Whitneyä voidaan myös kiittää, kun päivän kuudessadas itsejulistautunut diiva törmää American Idol -karsinnassa ovesta sisään vain kirkuakseen kuulijoiden niskakarvat pystyyn kuin lääkitsemätön skitsofreniapotilas – mitä jotkut heistä toki ovatkin.

How Will I Know’ssa Whitneyn tuhannen boforin voimalla puhaltava ääni pääsee esille kaikessa komeudessaan, mutta kappale on silti puhdasverinen popbiisi. Whitney ei laula kuin yrittäisi voittaa jotakin imaginääristä pissaamiskisaa; hän ei käytä kappaleessa ainoatakaan itsetietoista trikkiä. Hän vain kajauttaa biisin ilmoille kaikella luonnonvoimallaan. Se pysäyttää.

Itse kappale juoksuttaa mieleen tietynlaisessa viattomuudessa kylvetettyä 1980-luvun kuvastoa: jheri curl -kiharoita, avourheiluautoja, vaaleanpunaista kimallehuulipunaa, high school -tanssiaisia, pilvenpiirtäjiä…

Sanoitukset ovat jotakin hölynpölyä ihastumisesta ja pojista, mutta niillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Kappaleen muskulaarisen nosteinen soundi on kuin tehty kuvittamaan juppiajan huoletonta tarinaa, jossa fiksu mutta maailman tapoja tuntematon nuori menestyy suurkaupungin sykkeessä ”kovalla työllä” niin bisneksessä kuin rakkaudessa.

Näen mielessäni tuopinkokoisen neron Michael J. Foxin kirmaamassa ympäri New Yorkia pirtsakassa kuvakollaasissa, joka kertoo kuinka kovaa hänellä menee. Mikä parasta, menestyskrapulaa ei ole tiedossa. Tämä on 1980-luku.

Whitney ei valitettavasti jähmettynyt 1980-luvulle – vuosikymmenelle, jolla hän oli kuin lupaus paremmasta huomisesta, roturajat ylittävän tulevaisuudenuskon ja lähes rajattoman potentiaalin henkilöitymä. Hänen menestystä seurannut huumehuuruinen turmelluksensa oli poikkeuksellisen tuskaisaa katseltavaa, koska siinä rytäkässä tuhoutui terveyden lisäksi poikkeuksellinen lahjakkuus.

Siitä voitte syyttää Bobby Brownia. Vaan se on toinen tarina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!