Brian Peter George St. Jean le Baptiste de la Salle Eno syntyi 15. toukokuuta 1948 Suffolkissa.

Nuorgam onnittelee tänään 70 vuotta täyttävää Brian Enoa. Juhlaohjelmassa korttipeliä!

Ystäväni Bria tiedusteli, josko voisin tehdä pienen tribuuttijutun hänen enolleen nyt 15. toukokuuta, kun tämä täyttää 70 vuotta. Vastasin toki myöntävästi, olin itsekin joskus 15 vuotta sitten vetänyt Windowsin aloitusääntä särkijän läpi loopitettuna useamman tunnin ajan.

Sain rakkaalta ystävältäni Jadelta lahjaksi Oblique Strategies -korttisarjan jouluna 2008. Joka kesä se muodostaa mölkkyä, frisbeegolfia ja mitä tahansa huomattavasti paremman seurapelin. Vain puukkohippa taitaa hävitä sille elävöittämistarkoituksissa.

Siksi juhlistamme tänään Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon 70-vuotista taivalta ja katsomme korttien kautta syitä, miksi tätä päivää on syytä juhlia.

Juhlavieraista Discreet Music, Ambient 2, Begegnungen-sarja, Cluster-työt ja monet muut, kuten Thursday Afternoon, Nerve Net, Neroli ja miljoona muuta tuotantoa, osallistumista, veistosohjetta, g-astronomista näkemystä myöhemmin… niin, mitä ihmettä tää jätkä ei oo tehnyt? Joka tapauksessa, joudumme tyytymään pieniin, nopeisiin hetkiin.

Tuskin se ainakaan on kirkonmiehenä toiminut.

Video ei ole enää saatavilla

Jeesus perkele. Voidaanko mennä hitaammin? Huimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Luovutan.

#1 ”Be extravagant”

Roxy Music oli ensi hetkestään upea taistelutanner: rasva-glamia, hullu kitarasankari häkissä ja Teslan serkku keksimässä omia soittimiaan. Eno kulki mukana ne ensimmäiset kaksi, ja egojen taistelua ei voi kuvata paremmin kuin rasvapojan syrjäyttävällä, käsistä lähtevällä Ladytronin livellä. Videon kärpänen, Glamtrocera Manzanerae.

Video ei ole enää saatavilla

Lyhyesti:

Kyllä, sinunkin pitäisi nostaa ”Be Extravagant” -kortti.

#2 ”Cut a Vital Connection”

Skisma Bryan Ferryn kanssa johti lopulta Roxy Musicista eroamiseen, ja siitä alkoi riehakkain vaihe Enon popmutaatioissa. Voi helvetti mitä runsautta. Kutsutaanko Robert Fripp vielä kylään?

Video ei ole enää saatavilla

Tai coveroidaan hieman The Beatlesia?

Video ei ole enää saatavilla

#3 ”Turn it upside down”

Minä en ole joutunut sairaalaan, eikä minulla ole ystäviäkään. Siellähän saa olla rauhassa eikä sen parempaa voi edes kuvitella. Toisilla on ystäviä ja halua teorisoida, ja tässä antimuusikon termi aktualisoituu musiikin elementtien häivyttämisenä. Eno ei ehkä ”keksinyt” ambientin termiä, mutta vähintäänkin lanseerasi sen ja loi sille suunnan.

Another Green World on todellakin poplevy, mutta siitä viedään pois aina yksi elementti kerrallaan kuin oksa karsittaisiin pois. 43 vuotta myöhemmin puunrunkoa ei pysty enää halaamaan, ja jos juhannuskoivun korviketta sahaatte, niin voitte laskea pois projekteja, kuten Stereolab, Broadcast, Bark Psychosis ja Talk Talk. Tai sen vahvimman oksan eli lentokenttiä varten nauhoitetun, loputtoman kärsivällisen Ambient 1: Music for Airportsin. Musiikki voisi jäädä taustalle, mutta myös palkita huomiota.

Video ei ole enää saatavilla

#4 ”Listen to the quiet voice”

Ambientin teoria torjuttiin myös Enon oman levytyksen, musertavan Ambient 4: On Landin kohdalla vuonna 1982. Nämä äänikuilut eivät jää taustalle. Mikrofoni kuulokekytkennällä pelkisti Länsi-Afrikan yössä koetun äänimaailman, nyökäten Nurse With Woundin ja Throbbing Gristlen jo esittämälle idealle siitä, kuinka uhkaavakin äänimassa voi haihtua hetkittäin taustalle vain noustakseen uudelleen, keskittymistä rikkoen. Osoitteessa 64.29N 27.61E se oli yhtä lailla ajokortilliselle teinille täydellinen: laskeutuvien iltakoneiden valot pilvien läpi vasten Oulujärven valoa paikassa, jossa aina rapisi jotain – ja perimätiedon mukaan kummitteli.

Video ei ole enää saatavilla

#5 ”Use ’unqualified’ people”

Vuonna 1978 Eno sai pyynnön tuottaa newyorkilaisen Talking Headsin toisen levyn, More Songs About Buildings and Foodin. Samalla New Yorkin -reissulla Enon Artists Space -tapahtumapaikassa todistama festivaali innoitti legendaarisen no wave -kokelman nimeltä No New York.

Video ei ole enää saatavilla

#6 ”You are an engineer”

Vuosina 1977–1981 Brian Eno oli heittämässä popmusiikkia ennen näkemättömiin suuntiin. Lista levyistä käsittää hurjan määrän klassikoita, kuten Talking Headsin Remain in Lightin, David Byrnen kanssa tehdyn sampleklassikon My Life in the Bush of Ghosts ja U2:n kolme tärkeintä levyä, The Unforgettable Firen, The Joshua Treen ja Achtung Babyn.

..niin. Toki tuo on toissijaisena saavutuksena tässä listassa, koska Eno on erottamaton osa popmusiikkia yhä vartioivaa sarjaa, johon kuuluu levyjä kuten Low, ”Heroes” ja Lodger – ja Enon oma Before and After Science.

Video ei ole enää saatavilla

#7 ”Discliplined self-indulgence”

1990-luvun alkuun mennessä Eno alkoi herätellä popvaistojaan. John Calen kanssa tehty ihana Wrong Way Up toi kummankin parhaat puolet esiin, vaikka levytysvaihe oli paikoitellen hyvinkin piikikäs. Myös David Byrnen kanssa tehty Everything That Happens Will Happen Today vuodelta 2008 ja Underworldin Karl Hyden kanssa tehty High Life vuodelta 2016 löysivät saman tasapainon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuskortti: ”Is it finished?”

Toivomme ettei. Kahdekas vuosikymmenen voi tuottaa vielä paljon hyvää.

”Rap-rockia Death Grips ei ole, koska se on huutamista ja hyvin kaukana rokista.”

At thirdworlds.net the internet browses you.

”The table’s flipped
now we got all the coconuts bitch”

Zach Hill, Stefan Burnett ja Andy Morin taisivat nähdä internetin lähinnä aseena. Ihan syystäkin toki. Kaikki se kytkeytyi johonkin pahanhajuiseen lietteeseen, joka piti irrottaa musiikin avulla.

Genremäärittelyjä oli enemmän kuin Kantolan lampaita, ja niistäkin suurin osa toimi hyvin… paitsi rap-rock. Sitä Death Grips ei ainakaan ole, koska tämä on huutamista ja hyvin kaukana rokista. Mutta miten niinkin ilmeinen elementti voi jäädä sanomatta ääneen: pelkistetyin muoto tästä on maaninen elektroninen psykedelia.

The Money Storen loppuun lyöty Hacker on se definitiivinen Death Grips -hetki ja ainoa, johon tarjotaan edes jonkinlainen ikkuna. Ihan vain siksi, että toisin kuin mikään muu kappale yhtyeen tuotannossa, Hacker on ainakin eräänlainen popkappale hyvin suoraviivaisella 4/4-biitillä. Kaikki sen ympärillä hajotetaan ja kasataan moneen kertaan harmaaskaalatuista osista, ja koukut leijuvat pelkkänä melodiaa hahmottelevana tekstuurina – vähän kuin Burnettin mainostama nahanluominen.

Jostain syystä myös ruoka näyttelee suurta roolia. Tässä psyykeleikissä kookospähkinät ovat valuuttaa, voileipien nimeäminen valtaa ja geeniperimä synkeämmän sitruksen lahjaa. Burnett päättää toki banisteriopsis-caapia mielestään kaikkein parhaat säkeet mitä voisi keksiä: mustat aukot voi oksentaa ulos, lapsivesi läikkyy. This I like.

”Got the DNA of gothic lemons
Shred it thirteen times
Out of eleven
Your bad ideas are the ATM
Shed my skin
Leave it for the homeless to sleep in”

Mitä tämän jälkeen? Tulevan levyn vuotaminen nettiin oma-aloitteisesti hyvin hankalan levytysprosessin jälkeen (kiviä ikkunoista, yrityksiä sytyttää levytyskompleksi tuleen) ja alati vetäytyvämpi tapa julkaista yhtään mitään. No okei, ehkä yksi tämän tyylinen biisi riittää.

Hackerin mustavalkoinen helvetti oli parasta musiikkia löytää vuoden alkuun, erityisesti sellaisena talvena, kun en tahtonut edes mennä ulos, vaan pyöriä vain aamutakissani ja juoda aivan liikaa kahvia. Ennen kuin illalla lähdin ryyppäämään.

Kiinanruusuni Josephine jaksoi tuolloin vielä hyvin, mutta liiallinen kaihdinterapia teki sille huonoa. Annabelle ja Catherine jaksavat onneksi hyvin – ja jos et anna nimiä kasveillesi, niin mikä helvetti sinua oikein vaivaa? Nähdään Teslan haudalla joskus kahden ja viiden välillä. Katsotaanpas, 999xx…

Video ei ole enää saatavilla

”Sikojenlahti ei ole suositeltava kohde jokailtaista käyntiä varten, mutta hauskaa siellä on välillä pistäytyä.”

Sikojenlahti tanssii ja soi.

”Listen, I’ve been drinking”

Jaahas, sen verran logiikasta ja narratiivista sitten. Vuoden 1961 maihinnousuun tai Kuubaan tämä tuskin liittyy sitten millään tavalla, mutta maistuisko Barolo? Se tunnetaan kuninkaiden viininä ja Dan Bejarkin varmasti tykkää siitä jo siksi, että Nebbiolo-rypäleen nimestäkin löytyy se sumu eli nebula ja tihkusade, jonka keskeltä Bay of Pigs alkaa… kai.

Oikeastaan on helvetin hankala sanoa mistä kohtaa Bay of Pigs alkaa. Se käyttäytyy kuin vesilätäkkö: kasvaa hiljalleen ja alkaa sitten tulvia sattumanvaraisia pieniä puroja.

Ambienthuminan käynnistää ensin kulman takaa saapuvan poliisiauton tavoin synakuvio, joka tuo ensimmäisen järkevän rytmin koko pakettiin. Kompurointi jatkuu kiehtovana yli kymmenen minuuttia, kunnes minuutiksi kaikki osuu kohdalleen: ei horjumista, ei harhailua, vaan selkeä ja kirkas suunta.

Jos Natasha Bedingfield toimii käänteisesimerkkinä, sellaisena hetkessä elävänä ja avoimena sadefiilistelijänä, Dan Bejar noituu ja syyttelee menneistä Christineä, joka saattaa olla tai sitten ei ole sama Christine kuin viisi vuotta aiemmin Painter in Your Pocketissa. Tosielämän näyttelijä Christine White on sattumaa ja valuu pois kuin pisara viiniä valkoiselle liinalle. Nancy voisi olla tarinassa pariskunnan lapsi, as far as I know, tähtiä ihmettelevä ja vanhempiensa juopunutta iloa pelkäävä.

Johonkin tyrmään on tosin joudettu – ehkä jos Coldplayn Viva la Vidan maailmanvaltias kävisi katkeraksi, tätä voisi pitää ihan toimivana skenaariona.

Huom! Älä juo Baroloa kaivoksessa vaan jätä pullo viinikaappiin seuraavalle hallitsijalle. Mutta tarjoa aatelisille kuten Duke Ellingtonille lasillinen pyydettäessä, ihan vain kiitoksena inspiraatiosta.

”It don’t mean a thing, it never means a thing
It don’t mean a thing, it never means a thing
It’s got that swing”

Kirjoittajan suosimaa baroloa.

Barolo on melko vahvaa viiniä, joka vaatii parikymmentä vuotta kypsytystä. Sen alkoholiprosentti on pari prosenttia korkeampi kuin punaviineissä keskimäärin. Makumaailmassa voi olla savua, tervaa tai karpaloista varvikkoa, jossa Bejar varmaankin istuskelee. Päähän se kyllä nousee, ja kylläpäs ympäristökin muuttuu nopeasti eloisaksi. Ulos kaivoksesta tai viinitynnyristä käy Dan ja yrittää havainnoida taivaankantta, mutta oksentelee samaan aikaan puutarhassa.

”A ransom note written on the night sky above
Reminds me what-in-particular about this wine I love
Like a punctured beast; better-off dead
Compliments going to my head
La-da-da la-da-da

I was ripped on dope, you were a ray of sunshine
I was a hopeless romantic, you were swine
You’ve got to spend money to make money
You’ve got to stop calling me honey”

Tehkää nyt lopuksi vielä pieni kotitehtävä täman artikkelin pohjalta:

Kännissä ihmisiä tanssittaa, ja huolet unohtuvat kuin verkot lahdelle, kuin jollakulla jota on hutkaistu päähän esim. magnum-pullolla ______a.

Sikojenlahti ei ole suositeltava kohde jokailtaista käyntiä varten, mutta hauskaa siellä on välillä pistäytyä. Kaikki sekavuus saattaa yhtäkkiä tiivistyä valonsädemäiseen, estottoman iloiseen hetkeen.

”Free and easy, gentle, gentle
The wind through the trees makes you mental for me
Nancy in a state of crisis on a cloud”

Röh.

Video ei ole enää saatavilla

”Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään.”

Vuosikymmenen paras tag team kohtaa samanhenkisen agitaattorin.

”Blankets and pillow torchin’, where the fuck the warden?
And when you find him, we don’t kill him, we just waterboard him
We killin’ ’em for freedom cause they tortured us for boredom
And even if some good ones die, fuck it, the Lord’ll sort ’em”

El-P:n tuotantojen hienous keskittyy laajalti tilan käytön ymmärrykseen. Kappaleiden manipulointi on tällöin varsin helppoa: kovemmat bangerit, kuten The Full Retard, saavat onton ja kaikuvan syvyyden, kun taas hitaampia ja raskaampia vetoja voi tehostaa samalla tavalla – tilaa pakataan täydemmäksi.

Close Your Eyes tekee noista tempuista kummatkin, ja yhtäkkiä haluan hankkia low riderin tätä ja muutamaa muutakin samanhenkistä biisiä (T.I.:n Front Back, Clipsen Grindin’) varten.

Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään ja Run the Jewels duona elää helpoiten Kuudes Aisti 2013:n hengessä. Kaatosateessa heitetyn keikan keskellä Mike julisti: ”We’re the greatest tag team in rap motherfuckers.” Se oli helppo uskoa: mikään luonnonilmiö ei olisi häätänyt yleisöä Hämeentien vierestä. Kaupan päälle Zach de la Rochan paras säkeistö ikinä?

Heinäkuussa 2014 lähdin kotiseudulleni Kajaaniin ja olin jo luovuttanut reissun viihtyisyyden suhteen. Varmaan kävelisin 10 kilometriä päivässä ja kuuntelisin levyjä.

No ei: tietysti tapahtui kaikki se, mitä en osannut odottaa: tapasin aivan upeita ihmisiä, kantabaari soitti jostain syystä Happy Mondaysia, Cania ja vaikka mitä suosikkeja. (Soittolistan takana oli muuan Dj Vastarannan Kiiski, joka on eittämättä maan parhaimpia.) Ehkä en vain ollut aikaisemmin tähän valmis.

Tuohon aikaan Close Your Eyes soi niin vapauttavana että huimasi. Sittemmin sen sävy on tuntunut paljon tummemmalta kaiken rodullisen väkivallan seassa. Onneksi se tulee repimään kaiken palasiksi niin kauan kuin asiat eivät ole kunnossa – sen jälkeen sen tahtiin voi taas juhlia.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up tarjoilee euforisia rokkipelastuksia.

Queen of Hearts on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle.

”Sun rises above the factory
the rays don’t make it to the street
Through the gates come the employees
beaten down and dragging their feet”

Fancy being David? Se on aika mukavaa… öh, lopulta. Missä olit kesällä 2011, kun Queen of Hearts julkaistiin?

Hoida itsesi ihan kujalle, lähde vieraaseen maahan vailla sosiaalista verkostoa, katso kuinka ihmissuhteet romahtavat kun uuden duunin pomo on juustonnakertaja ja odota, kun todellisuus alkaa todellakin hämärtyä ja kuvittelet kaikkea mitä ei oikeasti tapahdu, kuten läheisten kuolemia ja muuta kaiken maailman helvettiä. Ryystä paikallista viiniä, tutustu sattumalta paikallisiin taiteilijoihin ja katso, kuinka elämä tuntuu lopulta joltain hullulta elokuvalta: kaikki pahat hetket muuttuvat murskaaviksi ja hyvät hetket puhtaaksi euforiaksi. Menetä myös kyky päättää kumpaa pääset kokemaan ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Some täyttyy mitä ihaninta kesää Suomessa viettävien ystävien kuvista ja tarinoista. Tietenkään kukaan ei ehdi vastata, ja harvemmin niin synkän sävyisiin viestiin voi löytääkään mitään tarttumapintaa – helppo ymmärtää. Naapurissa asuva huumediileri riehuu ja panee kaiken aikaa hoitaessaan turistiansojen dead end -maalareille pillereitä. Seinä on pelkkä sana.

Ranskassa sataa kaiken aikaa. Mihin ihmeeseen tätä kaikkea pääsee pakoon ja mitä ihmettä piilottaa kuulokkeidensa sisään? Porcupine, XTRMNTR – sarja kaikkea synkkää, mitä yrittää peilata vain pysyäkseen kärryillä edes paskoista fiiliksistään. Yritä käyttäytyä kuin ihminen, vaikka metron kiskot alkavat kiiltää joka kerta, kun kämpästä häätämisellä uhkaillaan. Katso, kuinka nahkaansa sillä hetkellä luova työpaikan esimies tuo koeajan viimeisenä päivänä työtodistuksen ja yrittää maksaa 400 euroa vähemmän kuin palkkakuitissa lukee.

Istu pimeässä Oberkampfilla, drunk as fuck, ja kuuntele Grouperin Alien Observeria repeatilla. Polta mahdollisimman paljon tupakkaa ja yritä luoda exääsi jonkinlainen yhteys. Voi, kuinka omaperäisen traagista! Kirjoita parisataa sivua muistikirjaan kaikkea mitä mietit, koska kukaan ei kuuntelisi – ja jos kuuntelisikin, kertoisi asiat ihmisille, joille et halua niitä kertoa.

Päätä kutittaa, sieltä löytyy pieniä lasinsiruja koko kesän ajan. Sitrushedelmien puristaminen sulattaa kämmenistä sormenjäljet ja saa ne hohtamaan punaisina. Champlure, s’il vous plait. Sata vuotta myöhässä tästä. Voimat vähenevät silti.

Ja sitten näyttämölle saapuvat aika lailla peräkkäisinä päivinä Queen of Hearts, aurinkoisempi jakso ja muutama viereisen talon amerikkalaistaiteilija, joiden kanssa hengata ja dokailla. Kaikki silloin hyvinkin suuria asioita.

Noin nyt sattui käymään, joten sama huorata vähän huomiotakin asiasta. En pääse ikinä lähemmäksi suurta rokkipelastusta, joka tuolloin taisi oikeastaan tapahtuakin.

”All we need is for something to give
the dam bursts open, we suddenly live
The boot off my throat, life is returning
the boot off my throat, let’s all emote”

Minua inhottaa myöntää, kuinka pohjamudassa tuolloin olin, ja päätin vain venyttää itseäni vielä entisestään. Ehkä jos venytän vielä hieman pidemmälle, niin asiat ovatkin okei? Hmm… oli sekin tapa oppia omat rajansa, mihin kannattaa keskittyä ja mistä päästää irti. Queen of Hearts auttaa varmasti kummassakin, mutta sen euforinen aalto toimi myös tämän vuoden maaliskuussa peiton alla kuunneltuna.

Näinhän siinä käy: vihaan kaikenlaisia eeppisiä nousutarinoita, joten tietysti joudun itse sellaisen kouriin. Juoksin innoissani tämän biisin soidessa, soitin sitä ventovieraille turisteille, jotka innostuivat siitä yhtä lailla. Maaninen vastakohta kaikelle stressille vei kaikkea kokemaani toiseen ääripäähän. Eiköhän elämänsä saa kuntoon, jos taustanauha on 278 sekuntia pelkkää euforista vyöryä.

Tai, minulle ainakin selvisi, että kaikki voi mennä totaalisesti päin helvettiä, mutta jostain löytyy pelastava elementti: sellainen joka saa kaiken edes sen verran kasaan, että pystyy jatkamaan. Naurettava musa, naurettava minä, naurettava ihana elämä. Halusin tai en, ainakin toistaiseksi elämäni intensiivisimmät ja eeppisimmät hetket saivat soundtrackin nimeltä Queen of Hearts.

Ai niin, itse biisi on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle. Tämä biisi taisi oikeasti pitää minut hengissä. Se onkin ainoa jäljellä oleva asia tuosta ajasta, mutta hyvä helvetti miten ihana asia.

Video ei ole enää saatavilla

Dan Bejar. Tulee – ja tuhoaa.

”It’s cool how for my part, this sleight of hand, the trick of making something confounding and great and potentially horrible, drawn up from air: all this is no longer of any interest. In fact, even seeing things in this light depresses me. And so I often come home at night depressed by what we have done, what we are doing. It’s good. It means I’ve changed.”
Destroyer & Loscil: ”Grief Point” (Archer on the Beach EP, 2010)

Miettiessäni kaikkia suurempia läpikäymiäni elämänmuutoksia olen oppinut huomioimaan tietyn epätodellisen olon, joka syntyy lähes kaikissa vastaavissa tilanteissa. Palkitseva tai stressaava, heti tapahtuva tai pidempi prosessi, sillä ei ole väliä: siirryttäessä mitä parhaimpaankin tilanteeseen, tietty derealisaatio kipinöi mielen pohjalla siihen asti, kunnes uuteen ympäristöön on sopeutunut hyvin.

Dan Bejar, joka haluaa Destroyeria kutsuttavan yhtyeeksi, ymmärtänee sitaatin perusteella samankaltaisten skenaarioiden ja tapahtumien edut, sillä hän on jo viisitoista vuotta ollut kykenemätön pysymään paikallaan. Tätä kirjoittaessani hän on jo päättänyt jättää englanniksi laulamisen: seuraava levytys on espanjankielinen.

Destroyerin nimi kertoo paljon: levy levyltä tyylimuutokset ovat joko rajulla kädellä tai hienovaraisesti tuhonneet tuttua maastoa. Tämän temmellyksen keskellä Bejar on kuin hunnilauman kunniajäseneksi nostettu, juopotteleva runouden professori. Kylä kylältä hän käy voittamassa sokraattisen väittelyn. Palkinnoksi hän saa veistää maisemat uusiksi ja jatkaa kevyessä nosteessa (tai toisinaan laskuhumalassa) eteenpäin kohti taivaanrantaa. Trendeistä välittämiselle ei anneta minkäänlaista painoarvoa – Destroyer palvelee vain omaa sisäistä muusaansa, mutta tavanomaisimmankin instrumentaation piirissä olisi mahdotonta erehtyä mistä bändistä on kyse. Urakäänteet eivät muistuta kuitenkaan lineaarista suuntaa, vaan useissa kohdissa käännökset ovat todella äkkivääriä.

Miksi sitten tällainen, vähemmin tunnettu projekti ansaitsee diskografian Nuorgamin viimeisinä hetkinä? Samasta syystä kuin muutkin sarjassa esiintyneet: musiikin laadun vuoksi. Destroyer toimii talvisodan hengessä ja motittaa kuulijan soppakanuunoineen. Musiikki hoitaa puolet tästä, mutta ei nouse pääosaan sanoitusten takia. Yksinkertaistetusti todettakoon, että onhan noita lyriikan kirjoittajia, mutta Dan Bejarin veroiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Hän voi olla stand-up -koomikko, moderni pornokuningas, muistokirjoituksen lukija ja surrealisti… usein yhden virkkeen aikana. Joka tapauksessa, todennäköisesti jo seuraava lausahdus tuhoaa edeltäjänsä. On kuitenkin hyvä mainita, että jos nokkeluudet ja kevytmielinen viisastelu eivät sovi, Destroyer ei ehkä ole juuri sinun yhtyeesi. Muista myös, ettei kyseessä todellakaan ole hevibändi.

Bejarin tapana on ollut lainata vapaasti sanoituksia tunnetuista kappaleista ja viitata usein myös entisiin omiin tuotoksiinsa. Tämä voi vaikuttaa kyynikon silmissä pelkältä turhantärkeältä nokkeluudelta tai ironialta. Mikään niin yksisoluinen kritiikki ei kuitenkaan pysty viemään pois sitä mielikuvitusta stimuloivaa efektiä, joka syntyy alituisista ristiviittauksista.

Oman tuotantonsa sisältä paras yksittäinen esimerkki lienee se, kun 3000 Flowers viskaa ekstaattisen räiskeensä sekaan viittauksia pari vuotta aikaisemmasta The Music Loversista, joka on traaginen tarina puolison kuolemasta ja tuomitsevasta ympäristöstä, mikä ei ikimaailmassa sopisi avattavaksi kyseiseen kappaleeseen. Tai oikeastaan sopisi ehkä hyvinkin, koska sanoituksellinen impressionismi herättää useimmiten todella ristiriitaisten tunteiden sarjan. Bejar on löytänyt tasapainon artistina ja viihdyttäjänä toimimisen välillä, ja kuulija saa valita näkökulmansa jokaiseen hetkeen.

Näistä syistä jokaisen levyn yhteydessä tarjotaan myös viisi riviä löydettyä viisautta, koska Destroyerin täysimittainen nauttiminen käy hankalaksi ilman sanoituksiin paneutumista. Pinnan alla on aina tekeillä paljon enemmän kuin ensi kuulemalta voisi ikinä käsittää, ja tämä tuo monitasoisen rikkauden suurimpaan osaan pian mainittavia levyjä.

Koko Nuorgamin olemassaoloajan Destroyer on ollut valtava obsessioni, mutta nyt jaan sen ihan siltä varalta jos joku muukin innostuisi. Jos aikaa olisi enemmän, myös New Pornographers, Hello Blue Roses ja Swan Lake saisivat sanansijaa. Mutta tässä olkoon viimeinen tekstini Nuorgamiin.

Michael Powell sanoi menettävänsä jotain kaikista asioista mitä hän kuvasi. Tämä pätee myös kirjoittamiseen: Built to Spill, Yo La Tengo ja Springsteen ovat kaikki kuulostaneet hieman etäisemmiltä purettuani niitä koskevat ajatukseni tänne, ja suhteeni Destroyeriin muuttunee vähemmän intohimoiseksi tämän pitkähkön vuodatuksen seurauksena. Mutta toivottavasti sama hullaantuminen tarttuu johonkuhun teistä.

Täystuhot

Streethawk: A Seduction (2001)

96 Nousu eliittijoukkoon! Sublimoitumisen hetki! Viidennellä levyllä tapahtui lopullinen läpimurto. Jokainen sana iskee tiiliskiven tavoin, biisit tuntuvat lähinnä sarjalta huutomerkkejä tai ohjelmanjulistuksia, ja on päivänselvää, että laulaja uskoo joka ikiseen sanomaansa asiaan. Vaikka soitto on yhä siinä määrin rentoa, että Crazy Horse tuntuu metronomin tarkalta bändiltä, Bejarin terävimmät sanat koskaan nostavat Streethawkin modernin klassikon jalustalle. Epätavallisista aiheista koostetut runoelmat kulkevat kustantamosurun (Farrar, Straus & Giroux), Herzogin piinan (Virgin With a Memory), vittumaisen krapulan (The Very Modern Dance) ja laadullisesti kehnojen luomusten (The Bad Arts) läpi.

Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki Bejarin kurittomuudesta. Synninpäästö antaa tietä koppavuudelle, sormenosoittelulle, tyhjästä loikkaavalle sooloilulle, ja lopulta Joy Divisionin Disorderin kliimaksi varastetaan hyväksi elämänneuvoksi. Se voi ärsyttää, mutta itse olen enemmän taipuvainen kumartamaan moiselle ajatusleikkikentälle. Tästä alkaa myös perinne, sillä vastedes kaikilta levyiltä löytyisi ainakin yksi eeppinen yli kuuden minuutin veto.

Jokainen kappale nousee huippuhetkeksi. Beggars Might Ride alkaa tyynesti, ennen kuin noin viiden tai kuuden lyriikan sarja alkaa nostaa salamoita. Se kulminoituu ”Collaborators fuck us every time!”-huutoon – sitten onkin aika palata lähtöruutuun ja toistaa koko kuvio. The Sublimation Hour on yhä Destroyerin kovaäänisin kappale: räikeä, koukuttava glam-runttaus ja päänpudistelu vailla sympatiaa kohteelleen.

Sanoitukset valjastetaan hyökkäysvaunuiksi, ja Streethawk on joko rynnäköintiä tai seuraavaa pyhää sotaa odottavia lepohetkiä. Tai, ehkä kaksitoista loistavaa popkappaletta kuvaa kaikkea vielä paremmin. Mikään Destroyerin levyistä ei lähesty Streethawkin hauskuustasoa. Jos Kaputt on täydellisempi ja Rubies vaikuttavampi, Streethawk on addiktiivisin. Sen budjetti on tuskin ollut enempää kuin nelinumeroinen, mutta sen ideoilla voisi täyttä useamman rinnakkaisulottuvuuden.

Löydettyä viisautta:

”A wave of her wand has us back at the pond taking notes for the crooked underground.”

”So there’ll be moonlight over Michelle tonight, and another west coast morning – fuck it, I’m warning: you can look, you can touch, but no not that much.”

”Girl, what could have been ’til you gave up the violin for a slight but
distasteful penchant for men.”

”She taste of the Christmas wines and said ’so many things have run through me. The altar boys they only wanna do me – and that’s fine, you gotta have faith’.”

”Her maxims were fine, the ethos that flew about her mind, like swallows in search of a burned down bell tower church.”

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer’s Rubies (2006)

94 Haasteellinen kausi loppui kuin seinään Destroyer’s Rubiesilla. Voitko kuulla valkean pöytäliinan, punaviinin loiskeen ja smokkien kahinan? Jos Destroyer soittaisi kolmen Michelin-tähden ravintolassa, settilista voisi koostua näistä kymmenestä loistobiisistä. Ainakin hälläväliä-aseenteella lähestyvästä Rubiesista olisi hyvä aloittaa. Latinalaiskitaran ja sen sähköisen serkun vuorotellessa Bejar tipauttelee pieniä tapahtumia ja niiden syitä kymmenen minuutin ajan, rakentaen pala palalta hienoa estradia kutsuvimmille lauluilleen. Kynä on terävimmillään, melodiat näppäriä ja biisit yksinkertaisesti isompia kuin ennen. Myös tietty eleganssi nousee vahvana esille: A Dangerous Woman Up to a Point vaatisi varmasti huomattavasti tyylikkäämmän sisustuksen kuin peruskuulijalla on varaa hankkia, jotta sen juhlavuus kuuluisi niin kuin pitääkin.

Mutta pakottamisen makua ei löydy, vaan kaikki tuntuu huolettomalta. Your Blood ja Painter in Your Pocket ottavat vain kevyitä askelia koukkujensa lomassa, ja European Oils heittää täydelliseen kohtaan kirosanansa, josta puhkeaa räävitön suursoolo. Looters’ Follies jakautuu kahtia cocktail-pianoseremoniastaan, kun monipäinen taustalaulu aloittaa jälleen yhden da-da-da-kuljetuksen ja Bejar laukoo kommentteja kuin Oscaria vastaanottava juoppo.

3000 Flowers ei muistuta ympäröiviä kappaleita paljoakaan. Se on särökitaroiden runtelema noise pop -ralli, ainakin muutaman marakassin häiritsemä ja paljon meluisampi kuin mikään sitten This Nightin. Onneksi se on keventävänä tekijänä kahden eeppisen biisin välissä, sillä muuten kokonaisuus saattaisi vajota oman painonsa alla. Kourallinen helvetin hyviä koukkuja ei sekään satuta.

Bejarin lauluääni on kokenut muodonmuutoksen tähän asti tultaessa. Nasaalihuudahdus on muuttunut paljon syvemmäksi ja pehmeämmäksi. Hyvä niin, koska Streethawkin kaltaisella äänellä esitettynä vaarana olisi huomattava epäsopivuus. Mikä parasta, ääni kävisi yhä pehmeämmäksi: omassa taloudessani myöhempi materiaali on siedetympää, kun Streethawkia on kutsuttu muun muassa flunssaisen rotan propagandapuheeksi.

Lempibiisi levyltä voi helposti vaihtua päivittäin ja Destroyer’s Rubies on todennäköisesti helpoin kohta sukeltaa tapahtumarikkaaseen uraan. Maireaa laissez-fairea kaikille!

Löydettyä viisautta:

”Endangered Ape, a couple years in Solitary never really hurt anyone.”

”When I’m at war I insist on slaughter and getting it on with
the hangman’s daughter.”

”I swear Looters’ Follies has never sounded so good.”

”I was a slow learner, I moved in flourishes. I was a late bloomer, I moved in flourishes.”

”I’ve never read ’so-and-so’ so why mention him here, in this square where culprits axe me, my dear?”

Video ei ole enää saatavilla

Kaputt

99 ”I really like the idea of singing over a melacholy disco beat.” Smooth jazz? Kasaridisko? Saksofonit? En koskaan joutunut kohtaamaan tätä äänimaailmaa nuorena, ja omaa makuani etsiessä pitäydyin siitä irti. Se selittäisi kuinka mieleeni ei tullut kyseenalaistaa Kaputtin meriittejä pelkän soundin takia – joillekin sen pinta on tarpeeksi paha.

Mutta pian kävi ilmi, että tässä levyssä on outoa taikaa. Se alkoi sulautua muistoihini aikaa vääristävillä tavoilla. Nimibiisin kutsuva intro sulautui 7-vuotiaan ja sinisilmäisen Antin muistoon Silja Serenaden promenadikannesta, ulkomaanlentojen odotteluun lukuisilla eri lentokentillä, ja ulkomailla asumiseen – kaikki asioita, joita olen tehnyt elämässäni jo hyvän aikaa ennen kuin edes kuulin koko levyä. Kokemuksiini eksyi vääristyneitä elementtejä, jotka nostalgisoivat sekä elämääni että tätä levyä. Musiikki ei tee noita asioita kovinkaan usein, mutta se selittää miksi Kaputt nousee lempilevykseni 2000-luvulta. Se henkilökohtaisti ja nostalgisoi äänimaailman, jonka aina halusin välttää.

Kaputt on kuitenkin vain astetta pehmeämpi kuin Rubies tai Trouble In Dreams: kitaroiden surina on mykistetty vain siihen pisteeseen, jossa terävin särmä tulee häivytetyksi. Tästä seuraa narkoottinen ja unenomainen tunnelma, jota käytetään tyrmäävän nerokkaasti. Tavoitteena on puhdas euforia kokonaisuutena ja pieninä hetkinä – hulluinta on, että se onnistuu. Kokonaisuus ja tähtihetket tekevät toistensa työt niille, jotka eivät ala lämmetä: Savage Night at the Opera repeää unissakävelevistä säkeistöistään kitarasooloihin, nimikkokappaleen ensimmäinen kertosäe on ekstaattisten yksittäisten trumpettinuottien ylevöittämä ja Blue Eyesin taustalaulun lyijyynvalamat koukut ovat kaikki pieniä portteja levyn maailmaan. Se maailma on pehmeä ja kestämättömän moniulotteinen.

Chinatown kuulostaa joltain, mitä Scorsese ei koskaan filmannut, mutta sen hankalin klaustrofobia peittyy äänimaailmaan salakavalasti. Itse nimibiisi Kaputt on lähes liian moniselitteinen mutta musiikillisesti täydellinen. Nopea katsaus viittaisi melkeinpä fanikirjeeseen kokaiinin orjana vaeltavalle idolille, mutta viittaukset käyvät todella hankaliksi: niistä päällimmäinen koskee Song for Americaa – joka soi vasta myöhemmin samalla levyllä. Ehkä kokaiinin vaikutus johtaa viimeisen kolmen minuutin takeltelevaan dementiaan, kun musiikki hiljaa kuolee ympäriltä? Se sai kunnian nousta Nuorgamin ulkomaalaisten 2000-luvun pophelmien listalle, mutta mielestäni se on vasta kolmanneksi paras näistä yhdeksästä helmestä: levyltä kun löytyy ne kaksi hienoita pitkää kappaletta, jotka Destroyer on tehnyt.

Bay of Pigs ja Suicide Demo for Kara Walker ovat kaksi parasta kappaletta Dan Bejarin kynästä. Ensin mainittu on valtava, 12-minuuttinen ambient disco -tunnelmointi, joka käsittää ainakin yhden traagisen eron, talon sortumisen ja suuntaan jos toiseenkin sättimistä. Suicide Demon nimesin 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin 2000-luvun listauksessa. Mistä ikinä se kertookaan, en edes tiedä. Siinä sekoitellaan mitä julmimpia visioita ainakin yksityisten, julkisten, kultturillisten ja rodullisten elementtien kautta, päivitellään nuoruuden tyhmyyttä ja kaadetaan koko karkeus jonkun nimeltä mainitsemattoman niskaan. Sen väsymätön melankolinen diskorytmi törmää torviosuuksiin, vaikertaviin kitaroihin ja katoaa trumpettifanfaarien saattelemana.

Ehkä eniten kertoo se, että tämän levyn tekstin uudelleenkirjoitin kymmenisen kertaa. Jokainen niistä oli vähintäänkin tyydyttävä – mutta en vieläkään tiedä ymmärränkö mistä edes kirjoitan, jos yritän pilkkoa näitä yhdeksää täydellistä kappaletta yhtään pienemmiksi osiksi. Se ei ole vielä kolmenkaan vuoden ikäinen, joten varovaisuuttani poistan yhden pisteen arvosanasta. Intuitioni väittää sen tosin olevan suuri vääryys.

Löydettyä viisautta:

”Magnolia’s a girl, her heart’s made of wood. As apocalypses go, that’s pretty good.”

”Your first love’s New Order, mother nature’s son King of the everglades, population one.”

”You got to spend money to make money. You’ve got to stop calling me honey.”

”A ransom note’s been written to the night sky above reminds me in particular about this wine I love.”

”Yes, I’m familiar with your scene. Some would say shockingly uptight 21-gun salute to the Fallen Birds Of The Sky. I heard the record, it’s alright.”

Video ei ole enää saatavilla

Your Blues (2004)

85 ”It came out much more listenable than the dark, forbidding drones I envisioned originally”. Mitä ikinä visioitiinkaan Your Bluesia varten, lopputulos aiheuttaa yhä ohimonraaputtelua. Bejarin mukaan pyrkimyksenä oli Scott Walkerin tyylin jäljittely, ja musiikkia kuvailtiin termillä ”European blues.” Tämä levy on kyyninen, katkera ja kaiken lisäksi MIDI-syntsan orkesteripaletin repimä. Ensimmäiset kuuntelut voivat olla melko järkyttäviä yllätyksiä täynnä, mutta ajan myötä vahva materiaali näyttää kyntensä.

Kun uusi äänimaailma pitäytyy vähemmän rajuna, käy selväksi, että se palvelee näitä lauluja yhtä hyvin kuin sitä edeltäneetkin. Jos aloitamme helpoimmista, Certain Things You Ought to Know ja nimikkobiisi ovat särkyvien balladien aatelia. Pari askelta syvemmälle mentäessä What Road on sadistinen elegia mitä tahansa Disney-elokuvaa varten, New Ways of Living tekee korviasärkevän skottiekskursion, ja täydellisessä maailmassa An Actor’s Revenge kuuluu ajattelevan torvisoittokunnan settilistaan. Your Blues on levy, johon voi suurimmaksi osaksi totuttautua ajan mittaan.

Niin… suurimmaksi osaksi tosiaan, mutta yksi ei kuulu joukkoon – levyn avaava kuusiminuuttinen Notorious Lightning on huomattavan ylivoiman turvin kahjoin biisi, jonka Destroyerin nimiin voi kirjata. Sihisevän, sapettuneen casanovankuohintatarinan ensimmäiset säkeistöt eivät anna syytä odottaa kuinka rankalla tavalla syntsat vievät jalat alta. Sen dramaattisuuden vaikutukset käyvät varmasti mustavalkoisiksi: ihastut tai etäännyt. Se lienee Destroyerin paras kappale 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä – tai ainakin minkä tahansa itämaisen porno-oopperan viimeisen kliimaksin peittoava hulluus. It’s Gonna Take an Airplanen kevyellä, melodisella folkilla on työ tyynnyttää kuulijan aivot kakofonian jälkeen.

Your Bluesia karkeampaa ja oudompaa työtä ei tästä tuotannosta löydy, mutta osuessaan se on yhtä loistoa.

Löydettyä viisautta:

”A bloodless cop at dawn throwing everybody out
The kids twist and shout until the womb fucking wrecks it.”

”So, great pretender, pull a face
let’s see the best ’forlorn’ you know.”

”Now don’t mind me
It’s just that vipers define me
and I never thought It’d be this way.”

”So quick, let’s go, it’s time for a ride
The future’s yours – no wait I lied, it is not yours.”

Video ei ole enää saatavilla

Vakavat vauriot

This Night (2002)

80 This Night hylkää edeltäjänsä kompaktin nostatuksen. Se laventaa biisien sisältöjä, pituuksia ja väripalettia kuulostaen yhtä paljon Neil Youngilta kuin Destroyerilta. Näillä asioilla on sekä hyvät että huonot puolensa: lähes hevirokiksi kääntyvät saavat siitä varmasti lisäpotkua, mutta välillä laulujen pituuksia on hankala puoltaa. Ei sillä, että nimibiisin tai Here Comes the Nightin kauneutta voisi kiistää.

The Chosen Few’n noir-flamenco tuo ensi kertaa esille latinovaikutteita, joita tultaisiin näkemään tuonnemapanakin. Raskain kaikista on Hey Snow White, joka tekisi vanhalle Niilollekin kunniaa.

This Night on nimensä mukaisesti yöllä kuunneltavaa musiikkia. Värikarttana sen sävyt olisivat harmaan ja lähes mattamustan akselilla, ja sen venyttelevä rakenne kutsuu viinipulloa ja hiljaista pohdiskelua. Se tuntuu kuitenkin tekevän selväksi kuinka tunnelmallista tavaraa Destroyer saisi aikaan, enkä pidä mitenkään ylivedettynä vertauksena, jos huomautan 2010-luvun alussa julkaistun materiaalin tuovan samansuuntaisia mielikuvia.

Materiaali ei kuitenkaan syty ilmiliekkeihin niin nopeasti kuin Streethawkilla – tai niiden muodon muuttumisen huomioiden: se ei hehku hiljaa palavina kekäleinä ennen kuin kymmenen kuuntelun jälkeen. This Night on yhä varteenotettava levy, mutta sen skaala jää lopulta melko kapeaksi ja yli tunnin mitta on melko pitkä. Se rajoittaa kuuntelutiheyttä, mutta tiettyyn tilanteeseen se on varsin sopiva. Tässä kohtaa kävi kuitenkin selväksi, ettei Destroyerilta kannattaisi odottaa yleisölle kyyristelyä.

Löydettyä viisautta:

”Wildcats – you were supposed to go wild
Butchers – you shouldn’t be obsessed with a child.”

”I know you’ve been waiting ages for your pardon,
but the Governor’s wasted in the garden.”

”And I just thought I’d let you know
About the bulls charging out from the gallery walls
Homelessness calls.”

”Okay and for a start, there was a craft sale of the heart.”

”I was looking good on the day that you fell for the way I looked.”

Video ei ole enää saatavilla

Trouble in Dreams (2008)

80 Sitten otettiin pieni askel alaspäin. Ehkä se oli pelkkää väsymystä? Trouble in Dreams on parhaimmillaan loistava, mutta yhtä usein poukkoileva ja eksynyt. Leopard of Honor, Plaza Trinidad ja The State kulkevat vailla kipinää tai selkeää inspiraatiota. Blue Flower/Blue Flamen aloitussanoissakin tuntuu tietty pakote. Bändin jäsenillä oli huomattavan poikkeavia visiota siitä, miltä Trouble in Dreams kuulostaisi. Osa halusi räminää, toiset taas jousivoittoisuutta. Levy kallistuu ensimmäiseen suuntaan, mutta osa biiseistä tuntuu pääsevän vain puolitiehen tavoitteistaan.

Mutta ne onnistumiset ovat yhä huikeita: Shooting Rockets, joka alun perin ilmestyi Swan Laken ensilevyllä, toistuu täällä synkkänä kahdeksan minuutin itsetutkiskeluna. Dark Leaves Form a Thread taistelee Rubiesin 3000 Flowersin kanssa Destroyerin parhaan popbiisin tittelistä, ja Libby’s First Sunrisen empivä henkilökuva kastautuu draaman maljaan niin hyvin kuin voisi toivoa. Kahdentoista säkeen Foam Hands on levyn voittaja: pienistä mutta pistävän melankolisista mielikuvista rakennettu balladi on yhä koskettavinta koko tuotannossa.

Epätasaisuus oli eittämättä juuri sitä, mitä kritisoijat toivoivatkin. Backlash johti uran synkimpään Archer on the Beach -ep:hen, ja nerokkaimpaan tyylin uudelleenluontiin paria vuotta myöhemmin.

Löydettyä viisautta:

”My dear didn’t you hear
A chorus is a thing that bears repeating
And the problem as I see it is
Girls stay away from that shit.”

”True love regrets to inform you
There are certain things you must do
To perceive his face in the stains on the wall.”

”Sworn enemy of the waitresses there
A late September sunlight travels through her hair.”

”Prominent scars brought us together
Beneath an idiot’s moon
It’s not too soon
Flower-girl stalks the groom!”

Video ei ole enää saatavilla

Peruskorjauksen paikat

Thief (1999)

74 Mitä? studiotyöskentelyyn ja bändin kanssa soittamiseen tottumisen jälkeen? Every Christmas taas tuo oudon barokkipiano-instrumentaalin takaisin muotiin… tai ainakin yrittää, tulokset jäävät hieman laihoiksi, ja se on yksi kolmesta instrumentaalista, jotka ovat ihan mukiinmeneviä. Pahaenteinen I.H.O.J. on niistä selvästi paras.

Thief on itsessään jo hyvä, mutta sen parhaat hetket viittaavat ensimmäiseen mestariteokseen. Kaavasta ei puutu oikeastaan muuta kuin lisäannos draamaa ja purevuutta. Mutta To the Heart of the Sun on the Back of the Vulture I’ll Go on ensimmäinen aidosti loistava Destroyerin kappale. Hiljalleen keinuva valssi ottaa tulta Bejarin lyriikasta, jossa paistaa ainakin neljä hykerryttävää vitsiä. James Murphy käyttäisi seitsemän vuotta myöhemmin samaa Pink Floyd -viittausta, jonka avulla Bejar päättää ratsastaa aurinkoa kohti.

Thief on vain muutaman askeleen päässä täydestä onnistumisesta, mutta välillä liian kevyet hetket pitävät sen pois ykköskategoriasta. Muutama Destroyer’s the Templen ja The Way of Perpetual Roadsin kaltainen onnistuminen täällä lepää.

Löydettyä viisautta:

”Just like days of old, bad horses still get sold.”

”There was a will, there was a way, there was a bill, we forgot to pay.”

”In the theater of impatience, records cause culture as records break records on the back of the vulture.”

Video ei ole enää saatavilla

City of Daughters (1998)

72 Tapahtui niinä päivinä, että Dan Bejar lähti ulos makuuhuoneestaan, nappasi pari kaveria mukaansa ja suuntasi oikeaan studioon. City of Daughters on huomattava askel kultaiselta sillalta ylöspäin niin äänenlaadussa kuin materiaalissakin. Tähtiä ei vielä kurkotella, mutta levy antaa viitteitä siitä, kuinka Lähi-Itäkin lukeutui tähän aikaan kappaleiden aihepiireihin, joissa pyörivät myös gnostilaiset sekä kykloopit. Ulkopoliittiset aiheet muuttuvat State of the Unionissa hourivaksi verilöylyksi.

City of Daughters on yhä etsikkolevy, ja sitä kautta ajoittain hieman kömpelö, mutta sen epäonnistumiset eivät koskaan tule epäröinnistä, vaan sen hetkisen taidon rajoista. Silloinhan pitää vain yrittää kovempaa, koska välillä osuu pakostakin maaliin. The Space Race on kehittynein City of Daughtersin lauluista. Tipauttaessaan yllättävän, mutta varsin toimivan syntsaosuuden keskelle kappaletta, se on pieni vinkki isoksi asiaksi muodostuvasta yllättävyydestä, joka tulisi kukkimaan levy levyltä 2000-luvun aikana.

Löydettyä viisautta:

”There are no locks, there are no keys, only executors and executees.”

”I just finished the book, and some of it was true.”

”I’m so, I don’t know, what’s the word? My grasp of the verb is a weak one.”

”Impenitent brothers, sway to the song of a new heretical dawn.”

”I learned that girls are great, crated on my plate.”

Video ei ole enää saatavilla

Pintanaarmut

Ideas for Songs (1997)

62 Alun perin kasettina julkaistulla Ideas for Songsilla Bejarin vaikutteet paistavat melko selvästi läpi. Se voisi yhä olla Guided by Voices -levy, joka keskittyy koukkujen sijaan sanoitukselliseen hurmioon. Nimensä mukaisesti se tuntuu luonnostelmasarjalta, ja huomattava osa musiikista tuntuu soittaessa keksityltä. Why Banacek Doesn’t Love, Spring Cleaning ja A Month in the Country ovat jo valmiita näiden pienoissketsien joukossa, mutta suurin eteneminen tapahtuu sanoituspuolella: nyt jokainen numero tarjoaa jo ainakin yhden selkeän bejarismin – ja niitä tässä maailmassa ei tule koskaan olemaan liikaa.

Löydettyä viisautta:

”My dear, fuck you and fuck August.”

”A giant among smaller giants.”

”Resist, resist, someone got kissed.”

”But don’t forget quoting and stealing and quoting and stealing and quoting.”

”Did I mention the caesarean might take all night, maybe even all day.”

Video ei ole enää saatavilla

We’ll Build Them a Golden Bridge (1996)

58 Jostain on kaikkien pakko aloittaa ja kuten monet suuret nimet, Destroyerkin lähti käyntiin neliraiturin avulla. Yhtä aikaa vaikutteita kunnioittava ja niillä leikkivä levy suhisee kuin pölynimuri Robert Pollardin ja Stephen Malkmusin kunniaksi, kun Judas Priest, The Beatles ja Springsteen joutuvat biisinnimien varkauden uhreiksi.

Osa levystä on annosteltu oikein vain kerran kuultuna: melodiat kaipaavat muotoa ja sanatkaan eivät nouse kuin hieman tasavahvan yläpuolelle. Mutta jos joku tahtoo tehdä tutkimusta neliraitureilla aloittaneiden artistien ensihetkistä, Bejar kuuluu Barlow’n ja kumppaneiden rinnalle.

Löydettyä viisautta:

”Static means punk, tuning is junk.”

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker. Ei ollut tunnettu rumuudestaan.

Jonkin aikaa sitten kuulin 14-vuotiaan Scotty Engelin ensinauhoituksen nimeltä When Is a Boy a Man. Kävi ilmi, että kappaleen nimi on todellakin hyvä kysymys: jo tuossa iässä laulajan ääni on häkellyttävä, aikalaisiaan paljon kypsempi baritoni. Englantiin muuttanut, Ohiosta kotoisin oleva Noel Scott Engel ei voinut välttyä menestykseltä. Ei tuollaisen äänen kanssa! Kuin tähtiin kirjoitetulla tavalla The Walker Brothers -niminen nuorukaistrio nousi Englannissa listojen kärkeen muutaman vuoden ajaksi. Hetken aikaa Scott, Gary ja John olivat yhtä tunnettuja kuin The Beatles.

Mutta julkisuus ei koskaan sopinut Scott Walkerille. Jo bändin noustessa teini-idolien kastiin nähtiin useita odottamattomia, syrjään vetäytyvän persoonan ilmentymiä. Bändärit jäivät Johnin ja Garyn armoille. Genet’n tai Sartren kirjaa mukanaan kantamalla jotkut saattoivat päästä lähemmäksi menestyksen pinnallisuutta hylkivää, usein syvästi masentunutta Scottia. Näistä yksinäisyyden syövereistä syntyi musiikkia, jonka faneihin voidaan lukea muun muassa Jarvis Cocker, Brian Eno, David Sylvian, Marc Almond, Julian Cope, Tindersticks, Radiohead ja David Bowie, joka coveroi useampia Walkerin kappaleita uransa alkuvaiheessa ja myönsi Lodgerin ja Scary Monstersin olevan vahvassa kiitollisuudenvelassa Nite Flightsille.

Artistiselta kannalta mietittynä voi käydä vaikeaksi löytää hankalampaa kuvailtavaa. Walkerin musiikki on yhtä aikaa ylettömän tunnelatauksen ja ilmaisun kannattelemaa, mutta teatraalisuudessaan hurjimmillaan lähes täysin abstraktia. Lähestymisen avuksi tuodaan siitä syystä Walker Brothersin lauluja, siilä tuotannosta löytyvät niin ensimmäinen, teatraalinen vaihe kuin myöhempi, hankala ja kokeellinen suunta. Meidän tarvitsee vain katsoa sydäntensärkijätrion alku- ja loppupistettä. Ensimmäistä reittiä kulkijoille ovenavausmusiikkina voidaan laittaa yksi Walker Brothersin suurimmista hiteistä, Make It Easy on Yourself, ja saamme pienen suuntaviitan Scottin soolouran ensimmäiseen vaiheeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Soolouralleen lähdettyään Walkerin suurin vaikute tuli Englannin kanaalin toiselta puolelta gallialaisen angstin mestari Jacques Breliltä, jonka tuotannosta noukittiin soololevyille kymmenisen eriskummallista numeroa. Walkerin hurrikaanibaritonin käsissä nuo laulut pysyivät orkesterivoittoisina, massiivisten ahdistuksen portretteina – se tuskin yllättää, ettei psykedelian ajan saavuttama Englanti oikein tiennyt mitä tehdä, vaikka aluksi entisen bändin suosio kannattelikin levynmyyntiä kiitettävästi. Mutta vuosi vuodelta entinen teini-idoli vajosi yhä syvemmälle unohdukseen, julkaisten 1970-luvun puolivälin tienoilla neljä lähes kuuntelukelvotonta levyä.

Uran toinen vaihe alkoi vasta vuonna 1978, mutta 35 vuotta myöhemminkin se tuntuu shokeeraavalta. Walker Brothers päätti vuonna 1975 aloittaa alusta, ja vuoden sisään kuultiinkin kaksi epätasaista mutta hyvin myynyttä levyä. Seuraavaan vuoteen mennessä jäsenet olivat saaneet toisistaan toisen kerrankin tarpeeksi ja päättivät lähteä omiin suuntiinsa viimeisen jäähyväislevyn jälkeen.

Hittikimaran sijaan kaikki kolme kasasivat omia kappalettaan levylle nimeltä Nite Flights. Siinä vaiheessa Scott Walker heitti pois kaiken sen mistä hänet oli tunnettu. Nuo neljä kappaletta olivat post-punkin tuolla puolella: riipivä avant-discovirsi Shutout, uhkaava mutta täydellinen Nite Flights, kuusiminuuttinen Pinochetin kidutuskammio The Electrician ja happoinen noisefunk-turpiinveto Fat Mama Kick aloittavat uran toisen ja huomattavasti haastavamman vaiheen.

Vai miltä tämä teistä kuulostaa?

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe I: 1967–74

Scott (1967)

86 Jo ensimmäiset askeleet soolouralla tuntuivat huomattavasti oudommilta ja röyhkeämmiltä kuin mitä Walker Brothers olisi koskaan esittänyt. Lähes jokainen laulu vuotaa sydänverta tai käy läpi erilaisia irvokkaita sieluntuskia orkesterin vahvistaessa ylitsevuotavaa tunnemaailmaa.

Suurin pommi tiputetaan heti aluksi. Megalomania on varsin pieni sana kuvaamaan Mathildea. Ratsuväki hyökkää päälle heti ensisekunneilla. Viimeinen säkeistö vie helvettiin ja sieltä ulos. Tyrmistyttävä nostatus heittää keskelle yhtä euforisimmista lopetuksista millekään biisille koskaan. Draaman tasoa ei voi edes kuvailla sanoin, ja tyrmistystä vielä vähemmän. Popmusiikkia? Ei helvetissä. Mutta ainakin kaikki tärkeimmät elementit on lyöty pöytään heti kerralla.

Kaksi Walkerin omista kappaleista on levyn vahvinta materiaalia. Montague Terrace ja Such a Small Love todistavat kuinka hyvin esikuvien tunnelataukset ja melodiat oli jo tässä vaiheessa sisäistetty. Kaiken kaikkiaan yhdeksän numeroa oli lainattuja, ja niiden käsittelytapa hyvin samanlainen: Jacques Brelin kuoleman ja irstauden peittämät kappaleet säilyttivät intensiteettinsä ja valmiiksi melankoliset balladit tulkittiin itkunsekaisina katumustöinä.

Iso miinus Scottille siitä, että neljästä viiteen biisiä levyllä tuntuu pelkältä täytteeltä. Se on pieni mutta silmiinpistävä tahra uran ensimmäisessä vaiheessa.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 2 (1968)

93 Scott päätyi jotenkin brittilistojen kolmannelle sijalle. Se kertonee enemmän Walker Brothersin suosiosta, mutta Scott 2 sisälsi jopa hittisinglen, ja valtasi listan ykköspaikan joksikin aikaa.

Jos ensilevy oli yksinäinen, juopunut ja yllättävän mieltynyt kalanpäihin, ainakin täällä saa aikaa viettää kaikenkarvaisen joukkion kanssa. Karvakasojen kohtalot vaihtelevat: poikkeuksellisen ilkeä naisvihakabaree-numero The Girls and the Dogs päättyy koiran kannalta ikävästi.

Brel-coverit kytkeytyvät vahvasti teatraaliseen fantasiointiin, mutta tarkempi katsaus osoittaa levyn olevan häikäilemättömän groteski, ja suurimman osan ajasta myös hurjan misogynian kourissa. Jos The Girls and the Dogs kuvasi naiset syöjättärinä, niin The Girls from the Streets näkee kaiken kauppatavarana ja manipulaatiolla saavutettavana – kyyneleetkin ovat vain nesteeksi tiivistyneitä valheita. Tango nimeltä Next on mitä irvokkain hyväksikäyttö-, irstaus- ja uhrifantasia. Täällä lupaukset tehdään tippurin oireita tuijottaen, ja itsensä tuleen sytyttäminen on ainoa tapa kumartaa ja poistua sadistisen seksin näyttämöltä – Nextin kertojan tapauksessa tuo näyttämö käsittää koko elämän. (Tosin Walkerinkin versio on melko konservatiivinen verrattuna The Sensational Alex Harvey Bandin hulluuteen.)

Levyn single Jackie kuuluu Brel-covereiden eliittiin, vaikka BBC läimäytti esityskiellon oopiumin ja transvestismin kuvausten takia. Tim Hardinilta lainataan tällä kertaa Black Sheep Boy, ja versio lienee paras olemassa olevista. Mutta Walker loistaa omilla biiseillään. The Amorous Humphrey Plugg on väsyneen perheenisän yöllinen seikkailu punaisten lyhtyjen alueella, ja Plastic Palace People käy kolkuttelemassa niitä ovia, joista kuljettaisiin uran toiseen osaan. Viimeiset neljä kappaletta häviävät pakostakin laadussa, mutta valinnat ovat tällä kertaa viisaampia ja Walker antaa niille kaikkensa. 

Intensiteetti on kaikin puolin rajuin ensimmäisestä neljästä levystä, ja sen saattelemana Scott 2 on niistä myös paras.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 3 (1969)

77 Kolmas räävitön kiekko ei kuulunut enää suunnitelmiin, vaan teemat kevenevät muutaman pykälän. Epätasaisuus tulee yhä pistävämmäksi kuin ennen, erityisesti levyn alkupuolen loiston vuoksi.

Viisi klassikkoa, monumentaalinen It’s Raining Today, leikkisä Copenhagen, Rosemaryn kotipainajainen, outo epäilyttävä Big Louise ja ratsuväen paluu We Came Through, avaavat Scott 3:n vahvasti, mutta pian vauhti hiljenee pahemman kerran. Butterfly, Winter Night ja Two Weeks Since You’ve Been Gone käyvät suoraa tietä unohduksen kaivoon, josta niitä ei yleensä jaksa noukkia kuunneltaviksi. Loppupuolelta vain haudan takaa kostonsa saavuttava Funeral Tango tarjoaa tarpeeksi palaten edellisen levyn vainoharhaiseen luottamuspulaan. Niin hyvältä kuin ajatus Brelin Ne Me Quitte Pasista tuntuukin Walkerin laulamana, versio on turhin kaikista lainakappaleista. Väsymyksen sävyttämä levy ei kykene ylläpitämään standardeja, mutta sen parhaissa lauluissa löytyy yhä ikivihreyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 4 (1970)

86 Myyntiluvut alkoivat käydä huolestuttavan pieniksi. Syystä tai toisesta singlejulkaisut jäivät tekemättä, ja yksi Scottin kehutuimmista levyistä jäi kokonaan listojen ulkopuolelle. Yleensä tämä levy nostetaan ylimmälle sijalle ensimmäisestä neljästä.

Olen vahvasti eri mieltä: Scott 4 on ehkä muita tarkempi kuvaus artistista itsestään, mutta siinä ei ole samaa elinvoimaa kuin kahdessa ensimmäisessä levyssä. Vasta-argumentteja on toki helppo keksiä: kokonaisuutena tämä on niistä tasalaatuisin, ja kun biisilistasta löytyy Ingmar Bergmanin inspiroima The Seventh Seal, futuristinen Boy Child ja upea Duchess, on ymmärrettävää, että joillekin tässä tiivistyy Scott Walkerin henki. Mutta levyn tahti pysyy jatkuvasti keskitempoisena ja puuduttaa kuulijaa aika ajoin. Myös äänimaailma käy sameaksi, eivätkä Angels of Ashes, On Your Own Again tai Get Behind Me ole mitenkään persoonallisia, vaan pahaenteisiä merkkejä pian alkavasta laskusuhdanteesta.

Hero of the War taas on kaikkea muuta – nuoren sotasankarin vastaanottokuvaus on täynnä pistäviä yksityiskohtia äidin tuskasta, uskottomasta naisesta ja sotilaallisen ihannoinnin typeryydestä. The Old Man’s Back Again (Dedicated to the Neo-Stalinist Regime) menee vielä pidemmälle, osoittaen että Walkerin kunnianhimo oli kulkenut repivän barokkipopin ulkopuolelle.

Pienistä vioistaan huolimatta Scott 4 on yhä essentiaalinen levytys, eikä sitä kannata jättää hankkimatta.

Video ei ole enää saatavilla

’Til the Band Comes In (1970)

73 Walker oli pulassa Scott 4:n tipahdettua unohduksiin heti julkaisunsa jälkeen. Levy-yhtiön painostus hittijulkaisuun alkoikin kasvaa.

Walkerin 1970-luvun levyistä vain ensimmäinen, ’Til the Band Comes In, kestää päivänvaloa. Kymmenen kappaletta alkuperäismateriaalia ja muutaman coverin sisältänyt levy ei vieläkään ole artistin itsensä suosiossa, eikä sen materiaali pärjää edellisten levyjen parhaimmistolle kaiken aikaa, mutta ei se ansaitse tuntemattomuuttakaan.

Alkuperäisistä Little Thingsin turmakuvailun voitokas tömistely ja Thanks for Chicago Mr. Jamesin namusedälle osoitettu jäähyväiskirje pitävät pintansa parhaiten. Stripparitarina Joe tulee vahvasti perässä (hmm), ja Cowbells Shakin’, Jean the Machine ja Time Operator ovat nekin kuuntelunsa ansainneet.

Coverpuolella saadaan suunnilleen 50/5 -annos erinomaisuutta ja kamaluutta. Jimmie Rodgersin It’s Over ansaitsee kunniaa, kun taas Kenny Rodgersin Reuben James on puhtaasti kamala. Siitä voinee päätellä, ettei ’Til the Band Comes In ole sekään tasainen levy, mutta varmasti vähiten kuultu Walkerin sooloista. Se ansaitsee enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

The Moviegoer (1972) / Any Day Now (1973) / Stretch (1973) / We Had It All (1974)

?? Tämän jälkeen syntyikin sarja, joka muistuttaa syvänmerensukellusta. Neljä levyllistä pelkkiä covereita – joista parhaimmatkin vain ihan siedettäviä. Koska näitä neljää levyä ei ole oikein edes saatavilla, eikä niiltä löydy kuulemisen arvoista materiaalia, voimme tyytyä lyhyeen kappaleeseen näistä kaikista. Luit juuri kyseisen kappaleen.

Kokeile omalla vastuulla Scottin coveria Caetano Veloson Maria Bethania -klassikosta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe II: 1978–

Climate of Hunter (1984)

88 Nite Flightsin hurjistelun jälkeen olisi voinut odottaa vaikka mitä, mutta ambient rock ei varmaankaan liene ensimmäinen arvaus.

Manageri tiedusteli näihin Walkerin kuulumisia ja viimeaikaisia tekemisiä. Scott ilmoitti maalaavansa, ja kysymys muuttui heti: vesi- vai öljyväreillä? Vastaus tähän oli laadukas seinämaali – Walker oli aloittanut talojen maalaamisen. Climate of Hunter on enemmänkin sivutyö maalaiskartanon seinän rinnalla, mutta myös arveluttavimpia soundtrackeja maalin kuivumiselle. Cromagnon-paimenet tulevat esiin jo Rawhiden kummallisissa tarinoissa, joita 1980-luvun rocktausta ei tee yhtään tavallisemmiksi.

Toisaalta, Six esittelee seinät ylös- ja alaspäin kulkevina tasoina hallusinoivan syntetisaattorin valossa, ja Dealer on käsittämättömän raskas balladi täynnä inhottavaa kuvastoa, jossa kuolleet nousevat haudoistaan ja aivot kiehuvat ulos kalloista. Vahva, fosforipitoinen maali voisi auttaa pitämään moiset vaivaantumisen aiheuttajat pois tuvasta. Sleepwalkers Woman muistuttaa hieman ensimmäistä uravaihetta, mutta se keskittyy tekstuuriin eikä melodiaan. Three julkaistiin jopa singlenä (taustalaulajana muuan Billy Ocean), mutta levy ei myynyt juuri mitään. Tuskin sitä haettiinkaan.

Poikkeuksellisen ihana kahden säkeistön balladi Blanket Roll Blues tuo muuan Mark Knopflerin kitaroineen vierailulle. Se lienee hiljaisin hetki Scott Walkerin tuotannossa.

”When I crossed the river
with a heavy blanket roll
I took nobody with me
not a soul

I took a few provisions
some for comfort, some for cold
but I took nobody with me
not a soul”

Siitähän tässä urassa on koko ajan ollut kyse. Climate of Hunter on hieno tapa jatkaa itsensä uudelleenmäärittelyä.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin terveysviraston ilmoitus

Climate of Hunterin jälkeen Scott katosi jälleen yhdentoista vuoden ajaksi. Ainoa julkisuuden hetki nähtiin, kun hän vieraili Britvic-yhtiön appelsiinimehumainoksessa. Hänet voi nähdä kohdassa 0:20 siemailemassa päivän c-vitamiiniannostaan. Sinunkin on hyvä juoda lasillinen tänään.

Video ei ole enää saatavilla

Tilt (1995)

98 Tilt on ylivoimaisesti hankalin kuvailtava. Ensinnäkin, se tarjoaa laajalti samaa instrumentaatiota kuin 1960-luvun tuotanto, mutta käyttötavat ovat muuttuneet. Ne eivät silti ole suoranaisia vastakohtia: melodia ei muutu puhtaaksi dissonanssiksi. Mutta kokonaisuutena se on häiriintynein peto, jonka Walker koskaan päästänyt ilmoille. The Driftin kauhu on muutaman kuuntelun jälkeen tunnistettavaa ja suoraviivaista, mutta Tilt on epäselvä ja varjoisa vielä vuosienkin kuuntelun jälkeen. Levyn sisältö ei selkene, mutta yksittäiskokemuksen tuoma vaikutus vie tarpeeksi pitkälle, että kuuntelija voi muodostaa omat tulkintansa.

Synkimpien eurooppalaisten taidelauluperinteiden ruokkima Tilt läpikäy historian tahroja. Farmer in the City omistetaan murhatulle ohjaajalle Pier Paolo Pasolinille. The Cockfighterin raivokas avant-rock sotkee Adolf Eichmannin ja Kuningatar Carolinen oikeudenkäynnit ujeltavaa taifuunia muistuttavaan vimmaansa.

Ainoastaan Farmer in the City ja Bouncer See Bouncerin väliosa voisivat sopia uran alkuvaiheisiin. Kauimmaksi siitä kulkeutuvat Face on Breastin viemärirakkauslaulu, Bolivia ’95:n terrori ja The Patriotin kummallisuus. Tuossa viimeisessä huilun ja patarummun kutsun ja vastauksen kuultuaan Walker ylistää Lüzerner Zeitung -päivälehteä kuin se olisi viimeinen asia, jonka hän saisi eläessään sanoa. Abstraktio on huipussaan, ja vanhat fanit epäuskoisia.

Tiltiä ei voi suositella ensikosketuksena muille kuin parkkiintuneille avant-gardetyylittelyn faneille, mutta ainakin minulle se on pysynyt vahvimpana Walker-levynä kohta kymmenen vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

The Drift (2006)

89 Silkkihansikkaat katosivat tässä vaiheessa lopullisesti. Ymmärrän kyllä, en itsekään haluaisi sotkea hyviä hanskoja harrastustoiminnan, kuten siankyljen pieksämisen, lomassa. The Drift on karmiva kokemus. Sen vaurioituneissa… öhm, biiseissä kuullaan totaalisen pelottoman artistin häiriintyneimmät ideat.

Tässä on Nite Flightsin perintö, johon Climate of Hunter ja Tilt eivät tarttuneet. Mussolini ja Petacchi saavat kahdentoista minuutin Clarassa ruumiinvalvojaiset helvetistä, Elvis keskustelee kuolleen kaksoisveljensä kanssa 9/11-tapahtumista, ja aasi saa turpiinsa Galwayn kadulla Jolson & Jonesin apokalypsissä. Jos haluat karkoittaa ihmisiä mahdollisimman kauas, lyö tämä soimaan. He eivät häiritse sinua vähään aikaan – toisin kuin seuraavan yön unesi.



The Drift on sadistinen levy, ja sopii lähinnä ihmisyyden hirveimpien kokemusten soundtrackiksi. Bakteeritarina Cue räjähtää silmille ennen viittä minuuttia ja vaikutukset voivat olla laksatiivisia. Mutta ei Walker ollut huumorintajuaan menettänyt: Donald Rumsfeldille omistettu The Escape sisältää mitä kahjoimman syntetisaattoriosion ja lopulta Repe Sorsa -imitaation, jota kannattelee hiipivä kuuhirviöurku. Samalla tavalla Psoriatic sisältää lähimmäksi tanssimusiikkia pääsevän dada-koukun, joka luonnollisestikin hävitetään maanrakoon heti tilaisuuden salliessa.

Huolimatta siitä kuinka tutuksi se lopulta käy, The Drift on pelottavimpia levyjä keneltäkään, koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bish Bosch (2012)

78 Bish Bosch on Walkerin kauhukabinetin toistaiseksi viimeisin osa. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten arvion Nuorgamiin, ja mielipiteeni on pysynyt melko samanlaisena. Muutaman lisäpisteen tarjoan!

Video ei ole enää saatavilla

Aina eteenpäin kulkeva Talk Talk.

1980-luvun alun syntsapopbändin, jonka laulaja toteaa jo ensilevyn julkaisun aikoihin lempilaulajakseen Otis Reddingin, suosikkibiisintekijäkseen Burt Bacharachin ja parhaaksi bändiksi Canin, ei voi kuvitella pysyvän kovinkaan selkeästi ajalleen tyypillisissä muoteissa. Lapsipsykologiksi aikonut Mark Hollis, basisti Paul Webb, rumpali Lee Harris ja kosketinsoittaja Simon Brenner perustivat Talk Talkin syntsapop-aallon lähestyessä huippuaan.

Kymmenen vuoden mittainen ura alkoi lähes hännystelevien soundien parissa, mutta siitä alkoi kehityskaari, jollaisia on nähty populaarimusiikissa vain muutama. Sen ääripäät, The Party’s Over ja Laughing Stock, ovat täysin eri ulottuvuuksista kotoisin. Vain Mark Hollisin dramaattinen tenoriääni yhdistää niitä.

Viisi hienoa levyä, mutta ne kaikki ovat niin erilaisia! Mihin niistä juuri sinun tulisi tutustua? Onneksi Nuorgam voi auttaa tässä, vaikka senssipalstamme perustaminen peruuntui jo ennen julkistamistaan serverin kaaduttua täytyttyään luovien yksinäisisten musiikkikriitikoiden profiileista. 

De La Soul oli usein oikeassa, mutta kerran hekin erehtyivät: the magic number on itse asiassa five.

Viiden kysymyksen testi: mikä Talk Talk -levy sopii minulle parhaiten?

1. Lauantai-iltaani kuuluu…

a) Kiireinen klubi tanssilattioineen vailla turhia syvällisyyksiä
b) Luotettavan kaveripiirin kotibileet, joista siirrymme bilepaikkaan
c) Hienostuneen keskustelun sävyttämä illallinen
d) Hiljentyminen ja meditaatio teepannun seurassa
e) Syvällinen filosofinen mietiskely, pään kaljuksi ajeleminen

2. Unelmadeittini on…

a) Simon LeBon

b) Se Korkeasaaren nuori eläintenhoitaja
c) Florence Nightingale
d) Dalai Lama
e) Michel Foucault

3. Eniten inhoamani käytöspiirre on…

a) Turha puhuminen
b) Kovasydämisyys
c) Syntetisaattorifetisismi
d) Hengellisyyden puute
e) Turhamaisuus, kevytmielisyys ja ilo

4. Lempijuomani on…

a) Mikä olikaan halvinta?
b) Punaviini ja omat kyyneleeni
c) Luomutee tai itse ideoimani viidenkymmenen vihanneksen smoothie
d) Kirkkaasta vuoripurosta soljuva vesi (myös kastemalja sopii)
e) Ayahuasca

5. Pahin pelkoni on…

a) Ettei jatkopaikkaa löydy
b) Ettei mielitiettyni huomaakaan minua
c) Ettei kukaan ajattele lapsia
d) Kirkkojen julkisivuremontin budjettileikkaukset tai ohjelmansiirtoketjun mittaustauko kesken meditaationauhan
e) Massiviset luonnonmullistukset tai puun kaatuminen ikkunasta sisään

Eniten A-vastauksia: The Party’s Over (1982)

76 Bileet loppu? Hmm, kun syntsapopin kaanonissa oudon aliarvostettu nimibiisi ampaisee käyntiin, efekti on kylläkin päinvastainen. Se on myös ainoa kerta, kun Talk Talkin levyn sisällön voi arvata ensimmäisistä kymmenestä sekunnista, mutta niinhän suuri osa popmusiikista toimii.

Mutkat on vedetty suoriksi, tai todennäköisesti niitä ei missään vaiheessa ole edes ehtinyt muodostua. Turhia syvällisyyksiä ei myöskään tarvitse odottaa, mutta kenkävalinta on syytä tehdä harkiten – vaikka levyn A-puoli ei lyö Rion vastaavaa tykitystä pois laudalta, nimibiisi, It’s So Serious, Today ja Hate lätkivät koukkuja sen minkä ehtivät.

Myöhemmin bändi teki selväksi, että The Party’s Over oli suuri kompromissi, ja tarkoituksenmukaiset siirrot tehtiin heti seuraavalle levylle. Have You Heard the News saisi suuntaa-antavan aseman uudessa tyylissä. Mutta The Party’s Over on yhä bilevalmis paketti, eikä lähellekään niin huono kuin joskus annetaan ymmärtää.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten B-vastauksia: It’s My Life (1984)

84 Duran Duranin entiseltä lämppäriltä tuskin odotti klassikkolevyä? It’s My Life kuitenkin nousee heittämällä kaikkien järkevienkin odotusten yli. Simon Brenner päätti lähteä ennen levyntekoa, ja multi-instrumentalisti Tim Friese-Greene liittyi epävirallisena jäsenenä bändiin. Hänestä tuli vuosien mittaan Hollisin tärkein yhteistyökumppani.

Kaikella kunnioituksella The Party’s Overia kohtaan on todettava, että hienostuneemmat bileet alkavat vasta, kun Dum Dum Girlin moniosainen rytmi ja kevyen rymisevä kertosäe pyyhkivät lattiaa Talk Talkin koko siihenastisella tuotannolla. Sen jälkeen iskee levyn monipuolisuus ja laatu: näissä yhdeksässä laulussa ei ole yhtään väliinputoajaa. Niin paljon kuin nimibiisi onkin saanut rakkautta Nuorgamissa, The Last Time ja Call in the Night Boy ovat lähes yhtä loistokkaita: moniulotteisempia, kehittyneempiä mutta yhä tappavan suoria iskuiltaan.

Slovaripuolella koetaan myös huomattavaa kehitystä: Renee on synkkä ja dramaattinen kuuden minuutin matelija, Tomorrow Startedin melankoliassa ja Does Caroline Know’n tematiikassa voi nähdä paljon viitteitä siitä, kuinka Talk Talk tähtäisi vieläkin korkeammalle kuin tämän unohdetun klassikkolevyn tasolle.

Niin, mitäs ehjän ja syvällisemmän kokonaisuuden jälkeen sitten tekisi?

Video ei ole enää saatavilla

Eniten C-vastauksia: The Colour of Spring (1986)

87 …no, esimerkiksi hieman kokeellisemman mutta vähintään yhtä vahvan levyn. Studiossa alkaa olla kiireistä The Colour of Springillä, kun parhaimmillaan viisi soittajaa on vastuussa pelkästä rytmiosiosta. Jotain tahdottiin myös jättää pois – syntsaa ei löydy enää ollenkaan, ja se päätös tulisi pitämään vastedeskin.

Kaksi hiljaista ja odottamatonta hetkeä avaa valtavasti lisää maastoa: April 5th ja Chameleon Day luopuvat rytmisoittimista ja lähtevät käsi kädessä kohti Pyhän Augustiniuksen kirkkoa paremman ambienssin toivossa. Vielä pari vuotta menisi, ennen kuin EMI suostuisi rahoittamaan näiden kappaleiden tyylisen levyn – nyt pysytään vielä popin parissa.

Mutta ei se kuulosta enää juurikaan tavanomaiselta popmusiikilta. Melodioiltaan kyllä, mutta instrumentaatio alkaa muistuttaa orkesterilämpiöstä varastettujen soitinten listaa. 

Aiemmalle koukuttelulle täällä ei anneta enää paljoakaan painoarvoa. Kunnianhimoisemmat numerot ovat aiheiltaan astetta alakuloisempia ja myös levyn parasta antia. Näistä Living in Another World juoksee kruunu päässä kauimmaksi: polyrytmien ja hyökkäysvalmiudessa olevan urun tuoma etukeno asettaa Talk Talkin muuan toisen, puhuvista päistä koostuvan bändin eurooppalaiseksi vastineeksi. Harppujen ja särisevän kitaran kannattelema I Don’t Believe You tarjoaa dramatiikkaa hitaammassa tahtilajissa.

Kanonisoitu näkemys levystä taiteellisemman ja popimman uravaiheiden yhdistäjänä vaatii hieman tarkastelua. On aivan totta, että suurin osa The Colour of Springistä on vielä hyräiltävissä, mutta helpoiten lähestyttävä materiaali tuntuu myös yllättävän hengettömältä ja yksiulotteiselta. Kummatkin hittisinglet, Life’s What You Make It ja Give It Up, eivät kiipeä kyseisen esteen yli. Musiikillisesti en valita kummastakaan, mutta yksiulotteinen sanoma on akilleen kantapää aina erittäin vakavan oloiselle bändille.

Valitettavasti huteja on useampia. Happiness Is Easyn lapsikuoro on osittain hellyttävä, mutta todella kömpelö, eikä Living in Another Worldin häiritsevä, sanaton taustalaulu tuo myöskään lisäarvostusta.

Kirkasotsaisuus oikeutetaan viimeisellä yrittämällä, kun Time It’s Time luo sittemmin profeetalliselta tuntuvia vastapareja. Valtavat kertosäkeet hukutetaan Carl Orffin O Fortunaa muistuttaviin, tuhoa ennakoiviin altaisiin, mutta lopulta kourallinen nokkahuilunsoittajia pääsee karkuun mitä viattomimman kolmen nuotin melodian kanssa. Uhkarohkea sucker punch, ja paperilta luettuna jälleen paatoksen rajamaille osuvaa, mutta toimii aivan uskomattoman hyvin.

Pienestä varautuneisuudesta huolimatta The Colour of Spring oli suurenmoinen onnistuminen – tai oikeastaan aika lailla lasten leikkiä seuraavan levyn näkökulmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten D-vastauksia: Spirit of Eden (1988)

98 Kun biisinkirjoitukseen kyllästyy, on hyvä vuokrata kirkko. Sinne voi kutsua muusikoita improvisoimaan kynttilänvalossa, viettää reilu vuosi kasaamalla nauhaviidakosta uudenlaisia ääniveistoksia, tehdä levy-yhtiön pomon lääkäristä huomattavasti rikkaampi, peruuttaa kaikki live-esiintymiset, saada aikaan oikeusjuttu ”liian epäkaupallisesta levystä” – ja jäädä musiikin historiaan keksimällä uusi tyylilaji.

Vuodesta 1988 eteenpäin Talk Talk hylkii perinteisiä kappalerakenteita kuin väärältä veriryhmältä saatua siirrettä. Se aloittaa säkenöivän polkunsa puhtaasta hiljaisuudesta, joka rikotaan kirkonmenot keskeyttävillä ujeltavilla huuliharpuilla. Mark Hollis kuiskaa ensimmäiset sanat vasta lähellä kolmen minuutin rajapyykkiä; siinä vaiheessa moni Talk Talkin alkuajan biiseistä olisi jo ehtinyt loppua.

”Oh yeah, the world’s turned upside down” – n
ähtävästi vitsailu ei päässyt vieläkään prioriteetiksi, koska maailma kääntyy todellakin ylösalaisin, tai ainakin sisäänpäin. Verrattuna Talk Talkin viisi vuotta aiempaan tuotantoon, tätä ei voi kuvitellakaan saman bändin työksi.

Levyn kauneus on yhä tyrmäävää ja nöyräksi tekevää: lumoava Eden avautuu The Rainbow’n päättävistä kitaranuoteista kuin nopeutetun luontovideon terälehdet ennen kuin Desire yllättää vielä suuremmin elein – tunnelma pirstaloituu kahden rumpalin ja meluaallon hyökätessä takavasemmalta. Nuo kolme kappaletta muodostavat kahdenkymmenen minuutin mykistävän kokonaisuuden, eikä kyseiseltä tieltä siirrytä minnekään, kun loppulevyä sulostuttaa Inheritancen ylevyys, Talk Talkin musertavin ja kaunein veto I Believe in You ja lopullinen kiitollisuudenjulistus nimeltä Wealth.

Spirit of Eden ei kuitenkaan Mark Hollisin mukaan ole enempää kuin humanitaarista musiikkia. Se armon ja lohdun määrä mitä neljäänkymmeneen minuuttiin saadaan mahtumaan on kuitenkin hämmentävä.

Jos joku nyt vielä miettii, niin tämä liki täydellinen kokonaisuus lienee se ensimmäinen postrock-levy. Se teki allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen herkässä iässä, mutta sekään ei ole Talk Talkin korkein saavutus.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten E-vastauksia: Laughing Stock (1991)

100 Hei, mahtavaa nähdä tuttuja! Tämä on minunkin valintani. Ai niin, pitää olla melko vakavalla mielellä nyt…

Tässä valtavassa äänimassassa on helvetisti pieniä palasia, ja sitä on mahdotonta rajata mihinkään tyyliin: se on jo pintapuolisesti näiden määritelmien ulkopuolella. Ajallisesti sen määrittely pysyy yhtä lailla helvetin hankalana. Mikä tahansa hetki viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta kuulostaa järkevältä.

Jos Spirit of Eden tuntui siistityltä ja vapauttavalta, Laughing Stock on vaihdellen joko tahriva tai kieroutunut. Sen lähes kestämätön jännite purkautuu usein häiritsevillä tavoilla, jos ollenkaan. Useammin joutuu kasvotusten kuuntelukokemuksen tuottamien jatkuvien patoutumisten kanssa. Parhaana esimerkkinä tästä tarjottakoon pahamaineinen nauhankatkaisu-lopetus Ascension Dayn jylinälle.

Tällä levyllä pienetkin halkeamat näkyvät ilmeisen tiedostetusti, ja harvat teemat tuntuvat ennalta suunnitelluilta, toisin kuin Edenin loppuunsa hiotussa kokonaisuudessa. Sen tietää jo Myrhhmanin tilkkutäkkimaisesta rakenteesta – useimmat nuotit tuntuvat osuvan sattumanvaraisiin kohtiin kuin sadepisarat. Eikä sekään tunnu paljolta Tapheadin rinnalla, missä mustaa vettä hyökyvästä ambientmerestä pilkistelee tuomiopäivän trumpetteja.

Maalailevuus saavuttaa huippunsa After the Floodin ulvovassa feedback-soolossa, jota kuunnellessa voi visioida murtuvia patoja ja valtavia vesimassoja. Musiikkia, joka saa ihmisen tuntumaan piskuiselta. Tuudittelua ei ole tarjolla New Grassin loisteliaan lasihymnin tuolla puolella, vaan uran päättävä Runeii koostuu kaukana säksättävän kirjoituskoneen, pianon ja kaikuvan kitaran verkosta. Se on poikkeuksellisen karu ja nöyryyttävä hetki, mutta täydellinen levylle, joka on soundtrack elämän epämukavammille realiteeteille.

Pidät sitä sitten hyvänä tai huonona asiana, niin luulen, etten kirjoittaisi musiikista yhtään mitään, ellen olisi kuullut Laughing Stockia, jonka jokainen sekunti on latautunut jostain tuntemattomasta voimasta. Eikä se vieläkään kuulosta juuri miltään muulta musiikilta.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jaa-a. Nämä soittolistapaikat jaettiin jo hyvän aikaa sitten, ja kun olin jossain riehumassa, niin en alun perin ollut tekemässä tällaista. Mutta eikös pari päivää sitten vapautunut paikka, joten nyt sitten joku räpellys piti saada aikaan. Omalla teemalla neuvottiin menemään. Vedin eilen perseet, se vaikuttaa tilanteeseen jonkin verran. Innostuin!

Sitten inspiraatio loppui tai mätäni – ei sitä tainnut pahemmin olla missään vaiheessa. Hylättyjä nimiehdotuksia soittolistalle olivat mm. ”Angstaamalla saa pillua”, ”Zeus ratsastaa parsakaalilla Jordan-joelle”, ”Älyämpärin uusia käyttötarkoituksia”, ”Bakteeridemografia”, ”Martta ja nikotiininhuuruinen yö”, ”Haulikkohäät: 20 tulista alkua rakkaustarinalle”, ”Nuorgamin vaikutukset seksielämääni”, ”Gynekologiaa Led Zeppelinin tapaan”, ”Jack Pitchforkianin oikeudenkäynti: kuolevaa ihmistä ei saa hukuttaa The Nationalin levyihin” ja vaikka mitkä muut pöljät.

”Rorschahin polkupyörä” oli vika nimiehdotus minkä tiputin pois, sen vois joskus käyttää johonkin. Näin unta sellaisesta muutama viikko sitten.

Jokaisen kohdalla mietin kuitenkin, että ”ei nyt tuollaista kehtaa” ja kävin tupakalla. Pohdin koko asiaa yleensä ottaen ihan liian paljon. Joten: nyt, sunnuntaina 17. marraskuuta teen soittolistaa darrassa, ja teemana on musertavan tylsä ”mitäs satuinkaan tänään kuuntelemaan”.

Joku saattaa luulla soittolistan olevan jopa jotenkin mietitty. No ei oo. Lojuin sohvalla ja kuuntelin mitä sattuu. Suunnilleen 15 biisin jälkeen tuli henkinen tauko, tein pizzaa ja sitten kuuntelin taas jotain. Kun en saanut parempaa ideaa, katsoin mitä olin kuunnellut viimeisen muutaman tunnin sisään ja heitin se soittolistaksi.

Ei kai siinä sitten muuta. Ai joo, perustan ehkä blogin mihin jatkan kirjoittamista mut ekaks opetteleen kirjoittamaan paremmin – alkaa tylsistyttää kun yleensä teen vaan tosi kuivaa informatiivista tekstiä ja en muista kielioppia. Oon joku huonosti tehty koulukirja tai jotain, ärsyttää. Anyhow, much love! Antti

Ovimies ja muita rumia partoja

1. Gilberto Gil – Miserere Nobis
2. Destroyer – Notorious Lightning
3. Melvin Stewart – Flying Saucer Monologue
4. Peer Günt – Shotgun Wedding
5. MX-80 – Tidal Wave
6. Pere Ubu – Bus Called Happiness
7. Ari Klem – Sademies
8. Mimmi Mustakallio – Borriquito
9. Veikko Lavi – Silakka-apajalla
10. Metro-tytöt – Egon
11. Armando Savini – Buttala A Mare
12. Petula Clark – Christopher Robin at Buckingham Palace
13. Kati Kovacs – Add Mar Uram Az Esot
14. Claudia Mori – Il Principe
15. Serge Gainsbourg – En relisant ta lettre
16. Flying Saucer Attack – My Dreaming Hill
17. Ty Segall Band – I Bought My Eyes
18. The Only Ones – Oh Lucinda (Love Becomes a Habit)
19. Trap Them – Damage Prose
20. Entombed – Out of Hand

Kuuntele soittolista tästä.

Yo La Tengo. Kiihottavaa seksimusiikkia jo vuodesta 1984.

Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Nyt on pakko puhua pesäpallosta. Kun olin 10-vuotias, osallistuin pesäpalloleirille Sotkamossa koulukaverieni kanssa.

Sattumalta, Sotkamon Jymyn ja Oulun Lipon väliseen otteluun valittiin neljä pallopoikaa. Kotijoukkueelle hurrattiin, ja meillekin taputettiin kohteliaasti. Mutta sitten esittelykuulutukset siirtyivät vierasjoukkueeseen, ja noin kuusituhatta kainuulaista huusi raivopäisesti sittemmin suomalaisessa pesäpallossa kiellettyä ”kuolee”-huutoa. Vaikutelma oli kuin helvetillisessä noidankattilassa. Vilkaisin kaverieni suuntaan, ja me kaikki näytimme enemmän kuin vähän pelästyneiltä. Pesäpallo saattoi kansakunnan hulluuden partaalle.

Toisaalta, se myös yhdistää ihmisiä varsin tehokkaasti. Atlantin toisella puolella säännöt ja pelikenttä vaihtuvat, mutta paikallinen variaatio leiskuu samankaltaista intohimoa. Tämän huomasivat myös kaksi raskaan sarjan New York Mets -fania, Georgia Hubley ja Ira Kaplan, jotka päättivät vuonna 1984 perustaa bändin. Nimeksi valittiin vuonna 1962 ulkopelin tuoksinassa pakollinen huudahdus ”yo la tengo” – osa Metsin pelaajista puhui sujuvasti vain espanjaa. Yo La Tengon musiikki sen sijaan kykenee ylittämään kielimuurit ongelmitta.

1990-luvun alkuun mennessä hahmottui soundi, joka on poikinut lukuisia pieniä variaatioita, mutta tietyt perusteet ovat säilyneet. Folkahtava pop ja feedbackiin upotetut kitararock-väännöt ovat olleet Yo La Tengon soundin kulmakiviä. Ira Kaplan kuuluu J Mascisin ja muiden rinnalle, kun puhutaan kuusikielisen suurista taitureista underground-piireissä, mutta Georgia Hubleyn rumputyöskentely on se, minkä varaan suuri osa bändin biiseistä rakentuu. Maureen Tucker -vertaus voisi olla hankala – Tucker saa Hubleyn näyttämään Neil Peartilta – mutta jos pienillä kompeilla saa tarpeeksi aikaan, miksi tehdä enempää?

Musiikkientusiasteina tunnettu bändi on levyttänyt tonneittain versioita muiden biiseistä, välillä tuplalevymuodossakin (Yo La Tengo Is Murdering the Classics), ja se tietty ensyklopediamainen tieto on aina ollut vahvinta garage rockin parissa. Ehkä tästäkin syystä bändin musiikki on aina ollut yksinkertaista, nopeasti iskevää ja helvetin tehokasta.

Kokoonpano on pysynyt samana on kaksikymmentä vuotta. Mutta kuinka hyvin Ira Kaplan, Georgia Hubley ja James McNew ovat pärjänneet musiikillisesti? Erikoinen ongelma Yo La Tengon suhteen on, että sitä vainoava ”kriitikkojen bändi”-leima voi saada bändin tuntumaan jotenkin kaukaiselta. Joudumme käyttämään ainakin muutamia suomalaisen pesäpallon termejä tehdäksemme 30 vuoden urasta selvää jälkeä. Ajolähtötilanne.

Kunnarit

Painful (1993)

Yo La Tengolla on paljon hyviä levyjä, puolenkymmentä loistaavaakin, mutta Painful on pienellä erolla se paras – jos kasaisin 20 suosikkia -kokoelmaa, seitsemän tämän levyn biiseistä pääsisi listalle ilman pohtimisia. Osa näistä ei ole vain bändin, vaan koko indierockin parhaita lauluja: näistä nopeiten iskevät uneliaan katkera matkatarina From a Motel 6, jonka unohtumaton, ulvova koukku ei vieläkään löydä vertaistaan, ja Hubleyn kaunein slovari Nowhere Near, jonka perusidea tulisi hahmottamaan bändin hiljaisempia hetkiä. Big Day Coming koetaan pitkänä dream pop -balladina ja särisevänä popsinglenä. Hypnoottinen Sudden Organ on sodanjulistus, jonka jälkeen McNew’n urut ja Kaplan saavat selvittää välinsä.

Painful on tunnelmaltaan jännittynein levy, mitä Yo La Tengo on tehnyt. Se myös tuotti kaiken turhan pois karsiessaan esimerkin, jota tultaisiin käyttämään vuosikausia eteenpäin. Täällä se on vielä eteenpäin jalostamaton purkaus, mutta myös yksittäinen kokoelma tekijöidensä parhaita hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

I Can Hear the Heart Beating as One (1997)

On hyvin todennäköistä, että jos tiedät vain yhden Yo La Tengo -albumin, se on tämä. Jos tuneet vain yhden biisin, se lienee kuulas, syksyinen (ja kitaraton!) Autumn Sweater. I Can Hear… nostetaan yleensä bändin parhaaksi – ja se tarjoaakin helvetisti loistoa. Revisionistisesti voidaan myös todeta, että tässä on lyhyt katsaus amerikkalaisen rockin päällimmäisiin vaikutteisiin 1990-luvun lopulla.

Täältä löydät virnistelevää metelöintiä (Sugarcube, Deeper into Movies), vähäeleisiä kaunokaisia (Stockholm Syndrome, Shadows), myöhäisyön haikeutta (Green Arrow, Damage) sekä pitkiä instrumentaaleja (Spec Bebop). 70 minuutin pituus on silti melkoinen pala purtavaksi, mutta monet näistä ralleista ( niin, täällä on myös viritetty Beach Boys -cover Little Honda) avasivat ovia, joista seuraavat kaksi levyä napsisivat vaikutteensa. Tyylirajat ovat täysin hämärrettyjä, ja kaikki käy.

Toisaalta, kaleidoskooppimainen kokonaiskatsaus on joillekin tarpeeksi. Jos haluat kuulla aika lailla kaikki Yo La Tengon taitamat tyylit, I Can Hear… on juuri sinulle – Painfulin tarkkaavaisuuteen nähden täällä käytetään kaikki venyttelytila.

Video ei ole enää saatavilla

Fakebook (1990)

Ensimmäinen esimerkki Yo La Tengon eklektisyydestä lukeutuu tuotannon parhaimpiin levyihin. Fakebook on suurimmaksi osaksi akustinen cover-levy, mutta sen laatu on tyrmäävä. Itse biisit kaivetaan pitkälti garage rockin suunnalta ja ajetaan nyt jo hienostuneemman YoLaTeng-o-Natorin läpi niin hyvin, että suurinta osaa voi luulla Kaplanin omasta kynästä lähteneiksi. Bändi heittää pari omaakin biisiään: Can’t Forget, Did I Tell You, The Summer, What Comes Next ja tyynempi Barnaby, Hardly Working sopivat laadultaan ja tyyliltään kokonaisuuteen saumattomasti.

Usein itse biisivalintojakin toimivampi temppu on niiden melodioiden vahvistaminen. Cat Stevensin Here Comes My Baby kätkee ainakin kymmenen vastustamatonta nopeaa koukkua, Flamin’ Grooviesin You Tore Me Down ja The Kinksin Oklahoma U.S.A. kuulostavat asuntovaunualueelta kantautuvalta päiväunelta (joka tässä erikoistapauksessa on ihan hyvä asia). Fakebook on kesäinen tuulenvire, joka on helppo jättää pitkäksi aikaa soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000)

Mitä Yo La Tengo saa aikaan hiljaisuudessa? Jos And Then Nothing Turnediin on uskominen, sarjan unisia mutta addiktiivisia kehtolauluja. Ihastuttavat Our Way to Fall, Tears Are In Your Eyes, Let’s Save Tony Orlando’s House ja The Crying of Lot G kääntävät käsityksen bändin vahvuuksista päälaelleen: olisivatko kaikki meluisammatkin biisit voineet kuulostaa näin hienoilta nöyremmällä tyylillä? Täällä vain Cherry Chapstick kaivaa särkijäpedaalin esille. Avausraita Everyday saa kunnian olla uhkaavin ja synkin biisi, mitä bändin tuotannosta löytyy: aavemainen urkunuotti ja monokromaattinen basso loihtivat lähes ilkeän tunnelman.

Bändin loistocoverien listaan liittyy George McRaen You Can Have It All, jonka kolmiosainen lauluosuus ei muistuta alkuperäistä juuri ollenkaan. Night Falls on Hoboken venyy lähes kahteenkymmeneen minuuttiin, polveillen ambient-äänimaisemissaan kuin laskeutuva yö. Ensilevyksi en välttämättä suosittelisi, mutta ylempänä mainittujen jälkeen And Then Nothing Turned Itself Inside-Out on ylimmässä suosittelulistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kotiutukset

Electr-O-Pura (1995)

Kahden isoimman klassikon välissä majaileva Electr-O-Pura saa kevyesti miinusta astetta heikommasta sisällöstä, joka on kuitenkin yhä erinomaista. Plussaa on taas helppo antaa, sillä täältä löytyy kourallinen klassikoita, eikä varsinaisia huteja yhtään.

Levy on astetta meluisammasta päästä, ja hiljaisimmatkin hetket ovat usein feedbackin saattelemia. Tom Courtenay on leikkisintä Yo La Tengoa loppuun kulumattomalla melodialla, Pablo and Andrea toistaa Nowhere Nearin tempun lähes yhtä hyvin tuloksin, ja The Ballad of Red Buckets on ensiluokkainen parisuhdekriisin käsittely. Lopuksi on vielä Blue Line Swinger, joka kaikkien vuosien jälkeenkin on Ira Kaplanin paras hakemus kitarajumalten Olymposvuorelle.

Video ei ole enää saatavilla

May I Sing With Me (1992)

Kahden loistolevyn välissä kyynärpäitään heilutteleva May I Sing With Me saa tuotannon aliarvostetuimman levyn palkinnon. Ira Kaplanin uudelleensyntymä kitarasankarina on lähtöisin täältä – jos President Yo La Tengo viittasi metelöinnin kiinnostavan, niin Mushroom Cloud of Hiss, Five-Cornered Drone ja Sleeping Pill käyttävät tehokkaasti 25 minuuttia uusien tekstuurien parissa.

Myös Yo La Tengon täydellisten popbiisien sarja alkaa täältä. Hiljalleen kasvava Detouring America With Horns ja Swing for Life ovat aivan uudella tasolla, ja levyn selvästi paras veto Upside-Down on ladattu koukuilla, jotka todistavat bändin löytäneen oman tyylinsä. Tästä alkaa vuosikymmenen mittainen kultakausi.

Video ei ole enää saatavilla

Kakkos–kolmos-vaihdot

Fade (2013)

Kuten jo aiemmin tänä vuonna totesin, Fade onnistuu pitämään Yo La Tengon päät vesirajan yläpuolella. Popular Songsin noisejami-yliannostuksesta selvittiin, ja täältä löytyy hypnoottista transsirockia (Ohm), kevyttä psykedeliaa (Cornelia and Jane) ja muita, nyt jo kovin tuttuja tyylittelyjä. Mitä tämän jälkeen tapahtuu, löytyykö uusia suuntia? Joskus alkuvuodesta mietin levyn soivan tiuhaan tahtiin lähelle kesää asti.

Mutta, toisin kävi: Fade ei jäänyt kovinkaan pitkäksi aikaa soittolistoilleni pyörimään. Nyt kun palasin siihen, huomaan sen kestäneen tuon kriittisen, vajaan vuoden mittaisen ajan paremmin kuin uskoin. Näillä näkymin joudun nostamaan sen ainakin kahden edeltäjänsä yli, sillä vaikka biisinkirjoitus kuulostaa jo rutinoituneelta, ainakin esityksissä on vielä mukana sydäntä.

Video ei ole enää saatavilla

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006)

Entäs sitten, kun kesäaurinko laskee? Summer Sun oli helposti hiljaisin ja mykistetyin levy jonka bändi oli julkaissut, joten moni keksi hyviä syitä odottaa jotain energisempää. Sitä saatiin – ja paljon: I Am Not Afraid of pisin Yo La Tengon levyistä. Se nappaa kaikkea ennen kokeiltua I Can Hear the Heartin hengessä ja leikittelee niillä. Ei mitään uutta, mutta yhä toimivaa.

Tuntuu kuin kolmikko olisi muistanut jälleen kerran kuinka laaja-alainen tuotanto oli saatu aikaan edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vastalauseena kahden edellisen levyn huminalle täältä saa kaksi kymmenen minuutin kitarailotulitusta, ja niistä johtuen I Am Not Afraid harhailee jo ylipitkän rajamailla, mutta Beanbag Chair, The Weakest Part, I Feel Like Going Home ja möyryävä Pass the Hatchet ovat ensiluokkaista kamaa.

Video ei ole enää saatavilla

Popular Songs (2009)

Here to Fall, Popular Songsin avaava mollisointuinen pianoraita, on toistaiseksi viimeinen hetki kun Yo La Tengo aidosti yllätti kuuntelijansa. Kyseessä lienee myös bändin ainoa sample: Isaac Hayesilta viety jousilooppi härnää kummallisuudellaan. Pian sen jälkeen tipahdetaan kuitenkin keskelle vanhaa kunnon Yo La Tengo -soundia. Nothing to Hide, When It’s Dark, Avalon or Someone Very Similar ja kaikki muutkin kulkevat tuttuja polkuja.

Se tuntuu oikeastaan vanhan kaverin kohtaamiselta, yllätyksettömältä mutta suurta mielihyvää tuottavalta hetkeltä. Pieni poikkeus on kevyt soul-vaikute, joka hiipii useampaan kappaleeseen. Noisejameja on kolme, eikä yksikään niistä ole mitenkään erityinen. Niiden sijoittaminen peräkkäin tekee hankalan 25-minuuttisen putken levyn loppuun. Kuuntelun voi toki lopettaa jo kymmenen kappaleen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

The Sounds of the Sounds of Science (2001)

Mikä on merenalaista elämää käsittelevien luontodokumenttien lempisoundtrackisi? Hmm, niin. Sounds of Science varmaankin pääsee siihen asemaan, koska eihän niitä kovin montaa ole. Onneksi levyn meriitit eivät ole mustekalapornon varassa, vaan kiekko toimii mainiona chill out -kokonaisuutena (Shrimp Storiesin freejazz-mellakointi poikkeaa levyn vedenalaisesta äänimaailmasta).

Sounds of Sciencen ambient rock kattaa niin intensiivisempiä hetkiä (The Sea Horse) kuin valtavia vesimassoja muistuttavia äänialtaita. Aseta kaiutin kylpyammeen viereen, ja nauti Yo La Tengon erikoisimmasta työstä.

Video ei ole enää saatavilla

Ykkös–kakkos-vaihdot

New Wave Hot Dogs (1987)

New Wave Hot Dogs, tai ”tässä kohtaa Ira Kaplan löysi särökitaran”, ottaa useamman askeleen ylöspäin Ride the Tigerin kepeydestä. Kun toinen kitaristi Dave Schramm oli päättänyt ottaa hatkat, kitara jäi täysin Kaplanille. Ehkä se pieni painostus auttoi: Did I Tell You on ensimmäinen todella kaunis Yo La Tengon kappale, The Story of Jazz ja Clunk ampuvat feedback-aaltoja ensi kerran, ja Ride the Tigerin soundeihin vielä nojaavat kappaleet ovat kehittyneempiä ja vilkkaampia.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Sun (2003)

Summer Sun jatkaa And Then Nothing Turned Itselfin suunnissa, mutta tulokset eivät ole yhtä vakuuttavia. Toisin kuin edeltäjänsä, joka kietoutui suurena äänimattona kuulijan ympärille, liiankin iso osa tästä levystä kelluu toisesta korvasta ulos.

Vaikka puolet levystä tuntuukin laahaavalta, täältäkin voi nostaa esille erinomaisia vetoja. Myöhemmin rajulla tavalla uudelleenkirjoitetun Today Is the Dayn raukea ja paahteinen kuvaus on levyn keskeisin laulu, Take Care onnistuu aidosti liikuttamaan ja Season of the Sharkin bossanova-pop on suoraan hyräiltävissä. Paras kaikista on Hubleyn kirjoittama, levyn nopeatempoisin kappale Little Eyes, joka on kuitenkin ainoa aidosti klassikkotason Yo La Tengo -biisi.

Video ei ole enää saatavilla

President Yo La Tengo (1989)

Puolen tunnin pikapyrähdys, joka versioi ensilevyltä löytyvää The Evil That Men Dota kahdesti (!), tuntuu hieman hankalalta. Onneksi toinen noista – pidempi, synkempi ja helvetisti kovaäänisempi kuin kaksi ensimmäistä levyä antoivat odottaa – on ensimmäinen Kaplanin kierkegaardilaisista hypyistä melun kielekkeeltä. Aika on vienyt sen tyrmäävyydestä osan, mutta tuosta sihisevän ilkeästä tulevaisuudenikkunasta voi nähdä monta hienoa lukua, jotka olisivat jääneet kirjoittamatta. Ensiaskeleet, tiedättehän. Yhtä poikkeusta vaille muut biisit joutuivatkin tuon kolossin varjoon, vaikka Dylan-cover I Threw It All Away onnistuu lepyttelemään noisekylvyn jälkeistä shokkia.

Paljon parempaa lupasi uusi biisi nimeltä Barnaby, Hardly Working. Yo La Tengon ensimmäinen pesunkestävä klassikkobiisi aukeaa valtavalla feedback-aallolla, jääden vellomaan taustalle ja kirjoittaen kaavan, mistä syntyi From a Motel 6:n kaltaisia helmiä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kentällepääsylyönti

Ride the Tiger (1986)

Ensilevy Ride the Tiger on varsin kevyt. Sen helisevä kitarapop ei muistuta paljoakaan Yo La Tengon myöhemmistä vaiheista, ja Kaplan–Hubley-duon kynä on vielä teroittamatta. Ajoittain noustaan jo ihan mukavan tason yläpuolelle, ja singlebiisi The River of Water voisi tulla K Recordsin katalogista. Toisaalta, Kaplanin Lou Reed -imitaatioiksi kallistuvat lauluosuudet tuntuvat jo hieman huvittavilta, mutta jostainhan on aloitettava.

Monet Yo La Tengoa hahmottavat seikat ovat kuitenkin jo läsnä: kaksi coveria, Loven A House Is Not a Motel ja Pete Seegerin Living in the Country, käsitellään kevyen janglen säestäminä aivan kuin se olisi maailman luonnollisin temppu. The Evil That Men Do on astetta synkempi, ja viittaa parhaiten tulevaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuuntele kolmenkymmenen kauneimman Tengo-klassikon soittolista tästä.

Wire vm. 2013. Vasemmalta Graham Lewis, Robert Grey, Colin Newman ja Matthew Simms.

Pioneeriksi niin punkin, postpunkin ja kokeellisen popmusiikinkin saralla noussut Wire jätti pysyvän jälkensä historiaan jo 1970-luvun lopulla, jolloin se julkaisi albumitrilogiansa Pink Flag (1977), Chairs Missing (1978) ja 154 (1979). Vuosituhannen vaihteessa uudelleen aktivoitunut brittibändi on tehnyt 2000-luvun aikana neljä albumia, joista uusin, alkuvuodesta julkaistu Change Becomes Us, perustuu heti klassikkotrilogian jälkeen eli yli kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettuun materiaaliin.

Torstaina Wire lennättää aikakoneensa Tavastialle. Laulaja-kitaristi Colin Newman, 59, kertoi Nuorgamille, miksi tasapaino on tärkeää ja vain nykyhetkellä on merkitystä.

Muistan lukeneneeni, että Wirellä oli alkuvaiheessa tietty tapa lähestyä laulunkirjoitusta: jokaisessa biisissä tuli olla uusi idea, jota ei tulevaisuudessa toistettaisi. Onko tämä tyyli säilynyt – ja jos ei, niin millä tavoin se on muuttunut?

”En ole varma olenko itse sanonut juuri näin. Ja jos olen, niin en ole välttämättä miettinyt asiaa kovin tarkasti! On toki ilmiselvää, että emme halunneet toistaa itseämme, mutta toisaalta kuka tahansa idiootti luovan toiminnan osa-alueella varmaan sanoisi samaa! Minun tapauksessani kaikki alkaa varsin pienistä ideoista, mutta niilläkään ei ole tulevaisuutta, jos niistä ei pysty johtamaan lisää pieniä ideoita. Kappaleiden täytyy aina olla laadullisesti puoleensavetäviä, sellaisia, jotka kutsuvat muitakin ihmisiä osallistumaan. Eli sekä idea että sen työstämisprosessi ovat tarpeellisia, mutta idean täytyy olla tuore ja viehättävävä, jotta kiinnostuisin siitä. Toivottavasti vastaukseni on ymmärrettävä!”

Video ei ole enää saatavilla

Wiren kokoonpano on pysynyt samana jo yli 35 vuotta lukuun ottamatta Bruce Gilbertiä, joka lähti bändistä vuonna 2003. Kuinka olette onnistuneet pysymään yhtenäisenä yksikkönä näinkin pitkän aikaa?

”Vastaus liittyy hieman edelliseen kysymykseen. Koen, että taiteen tekemisessä vain tämä hetki tarkoittaa mitään – joten on melko merkityksetöntä kuinka pitkään sen eteen on tehty töitä. Se ei tunnu luovalta tai edes käytännölliseltä tavalta miettiä asiaa. Kaikki taitavat kuitenkin vaistonvaraisesti ajatella sillä tavoin, ja toki mekin olemme tietoisia historiastamme. Mutta juuri tämä hetki kiinnostaa meitä ja mahdollistaa kaiken.”

Mitkä olivat Wiren alkuperäiset vaikutteet ja mitä vaikutteita olette löytäneet vuosien varrella?

”Valitsen tähän kohtaan perusvastaukseni tässä kohtaa: kaikki ja ei mikään.”

Uusin levynne Change Becomes Us sisältää kappaleita, jotka kirjoitettiin alun perin 154-levyn julkaisun jälkeen eli yli kolmekymmentä vuotta sitten. Miksi päätitte palata vanhoihin kappaleisiin ja kuinka niille kävi? Pysyivätkö ne samanlaisina vai kokivatko ne suuriakin muutoksia?

”Change Becomes Us oli melko outo projekti. Olisimmehan voineet hyvin kirjoittaa uuttakin materiaalia. Mukana oli valmiita biisejä mutta suurimmaksi osaksi luonnoksia. Wirelle tyypillisesti suhtauduimme siihen kaikkeen melko tasa-arvoisesti. Se oli tietenkin ainoa keino saada materiaalista mitään aikaan. Levyn tekoprosessi tuntui todella opettavaiselta ja antoi uudelle jäsenellemme Matthew Simmsille hyvän tutustumistavan bändin tapaan työskennellä. 
Alun perin tavoitteenamme ei edes ollut tehdä uutta Wire-levyä, vaan ajattelimme prosessia eräänlaisena sivuprojektina. Olikin todella palkitsevaa, että lopputuloksesta tuli niin vahva.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä nykybändejä kuuntelette?


”Pidämme Wireä nykybändiä, eikä meillä ole oikein kiinnostusta nostalgiaan… mutta toisaalta meitä kiinnostaa olla tekemisissä uusien ja myös kokeneempien bändien kanssa DRILL-festivaalimme kautta. Ensimmäiset festarit järjestettiin Lontoossa tämän vuoden maaliskuussa, ja toinen tällainen tapahtuma pidetään marraskuussa Pohjois-Amerikassa. Etsiessämme lämmittelybändejä ja festariesiintyjiä olemme päätyneet tekemään yhteistyötä muun muassa Factory Floorin, Toyn, Malka Spiegelin, Traamsin, Gazelle Twinin, Teeth of the Sean, Loneladyn, Charlie Boyer & the Voyeursin, East India Youthin ja monen muun kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka Wire toimii studiossa? Onko työskentely demokraattista vai ottaako joku muita suuremman roolin?

”Toimimme yleensä omien vahvuuksiemme kautta. Itse olen ’tuottaja’ – ja haluan heti lisätä, ettei tämä missään nimessä tarkoita ’pomoa’! Normaalisti kirjoitan suurimman osan lauluista, mikä meidän käsityksemme mukaan tarkoittaa rakennetta ja sointukulkua, ei niinkään sanoituksia. Tekemäni osat antavat kappaleelle suunnan, johon muut saavat tuoda omia ideoitaan. ’Musiikki’ on lopputulos, jonka saamme aikaan yhteistyönä. Prosessi on todella nopea. Jos biisi on aivan uusi, nauhoitamme sen saman tien. Red Barked Tree ja noin puolet Change Becomes Usista tehtiin tällä tavalla. Graham [Lewis] tekee kappaleensa eri tavalla, ja minä yleensä autan häntä kehittämään biisiensä rakenteita ja melodiaa.”

Jokainen levyistänne kuulostaa erilaiselta kuin sen edeltäjä. Usein myös live-esiintymisenne ovat heijastelleet tätä. Onko totta, että palkkasitte Wire-coverbändin kiertueellenne vuonna 1985? Kuinka todennäköistä keikoillanne on kuulla vanhempaa tuotantoa?

”Haluaisin tarkentaa muutamia asioita. On äysin totta, että olemme aina halunneet liikkua eteenpäin yhtyeenä. Se tuntuu meille kaikkein järkevimmältä tavalta toimia. Cover-bändiä emme varsinaisesti koskaan palkanneet; The Ex Lion Tamers oli enemmänkin duchampilaista löydettyä taidetta. Se oli Jim DeRogatisin (nykyään tunnettu dj ja musiikkikriitikko – toim. huom.) taidekouluprojekti. Heidän konseptinsa oli soittaa Pink Flag -levy kokonaisuudessaan. Tuohon aikaan se oli täysin uusi idea, sillä bändit eivät soittaneet levykokonaisuuksia livenä. Niinpä halusimme heidät lämmittelijöiksemme. 

Omat livesettimme keskittyvät aina uusimpaan levyymme ja joskus jopa julkaisemattomaan materiaaliin, mutta soitamme myös vanhoja kappaleita aina silloin, kun löydämme niihin uusia lähestymistapoja ja koemme niiden toimivan livenä. Settilistoissamme on suurta vaihtuvuutta!”

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Wireä pidetäänkin punk- ja postpunk-bändinä, musiikkinne ei tunnu sopivan kovinkaan helposti mihinkään määritelmään. Onko kaavamaisuuden puuttuminen tietoinen valinta vai sattumaa?

”Itse kyllästyn kaavamaisuuteen äkkiä, enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi rajoittaa luovaa työtään minkään genrerajan takia. Genret voivat olla kiintoisia silloin, kun niitä vasta määritellään, mutta kun määritelmä täydentyy, tulee aika rikkoa sääntöjä! Minusta tuntuu, että tämä asennoituminen kehittyi jo hyvän aikaa ennen Wiren perustamista, todennäköisesti 1960-luvun loppupuolella, kun musiikki muuttui psykedelian myötä rajusti muutaman vuoden aikana. Innostuin suuresti sääntöjen rikkomisesta, jota punk-aallossa ei pahemmin tapahtunut. Se kangistui kaavoihinsa varsin pian.”

Wiren musiikki on inspiroinut melko monta cover-versiota. Pidättekö niistä?

”Pidän monista versioinneista. Erityisesti Lushin tekemillä kahdella coverilla on aina ollut suuri vaikutus minuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Varmaankin Everly Brothersin Sealed With a Kiss. Olin aivan liian nuori – taisin olla 4- tai 5-vuotias – tunnistamaan ihmisiä, jotka laulun tekivät, mutta rakastin sen melankoliaa – vaikka tuohon aikaan en varmaan edes tiennyt mitä melankolia on!”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Ohhoh! Varmaankin joku miksaamistani kappaleista, koska joudun luonnollisesti kuuntelemaan niitä todella paljon.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”You look like a star
but you’re still on the dole”
(Mott the Hoople – All the Way to Memphis)

”Se on todella brittiläinen ilmaus, joka saa minut hymyilemään.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Desmond Simmonsin. Hän ei ollut kovin tunnettu artisti, mutta hän oli paras kaverini aina lukiovuosiin asti. Hän kuoli yllättäen aiemmin tänä vuonna. Kirjoitin hänestä The Quietus -sivustolle, jos jotakuta kiinnostaa. ”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Hankala kysymys, sillä monissa projekteissa olen työskennellyt sellaisten ihmisten kanssa (en tosin kaikkien kanssa samanaikaisesti), jotka kuuluisivat unelmakokoonpanooni. Itse olisin tietysti tuottajana!”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Epäilemättä Malka Spiegelin, hänen äänensä on upea. Ja huonolla tavalla sen Musen idiootin, hän saa hengittämisenkin kuulostamaan ärsyttävältä!”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”The Beatlesin, Pink Floydin, Underground Resistancen (silloin kun se oli vielä oikea bändi) ja The Moven.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Se mikä säilyy on musiikin vaikutus ihmisten tunteisiin. Monet asiat voivat muuttua, mutta toivon muutosten olevan sellaisia, että musiikin tekijät pystyvät ansaitsemaan elantonsa luomiensa asioiden kautta.”

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Tasapaino on tärkeää, koska lopulta vaaditaan kumpaakin. Jos toinen puuttuu, lopputulos ei voi olla täydellinen.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Olen ylpeä monista, se vaihtuu kaiken aikaa.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Menswe@r.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Kuka tietää? Kirjanpitäjä, arkkitehti, malli, taksikuski, puodinpitäjä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Juuri tällä hetkellä? Kiertuebussin kyydissä istuminen ei inspiroi hirveästi. Paljon moottoritietä.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Miksi ei? En osaa välittää makuasiafasisteista muutenkaan.”

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Niitä on useita… riippuu siitä mistä kysyjä on kiinnostunut!”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En, en vain jaksa vaivautua tekemään sellaista. Pidän tosin paljon epäcoolien asioiden hehkuttamisesta!”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Malka ja minä teemme rakkauden musiikkia!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Oopperan, countryn tai rock & rollin.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”George Harrison, hän oli aina coolein. Lennon ja McCartney olivat toki neroja, mutta Lennonin nostaminen jumalten joukkoon on melko masentavaa. McCartneyn taas olisi pitänyt olla hieman viisaampi – ja jättää Mull of Kintyre, We All Stand Together ja se helvetin Ebony & Ivory tekemättä!”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Olisi ihanaa, jos voisin kertoa, että tuntemukseni on laaja, mutta valitettavasti tietoni rajoittuvat Pan Soniciin, Sapho-levymerkkiin ja Lordiin!”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Rumpuja, jos vain jaksaisin keskittyä asian opettelemiseen.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Pelaamappa pasianssia iPhonellani.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Ei väliä, mutta tuskin ainakaan kasetti!”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”En ole fani. Mielestäni The Doors oli melko tylsää musiikkia, ja Jim Morrison oli täynnä itseään.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Se olisi Todd Rundgrenin A Wizard, a True Star.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”En valitettavasti tiedä ainuttakaan levyä, joka onnistuisi siinä.”

Wire ja The New Tigers Helsingin Tavastialla 7.11.2013. Liput 25 euroa.

Antaudu pöhölle! Arcade Fire ja James Murphy.

Onko Haiti haitten äiti? Mitä kaksi 2000-luvun valovoimaisimmista projekteista saa aikaan yhteisvoimin tuplalevymitassa? Vatsapöhöä?

Ensimmäisen levyn avaava piiloraita mukaan lukien 85 minuuttia – eikö tämä nyt mene jo vähän yli näinkin suurieleiseltä bändiltä? Ei sovi toki unohtaa, että kolmen vuoden takainen The Suburbs oli sekin helposti yli tunnin mittainen, mutta pakollinen paluu kultakantaan Neon Biblen arveluttavien ylilyöntien jälkeen. Sekään ei ollut yhtenä palana kovin helppoa sulattaa.

Mutta taasko vaahterasiirappia on terästetty aivan väärillä aineilla? Ennen nimikkokappaletta kuulija saa yrittää selvitä kymmenen minuutin haukotussessiosta, kun piiloraita käy läpi erilaisia tylsistyttäviä takaperin soitettuja nauhakeloja.

Sen kymmenen minuutin jälkeen toki päästään heti levyn parhaimpaan osaan: nimikkokappaleen synkkään, vuorovesiaallon lailla vellovaan laajakangasdiskoon polyrytmeineen. Se toimii sekä tuottajan että bändin vahvuuksien mukaisesti ja kasvattaa odotuksia hurjasti.

Lopputulos on eritoten miksauksensa ansiosta tyrmäävimpiä asioita tämän yhtyeen tuotannossa. Butlerin toistaessa ”Just a reflection!” -iskulausetta kaoottisen täyteen ahdetun taustan yllä on helppoa muistaa, miksi Arcade Fire iski alun perinkin kovaa. Mutta ei se tältä ole koskaan ennen kuulostanut – Reflektorin bassotaajuudet aiheuttavat tälläkin hetkellä ongelmia lähimmälle mannerlaattojen liitoskohdalle.

Ensimmäinen levy jatkaa korkealla tasolla vielä jonkin aikaa. Nyrkkisääntönä pidettäköön sitä, että mitä uskaliaampia ideoita yritetään, sen parempia tulokset ovat. We Existin groove ja nyökyttelyä aiheuttava väliosa sekä Flashbulb Eyesin ylikaiutettu dub-reggae, jonka en ikinä olisi uskonut toimivan, vangitsevat luovuudellaan. Lopputulokset ovat jotain niin arvaamatonta ja hienoa kuin olisi voinut toivoa.

Poikkeuksiakin löytyy yksi: Here Comes the Night Time I:n viettämä Karibian-loma kuluu osittain vaivaannuttavasti saarnatuolissa, enkä vieläkään osaa suhtautua lopun rytmirynnäköintiin kovin positiivisella tavalla.

Tuo fuusio toimii viehättävän odottamattomilla tavoilla, mutta ei tarjoa yhtä helppoa sisäänpääsyä. Sekä Arcade Firen että LCD Soundsystemin kappaleet ovat lähtökohtaisesti tuntuneet tähtäävän jo ensikuuntelun tuomaan tyytymykseen, mutta Reflektorin usvainen ja erilainen äänimaailma ei salli tuota helppoa temppua.

Jos kuuntelisi instrumentaaliversion tästä kaikesta, olisi haastavaa tunnistaa tekijöitä. Rytmit ovat moniosaisia ja korostetumpia, syntetisaattorit humisevat kaikkialla, ja pienimmätkin hetket kastetaan kaikuefekteihin. Se kuulostaa pehmeältä ja loputtoman moniulotteiselta.

Ei sillä, että Arcade Fire olisi kuulostanut DFA:n lippulaivayhtyeenä tällaiselta – jos pitäisi nostaa yksi nykylevy tämän rinnalle, se on pakostakin Panda Bearin Person Pitch, jonka dub-vaikutteinen narkoosi tuotti samankaltaisen pohjattoman kaivon. Lisätään tähän valikoituja elementtejä Remain in Lightilta ja Disco Not Discolta ja lopputulos kantaa melkoisen transformatiivista viittaa, vaikka biisimateriaali ei kauttaltaan olekaan samalla tasolla kuin ennen. Ensimmäisen levyn tarjonnasta löytyy loistoa, mutta puoliväliin päästyään Reflektor alkaa hieman ontua.

Parhaimmillaan musiikki kuulostaa kuitenkin aivan loistavalta. Aluksi Ready to Startin, Keep the Car Runningin tai Neighborhood #3:n tempoisen energialatauksen puuttuminen voi hidastaa Reflektoria, mutta tämä äänimaailma palvelee uutta materiaalia paremmin – nyt ei haeta yksinkertaisia ja halpoja kicksejä. Välillä äänimaailma aiheuttaa jossitteluakin, sillä mennessään täysillä tanssipuolelle (Afterlifen) se on vastustamaton; kymmenenkin kuuntelun jälkeen huomaa uusia yksityiskohtia.

Keskitempoisuutta palvovan järkäleen ensimmäiset kuuntelut kuluvat musiikin avaamiseen, eikä Win ei tunnu olevan sanoittajana kiinnostunut tuomaan mitään uutta peliin. Päinvastoin, teksteistä löydettävät monet töppäykset viittaavat, että laiskasta itseriittoisuudesta on siirrytty jo taantumukseen. Butle on yhä selkeä keulakuvahahmo aina hieman ärsyttävine, ylidramatisoituneine elkeineen. Regine Chassagne on tiputettu pitkälti taustalaulajaksi, eivätkä hänen useimmiten ranskaksi laulamansa osuudet tuo levylle muuta kuin noloja ja – tässä kohtaa sanavalinta on juuri oikea – tekotaiteellisia hetkiä.

Reflektoria on helppo suomia lannistavan banaalien sanoituksiensa takia, mutta mitä enemmän musiikillinen anti pääsee ihon alle, sitä enemmän yläasteen riimittelyopastakin voi sietää. Tämä on jälleen yksi Murphyn suurista kontribuutioista, sillä en vihaa yhtä ainoaa levyn kappaleista. Useat tylsistyttävät, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Bono-vertauksilta ei Butlerin kohdalla voi vieläkään välttyä, ja lopulta noiden kahden solistin vahvuudet ja heikkoudet ovat identtisiä. Taustalla soittava bändi joutuu osavastuuseen niin tähtihetkistä kuin rimanalituksistakin – suurieleisyys voi olla varsin anteeksiantamatonta, jos kokonaisuus ei toimi. Onnistuessaan musiikki vetää Butlerin useimmiten takaisin maan kamaralle… tai ainakin pois kanttorinpenkiltä Black Arkin syövereihin nauttimaan nauhanpuhdistusnestettä, jonka vuosikerta vaikuttaisi oikein hyvältä.

Muuta huonolle puolellekin kallistutaan usein, ja arviolta vain puolet levystä selviää hyvin arvosanoin. Mitä enemmän nojataan jo katettuun maastoon, sitä kehnommin käy. Ärsyttävän triptyykin muodostavat Normal Person, You Already Know ja Joan of Arc piinaavat ensimmäisen levyn loppua. Ensin mainitut ovat täynnä feikkilive-ääniefektejä ja viimeksi mainittu on Arcade Firea automattiohjauksella. Jo nimensäkin puolesta itseparodian puolelle tipahtava yritys kuihtuu, kun pari askelta liian laahaava rytmi ja Chassagnen turhat osiot vievät sen ensimmäisenä puhtaasti miinusten puolelle.

Toiseen levyyn päästäessä tunnelma hiljenee ja haasteellisuus kasvaa. Valitettavasti uusien kiintoisien soundienkin koristelemana tylsät biisit ovat vain tylsiä biisejä. Pornon minimalistinen tausta jättää laulajan melko yksin sanojensa kanssa, ja kuten niin usein ennenkin, Butler upottaa sen syvälle suohon voivotellessaan. Pikkupoikien pornonkatselu ei vain ole teema, jonka varaan kukaan voisi rakentaa omaa weltschmerziään.

Myös ylipitkä Awful Sound kaatuu typerryttävän yksinkertaiseen sanoitukseen. Vaikka ärsytyskynnys ei ylity, Here Comes the Night Time II on mitäänsanomaton, eikä It’s Never Over ei tunnu riittävään inspiroituneelta käyttääkseen seitsemää minuuttia kokonaiskestosta.

Mutta juuri niiden vähäisempien hetkien takia Afterlife saa tilanteestaan kaiken irti, pompaten Arcade Firen koko tuotannon helmien joukkoon. Se on levyn tanssittavin kappale, täynnä suoria koukkuja, ja erittäin todennäköinen fanisuosikki. Supersymmetry taas on noin viiden minuutin kaunis balladi, jonka loppuun on syystä tai toisesta haluttu liittää yli kuusi minuuttia nauhankelausääntä. Se ei myöskään toimi soitettuna yhteenlevyn aloittavan piilobiisin kanssa, joten Reflektor ei ole paras teemalevy sitten The Wallin.

Alun ilotulitus jäi siis pitkälti sattumaksi. Jos heikkoja hetkiä olisi karsittu hieman rankemmalla kädellä ja paljon puhutuista ”viidestäkymmenestä kappaleesta,” jotka bändi oli nauhoittanut levyä varten, olisi poimittu muutama hiotumpi veto, Reflektor voisi nousta paljon korkeampiin sfääreihin – nyt se on eritoten alkuvaiheissaan parhaimmillaan tyrmäävä, mutta yhtä usein myös vaivaannuttava tai turha. Uusia suuntia aukeaa, mutta järkevä editointi olisi tuonut lisää aidosti vangitsevampia hetkiä ylipitkälle levylle. James Murphy ansaitsee toki tuotantokoppinsa puolelle jälleen kerran lisää ylistystä, mutta vain Reflektor, Flashbulb Eyes ja Afterlife saavat kappaleina samaa.

64 Reflektor on ajoittain onnistunut mutta turhauttavan epätasainen yritys muuttaa Arcade Firen tyyliä. Sen huippuhetket pystynevät pehmentämään bändiä hylkivien ihmisten mielipiteitä, sillä parhaimmillaan tämä on jotain aivan muuta ja paljon kekseliämpää kuin mikään mitä bändiltä on aiemmin kuultu. Puoli tuntia vähemmän olisi kuitenkin riittänyt ja heikompi materiaali lyö levylle leiman, jossa lukee menetetty tilaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

Built to Spill – nykyistä mainettaan suurempi.

Yhdysvalloista tuleva Built to Spill tuntuu päätyneen epäreiluun asemaan tässä maailmassa. Nyt Suomeen saapuessaan bändin keikkapaikkana oli alun perin Tavastia, mutta lippujen käytyä huonosti kaupaksi heidät löytääkin lauantaina Semifinalista. Bändin fanien kiimaa uutinen vain nostaa – tämä bändi näin pienessä tilassa! Mutta kuinka näin pääsi käymään?

Kotimaassaan Built to Spill on kuulunut tyylilajinsa kaanoniin jo pitkän aikaa. Useat levyistä nauttivat ansaittua klassikkostatusta, ja vuosi vuoden perään ne nostetaan uudelleen esille jollain revisionistisella listalla, joilta niitä ei laatunsa puolesta yksinkertaisesti voi pudottaa.

Ehkä se tietty tuntemattomuuden aspekti johtuu musiikin kuuntelun muutoksista. Kaksi yhtyeen parhaista levyistä, Perfect from Now On (1997) ja Keep It Like a Secret (1999), ovat hautautuneet suuren levy-yhtiön holveihin ja odottavat yhä uudelleenjulkaisua. Tästä seuraa myös se valitettava tosiasia, että kumpaakaan ei löydä yhdestäkään streamauspalvelusta, joten levyjen uudelleenarviointi ja mahdollinen uusi kuulijapolvi antaa odottaa itseään.

Built to Spillin asemaa altavastaajana vahvistaa myös, että indierockin suosion lähdettyä hurjaan nousuun 2000-luvun alussa bändin julkaisutahti ja -laatu kokivat selvän notkahduksen. Se tietty taika oli vielä ajoittain läsnä, mutta albumimitassa se tuntui karkaavan ulottumattomiin. Nuokin levyt, Ancient Melodies of the Future (2001), You in Reverse (2006) ja There Is No Enemy (2009), ovat ihan hyviä, ja kahdelta viimeksi mainitulta löytyvät Goin’ Against Your Mind ja Nowhere Lullaby onnistuvat nousemaan loistoonsa.

Eniten tuo niin sanottu notkahdus johtuu kuitenkin häkellyttävän kovista standardeista, jotka laulaja-kitaristi Doug Martsch, basisti Brett Nelson ja rumpali Scott Plouf onnistuivat asettamaan kasatessaan kolmen nerokkaan levyn putken vuosina 1994–1999. Tuona aikana harvat pystyivät tarjoamaan minkäänlaista vastusta idaholaiskolmikolle.

There’s Nothing Wrong With Love (1994) lunasti kaikki epätasaisen mutta ajoittain erinomaisen debyyttilevyn Ultimate Alternative Waversin (1993) luomat odotukset, ja paljon enemmän. Suoraan hyräiltäviä popvetoja? Distopian Dream Girl hoitaa asian. Kevyen spastista pogoilua? Koeta In the Morningia. Neil Youngin hengen manifestointia? Valitse Some. Mistä Modest Mouse sai hermoilevan tyylinsä siemenet? Israel’s Song vastaa tähän. Levy tuntuu aina loppuvan yllättäen. Se on niin täynnä ideoita, että aineksista olisi helposti kasannut toisenkin albumin.

Ja sitten on pieni ihme nimeltä Car: alle kolmen minuutin yhteislaulu, joka peittää allensa monta yllätystä. Se toimii myös tienviittana suuntaan, jossa eeppisyys ratkeaisi paljon suurempiin mittoihin kuin parinsadan sekunnin kompakteihin pyrähdyksiin. Sen keskeinen vaatimus, ”I wanna see movies of my dreams”, kurkottaa lähes springsteeniläisiin visioihin ja niiden aktualisointiin.

”You get the car
I’ll get the night off
You get a chance to take the world apart and figure out how it works
Don’t let me know what you find out”

Tätä kirjoittaessani voin hyvin viitata tuohon sitaattiin: jos palapelit kiinnostavat, purkakaapa tämän bändin biisit osiin ja katsokaa kuinka uniikki Doug Martschin lähestymistapa laulunkirjoitukseen onkaan. Nopeasti mietittynä vaikuttaa, ettei yksikään kappale rakennu samalla tavalla kuin toinen. Intuitiivinen tyyli tekee Built to Spillin materiaalista helposti tunnistettava, ja hankalasti matkittavaa. Bändin nimen mukaisesti ainesosat roiskuvat ympäriinsä, ja laulun osien rajat ovat häilyviä.

Warner Brothers vainusi tässä kohtaa tuottoisan mahdollisuuden, läimäytti pöytään parin miljoonan shekin ja teki kahden levyn mittaisen sopimuksen uransa parhaaseen vaiheeseen siirtyvän bändin kanssa. Näistä levyistä jälkimmäinen, Keep It Like a Secret, oli erinomainen seuraaja There’s Nothing Wrong With Lovelle.

Video ei ole enää saatavilla

Se ensimmäinen Warnerille toimitettu levy olikin sitten jotain aivan muuta.

Jos yksi levy täytyy nostaa ylitse muiden tämän yhtyeen tuotannossa, sen täytyy olla Perfect from Now On. Pidän levyä sen nimen mukaisesti virheettömänä, mutta käsitys sisältää nyt jo kahdentoista vuoden mittaisen nostalgiatripin. Ironian huippu lienee siinä, että muistan kuunnelleeni tuon levyn ensimmäistä kertaa 5.10.2001 – tuon vuoden kalenterini vahvisti päivämäärän ”hae levyt postista” -merkinnän ja vanhan kuitin kautta. Mikäs Semifinal-keikan päivämäärä onkaan? Hmm.

Toisin kuin levy-yhtiö toivoi, Perfect from Now Onilla biisien keskipituus nousi helposti yli kuuden minuutin, ja pari vuotta aiempi mantra unelmista näyttää varjopuolensa häijyin tavoin. Tunnelma on kaikkea muuta kuin There’s Nothing Wrong With Loven energistä hauskuutta. Nämä mielenelokuvat muistuttavatkin, että joskus toiveita esitettäessä varovaisuus on viisautta.

Musiikki muuttuu rajusti psykedeelisemmäksi ja raskaammaksi: levyltä voisi eristää helposti kymmenisen minuuttia wah-wahin ja särkijän täyttämiä monisäikeisiä kitarasooloja. Vai miltä tuntuu ajatella ikuisuutta Idahon kokoisen riffin repiessä taivaat auki? Randy Described Eternityn aloituslyriikka on ahdistavuudessaan tyrmäävä:



”Every thousand years
This metal sphere
Ten times the size of Jupiter
Floats just a few yards past the earth
You climb on your roof
And take a swipe at it
With a single feather
Hit it once every thousand years
’Til you’ve worn it down
To the size of a pea
Yeah I’d say that’s a long time
But it’s only half a blink
In the place you’re gonna be”

Video ei ole enää saatavilla

Edellä mainitun Carin loppupuolella todetaan ”I want specifics on a general idea”. Kuten ylempi karmiva sitaatti ehdottaa, Perfect from Now On kulkee tuon ohjeen mukaan, mutta yksityiskohdat ovat vastaanottajaa kohden hyökkääviä ja torjuvia joka ikinen kerta. Pienimmätkin vivahteet muuttuvat lähes synesteettisiksi: Randy Described Eternityn tietyt nuotit saavat yhä tuntemaan vilunväristyksiä, Made-Up Dreamsin kitkerän pettynyt viimeinen melodia saa katseen lipumaan alemmaksi ja Kicked It in the Sunin jälkimmäinen puolisko pohtimaan kelvottomuuden tunnetta aiheuttaneita hetkiä.

Stop the Show rakentuu vuoristoratamaisen eksyttäväksi: kestää lähes kolme minuuttia, ennen kuin myrsky nousee ja yksittäistä voimasointua aletaan hakata häiriityneen vimmaisella voimalla. Minuutti tästä, ja vastaan iskeytyy kylmiä väreitä kerta kerran jälkeen tuova nostatus, joka kääntyy lopulta kieron nerokkaaksi näppäilyksi. Viimeiseksi minuutiksi tuo kitarakuvio jää toistumaan. Katsellessani huomattavan pahasti naarmuuntutta cd:täni, tuo viimeksi mainittu pätkä on selkeästi huonoimmassa kunnossa. Muistan kelanneeni sitä taaksepäin satoja kertoja, ilman että vieläkään keksisin sopivia adjektiiveja sitä varten. Tuo kyvyttömyys varjostaa kuuntelukokemusta siksikin, etten ole kuullut levyä, jota voisin tähän verrata.

Levyn keskipiste on katkeran pettynyt Velvet Waltz, joka kuulostaa lähinnä siltä, että joku tahtoi kuulla lapsellisen mielensä murtuvan asteroiditanssilava 0183:n viimeisenä hitaana. Yli kymmenen vuotta ensikuuntelun jälkeenkin se tuntuu yhdeltä vuosikymmenensä tärkeimmistä lauluista – sellaiselta, johon voi hetkeksi uppoutua pettymyksiensä kanssa ja josta voi sen jälkeen päästää irti. Tuo terapeuttinen vaikutus on melko harvinainen, ja kun se on kestänyt jo yli vuosikymmenen, se tuskin tulee heikkenemään.

Perfect from Now On kietoutuu itselläni suureen määrään muistoja, joiden intensiteetti ja eläväisyys ovat yhä kiistämättömät. Ai niin, se tuskin haittaa, että jokainen biisi tarjoaa ainakin yhden ikimuistoisen melodian, ja bändin taidot kantavat materiaalia virheettömällä tarkkudella.

Video ei ole enää saatavilla

Eli musiikki itsessään ansaitsee mitä korkeimpia ylistyssanoja. Mutta se on vain toinen puoli bändin hienouksista, sillä livenä Doug Martsch päästää irti sisäisen kitarasankarinsa. Hän sattuu kuulumaan siihen joukkoon, joka usein unohdetaan, kun kuusikielisten taitureita aletaan luetella. Bändin ainoalta keikkajulkaisulta, Built to Spill Liveltä, löytyy 20-minuuttinen Neil Young -cover Cortez the Killer, joka antaa tarpeeksi hyvän kuvan asiasta. Se on samanaikaisesti loistava tribuutti, mutta eteerisimmilläänkin sen melodiat kuuluvat ilmiselvästi Martschille itselleen. Kaiken lisäksi alkuvuodesta tapahtuneiden kokoonpanomuutosten vuoksi Suomeen saapuu kolme kitaristia käsittävä bändi, joka viittaisi melkoiseen iloitteluun.

Video ei ole enää saatavilla

Voi olla, etten itse edes pääse lauantaina Semifinaliin. Mutta jos lippuja on vielä jäljellä, silloin voi kokea suurenmoisen yhtyeen pienessä keikkapaikassa. Kaduttaako minua? Tavallaan kyllä, mutta toisaalta usein, kun olen nähnyt jonkun nuoruuteni lempibändeistä, tietty taianomaisuus on haalistunut – harvoin tosin huonon show’n takia. Myönnän noina vuosina muodostuneiden ajatusten staattisuuden ja idealismin, jotka suorastaan kaipaavatkin realiteetteja tullakseen murjotuksi parempaan muotoon.

Mutta niissä on tiettyä kadotettua kauneutta, jonka nämä levyt nostavat esiin yhä uudelleen. Vaikka olisinkin valmis vaihtamaan päänsisäiset mielikuvani livekokemukseen, osa minusta haluaa pitää niistä kiinni, sillä Built to Spill on inspiroinut melkoisia filmifestivaaleja päässäni jo yli kymmenen vuoden ajan, enkä usko tilanteen muuttuvan.

Jos ja toivottavasti kun menet keikalle, se voi tuoda todellisuuteesi mitä hienoimpia tunteita. Itse matkustan viikonlopuksi sinne, missä tämä musiikki alun perinkin sai minusta otteen. Ja jos mitenkään ehdin, kiirehdin lauantaina takaisin ja pääsen keikalle, jolle en aina edes uskonut päätyväni. Tai sitten tyydyn toteamaan Doug Martschin tavoin: I wanna see the movies of my dreams.

Built to Spill ja Disco Doom Helsingin Semifinalissa 5.10.2013. Liput ennakkoon 28 e, ovelta 31 e.

Video ei ole enää saatavilla

Deck D’Arcy, Laurent Brancowitz, Thomas Mars ja Christian Mazzalai.

Kahdeksan kättä tavoittelee Franz Lisztin herättämää hysteriaa omassa yleisössään – onnistuneesti.

”Let’s go slowly discouraged
distant from other interests
on your favorite weekend ending
this love’s for gentlemen only
that’s with the fortunate only
no, I gotta be someone else
these days it comes, it comes, it comes, it comes, it comes, it goes

Lisztomania
think less but see it grow
like a riot, like a riot, oh
not easily offended
not hard to let it go 
from a mess to the masses”

Franz Liszt on mahdollisesti maailman ensimmäinen esiintyjä, joka aiheutti yleisössään samanlaista heittäytymistä kuin rocktähdet uransa huipulla. 1800-luvulla hän oli ainoa laatuaan. Tätä selventänee lainaus müncheniläisestä sanomalehdestä vuodelta 1845:

 ”Lisztomania: tartunta jokaisessa kaupungissa, jossa artistimme vierailee ja jolta ikä saatikka viisauskaan eivät voi suojella. Aiheuttanut tukehtumiskuolemia maan pohjoisosassa.”

Lisztin kohdalla tämä tarkoitti sitä, että fanit kantoivat hänen kuviaan käsilaukuissaan, varastivat hänen jättämiään tupakantumppeja ja tekivät jopa kaulakoruja katkenneista pianonkielistä. Ohjaaja Ken Russell teki tarinasta moninkertaisesti sekopäisemmän vuoden 1975 elokuvassaan, jossa jättiläismäiset penikset ja seksiaddiktiot heittelevät pääosan esittäjä Roger Daltreytä mitä kahjoimmista tilanteista toisiin.

Mutta jos jatkamme alkuperäisestä ilmiöstä, en voi syyttää Thomas Marsia: luulisin, että suuri osa artisteista haluaa osua siihen maagiseen kohtaan sanojen tai sävelten avulla. Ranskalaisyhtyeelle se ei tosin olekaan aivan niin helppoa.

Tai Thomas Marsille ei ole, jos hänen kuvailemaansa sekavuutta on syytä uskoa. Lisztomanialla hän pääsee varsin lähelle hysteriaa Deck D’Arcyn, Laurent Brancowitzin ja Christian Mazzalain avustamina, sillä se liittyy Lust for Lifen ja 50 Ways to Leave Your Loverin seuraan niiden kappaleiden joukkoon, joiden pääasiallinen koukku on rumpukuvio. Biisin suurin tähti on, häkellyttävää kyllä, vieraileva rumpali.

Tietyin väliajoin iskeytyvä, häikäilemättömän yksinkertainen neljän rummun nyrkkeily voi olla kaikki, mitä Lisztomaniasta muistaa hyvän aikaa, mutta sen ylivertaisuus aiheuttaa lähes spastisia kohtauksia – eräänlaista maniaa siis. Phoenix jää rumpali Thomas Hedlundille järkyttävän kokoiseen kiitollisuudenvelkaan.

Korostaakseen rytmielementin vahvuutta, kappaleen loppupuolelle ahdetaan kummallinen syntetisaattorisoolo. Sen olemassaolon huomaamiseen meni arviolta parikymmentä kuuntelukertaa. Vasta tietyn ajan jälkeen mieleen syntyy tarpeeksi tilaa käsitellä kiiltäviksi tuotetut kitarat, metronomit ja kiireiset pianot.

Mars itse ehtii läpikäydä niin ajatustensa painon, alemmuudentunteen, perfektionismin, manifestaatio-opin, itsensä kieltämisen ja irtipääsyn. Hän kiteyttää kaiken ”From a mess to the masses!” -huutoon, joka vetää valtavan kertosäkeen kuulijoiden niskaan.

Liszt vetäytyi uransa jälkeen fransiskaaniluostariin. Jos nuhteeton tie kiinnostaisi, Thomas Mars kavereineen voisi kuulla luostarin avoimesta ikkunasta perjantai-iltaisin lähellä olevan kylän riehaantuvan oman Lisztomaniansa voimin. Vähemmän ajattelua, enemmän tekoja -periaate toimii, sillä Lisztomanian yksinkertaisen primitiivistä rytmiä ja studiokiiltoa ei voisi naittaa toisilleen, jos jäisi pohtimaan asiaa liian pitkäksi aikaa.

En suoraan muista montakaan tämän vuosituhannen kappaletta, joka käyttäisi juuri tämän biisin elementtejä, enkä ainakaan usko, että yksikään niistä pärjäisi tälle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Phoenixilta äänestettiin myös kappaletta 1901.

Kännääminen auton takapenkillä kiinnostaa TPOBPAH-kvartettia.

The Pains of Being Pure at Heart tiesi, että jos haluaa kiitää pitkin taivaita, täytyy luoda jotain höyhenenkeveää.

”Shitfaced, fumbling in a dark place, drinking in the last days
This street looks just like the next street, bumblefuck on repeat
This time you should have stopped but where’s the fun?
The outcome, the only friend you ever had is setting off with a rich son

So sure she was like a brother ’til you dropped another
So sure you kept it under covers, until you knew you loved her”

Yksinäisyydestä ja rohkaisuryypyistä on useimmiten tehty hiljaisia ja surumielisiä lauluja. The Pains of Being Pure at Heartin kirjoissa oli sopivampaa tehdä uran toistaiseksi paras kappale, ja siirtyä sen jälkeen aivan erilaisen soundin pariin – tätä yritettiin vain kerran, ja kun lopputuloksena oli täysosuma, ei ollut syytä jäädä lypsämään jatkuvasti laimenevaa suonta. Vajaa neljä minuuttia riittää, sillä tässä kuulette upeat tanssijaiset tärykalvoillanne.

On valitettavaa, kuinka huonosti tunnettu kappale Higher Than the Stars on. Se on nimibiisi vuonna 2009 julkaistulla EP:llä, joka ei tavoittanut bändin nykyisestä yleisöstä kuin pienen osan. Harmillista, sillä kaikki laatutekijät yhteen laskettuna se on yhä The Pains of Being Pure at Heartin huippuhetki.

Ensimmäisenä huomaa todella kiiltävän pinnan: debyyttilevyn särö on hioutunut kokonaan pois eikä särökitaraa löydy sekunninkaan vertaa. Pakko myöntää muuan The Curen biisin koukun tulleen anastetuksi, mutta jos haluatte heittää kiviä kirjoittajaa päin, niin ottakaa edes mielestänne hyvä syy siihen: pidän tästä enemmän kuin Just Like Heavenistä. Jos The Field Mice olisi tehnyt kaksi kertaa nopeampia kappaleita ilman selkärangatonta ja vastenmielistä nyyhkyilyä, lopputulos olisi voinut olla jotain tätä muistuttavaa.

Nopeutta täällä riittää. Todella kiireinen hi-hat, jostain ylhäältä laskeutuva syntsakuvio ja uskomaton neljän nuotin koukku ryntäävät korvia kohti vauhdilla, mitä ei voi ensikuulemalla käsittää. Tästä syntyy pyörryttävä efekti, joka on ollut monen lempikappaleeni valttikortti: yksinkertaisesti tuntuu siltä, ettei oma käsityskykyni pysy perässä, kun sokeripommitus alkaa.

Higher than the Stars on täydellinen popkappale, mutta sen rakenne on epätavallinen ja yllättävä. Tämän kaltaisia kummallisuuksia ovat yleensä rakentaneet Roy Orbisonin kaltaiset hahmot, jotka heittävät muutamaan minuuttiin kuusi tai seitsemän osaa, lisäten jännitystä jokaisella äkkiväärällä siirrolla.

Intro toimii myös instrumentaalikertosäkeenä toistuen kahdesti kuten säkeistötkin, mutta sitten alkaa tapahtua. Tasan kahden minuutin kohdalla kuin täysin tyhjästä saapuva neljänkymmenenviiden sekunnin väliosa laukaisee biisin sellaiseen lentoon, että kesämahlalistan kymmenen kärkikään ei välttämättä pysty vastaamaan moiseen nostatukseen. Ja mistäs siinä lauletaankaan?

”Now you can’t think straight, because you’re not straight
In the back of her mother’s car, in the back of her mother’s car
No secret’s too safe, and how you just can’t stay
Higher than the stars”

Kännissä olemisesta ja auton takapenkillä istuskelusta. Kuinka moni muistaa miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa nousuhumalassa auton kyydissä? Käsi ylös nyt! Biisissä mainittu auto tosin on tahdista ja lennosta päätellen viritetympi kuin pohjoissuomalaisen Honda Monkeyn moottori. Uskokaa pois: ne mopot ovat pienoishirviöitä.

Tässä on harvinainen tapaus, jonka kohdalla nimi vastaa kappaleen tuomaa tunnetta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Pains of Being Pure at Heartilta äänestettiin myös kappaletta Young Adult Friction.

Southend-on-Sea tanssii ja soi: These New Puritans.

Jos artistisesta kasvusta puhutaan, niin These New Puritans alkaa tässä vaiheessa kolkutella pyhiä ovia.

Tavallista parempana post-punk-bändinä aloittanut These New Puritans teki toisella levyllään täysin tyhjästä hypyn musiikilliseen maastoon, jossa sille ei löydy vertaisryhmää. Ja nyt, kolmannen albuminsa kohdalla, kvartetti hylkää suurimman osan popmusiikista. Tällaiset nimet päätyvät usein ennen pitkää kanonisoiduiksi.

Hidden oli paikoitellen jo nerokas levy, eritoten tyrmäävän We Want Warin kohdalla, mutta helvetin kummallinen. Jos sallitte puolivillaisen yrityksen kuvata sen tunnelmaa, päätyisin sanomaan, että kuvitelkaa Englannin sisällissodan tulitauon aikainen, Kode9:n tuottama moderni klassinen musiikkiesitys Angus Andrew’n takapihalla.

Selkisikö? Ei minullekaan aivan täysin, mutta keulahahmo Jack Barnettin lähes neuroottinen lähestymistapa voi tarttua ainakin alttiimpiin kuulijoihin ja johtaa melkoiseen obsessioon tuon tyylisiä levyjä kohtaan. Hiddenin avaaminen vaati useamman kymmenen kuuntelun. Field of Reeds taas tarvitsee moninkertaisen määrän, ja edeltävien levyjen rumputulirytmit ovat suurimman osan ajasta täysin vaimennettuja, jättäen painottoman massan modernia klassista musiikkia kellumaan pilvien tavalla.

Se on ensimmäinen havaittava suuri muutos, mutta instrumentaatio on käynyt muutenkin paljon omituisemmaksi. Yhtä aikaa 1990-luvun puolivälin Tortoisea ja Terry Rileyn myöhempää tuotantoa muistuttavan Organ Eternalin soittajalistasta löytyy hahmo nimeltä Shiloh. Shiloh on haukka. Pyydänkin hänelle minuutin hiljaista hetkeä siitä syystä, että Field of Reeds näyttää paperilla aivan helvetin ylilyödyltä levyltä, ja vähemmän haasteellista musiikkia etsivät henkilöt saavat Shilohin varmasti apealle tuulelle, kun pienjyrsijöiden ostamiseen jo suunnitellut teostomaksut jäävätkin valitettavan pieniksi.

Hän joutunee etsimään ruokaansa Suffolkin nummilta – taas kerran. Ai niin, unohdinkin mainita ilmeisesti ensimmäistä kertaa populaarimusiikissa käytettävä magneettisen resonanssipianon, joka kuulostaa siltä, että iso lasikaappi varaa itselleen soittotunnin, tuottaen riisutun ja kliinisyyttä lähentyvän äänen. Field of Reedsin ykkösase on äänen puhtaus, jota fadoon erikoistuneen Elisa Rodriguesin ja sitäkin paljon koskettavammin, Barnettin välillä neljäsosanuotin verran ohi osuva laulu, pitävät ihmisyyden parissa.

Mutta näiden puhdasuskovaisten intuitio ja pakkomielteisyys ei näyttäydy muutenkaan mekaanisena tai sieluttomana. Isoa osaa levystä voisi selittää termein, jotka sopisivat suurten vesimassojen kuvailuun. Muutokset ovat asteittaisia, eivät äkillisiä shokkeja tai nopeita käännöksiä. Äänimassa on brittiläisen tyypillisesti täynnä puu- ja vaskipuhaltimia, joiden nuottijuoksut ovat yhtä helposti taustalle sulautuvaa kangasta kuin johdatteleviakin. Fragment Two on voitokas pianoballadi ja voisi toimia levystä irrallaankin, mutta siihen kumarrukset loppuvatkin.

Ehkä siksikin tähän levyyn on helppo upota, aivan kuten muihinkin samantyylisesti toimiviin – hento kokonaisuus voi helposti pyyhkäistä liian tietoisuuden mukanaan. Mutta tähän aikakauteen se tuntuu anakronistiselta. Sen sijaan selkein mieliyhteys suuntautuu Miles Davisin Sketches of Spainiin sekä Robert Wyattin, Benjamin Brittenin ja Talk Talkin töihin: musiikille, joka asettaa huomattavaa painotusta hartaudelle. Tuottajana toimii Bark Psychosisin Graeme Sutton, mikä tuntuu ideaalilta valinnalta ottaen huomioon kuinka hänen oma bändinsä ymmärsi tilankäytön ja tasapainon tärkeyden. Nothing Else on kuin haikeampi kaksoisveli Talk Talkin Tapheadille, tehden kunniaa kummallekin, sekä tuottajan yhtyeen päävaikuttajille että These New Puritansille.

Huippuhetket Field of Reedsillä ovat sen monimutkaisimmat. Edellä mainittujen The Light in Your Namen, Organ Eternalin ja Fragment Twon lisäksi on hyvä mainita nimikkokappale, jossa valtava kuorovalli, jazz-marimba ja Barnettin dondestanilainen laulu saavuttavat kriittisen painon. V (Island Song) kiertää moniosaisen rakenteensa vaiheita säilyttäen pieniä palasia edellisistä osista, mutta ennen kuin tuon seikan havaitsee ehtii viettää jo useita kymmeniä minuutteja sen parissa.

Riippuen lähtökohdasta tämä saattaa olla rakkautta ensi kuulemalla tai pitkän tien päässä odottava palkinto. Kaikesta hohkaa kuitenkin eleganssi, eivätkä vertaukset samantyylisiin, hartaisiin ja hermeettisiin klassikoihin, kuten Rock Bottomiin tai Spirit of Edeniin, ole tuulesta temmattuja. Field of Reedsin prismaattinen, häilyvä kauneus kulkee samalla tavalla omia teitään.

87 Näin taitavasti järjestelty, epätavallinen kokonaisuus on melko varmasti ainoa laatuaan, enkä usko minkään tänä vuonna julkaistavan levyn tarjoavan Field of Reedsin kaltaisia aarteita. En keksi myöskään mitään aiempaa levyä, joka olisi kuulostanut tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Disclosure, Howard ja Guy Lawrence.

Disclosure – yhdellä hypyllä suurten joukkoon

Joskus kesällä 2008, kun asuin Englannissa, tein nopean ruokatauon Reigaten ulkopuolella sijainneessa Jolly Farmers -pubissa. Ruokaillessani kuulemastani keskustelusta jäi elämään muuan lause. Paikallinen herrasmies naureskeli, että Reigate olisi vain meluvallin taakse juuttuva tuppukylä, ellei kukaan muistaisi George Bestin, Mia Farrow’n ja Fatboy Slimin joskus asuneen täällä.

Britanniassa on nimittäin useampiakin pienehköjä kaupunkeja, joista on noussut useampia konemusiikin suuruuksia. Toki Braintree ja Basildon tulevat ensimmäisena mieleen, mutta nyt, viisi vuotta myöhemmin, rasvapoika ei ole enää Reigaten ainoa elektronisen musiikin tähti. Howard ja Guy Lawrencen Disclosure kuuluu nyt samaan kategoriaan. Tai, ehkä nokkimisjärjestys muuttuu kokonaan, sillä duon debyyttikokopitkä on todella moitteeton paketti.

En tiedä tapahtuuko erinomainen kokonaisuus enemmän intuitiolla vai järjellä luotuna, mutta Settle on loistava kokonaisuus, täynnä vivahteita, äkillisiä nousuja ja laaksovaiheita. Moista draaman kaarta rakentaessa on odotettavissa, että tyylilajien rajat hämärtyvät lähes täysin. Näin nuorille tekijöille sallisi lipsahduksiakin, mutta niitä ei tapahdu edes silloin, kun tyylien välillä hyppiminen on äärimmillään.

Ensimmäinen myönnytys tapahtuu jo siinä kohtaa, kun dubstep-vaikutteinen intro ja motivaatiovalmentaja Eric Thomasin puhe sulavat levyn suoraviivaisimpaan house-tykitykseen, When a Fire Starts to Burniin. Se on salakavala aloitus, koska Disclosure haluaa kokeilla monta muutakin tyyliä – vain myöhempi nostatusnumero Grab Her muistuttaa avausraidan virtaviivaisuutta.

Se, millä tasolla levyllä liikutaan, on vuoden iloisimpia yllätyksiä. Parhaimmillaan sekä tuottajat että vierailijat voimaannuttavat toisiaan ja tulokset ovat häkellyttäviä. AlunaGeorgen tähdittämä White Noise saa kuulijan jahtamaan kiemurtelevia melodioita, Sam Smithin hurja lauluosuus siunaa keskitempoisen Latchin sumua, ja Eliza Doolittle tekee ehkä uransa parhaan lauluesityksen tanssiessaan You & Men garage-tulituksen ympärillä.

Noina hetkinä voisi melkein luulla läpikäyvänsä listausta vuoden parhaista elektronisen musiikin biiseistä, sillä ne poikkeavat toisistaan uskaliaan paljon. Joillekin Settle voi olla portti suurempiinkin parrasvaloihin, sillä Hannah Reidin sydäntäsärkevät pyynnöt apunaan Help Me Lose My Mind saattaa olla White Noisenkin haastava maamerkki. Toki väliin jää matalamman intensiteetin kappaleita, kuten F for You ja Second Chance, mutta hengähdystauot ovat tärkeitä eikä parhaita korttejaan kannatakaan pelata liian tiheään. Tämän kärsivällisyyden kautta muotoutuu poikkeuksellinen kokonaisuus.

Se, kuinka taso ja punainen lanka onnistutaan säilyttämään koko Settlen ajan, saa epäilemään, että tällaiseen onnistumiseen kuuluu pakosta joku onnenkantamoinen. Kuinka ihmeessä kaikki vierailijat pistivät parastaan? Miten hädin tuskin parikymppiset veljekset osaavat kaikki nämä tyylit kuin omat taskunsa? Milloin saisimme hieman lisää? Ei kai minun tarvitse lähteä Reigateen inttämään asiasta?

88 Settle on yli tunnin mittainen, mutta tuntuu kuin säästäisin parikymmentä minuuttia elämästäni kuunnellessani Disclosuren loputtoman huoletonta, kekseliästä ja rajat unohtavaa merkkiteosta.

Video ei ole enää saatavilla

Deafheaven ei anna turhan kohun haitata.

Kun black metal populismin ja emorockin kohtasi.

Viime vuosina järjettömin kohu black metal -tyylissä on noussut Liturgy-yhtyeen Hunter Hunt-Hendrixin kummallisesta ”Transcendental black metal: a vision of apocalyptic humanism” -esseestä. Genre on toki aina ollut ulkopuolisen näkökulmasta hurjien ylilyöntien tyyssija, eikä yritys järisyttää pääsääntöisiä lähtökohtiakaan onnistunut väistämään sitä.

Tekstin sisältö aiheutti rajuja hylkimisreaktioita, koska se nähtiin ideologisesti täytenä irrottautumisena tyylin fundamentaalisista elementeistä. Kuvaukset tuntuivat puoliksi huonolta larppausleirin tarkistuslistalta, blastbeat muuttui ”burst beatiksi” ja tyylin harjoittajille tarjottiin uskonnollinen ohjenuora kuin kiveen hakattu dogmana.

Asiasta voi olla montaa mieltä, enkä itsekään ole missään nimessä kehitystä vastaan. Mietin tätä hyvän aikaa, mutta todisteita riittää: vaikka Deafheavenin tapauksessa voidaan piirtää rasti lähes jokaiseen ruutuun, bändillä ei ole lopulta oikein mitään tekemistä black metalin kanssa, ellei pelkkä tuplabasari ja kirkuminen riitä kuulijalle termin käyttöön.

Lyhyesti sanoen: tässä on tarjolla jotain hyvinkin erilaista. Jo edellisellä levyllään Deafheaven loi hybridin Explosions in the Skyn eeppisen post-rockin ja black metal -vaikutteiden avulla. Puristeille tätä ei voisi suositella sen enempää kuin partateriin perustuvaa ruokavaliota.

Tyylien yhdistelyä ei voi pitää ongelmana tässäkään tilanteessa, päinvastoin: odotin Sunbatheria innolla Roads to Judahin jälkeen. Tätä kirjoittaessani levy nauttii tyrmäävää 95 pisteen keskiarvoa Metacritic-aggregaattisivustolla, mikä on järjetöntä tällaiselle levylle.

Ai miksikö? Sunbather on pettävää maastoa laadullisesti ja tuotannollisesti: persoonattomat post-rock-kitarat muodostavat turhia väliosia, ja pehmennetty tuotanto syövyttää hampaat bändiltä, joka voisi kuulostaa massiiviselta.

Sen sijaan kokonaisuus muistuttaa harsoa, joka laimentaa hektisimmätkin jyrähdykset siihen pisteeseen, että kaikki kuulostaa liian turvalliselta, eikä visio black metalista jonkinasteisena kauneuden (that’s right!) työvälineenä pääse toteutumaan.

Amerikkalainen black metal on läpikäynyt monta vaihetta, ja Sunbatherin yhteydessä on usein vertailukohtana nostettu esiin yksi tyylin ensimmäisistä klassikoista, Weaklingin Dead as Dreams. Olen puolueellinen – tuo levy oli ensikosketukseni tummanpuhuvaan kymmenisen vuotta sitten, mutta laadullisesti niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Näiden kahden välissä on aivan valtava kuilu, mutta en voi pitää Sunbatheria klassikkona – en edes hyvänä metallilevynä. Tai post-rock-levynä. Ja jos olette kuulleet jotain My Bloody Valentine -vaikutteista, voin luvata, että se on mielikuvituksen tuotetta.

Roads to Judahilta ei löytynyt yhteyksiä 1990-luvun emocoreen tai screamoon. Täällä niitä on paljon, mikä muodostuukin valtavaksi kompastuskiveksi. Yksi asia, jossa onnistutaan, on nimittäin se, että Sunbatheria värittää hankalasti selitettävällä tavalla emoa huokuva paatos. Aivan ennenkuulumatonta, mutta pohjimmainen tunne halveksii sitä irstaana myyntikorttina.

K ritiikkiä on tarjottava myös Deafheavenin mielikuvituksettomuudelle. Black metal -levyksi tämä olisi liian monotoninen (lopeta se nauraminen, tyylihän on täynnä pieniä vivahteita – täällä se ei ole vahvuus) ja todella hampaaton, kun taas post-rock-levyksi mielikuvitukseton ja yksinkertainen. Mutta yhdistämällä nämä kaksi ja heittämällä pienet määrät perinteisempiä vaikutteita sekaan saadaan aikaan edes hieman enemmän kuin noiden osien summa.

Se on Pyrrhoksen voitto. Kaikki levyllä jättää hieman kylmäksi. Juuri siksi tämä on mahdollisesti valtava vedenjakaja musiikissa, sillä monet varmasti tahtovatkin jotain hieman helpommin lähestyttävää. Black metal -vaikutteita iskeytyy siis valtavirtaan. Ketään tuskin yllättää, että terävimmät särmät on ajeltu tuotantokopissa pois ja tilalle on tuotu kehnoa shoegaze-vaikutteista tuotantoa?

On äärimmäisen tärkeää miettiä myös yleisön näkökulmaa, sillä reaktio riippuu paljon kuuntelutottumuksista. Jos olet kuunnellut vihtahousuvirsiä jo valmiiksi, etkä tahdo laimennettua versiota, voit turvallisin mielin heittää Sunbatherilla haluamaasi vesilintua – mutta, jos olet kyseinen vesilintu tai kuuntelija, jolle tyyli on ollut ehkä liian raju ja oletkin toivonut siitä pehmeämmin pakattua versiota, saatat ihastua ikihyviksi.

Lopuksi voin vain toivoa, että Sunbatherista muodostuu porttiteorian kaltainen huume. Se ei kuulosta vaaralliselta – ei edes yllättävältä tai kiinnostavalta – mutta jos se johtaa kuuntelemaan niitä lukemattomia, loistavia levyjä, joiden hieman yksinkertaista ja höpsöä pikkuserkkua se muistuttaa, tehtävä on täytetty erinomaisesti.

Itsessään Sunbather on koristeltu emorocklevy black metal -filtterin lävitse vedettynä. Deafheaven on yhtä aikaa liian pöhöttynyt ja liian laiska tehdäkseen vaikutusta. Monelle se voi silti olla päänräjäyttävä ilmestys. Aika näyttää mikä levyn lopullinen vaikutus on. Tällä hetkellä tarjolla tuntuisi olevan kummallisella tavalla tylsistyttävä kokemus, joka tuntuu vain liian laimealta.

58Sillä, mitä tyyliä Sunbather edustaa, ei ole lopulta mitään väliä, koska tavoitettaan se ei saavuta. Paitsi jos tavoite oli tehdä ensimmäinen populistinen levy, josta ehkä käytetään valitettavan väärin termiä black metal.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

Dragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

This Nation’s Saving Grace (1985)

Joskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

The Unutterable (2000)

K-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Fall Heads Roll (2005)

2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

Yksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Perverted by Language (1983)

Tämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Video ei ole enää saatavilla

The Frenz Experiment (1988)

Tämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Bend Sinister (1986)

Kahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

I Am Kurious Oranj (1988)

Ensimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Grotesque (After the Gramme) (1980)

Oma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Light User Syndrome (1996)

Brix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Your Future Our Clutter (2010)

Viime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Marshall Suite (1999)

Marshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

Jäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Live at the Witch Trials (1979)

Koska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Extricate (1990)

Hit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

Beggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Shift-Work (1991)

Jotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Slates (1981)

Slatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Wax Solvent (2008)

Mark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Middle Class Revolt (1994)

The Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Code: Selfish (1992)

Craig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Ersatz GB (2011)

Ersatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

Re-Mit (2013)

The Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

Hex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Levitate (1997)

Levitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Are You Are Missing Winner (2001)

Itsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Infotainment Scan (1993)

The Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

Itsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Cerebral Caustic (1995)

Itsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Video ei ole enää saatavilla

No mitä nyt taas?

Kanye West tekee kohahduttavan täyskäännöksen kuudennella levyllään.

”At this point, when I listen to radio, that ain’t what I wanna be no more.”

Kanye West on tänä päivänä musiikin suurin supertähti, ja viimeiset 12 vuotta eivät ole kuviteltavissa ilman niitä vaikutteita, jotka alkoivat nousta pintaan Jay-Z:lle vuonna 2001 tuotetun Izzo (H.O.V.A.):n saatossa. The College Dropout, Late Registration ja Graduation olivat suurmenestyksiä, ja 808s & Heartbreakilla on vahvat perusteet väittää pitävänsä suurinta vaikutusvaltaa modernin R&B:n tyylilajissa. My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli levy, jolla Kanye nousi tyylinsä suurimmaksi, ja heti ensimmäisenä hän täytti kaikki toiveet tekemällä siihen asti parhaan levynsä.

Mitä musiikkimaailman suurin supertähti ei koskaan ole tehnyt?

Vastaukseksi voisi tarjota jotain Yeezuksen kaltaista. Tähän asti Kanyen tapa on ollut lähinnä vahvuuksiensa asteittainen uudelleenjalostaminen, mutta nyt hän on tarpeeksi rohkea hyppäämään entisen toimintamallinsa ulkopuolelle 40 minuutin ajaksi. Yeezus on täysin hänen tunnetun mukavuusalueensa ulkopuolella, ja kuulija saa osakseen raivoavalla intuitiolla luodun järkäleen, joka on samalla modernin musiikin suurimpia ja rohkeimpia riskinottoja. Pienemmän yleisön artisteilta tällaista voi ajoittain nähdä, mutta tällä tasolla tapauksien välissä saattaa olla vuosikymmeniäkin.

Vaikka uusin levy onkin ylivoimaisesti lyhyin Westin  tuotannossa, sen vaativuusaste on moninkertainen. Yksikään kymmenestä biisistä ei edes muistuta radioystävällistä eikä kuulosta sellaiselta, että tähänastinen yleisö olisi kiinnostava kohderyhmä.

Siinä varoituksen sana – tämä levy tulee jakamaan mielipiteitä. Vähemmän seikkailunhaluiset vieraantuvat sen ylikokeellisuudesta, toiset taas ylistävät sen rohkeutta.

Miettikää sitä houreenomaista vierailijalistaa, jolta löytyi joukko musiikkimaailman suurimpia tähtiä Jay-Z:stä Bon Iveriin. Tällä kertaa vierailut ovat vähissä, ja kun niitä kuullaan, ne on usein väännelty lähes tunnistamattomiksi. Tuskin kukaan uskoisi Daft Punkin tuottaneen kaksikin levyn kappaleista.

Kanye haluaa valaa vielä vahvemman kivijalan valtaistuimelleen. Tähän on ymmärrettävät syynsä. Twisted Fantasyn ainoita epävarmoja kohtia saattoi havaita kysyessään, kuinka suuri osa levyn kunniasta menikään hänelle itselleen. Voi olla, että hän itsekin ymmärsi, että ainoa tapa todistaa ja ylläpitää suuruutensa oli tehdä seuraava soololevy lähes yksin.

Tällä kertaa saamme kokea kaiken lähes täysin vailla ulkopuolisia vaikutteita, ja Kanye on täynnä tahtoa työntää tähän mennessä hurjimmat ideansa pahaa-aavistamattoman yleisön niskaan. Asetelma on lievästi sanottuna herkullinen, mutta kun on myöntänyt, että tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras artisti, lienee syytäkin yrittää entistä korkeammalle.

Suunta on siis ylemmäs, mutta myös rajusti sivulle. Yeezus ei täysin hylkää hiphopia, mutta miettii väripaletin aivan erilaiseksi, lyöden ainakin ison kasan rajua dancehallia, industrialia ja valikoiman brittiläistä garagea samalle korokkeelle.

Koska uskallusta ja itsevarmuutta riittää, ja levyn huippukohdat tuntuvat lähtökohtaisesti mielettömiltä. Pelin avaava rämisevä ja meluisa elektro ei toimi tälle edes kunnollisena varoituksena. Jos Battlesin Atlas ja Gary Glitterin Rock n’ Roll part 2 olisivat toimineet lynkkaustiimin tunnareina, se kuulostaisi suunnilleen Black Skinheadin taustalta, jota terästetään vielä lukuisilla kirkumis- ja huutosampleilla.

”Mitä vittua äsken tapahtui?” -hetkien määrä on täysin absurdi, ja vielä selittämättömämpää on se, kuinka levy ylipäätään pysyy kasassa, kun ei kovinkaan synnitön, mutta galvanisoidun itseriittoinen Yeezus heittelee parin tonnin kivenlohkareita omia tekeleitään päin suunnilleen minuutin välein. Kun On Sight halkeaa keskeltä doo wop -sampleen, niin I Am a God katkeilee parin sekunnin hiljaisuuksiin ja viimeinen minuutti on pelkkää hengenhaukkomista sekä primal scream -terapiaa. New Slavesin dubviemärisyyttely päättyy unkarilaiseen rakkauslaulupätkään, kuin joku olisi vaihtanut radiotaajuutta kesken kaiken.

Äärikokeellinen äänimaailma on vain toinen puoli Yeezuksen hyökkävyydestä. New Slavesin ärhäkkä sormenosoittelu omaa kansanryhmää vastaan saa levyn yksin-kaikkia-vastaan-asetelman kautta todella ilkeän sävyn. Mikään ei ole Kanyelle pyhää, ja sen todistaa parhaiten koko uran tyrmäävin lainaus. Blood on the Leaves nimittäin nappaa pohjakseen kappaleen, jota voi hyvin perustellusti pitää koko afrikkalais-amerikkalaisen musiikin ikonisimpana. Watch the Thronella Otis Redding ja Nina Simone saivat kokea melkoista vääntelyä, mutta tässä kosketaan johonkin aivan muuhun: Kanyen egoakin suurempaan kulttuuripoliittiseen monumenttiin.

Jos Strange Fruitin sämpläyksesta ei nouse otsikoita, olen todella yllättynyt. Myönnetään, kyseessä on Nina Simonen eikä Billie Holidayn versio, mutta kun Kanye käsittelee sen päälle (mahdollisesti omaa) sydänsurutarinaansa vocoderin läpi ulvoen, voisi luulla monien konservatiivisempien sydänten saavan verenpainetaudin ensioireita.

Vaikka itselläni ei valkoisena nuorena miehenä olekaan pahemmin identifioituvaa tunnearvoa Strange Fruitia kohtaan, tuntuu silti mielipuoliselta kuunnella nopeutetun Simonen laulun kaikumista TNGHT:lta viedyn, kirskuvan tuuba-samplen keskellä. En tiedä kuka muu uskaltaisi yrittää jotain näin häikäilemätöntä: tunnen riemastumista ja varovaisuutta saman verran yhtä aikaa. Itsessänikin taitaa asua pieni kulttuurikonservatiivi – onneksi se hiljenee siksi, että Blood on the Leaves pysyy myös Kanyelle tyypillisesti pervertoituneella tavalla koskettavana.

Levyn lopusta löytyvät vielä viimeiset kiusaukset. Send It Up olisi vielä kolmd vuotta sitten muuttunut klubiystävälliseksi, mutta siihen sisältyy täysin epämelodinen palosireeni, hidastetulta hammaslääkärin poralta kuulostava kertosäe ja tahtilajia halveksuva yksittäinen syntetisaattorinisku. Bound 2 on hienovaraisesti vielä röyhkeämpi. Siihen Kanye ei suostu tarjoamaan edes minkäänlaista biittiä – sellainen muuttaisi tuon lopetusnumeron suoraan Late Registrationin muottiin sopivaksi hitiksi. Hänelle kelpaa pelkän soulsamplen päällä tyylittely. Irvokkuutta korostaa täysin biisistä irrallaan hyörivä kertosäe.

Peruslähtökohtana on siis yhä moderni sananlasku ”Ei kohu kauas Kanyesta putoa,” mutta tämä levy tuntuu ampiaispesän ravistelulta sekä toiveelta saada aikaan yhtä kohahduttavaa musiikkia kuin hänen yksityiselämänsäkin on ollut. Siinä hän onnistuu, koska materiaalin ylivertaisuus on musertavaa, eikä Yeezus koskaan sorru pelkällä shokkiarvolla leikkimiseen: nämä ideat ovat hänen tasoiselleen artistille ennenkuulumattoman rohkeita ja ne toteutetaan lähes demonisella voimalla.

Missä pisteessä nyt sitten olemme? Hän oli jo valmiiksi hiphopin suurin nimi. Yeezuksen myötä ei voi enää löytää haastajaa, jota ei naurettaisi pois kehästä, koska koko levyn ajan Kanye on kauimpana omalta mukavuusalueeltaan, kuulostaen samalla itsevarmemmalta kuin koskaan. Yeezus on hullun neron mestariteos.

Joudun siis palaamaan alussa esittämääni kysymykseen. En tiedä pettääkö muistini tai tietouteni, mutta en muista tätä tapahtuneen ennen.

94 Yeezus on hullun neron mestariteos. Can he get much higher?

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen. Harrastukset: autot, tytöt ja pomottaminen, muiden muassa.

Monet suurista tarinoista saavat tämän tyylisiä alkuja: ”New Jersey, syksy 1956.”

Harjoittakaamme hieman yhteenlaskua:

Seitsemänvuotias Bruce Springsteen + Ed Sullivan Show + musiikkivieraana Elvis Presley = ?

Siitä se sitten kai lähti, ja loppu on rockmusiikin Valhallan kirjastosta löydettävissä. Mutta, hieman lyhyempi (yritin edes) esittely on varmasti paikallaan.

Vaikka pidän näkemystä jossain määrin naiivina, on lähes uskomatonta kuinka Springsteenin koko ura tuntuu kasvutarinalta. Kolmen ensimmäisen levyn huolettomuus ja idealismi kohtaavat neljännestä kuudenteen levyyn kasautuvat elämän vaikeudet. Seitsemännen suurmenestys kohtaa aikuisuuden tuomat uudet ongelmat kahdeksannella, ennen kuin keski-ikä alkaa puhaltaa raivoavaa liekkiä paljon pienemmäksi.

Nykyään Springsteen on oudossa asemassa vailla selkeitä vertaisiaan. 2000-luvulla hän on jopa noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun Hold Steadyn, The Nationalin ja Arcade Firen kaltaiset indie-artistit ovat ilmaisseet selkeästi kunnioituksensa miestä kohtaan.

Vaikka Bruce on se yksittäinen tähti, hän on antanut huomattavan määrän valokeilansa loistosta yhtyeelleen, The E Street Bandille. Jäsenistä on tullut kuuluisia ja heidän nimensä lienevät tuttuja: Max Weinberg, Roy Bittan, Garry Tallent, Danny Federici, Nils Lofgren, Little Stevie Van Zandt, ja korvaamaton Clarence ”Big Man” Clemons, joka lienee paras rockbändissä soittanut saksofonisti. Kahden käden sormetkaan eivät riitä laskemaan niitä tajunnan räjäyttäviä sooloja, joita Clemons on vuosien mittaan tarjoillut. Yli 40 vuotta soittanut yhtye ei valitettavasti kulje enää klassikkokokoonpanossaan, sillä kosketinsoittaja Federici kuoli vuonna 2008 ja Clemons menehtyi kolme vuotta myöhemmin.

Springsteenin levytysuran ei tarvitse kertoa artistista itsestään. Silti levyjen ja niiden kertomien tarinoiden varaan voi identifioitua todella helposti, iästä riippumatta. Asiaa auttanee se, että joukossa on lähemmäs kymmenen kuolematonta klassikkoa. Kuinka se saatiin aikaan? Tekemällä rockmusiikista uskonnon kaltainen, pyhitetty ja pelastava asia. Rock tuo muodon synkkyydelle ja moninkertaistaa pienetkin ilot.

Klisee siitä, kuinka kukaan ei usko rock’n’rolliin niin paljon kuin Bruce Springsteen, on varmasti totta.

Voisimmekin pidemmittä puheitta aloittaa katsauksen Springsteenin levyihin – puhe itsessään tulee kestämään hyvän aikaa. Tuotanto läpikäydään pelastuksen ja sitä nakertavien realiteettien taistelukentällä. Oheinen infografiikka kertoo siitä, kuinka mikäkin levy tasapainottelee näiden kahden Springteenin uran keskeisimmän elementin välillä. Pelastaako rock – vai kertooko se sittenkin synkemmän tarinan?

Ylösnousemiset

Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)

”Madman drummers, bummers and indians in the summer with a teenage diplomat” on ensimmäisen lause, joka on Bruce Springsteenin suusta saatu nauhalle. Alku on huomattavasti vähemmän keskittynyt ja vilkkaampi kuin myöhempi materiaali antaisi odottaa – miinuksena sitä ei toki tarvitse pitää, koska on ilahduttavaa kuulla Springsteen näinkin huolettomana ennen kuin hän pysyvästi vakavoitui. Vertailun vuoksi voi sanoa, että Asbury Parkin biisien yksittäiset säkeistöt sisältävät paljon enemmän sanoja kuin tämä levystä kertova teksti, ja taustalla E Street Band luo riehakkaan hybridin. Levy on New Jerseystä saapuvan R&B-bändin avoin bilekutsu.

Tunnelman keveys on toissijainen miete, sillä biisit iskevät myös syvemmällä tasolla. Moni vainusi myös hittejä: Blinded by the Light ja It’s Hard to Be a Saint in the City coveroitiin parin vuoden sisään, kauan ennen kuin Bruce itse sai maistaa listamenestystä. Hitit tuntevalle yleisölle Brusen alkuvaikeudet voivat olla melkoinen yllätys – mutta luultavasti positiivinen, koska Blinded by the Lightin, Lost in the Floodin, Spirit in the Nightin ja Growin’ Upin kaltaisissa lauluissa soi jo suuri lupaus.

Video ei ole enää saatavilla

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (1973)

Toisella levyllään Springsteen sai aikaan jotain uskomatonta. Kunnianhimonsa voimin Bruce johti kaveriporukkamaisen bändinsä idealististen tarinoidensa ytimeen. Bändi soittaa entistä tiukemmin, mutta E Street Shuffle tarjoaa jotain, mitä myöhemmät levyt eivät. Nämä laulut ovat enemmänkin novelleja, ja niille luodaan mitä monipuolisin äänimaisema, jollaiseen ei sittemmin ole koskettu. Haitarit, kuorot ja jousisovitukset sävyttävät E Street Shufflen pitkälle ulottuvia biisejä. Kokonaisuus on kuin Astral Weeks, joka rantautuu newjerseyläiseen satamaan.

Myöhempää materiaalia suosivat saattavat suhtautua Vini Lopezin rumputyyliin kielteisesti, mutta Weinbergin robotismi veisi tältä levyltä huomattavan määrän charmia.

Levyltä löytyy huomattavan funkahtavaakin tavaraa. Kitty’s Backin moniosainen juoksutus huipentuu koko bändin laulamaan kertosäkeeseen, ja levyn avaava nimikkokappale ottaa kaiken irti Clemonsin tarttuvasta kuviosta. Väliin tipahtaa upea 4th of July, Asbury Park – balladi, jonka tyylisiä Springsteen-tuotannosta löytyy vain kaksi (toinen, vielä mahtavampi löytyy b-puolen alusta). Wild Billy’s Circus Story on ainoa huvittelu, ja Clemonsin soittama tuuba aiheuttaa yhä pientä hykertelyä.

Jos levyn a-puoli onkin vahva, pesee toinen puolisko sen mennen tullen. Kaikki kolme pysäyttävää numeroa ovat melko lailla ainoat laatuaan, Incident on 57th Streetin katutarinalle annetaan kuorosovitus ja New York City Serenadessa pianisti David Sancious pääsee valloilleen parin minuutin klassisessa introssa. Rosalita (Come Out Tonight) oli ensimmäinen Springsteenin omissa nimissään saavuttama hitti – se käy läpi ainakin kymmenen osaa seitsemässä minuutissa ilman hengähdystaukoa. Onneksi materiaalia ei ole yritettykään suoraviivaistaa, sillä tällainen ilmaisu vaatii tilaa ja minuutteja. Kuulijan palkkiot ovat sen mukaiset.

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle oli Springsteenin ensimmäinen mestariteos. Itselleni se on yhä paras.

Video ei ole enää saatavilla

Born to Run (1975)

Nälkä kasvaa syödessä. Kun kaksi ensimmäistä albumia eivät lyöneet läpi, panoksia nostettiin huomattavasti kolmannen kohdalla. Pianisti David Sancious ehti jo lähteä, ja tilalle saapui Roy Bittan. Vini Lopez sai luvan lähteä asiattoman käytöksensä vuoksi, ja lopulta Max Weinberg istui rumpusetin taakse. Born to Run sai suuret määrärahat ja aivan eri tason tuotannon. Levy-yhtiö oli valmis antamaan Springsteenille vielä yhden mahdollisuuden, mutta ehkä viimeistä kertaa.

Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että draaman määrä kasvaa huippuunsa – ja se kantaa Pomon tuotannon ehjintä levyä. Klassikkolauluja on valtava määrä: levyn aloittaa Thunder Road, josta en edes vaivaudu sanomaan enempää kuin huomauttamaan viimeisen minuutin täydellisyydestä. Se saattaa olla rock-historian paras.

Jos E Street Shuffle oli vielä idealistinen ja romantisoitu, Born to Runilla maailma tulee jo kosketusetäisyydelle. Kuitenkin oltiin vielä parin vuoden päässä siitä, kun Springsteenin nuoret sankarit alkoivat saada kunnolla köniinsä. Joka tapauksessa Springsteen totesi myöhemmin Born to Runin 30-vuotisjuhlapainoksen julkaisun yhteydessä jotain sellaista mitä on melko mahdotonta käsittää: Born to Runilla hän kuulemma hylkäsi naiivit ja idealistiset käsityksensä elämästä ja romantiikasta.

Kommentti artistilta itseltään on suorastaan naurettava, koska 1) Kalevala on vähintään yhtä realistinen kuin Born to Run, ja 2) lopputulosten voima perustuu juuri siihen, kuinka holtiton ja heittäytyvä koko levy on. Levyn hahmot ovat yksinkertaisesti voittamattomia. Realiteettia ei ole viisasta hakea muualta kuin Tenth Avenue Freeze-Outin bändikuvauksesta tai Backstreetsin monumentaalisesta erotarinasta, eivätkä nekään pitele huippukunnossa olevaa bändiä sekuntiakaan – mikään tällä levyllä ei tunnu ymmärtävän kuolevaisuuden käsitettä.

Vaikka Born to Run on kenties kaukana todellisuudesta, se on kenties tärkein levy Springsteenin tuotannossa. Asbury Park ja E Street Shuffle ennakoivat sitä, ja sen jälkeiset levyt tuntuvat lähes poikkeuksetta, aina 1980-luvun loppuun asti, reagoivan sen teemoihin joko myönteisesti tai kielteisesti. Soidessaan se on yhä maailman myyttisin ja paras levy. Erimielisyydet asiasta saattavat johtaa psykologin vastaanotolle tai pikaiseen paineluelvytyssessioon – joka tapahtuu toki nimibiisin tahdissa. Jokos virkoat siitä!

Video ei ole enää saatavilla

Darkness on the Edge of Town (1978)

Vastuu ja epäselvät, häilyvät uhat sävyttävät ensimmäistä aidosti synkempää Springsteen-levyä. Darknessin hahmot eivät ole niin onnekkaita kuin edeltäjänsä: E Street Shufflen ihmiset olivat juopuneet nuoruudestaan ja Born to Runilla heillä oli aina vaihtoehtoja. Tämä pimeys sulkee hahmot yksinäisyyteensä ja häivyttää pakotiet.

Onkin täysin asianmukaista, että levyn soundi on aiempaa ärhäkämpi. Kitarat työntyvät etualalle ja rumpurytmit käyvät militaristisen jäykiksi. Sitten köydenveto voikin alkaa: Badlands on mustelmista huolimatta toiveikas, mutta ensimmäinen ”isä vastaan poika” -kappale. Adam Raised a Cain sekä traagisesti päättyvät Something in the Night ja Darkness on the Edge of Town kuvaavat kokonaisuutta paljon paremmin.

Kaiken keskellä Springsteen repii omat suuruudenkuvansa silpuksi dramaattisesti. Racing in the Street kohtaa Born to Runilta tutun nuorenparin jossakin epätoivon tuolla puolen. Laulu toimii levyn avainkappaleena, jossa ylitsevuotava mytologia murskataan realiteettien avulla. Darkness heitti idealistiset fantasiat romukoppaan, eikä niitä sen koommin olekaan Pomon tuotannossa nähty. Candy’s Roomin räjähtävässä ilmapiirissä sitä vielä yritetään, mutta viettelyn menestyksestä ei ole takeita.

Factory maalaa kahdessa minuutissa pelottavan kuvan turhautuneen työläisjoukkion alati väkivaltaisemmaksi käyvästä käytöksestä. Streets of Fire on ahdistuksen polttopisteessä ja Prove It All Night heittää lisää bensiiniä idealismia käristävään kokkoonsa. Hei Mary, entä jos me ei selvitäkään, ja huominen ei olekaan niin mahtava? No, Marykin katoaa nimikkokappaleessa kaiken menettäneeltä kertojalta, joka pääsee ulos koko levyn ajan kuristusotteessaan pitäneestä kylästä, mutta yksin ja rutiköyhänä.

Darkness on the Edge of Town on ensimmäinen askel kohti alati synkempää ja sulkeutuvaampaa tuotantoa, mutta myös esimerkki siitä kuinka Springsteen sai loistavia tuloksia vakavoitumalla ja karsimalla tyyliään karummaksi.

Vuonna 2010 julkaistiin tuplalevyllinen Darknessin äänitysten tuloksia. The Promise -nimeä kantava levy on tärkeä kuunneltava jos tahtoo kuvan Springsteenin kyvystä luoda ehjiä levykokonaisuuksia – The Promise on paikoitellen aivan yhtä vahva, ja biiseistä ainakin Someday (We’ll Be Together) on suoran klassikkostatuksen ansaitseva, mutta koherentiksi kokemukseksi koosteesta ei ole.

Video ei ole enää saatavilla

The River (1980)

Tässä tuplassa elää kaksi täysin erilaista kokonaisuutta. Jako tapahtuu vakavuuden suhteen: Point Blank, Jackson Cage ja Wreck on the Highway jatkavat Darknessin teemoja, ja Stolen Car on suuntaviitta, joka kertoo Nebraskan syntyvän vain kahden vuoden kuluttua. The Riverin kappaleista Hungry Heart sai vallattua top 10 -sijoituksen singelistalta, mutta sekin kertoo epäonnistuneen liiton hajoamisen jälkeisestä vapaudesta tai välittämisen puutteesta. Ei hymyn aiheita kenellekään.

Varjopuolella kaksi superlatiivista balladia nousee muun materiaalin yli: Independence Day yhdistää hiljaisen balladin yhteiskunnalliseen muutokseen, sukupolvenvaihdokseen ja heittää mukaan yhden Clemonsin komeimmista sooloista. Ja oma lukunsa on tietysti nimikkobiisi, joka johdattaa temaattisesti uudelle tantereelle. Siellä kalvaa epäilys itsestä.

Muutamat laulut onnistuvat tipahtamaan näiden ääripäiden väliin. The Ties That Bindia lähemmäksi Byrdsiä Bruce ei ole koskaan vaeltanut, ja Out in the Streetiä sävyttävä lievä melankolia peitellään hälläväliä-asenteella. Samassa sarjassa Jackson Cage on energinen, mutta varoitusten sävyttämä, kuten The Price You Payn haavojen laskeskelukin.

Osa levystä pelataan toki huomattavasti pienemmillä panoksilla. Sherry Darlingin ja I Wanna Marry Youn 1950-luvun tyylittely voisi kai lukeutua levyntäytteeksikin, mutta se ei vie melodioilta tehoa. Ja aivan sama kuinka ”tyhmä” tai ”junttimainen” on kappaleen meininki meininki, Cadillac Ranch on ajattelevan autoilijan hyvänolon tukipilari, ja ikuisesti kaltaiseni pyöräilijä-pikkuhitlerin sanojen yläpuolella. Jos yrittäisin jotain jupista, niin Clemonsin riehakas soolo tuuttaisi minut ansaitusti suoraan katuojaan, pois pian saapuvan Cadillacin tieltä.

Jos draaman kaarta mietitään levyjen välisinä, askeleet löytyvät Point Blankin, Drive All Nightin, Fade Awayn ja Stolen Carin tarinoista. Ne kuljettavat levyn Darknessin teemaa pidemmälle, kohti suurempia vaikeuksia ja syrjäytymistä.

Stolen Car on ensimmäinen hetki, kun protagonistit astuvat pimeälle puolelle. Wreck on the Highwayn lopussa kertoja pohtii surullista skenaariota, jossa poliisi saapuu naisen ovelle ilmoittamaan miehen kuolemasta. Sitten päät alkavatkin putoilla melkoista tahtia.

Video ei ole enää saatavilla

Nebraska (1982)

Bruce vietti tammikuun 3. päivän vuonna 1982 makuuhuoneessaan neliraiturin kanssa. Tuotuaan nauhat bändin kuultaviksi ja tehtyään studiotason demot, kaikki ei tuntunut sopivan uuden levyn ideaan, ja E Street Bandin kanssa levytetyt demot eivät tyydyttäneet osapuolia. Lopputuloksena Nebraska saapui sihisevänä ja synkkänä – se ei soisi sosiaalisessa tilanteessa mistään hinnasta, vaan ainoastaan kynttilänvalossa keskellä yötä. Jos vastustajat olivat Springsteenin aiemmilla levillä muita ihmisiä, tilanteita ja yhteiskunnallisia olosuhteita, tällä kertaa kertoja asettui itse itseään vastaan, kaikkine virheineen ja rikoksineen.

Levy alkaa poliisia paetessaan kymmenen ihmistä tappaneen Charles Starkweatherin tarinalla, joten lienee selvä minne kansikuvaa komistava tie johtaa. Toinen kuolinselliin päätyjä on Johnny 99:n kertoja, joka menettää elämänhallintansa täysin. The Riverillä synkintä oli autovarkaus, mutta nyt elinminuutitkin tuntuvat jo anastetuilta. Nebraskan tunnetuin laulu, Atlantic City, käy kärsimättömäksi ja ainoa vaihtoehto on paeta kohti harmaata horisonttia.

Nebraskan selvästi loistokkain hetki on Highway Patrolman. Kyseessä on ehkä Springsteenin hienoin narratiivi, jossa veljeys ja siihen liittyvät moraalivalinnat johtavat useiden äärimmäisten kysymysten eteen. Suiciden Frankie Teardropin inspiroima State Trooper tuntuu sen kääntöpuolelta. Maaninen kahden nuotin loputon toisto saa tuekseen villiintyneitä huutoja ja dementian rajamailla kulkevia mielikuvia.

Chuck Berry -tyylinen Open All Night on pakollinen piristys, ja esimerkki siitä kuinka paljon yhdellä kitaralla voi saada aikaan. Used Carsin pienen unelman ja isä–poika-konfliktin viimeisen, raskaan luvun kertovan My Father’s Housen välissä se on melkoisen maaginen, energinenkin, hetki. Se ei kuitenkaan poista Reason to Believen synkkyyttä: pohja on vihdoin saavutettu, ja silti jotkut jaksavat uskoa. Se huvittaa, mutta herättää myös halveksuntaa lähestyvän tunteen: mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa?

Efekti on jokseenkin sama kuin E Street Shufflen mininovelleissa. Tosin Nebraskan herättämät mustavalkoiset mielikuvat ovat täynnä hylättyjä taloja ja epätoivoa. Mikään muu levy koko tuotannossa ei ole näin ehdoton. Se joko vetää sinut maailmaansa tai sitten jäät ulkopuolelle. Itse olen ajanut auton eräänä yönä lunastuskuntoon Highway Patrolmanin soidessa taustalla, joten saatan olla puolueellinen. Nebraska on yksi populaarimusiikin uhkarohkeimpia temppuja, mutta myös päivänselvä mestariteos, jota ei voisi kuvitellakaan kuulevansa minkäänlaisessa muussa muodossa.

Selvä merkki laulujen vetovoimasta saatiin seuraavana vuonna, kun Johnny Cash coveroi sekä Johnny 99:n että Highway Patrolmanin. Nebraska pakenee aikaa – se voisi olla 1940-lukua, tätä päivää tai vaikka tulevaisuuttakin. Sen jälkeen saattoi odottaa vain loppua tai täyskäännöstä.

Video ei ole enää saatavilla

Born in the U.S.A. (1984)

Tervetuloa, rokkitähti. Nebraskan synkkyydestä noussut Born in the U.S.A on maailman myydyimpiä levyjä. Tältä rockmusiikki kuulosti vuonna 1984. Punainen lanka on vaikeuksien kautta ansaittu ilo: se kulkee vahvana teemana Born in the U.S.A.n lävitse. Yksikään kertoja ei ole säästynyt kolhuilta, mutta vain yksi levyn vahvimmista biiseistä, Downbound Train, kertoo tämänhetkisistä vaikeuksista.

Seitsemän kahdestatoista kappaleesta päätyi Billboard-listan kymmenen kärkeen – ja No Surrender sekä Bobby Jean olisivat varmasti kiitäneet samaan joukkoon. Bobby Jean on myös helposti koskettavin hetki, jonka tästä hittikimarasta löytää. Vaikka sitä ei äänen olekaan ehkä lausuttu, sen on varmasti omistettu Little Stevie Van Zandtille, joka poistui E Street Bandin riveistä levyn jälkeen. Kaiken kruunaa, yllätys yllätys, Clemonsin muutaman nuotin euforinen soolo.

En voi kiistää, etteikö tämä olisi aikansa leimaa huonollakin tavalla kantava levy, ja myös ensimmäinen monista kerroista, kun soundi ei täysin vastaa kappaleiden tarpeita. Toisaalta, itse olen myynyt tasan nolla levyä, ja Dancing in the Dark, Cover Me ja loistava I’m on Fire jopa nauttivat levyn tuotannosta. Leppoisampia teemoja kantavat Darlington County, Working on the Highway ja sohvaperunamaan kansallislaulu Glory Days taas pärjäisivät paremmin vähemmän tuotettuina. Puolet levystä on kuitenkin uljasta kuultavaa lähes kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

Jotkut asiat paljastuvat kuitenkin vasta monen kuuntelun jälkeen. Tämä on kosketinsoittaja Danny Federicin ja basisti Garry Tallentin tähtihetki. Federicin urkumatot koristavat lähes jokaisen kappaleen, ja tuotanto nostaa basson vahvasti esille. Syystäkin: kuunnelkaapa Tallentin taidonnäytteet No Surrenderissa, Bobby Jeanissa ja I’m Goin’ Downissa, niin tiedätte, kuka on aliarvostetuin E Street Bandin jäsen.
Born in the U.S.A:sta lähtee liikkeelle myös aivan uusi tarina: sen jälkimainingeissa Springsteen tiedostettiin ja hyväksyttiin epäviralliseksi kansan äänitorveksi. Sekä nimibiisi että No Surrender ovat toimineet presidenttiehdokkaiden (Reagan 1984 ja Kerry 2004) teemakappaleina. Kertonee tarpeeksi kansalliseen identiteettiin pureutuvasta vaikutuksesta?

Menestys ei saapunut kuitenkaan ilman vaikeuksia. Ne tulivat vastaan seuraavalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Synninpäästöt

Tunnel of Love (1987)

Kun suuresti odotettu Born in the U.S.A.:n seuraaja saapui, kävi selväksi että Springsteen ei ollut sittenkään luopunut kompromissihaluttomuudestaan. Tunnel of Love on sisäänpäin kääntynyt palapeli, joka ei ota osaa maailman syleilyyn, vaan keskittyy lähipiirin skismoihin. Myyntiluvut olivat saman tien noin kymmenen miljoonaa pienemmät, mutta levyn voi kuitenkin lukea vielä osaksi Springsteenin klassikkokautta.

Tunnel of Loven suurin valttikortti on nerokas Brilliant Disguise – kerrasta muistettava melodia kohtaa tekstin, joka on odottamaton yhdistelmä suoria sanoja ja viittauksia, kuvaten hajoavaa liittoa ja horjuvaa itsetuntoa.

Mukana on myös huomattava määrä tuntemattomia loistobiisejä: Tougher Than the Rest on tarina nöyryydestä, kivusta ja periksiantamattomuudesta. Nimikkokappale on totaalinen hyppy kasaritansseihin ja melkoinen anomalia. Suurin osa materiaalista on keskitempoista melankoliaa – kuin Nebraskan tarinat kohtaisivat Born in the U.S.A.:n äänen.

Eniten koko ajanjaksosta kertoo One Step Up, yksi uran huippuhetkistä. Aiheena on taas sietämätön liitto, josta kehittyy musertava uskottomuustarina. Springsteen oli mennyt naimisiin vuonna 1985, mutta tässä vaiheessa kaikki alkoi olla päätöksessään. Vuonna 1988 Springsteen bongattiin taustalaulajansa Patti Scialfan kanssa parvekkeella Roomassa. Arvatkaa huviksenne kuka laulaa One Step Upin taustat.

Tunnel of Love päätti Springsteenin kultakauden, ja kesti viisi vuotta ennen kuin hän ehtisi maailmanmatkoiltaan takaisin studioon.

Video ei ole enää saatavilla

The Ghost of Tom Joad (1996)

Tom Joadin lauluissa on hiipivää tehoa. Springsteen on aina ollut vahvoilla karsitun asetelman äärellä, ja kun valokeila suuntautuu kokeneeseen ja auktoriteettimäiseen ääneen, syntyy sarja vangitsevia tarinoita. Tämä lienee koko tuotannon poliittisin kiekko, ja tietyt hetket, kuten Youngstown, kuulostavat perinteisiltä protestilauluilta. Ajoittain taustoja korostaa yhtye, joka ei ole E Street Band. Vahvan persoonallinen bändi ei ehkä sopisikaan näin rajattuun äänikenttään.

Katkerimmillaan, kuten My Best Was Never Good Enoughin ylisarkastisessa sananlaskujen silpomisessa, tai aidosti värisyttävässä nimibiisissä Springsteen ravistelee kuulijaansa todella lujaa. Vaikka suuri osa levystä ei tarjoa Nebraskan taikuutta, se on itsessään todella vakuuttava. Onkin parempi laittaa syrjään ainainen vertailu, koska Tom Joad on selkeästi 1990-luvun paras Springsteen-levy.

Video ei ole enää saatavilla

We Shall Overcome: The Seeger Sessions (2006)

Kaiken järjen mukaan tämän levyn ei pitäisi toimia ihan näin hyvin, mutta lopputulos on poikkeuksellisen hurmaava ja helposti hauskin levy sitten Greetings from Asbury Parkin. Viimeiset pari vuosikymmentä Springsteenin uraa leimannut laskelmointi on tipotiessään, kun Springsteen käy monipuolisesti käsiksi Pete Seegerin tuotantoon.

Tuskin yksikään tarkka tyylilaji saa enempää tilaa kuin toinen: blues, bluegrass, dixieland ja koko pohjoisamerikkalaisen perinnemusiikin kavalkadi käydään läpi kunnioituksella, mutta myös riemulla: jos mietit tämän olevan varmasti helvetin tylsä levy, niin suosittelen kokeilemaan, millaisen vaikutuksen esimerkiksi Erie Canal, O Mary Don’t You Weep tai Pay Me My Money Down tekevät. Yllätyksen luulisi olevan melko positiivinen.

Springsteenin paras levy viimeisen 20 vuoden ajalta on siis coverversioita sisältävä ja äärimmäisen spontaanisti koottu. Ehkä tästä olisi pitänyt ottaa oppia?

Video ei ole enää saatavilla

Rukoushetket

The Rising (2002)

Springsteen oli ennenkin tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin, mutta Nebraskan tai Tom Joadin tarinat vaelsivat silti varjojen kätkössä kaukana parrasvaloista. World Trade Centerin iskut ja niitä seurannut The Rising toivat Pomon ja E Street Bandin takaisin listojen huipulle. Suurimmaksi osaksi levy oli menestys: tarkkasilmäinen näkemys kansakunnasta shokissa ilman liiallisia yksinkertaistuksia. Ainoastaan Into the Fire osuu väärälle puolella tuota linjaa. Muita miinuksia jaettaessa Mary’s Place on ensimmäisenä siksi, että sen musiikki ei sovi juhlista kertovalle tekstille ollenkaan.

Isoin kritiikki voisi olla se, että tällainen jopa populistinen levy olisi mennyt läpi millaisella tahansa laadulla. Onneksi Lonesome Day, Waitin’ on a Sunny Day, Empty Sky, My City of Ruins, You’re Missing ja monet muut laulut ovat tarpeeksi vahvoja nostamaan The Risingin helposti uran parempaan puolikkaaseen. Tuskin kukaan muu olisi voinut tehdä kansan enemmistön hyväksymää levyä, joka liittyy näin vahvasti kansalliseen identiteettiin. Onneksi levy on hyvä myös kehystarinansa ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Devils & Dust (2005)

Nebraskan aloittaman ja Tom Joadin jatkaman linjan kolmas levy Devils & Dust osuu laadultaan noiden kahden alle. Ei paljoa toki, ja koska kummatkin noista ovat vähintäänkin hyviä levyjä, tätäkään ei kannata pitää pettymyksenä. Levyltä löytyy myös yllättävää tematiikkaa.

Kahdessa kappaleessa teksti viittaa prostituoituun nimeltä Maria, ja Reno viittaa jopa anaaliseksiin, eli Devils & Dust ei ole se kiltein Springsteenin levyistä. Mutta toisin kuin Tom Joad ja Nebraska, se tarjoaa myös kevyempiä hetkiä. Nämä ovatkin se parasta ja spontaaneinta antia: All the Way Home on keväistä tuulenhenkeä, ja falsettilaulun koristama All I’m Thinkin’ About on poikkeuksellisen suorapuheinen ja hellä rakkauslaulu. Synkkyydessä kylvetään aivan tarpeeksi The Hitterin ja Matamoros Banksin kaltaisissa näytöksissä, ja muutaman valonsäteen puuttuminen olisi voinut tehdä levystä valitettavan raskaan kuunnella.

Eli suurilta osin biisit toimivat. Miksi sitten kolmanteen kategoriaan tipahtaminen? Tuottaja Brendan O’Brien onnistui The Risingilla, mutta saadessaan hieman synkempää ja hiljaisempaa materiaalia käsiinsä, hän epäonnistuu niiden elävöittämisessä. Päinvastoin, useat täällä käytetyt kiillotusideat sotivat pahasti laulujen tunnelmaa vastaan.

Video ei ole enää saatavilla

Magic (2007)

Tässä levy, joka olisi täydellisessä maailmassa ansainnut arvoisensa tuottajan. Mutta nyt kävi niin että pomon kaveri Brendan käveli taas studioon ja silotteli lopputuloksen lähes kokonaan henkisesti beigemmäksi. Ja kun sanon ”lähes kokonaan”, viittaan ”lähes”-sanalla yhteen poikkeukseen: Radio Nowhere on pomon paras single tällä vuosituhannella, ja ehkä ainoa laulu, jolla en hyljeksi O’Brienin tyyliä. Muilta osin tuottaja puskee E Street Bandin taka-alalle, ja Magic onkin hukatumpi mahdollisuus kuin mikään Brucen levyistä. Useat hetket saavat miettimään, kuinka paljon potkua bändi olisi voinut tuoda levylle oikein käsiteltynä.

Magic on ehkä ainoa Springsteenin levyistä, joka kätkee sisäänsä hankalan ristiriidan asenteen ja musiikin välillä. Sen seurauksena Radio Nowhere on voimakkuudestaan huolimatta huomattavan epätoivon repimä, Livin’ for the Futuren viha tuntuu aidolta, Last to Die tuntuu huomattavan antagonistiselta kansanmiestä kohtaan ja I’ll Work for Your Love on tyylikkään rento. Tekstinä viimeksi mainittu on Springsteenin parhaita tällä vuosituhannella.

Video ei ole enää saatavilla

Tapauskovaiset

Human Touch (1992)

Uran huonoimpia julkaisuja. Viisi vuotta Tunnel of Loven jälkeen julkaistu Human Touch on kaikin puolin pettymys, ja varmaankin viimeinen levy suositeltavaksi ensialkajille. Kunnianhimoa ei löydy, tuotanto on kliiniseksi siloteltu, klassikkobiisien määrä on kylmästi nolla, ja useampi laulu tipahtaa aika kamaliin syvyksiin. Yksikään ei tosin niin pahasti kuin 57 Channels (and Nothin’ on), joka tuskin vakuuttaa ketään siitä että Springsteen on edes katsonut televisiota. Soul Bride ja Cross My Heart ovat mukiinmenevin tuloksin onnistuvia Tunnel of Loven soundia lypsäviä pienteoksia, mutta aniharva biisi tarjoaa mitään muistettavaa. Ei yllätä että tästä oli helppo päästä ylöspäin. Hengetön levy.

Video ei ole enää saatavilla

Lucky Town (1993)

Avausveto Better Days on jo valmiiksi parempi kuin mikään Human Touchille päätynyt, joten Lucky Townin lähtökohdat ovat hyvät. Taso osoittautuu myöhemmin autopilotilla vedetyksi, mutta onneksi levyn keskimääräinen tempo on huomattavasti edeltäjäänsä korkeammalla. Se tuo kaivattua energiaa, vaikka ei sinänsä tunnu suuntautuvan mihinkään tarkkaan pisteeseen. Levykaksikkoa erottaakin toisistaan ennen kaikkea aihepiiri: Lucky Town tuntuu keski-ikää lähestyvän miehen kirjoittamalta levyltä, joka on siksikin paljon henkilökohtaisemman kuuloinen kuin laiska Human Touch. Älkää nyt odottako sen kuitenkaan nostavan pulssianne.

Video ei ole enää saatavilla

Working on a Dream (2009)

Kansikuva ja nimi antavat syystäkin huolenaihetta. Kahdeksanminuuttinen Outlaw Pete avaa kyllä paketin lunastusmentaliteetillä, mutta on samalla enemmän kuin hieman ylipitkä. Sitä seuraa useampi ohikiitävän siedettävä veto, jotka alkavat tuudittaa kuulijaa horrokseen.

Niin. Kolme kappaletta Outlaw Peteä myöhemmin sitten on toki Queen of the Supermarket. Se sukeltaa kielekkeeltä banaaliuden lahteen ja velloo siellä hyvän aikaa miettimässä lähikaupan kassaneitiä, joten sen enempää ei ehkä kannatakaan sanoa. Pohjakosketusta onneksi pehmentävät Good Eyen blues ja Surprise, Surprisen byrdsiläinen pop. Se ei tosin riitä viemään Working on a Dreamia yhtään minnekään.

Tuottajantuolilla O’Brien jatkaa siksak-linjaustaan, ja koska Magic onnistui, täällä käy tietenkin päinvastoin. Kuohiva tuotanto ja varsin pienet kappaleet eivät tuota lopulta paljoakaan muisteltavaa. Haastaa Human Touchin uran heikoimpana levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball (2012)

Ensisingle We Take Care of Our Own on yhtä aikaa ärsyttävä pölkkypäisessä patriotismissaan, mutta siihen on löydetty tarpeeksi vahva koukku, jotta jonkin verran anteeksiantoakin voi tarjota. Mieluummin keskityn kuitenkin nimibiisiin ja nuijapäisen kliseenimen saaneeseen Land of Hope and Dreamsiin, joiden musiikillinen anti on huomattavan hyvää. Levyltä löytyvät myös viimeiset Clemonsin soittamat saksofoniosuudet.

Kuitenkin Wrecking Ballilla on paljon ongelmia. Valtava vieraskaarti – jopa Tom Morello, ilman hyvää syytä – auttaa puskemaan kaiken kevyesti väkinäiseen suuntaan. Mitään uutta levy ei ainakaan tarjoa, ja promosuitsutus Wrecking Ball aggressiivisuudesta oli alusta alkaen täyttä puppua.

Video ei ole enää saatavilla

Camera Obscura: Kenny McKeeve (vasemmalta), Gavin Dunbar, Tracyanne Campbell, Lee Thomson ja Carey Lander – ilmaa, tulkinnavaraa ja savuefektejä.

Camera Obscuran elegantin klassikon mukaan laivan kölistä tai laivapojasta roikkumisen seuraukset voivat olla kohtalokkaita.

”I was waiting to be struck by lightning
Waiting for somebody exciting
Like you
Oh, the thing that you do
You make me go oo-oo-ooh
With the things that you do, you do, you do

”

Tracyanne Campbell näkee joko kolme mastoa tai mahdollisesti höyryvanan, joka kulkee alati kauemmaksi laiturilta – itse en ainakaan voi kuvitella modernia taisteluristeilijää tällaiseen barokkitöminään kovinkaan helposti. Ja tapahtumapaikoistakin pölyinen kirjasto, hopeinen järvi ja suurkuukunen taivaalla tuovat huomattavaa romantiikkaa: kuka helvetti nyt tahtoisi, että teräsmöhkäle vie rakkaan pois tällaisesta tarinasta? Groteski ajatus.

Tarinan rytmi lähtee kahdella iskulla eteenpäin, ja melodiakäänteet kulkevat sen dramaattisessa herätyksessä. Säkeistöt lisäävät höyhenenkeveää ilmapiiriä, mutta kun synnintunnustuksen aika koittaa ja selviää miksi kirjastoon piti lopulta palata yksin ja yhtä tylsistyneenä kuin ennenkin, tuntuu siltä, että merimies on lentänyt kauas pois: ei se jousiviidakko ainakaan maan pinnalle jätä kuulijaansa.

French Navy sisältää oudon paljon pieniä käänteitä 198 sekuntiinsa: narratiiviin on jätetty melkoisen paljon ilmaa ja tulkintavaraa. Kenelle kertoja edes tätä selostaa – ja ennen kaikkea milloin, koska toinen säkeistö käy läpi ranskalaislaivan jättämiä jälkimaininkeja jo itse merenkävijälle, vaikka vahinko ja seurauksetkin ovat selvästi tapahtuneet kauan sitten.

Viimeisen säkeistön avaus voisi olla vaikka pahaa-aavistamattomalle rebound-poikaystävälle, joka ei maakrapumaisuuksineen pääse lähellekään ranskalaisseilorin suolaveden, rusketuksen ja seiloriasun armoittamaa karismaa. Ehkä se riittää, kauemmaksi kurkottaessahan vain tipahtaa  laiturilta levän valloittamaan rantaveteen?

Ehkä soutuveneretket ovat vähemmän raskaita sydämelle, mutta siinäkin täytyy tyytyä vähempään kuin unelman toteutumiseen kuunarin keulassa tapahtuvan suudelman kautta. Merisairaus ja sydänsairaus, näinkö paljon teillä onkin yhteistä? French Navy kuuluisi täten lääketieteellistenkin teorioiden 2000-luvun Top 111 -listalle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Camera Obscuralta äänestettiin myös kappaleita Suspended from Class, The Sweetest Thing, Lloyd I’m Ready To Be Heartbroken sekä Tears for Affairs.

Nuorgamin kesäsarjassa ”2000-luvun ulkomaiset pophelmet” listataan 111 kuluvan vuosituhannen populaarimusiikin merkkiteosta yhden biisin päivätahdilla! Lista koostettiin Nuorgamin avustajakunnan äänestyksellä, samalla tavalla kuin viimevuotinen listamme 2000-luvun kotimaisista pophelmistä. Tervetuloa mukaan käymään kanssamme ulkomaisten pophelmien kimallusta läpi kesän!

Hiiriä vai ihmisiä?

”Ja tapahtui niillä kiertueilla, että Modest Mouse Detroitin-keikkansa jälkeen jäi juomaan paikallista mallasta Red Red Meatin (myöhemmin Califonen) jäsenten kanssa. He ystävystyivät, mutta karmean krapulansa ja muiden kiireiden vuoksi eivät ennättäneet suunnitella yhteistyötään. Muutamaa vuotta myöhemmin Kuningas Brock kutsui kummallisen countryrockryhmän neuvottelemaan.” 2. Ind. 1-4

Tästä pääsemmekin Tim Rutilin ja Brian Deckin Perishable Recordsin studioon, vuoteen 1999. Modest Mouse ratsasti jo melkoisella aallonharjalla ja olikin ensimmäinen tuon ajan indiebändeistä, joka sai kutsun suurelta levy-yhtiöltä. The Moon & Antarctica, bändi toinen loistolevy (eipäs unohdeta vuoden 1997 Lonesome Crowded Westiä) katseli eri suuntaan kuin aiempi tuotanto: tylsä ja lohduton USA:n luoteiskulma oli jo nähty. Nyt katseltiin niin pään sisälle kuin ulkoavaruuteenkin.

Suurin osa autoilubiisien aatelista – mietitään vaikka Modern Loversin Roadrunneria tai Beach Boysin Little Hondaa – keskittyy paljon pirteämpiin tunteisiin kuin pakokauhun ja saastan harmaaksi tahrima Tiny Cities Made of Ashes. Tämä misantropiafunkin valtikkaa heilutteleva järkäle tahtoo pahaksi onneksi pakoon hieman isommilta asioilta.

Kaiken lisäksi Tiny Citiesiä vaanivat kaiken maailman outoudet. Jos hapan robo-funk ei ole jo valmiiksi hankala myytävä, niin rytmin lisäravinteena kulkee hajonnutta gongia muistuttava kolahdus, ja Brockin muovia sulattavat taajuudet haastaavat Kevin Shieldsin kitaran vibrakammen hyödyntämisen maailmanmestaruuskisojen finaalissa. Jostain tyhjästä löytyy aivan vimmainen groove viimeisen kertosäkeen karattua taivaan tuuliin mutta toisinaan toivon, että bändi olisi luonut polyrytmin vielä seonneen geigermittarin avulla, että apokalypsi aktualisoituisi.

Nokkeluudet jäävät suht vähiin tällä pakomatkalla – ei ihan tavallisin tilanne, kun Isaac kertoo juttuja, mutta yläkerrasta soitellaan villapaidan tarpeesta huomauttaen ja maailma toimii tuhkakuppina. Perus-roadtrip-menoa siis.

Ja se keskeinen kysymys?

”Does anybody know a way that a body could get away?
Does anybody know a way?”

No en minäkään tiedä. Villapaidasta ei ole kukaan ainakaan vielä soittanut, ehkäpä niin on parempi, jos nämä tanssikohtaukset jatkuvat. Seuraavaa odotellessa voidaan juoda kokista ja käydä röökilläkin. Tarvitsetko tulta?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Mark Kozelek teki vuonna 2005 kokonaisen levyn Modest Mouse -versiointeja.Tiny Cities sisältää tämänkin kappaleen coveroinnin. Melodia on tyypillisen upea, mutta lauluosuus sieltä kummallisemmasta päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Nyt on helvetti irti.

Jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin pidät Silence Yourselfistä.

Jos jokin vaivasi minua 2000-luvulla tapahtuneessa post-punkin uudessa nousussa, se oli varmasti tiettyjen lähtökohtien hiipuminen. Diskorumpujen ja poseerauksen seasta ei yksinkertaisesti noussut paljoakaan kiinnostavaa. 1970–80-luvun taitteen äänimaailmasta inspiraatiota lapioineiden joukossa jokaista Xx:ää ja These New Puritansia kohtaan oli kymmenen Razorlightia.

Kaiken lisäksi, jos palataan koko liikkeen alkulähteille, aito vaaran ja synkkyyden tunne oli kitketty lähes viimeistä piirtoa myöten. Myönnettäköön, että lopputulokset olisivat mahdollisesti eri tavalla hankalia, mutta kun suurin osa uudelleenlämmittelystä kuulosti täysin elottomalta apinoinnilta, niin hieman ylivedettykin variaatio olisi miellyttänyt enemmän. Eiväthän helpostilähestyttävyys ja taiteellinen meriitti ole mitenkään ristiriidassa – vai…?

Ei ainakaan Savagesin mielestä. Bändi ei tunnu olevan liian kiinnostunut ainakaan lähestyttävyydestä. Suurta hypetystä nauttiva debyytti Silence Yourself lunastaa hurjat odotukset keskittymällä siihen, mitä yksikään saarivaltion bändi ei pysty juuri nyt tarjoamaan. Se on musiikkia selkää raateleville kynsille ja kaulavaltimoa hamuaville sahalaitaisille hampaille. Yksinkertaisesti paluu raakuuteen, tehty niin oikein kuin ensilevyltä voisi ikinä odottaa.

Kaikki lähtee liikkeelle perusasetuksista. Kitarat ovat jatkuvasti pienessä riitasointukarkelossa ja rummut hakkaavat sellaisella teholla, että useampi kalvo lienee hajonnut levyä tehtäessä. Basson nuotit joko särkyvät tai johtavat ilkeitä, koko yhtyeen voimalla tehtäviä hyökkäyksiä. Suuri osa iskuista tulee salakavalasti ja odottamatta. Kokonaisuus on jatkuvasti hieman liian kovalla, että tätä kuunnellessa voisi rentoutua.

Näistä lähtökohdista kimpoaa heti ensikuulemalta poikkeuksellisen väkevää materiaalia. Strife lyö särkijän täysille, ja kertosäe onkin helposti metallisin hetki albumilla. City’s Fullin jyrsivä svengi on yhtä jylhää kuin tarttuvaakin, ja Hit Men nopea pyrähdys viiltää niin ajatusmalleja kuin ihoakin: suurin kohu onkin noussut väärinkäsityksistä, joita tämä väkivaltaa käsittelevä kappale on aiheuttanut.

I Am Here taas yrittää lohduttaa. Olen tässä, ei hätää! Ei läheisyys haittaa, ongelma on enemmäkin hirviömäisen pieksävä kertosäe, jonka takia toivoo pakostakin Jehnny Bethin olevan turvallisemman matkan päässä. Ensimmäiset kaksi minuuttia riittäisivät jo erinomaisuuteen, mutta viimeiset viisikymmentä sekuntia ovat helvetillistä myrskyä: basso murjoo karmivaa kahden nuotin sarjaa, ja lopulta bändi kiihdyttää tahtia siinä määrin, että painovoima tuntuu moninkertaistuvan. Tässä on aikainen kilpailija vuoden kappaleeksi.

Tällaiset tulokset toistuvat yksitoista kertaa Silence Yourselfillä, niin No Facen ilkikurisessa tönimisessä, Husbandsin morning after -skenaariossa kuin Marshal Dearin tarjoamassa, karun kauniissa päätösluvussa.

89 Väkivaltaisen tyylin ja loistavien biisien yhdistelmä tuo Savagesille melkoisen fanijoukkion tämän levyn myötä. Liioittelunkin riskillä sanon, että jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin tulet pitämään tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Sokeria, sisaret: Siobhán, Keisha ja Mutya eivät kuulu enää Sugababesin kokoonpanoon.

Mitäs sinä teit herkässä iässä, siinä 15–16 ikävuoden tienoilla? Pakkohan tässä on hieman piikitellä, koska suurella todennäköisyydellä et kuullut baarin ohi kulkiessasi omaa biisiäsi. Siobhán Donaghy, Mutya Buena ja Keisha Buchanan sentään tietävät miltä moinen tuntuu.

Overload levittää kätensä kiitettävälle ulottuvuudelle, kahmaisten jotain helppoa ja tarttuvaa sekä hieman kummallisempaa, koska miksipä ei? Rytmi vie heti mukanaan, mutta taustalla suhisee ainakin pari metriä kummallista takaperin kulkevaa nauhaa, ja surf-kitarasoolo tekee kyykäärmepantomiimin. Tästä alkoi aikakausi, jolloin brittiläinen listapop muuttui kummallisemmaksi ja kokeellisemmaksi.

Isoin kiitos menee kuitenkin esittäjille itselleen, koska Overloadin erottaa helposti laulusuoritusten perusteella. Viehkeys syntyy puhtaasti nuorten ei-ammattimaisesta laulutavasta: muutama nuotti menee hieman vierestä, ja on helppo kuvitella kuinka laulamista on harjoiteltu mikrofonin sijaan vaikkapa hiusharja kädessä.

Loput Sugababesin urasta onkin paljon suoraviivaisempaa. Seuraavan levyn ensisingle Hole in the Head oli täysin Overloadin veroinen, mutta tällaista charmia ei siitä enää löytynyt. Mutta ei paha ensijulkaisu vai mitä?

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Kahdessa vuodessa tapahtui todellakin harppaus ammattimaisempaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Tuotteliaat miehet The Men -yhtyeestä.

Tyyliään alati muuttava amerikkalaisyhtye istahtaa kuistille.

The Menin edellinen albumi Open Your Heart sai yllekirjoittaneelta ruhtinaalliset 93 pistettä, mutta nyt mietittynä viidestä kymmeneen pistettä vähemmän olisi varmaankin riittänyt. Mainio levy se silti yhä on.

The Menin työtahti mukailee 1980-luvun klassikkobändejä: New Moon on neljäs levy neljään vuoteen ja selkeä hyppy uudelle raiteelle Open Your Heartin rämäpäisestä riffittelystä. Paljon hankalampaa on nyt enää edes käsittää, että Leave Homen mönjäinen noise-rock on vain kahden vuoden takaa. Puhumattakaan vuoden 2010 debyytistä Immaculada, joka sisälsi jopa black metal -viisun.

Näin luova aikakausi muuttaa muotoaan jokaisen uuden äänitteen myötä, joten suoralinjaisemmat tuomiot lienee hyvä säästää hieman tuonnemmaksi, kunnes pahin adrenaliinipiikki on laantunut. Mistään Zen Arcaden, New Day Risingin ja Flip Your Wigin kaltaisesta kavalkadista ei tietenkään ole kyse, mutta harva yhtye onnistuu tekemään näin hyvää musiikkia näin kovalla julkaisutahdilla.

Brooklynin soundeista on kuljettu tällä kertaa huomattavan kauas. Jos Candyn häikäilemätön Stones-lainailu oli viimeksi ehkä isoin yllätys, tällä kertaa aloitetaan kuistilla istuskellen, mukana vain akustiset soittimet ja kevyesti rullaava piano. Open the Door on ihastuttava aloitus, ja tekee heti uuden aluevaltauksen. New Moon käyttää huomattavan erilaista palettia: lähes kaikki laulut sisältävät akustisen kitaran, samalla kun lauluharmoniat ja huuliharput kiertävät äänimaailmaa useamman kymmenen astetta rustiikkiin suuntaan. Sanoiko joku jotain hullusta hevosesta?

Tämä muuttaa The Menin musiikkia huomattavasti. Balladivalikoima kasvaa ennennäkemättömästi, ja melutasoja nostavat rockvedotkin saavat hyppysellisen country- ja folkvaikutteita. Half Angel Half Light kuulostaa huomattavasti Tom Pettyltä, mutta Without a Face vaihtaa vertailukohdaksi Dead Moonin – ja näiden kahden välinen kuilu ei liene koskaan ollut pienempi. New Moonilla on oikeastaan vain kolme kappaletta (The Brass, Electric ja Supermoon) jotka sopisivat yhtyeen vuoden takaiseen repertuaariin. Supermoon on helposti levyn pisin ja osoittaa, ettei kerran opittu metelöinnin taito ei unohdu mihinkään.

Räiskeen hiljentyessä paljastuu aivan erilainen puoli The Menistä. Käy ilmi, että ainoa bändin tuotoksia yhdistävä tekijä taitaa olla spontaanius, koska mikään ei tunnu sekuntiakaan pakotetulta. Ensimmäisten kuuntelujen ajan New Moon tuntuukin vain kelluvan ohi, mutta tuskin mikään The Menin edeltävistä levyistä kantaa vastaavaa charmia.

81 Kitaristi Nick Chiericozzi on haastatteluissa puhunut mieltymyksestään 12-kieliseen kitaraan. Mitä ensi kerralla onkaan odotettavissa.

Video ei ole enää saatavilla

Phoenix, quatre messieurs de Versailles.

Taattua laatua ja lannistavaa laimeutta.

Phoenix on bändeistä petollisimpia: niitä, jotka osaavat jotenkin haudata kevyeen soundiin kymmeniä kuunteluja kuulorajan tuolla puolella piileskeleviä yksityiskohtia. Lisztomania nappasi kuulijat ensisekunneilla noidutulla rytmillään, ja 1901 on yhä ylimmän luokan popkappale. Mikään Wolfgang Amadeus Phoenixilla ei voinut pärjätä noille kahdelle, mutta toisaalta kestää hyvän aikaa löytää levy, jolta löytyisi. Kognitiiviset prosessit musertuisivat, jos joku ilkeäisi osoittaa moista neroutta pidempään kuin kahden kappaleen ajan.

Jos Wolfgang avasi pelin kahdella yhä kuolemattomalla vedolla, sitä samaa yritetään Bankruptilla kolmestikin. Huippuhetket jäävät kuitenkin totuttua alemmalle tasolle. En toki syytä ensimmäistä kolmea kappaletta: Entertainment nostaa jännitteen miltei kestämättömälle tasolle pidennetyssä väliosassaan, ja The Real Thing onnistuu luomaan lievästi päällekäyvän tunnelman, vaikka rumpalin rooli on minimaalinen. Kertosäe kestää neljänneksen vähemmän aikaa kuin odottaisi – tyypillinen Phoenix-temppu, jota kukaan muu ei tee näin hyvin.

SOS in Bel Air jäädyttää sykliseen mantraansa (”You can’t cross the line but you can’t stop trying and you can’t cross the line but you can’t stop trying”) epämukavan kuvauksen suihkukaivoseurapiirin pinnallisuudesta, jossa yksi ihminen nousee muiden yli. Se lienee parasta mitä Bankrupt tarjoaa, mutta tässä vaiheessa rima on aseteltu korkeudelle, josta bändi ei pääse yli loppulevyn aikana. Toisin sanoen, kriittisemmin suhtautuvien turhautuminen siitä, että Phoenix tarjoilee joka levyllä muutaman ylimaallisen loistavan vedon ja perääntyy sitten kuivalle maalle, toistuu tälläkin kertaa.

Iso osa loppulevyn fragmentoitumisesta voidaan asettaa nimibiisin ja Drakkar Noirin syyksi. Ensimmäinen on seitsemänminuuttinen, rakennetta vailla oleva syntetisaattoritunnelmointi, joka välillä tuntuu poimivan tekstuureja ja rakenteita. Jälkimmäistä en muista vielä yli kymmenen kuuntelunkaan jälkeen.

Bourgeois ja Oblique City nousevat laahaavaa vaihetta paljon pirteämmäksi lopetukseksi, mutta pientä ideavararikkoa on valitettavasti nähtävissä. Tämä kuulostaa enemmän It’s Never Been Like Thatin ja Wolfgang Amadeus Phoenixin b-puolista kasatulta julkaisulta.

64 Bankrupt ei tuo Phoenixin tyyliin mitään uutta, ja heikoimmillaan se tuntuu laimealta. Puolet levystä on kuitenkin taattua laatua, mutta uusia käännynnäisiä lienee turha odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ryhtyisitkö tämän kolmikon kanssa vapaaotteluun?

Jos muodonmuutoksista puhutaan, niin Kathleen Hanna on onnistunut niissä todella hyvin. Bikini Killin raivokas riot grrl -noise oli lähtökohta, mutta 1990-luvun loppuun mennessä piikikäs new wave kulki ainakin hetken ajan aivan yhtä kovaa. Le Tigren ensilevytys on yhä varsinainen pallosalama ja valitettavankin unohtunut tuon ajan levyistä. Varokaa vain, jos ette ole ennen tähän pyörteeseen törmänneet.

Deceptacon on taustanauha vapaaottelulle. Sääntökirja on poltettu ennen ensimmäisen erän alkua, ja voit olla varma, että Kathleen pieksee sinut ellet tanssi. Luita vasten hankaava basso ja ilmatiivis rytmi kohtaavat laserin tarkkuudella iskevät riffit. Samaan aikaan mellakoinnin kuningatar kertoo mielipiteensä syyttäjän äänensävyllä. Ai niin, hän näyttäisi olevan seurastasi kiinnostunut.

”Every day and night
Every day and night
I can see yr disco disco dik is sucking my heart out of my mind
I’m outta time, I’m outta fuckin time
I’m a gasoline gut with a vaseline mind but
Wanna disco? Wanna see me disco?
Let me hear you depoliticize my rhyme”

Mutta mikä bändisi nimi olikaan? Se ei miellytä paljoakaan, senkin ensipakun ostaja, mutta tässä tylsyydessä sekin kelpaa. Häpeäisit! Tyhjästä saapuvat nirppanokkamaiset small talk -pätkät luovat hykerryttävän irvokkaan kontrastin

”You bought a new van the first year of yr band
Yr cool and I hardly wanna say ’not’
Because I’m so bored that I’d be entertained
Even by a stupid fuckin linoleum floor, linoleum floor
Yr lyrics are dumb like a linoleum floor
I’ll walk on it
I’ll walk all over you ”

Tanssi? Se on selvästi ensisijainen reaktio tähän hulluuteen. Tämä on dj-biisien klassikkoja: kappale jota ei tarvitse tuntea ennalta mutta joka silti nykäisee aivot kevyesti mukaan ja jättää tahmaisen narikkalapun kallonpohjalle.

Deceptaconia tulisi myös terveen järjen nimissä käyttää ainakin seuraaviin seikkoihin:

• Neliraajahalvauksen parantaminen
• Barrikadit
• Mellakointi
• Yleisen pahennuksen herättäminen
• Rääkyminen, hyvästä syystä tai ihan muuten vaan

See you later. Ohessa oman aikansa kuvajaiseksi jäänyt video, mutta sekin vie Kathleen Hannan tylsyyden ainakin hetkeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Paluu juurille.

The Rootsin Things Fall Apart on ehdoton maamerkki vaihtoehtoisessa hiphopssa. Rockbändin tapaan kasattu porukka oli neljänteen levyynsä mennessä ehtinyt jo moneen suuntaan, ja tällä levyllä kohdataankin ensimmäisen kerran uusi, orgaanisempi äänimaailma, joka kukoisti vuosituhannen taitteessa monilla r&b-levyillä. Ehkä tärkeimpänä näistä D’Angelon Voodoo, jonka syvät groovet ovat huomattavassa kiitollisuudenvelassa ?uestlovelle ja kumppaneille.

Useimmiten läpimurtolevy vaatii läpimurtosinglen. Things Fall Apart tarjoaa niitä kaksikin: The Next Movement on ehkä artistisesti merkittävämpi ja parempi tulevaisuuden suuntaviitta, mutta melankolinen You Got Me nosti The Rootsin suuren yleisön tietoon ja nousi Billboardin top 40 -listalle.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Näin kaunilla lupauksella You Got Men aloittaa Erykah Badu, joka tarjoaa vastapalveluksen The Rootsille Baduizm-levynsä tuotantoavusta. Biisin aihe ei ole tavanomaisimpia: etäsuhde, joka yritetään muuttaa parisuhteeksi. Ainainen ongelma, toisen arkea ei pääse Philadelphia–Pariisi-akselilla näkemään.

Entä kun tyttö saapuu takaisin Amerikan maaperälle? Kiertävä muusikko ei ehdi kaikkialle, ja Eve käy luennoimassa yhden säkeistön verran kritiikkiä. Ymmärrystäkin riittää, mutta omat tarpeet eivät tule täytetyiksi lavalta toiselle juoksevan räppärin käsissä.

”So what you sayin’, that I can trust you?”
”Is you crazy? You’re my king for real… but sometimes relationships get ill”

Black Thought on itsekin hankalien kysymysten edessä: oma inspiraatio ja elämä vastaan kumppani saattaa sittenkin olla toisensa poissulkeva yhtälö. Epäilykset ovat saaneet niin paljon tuulta siipiensä alle, että tulevaisuus näyttäytyy synkkänä.

”The snake could be that chick
and that rat could be that cool cat
that’s whispering ’she tryin to play you for the fool Black’
if something’s on your chest then let it be known
see I’m not your every five minutes all on the phone
and on the topic of trust, it’s just a matter of fact
that people bite back and fracture what’s intact
and they’ll forever be I ain’t on some ’oh I’m a celebrity’
I deal with the real so if it’s artificial let it be
I’ve seen people caught in love like whirlwinds
listening to they squads and listening to girlfriends
that’s exactly the point where they whole world ends
lies come in, that’s where that drama begins”

Palataanpa näiden tapahtumien varjossa lähtöpisteeseen, joka on saanut paljon synkempiä sävyjä epäilysten vallattua kummankin osapuolen mielet.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Ihminen ei aina pysty pitämään sanaansa, jos toinen ei sitä usko. Kumpi lopulta pelkäsikään enemmän? Merkityksetöntä. Vaikka sitä ei sanotakaan ja You Got Me loppuu ennen isompaa konfrontaatiota, on vaikea kuvitella, että mitään jäisi jäljelle.

Video ei ole enää saatavilla

Misantrooppi-Merritt (vasemmalla) kavereineen lemmen pauloissa.

69 Love Songs, Magnetic Fieldsin mestariteos, onnistuu kattamaan huimaavan skaalan tilanteita, tyylilajeja, laulajia ja kertojia. Skaala on ennenkuulumaton niin ilon kuin surunkin tunteissa: on juopuneiden sotilaiden vaimoja (The Night You Can’t Remember), onnekkaita autoilijarumiluksia (The Luckiest Guy on the Lower East Side), surkuhupaisia pyyhkeenviskomisia (Meaningless), heimopäällikköön rakastumisia (Queen of the Savages), ranskalaisia kielitieteilijöitä teloittavia Motown-faneja (The Death of Ferdinand de Saussure)… tajuattehan, 69 uniikkia kuvausta rakkaudesta. Alun perin Stephin Merritt suunnitteli tekevänsä niitä sata, mutta lopulta yhtälöön saapui vähennystä sen verran, että lopullinen määrä oli fyysisen rakkauden numero.

Oman lukunsa muodostaa toki, että levyltä voisi poimia ainakin tusinan verran vuosikymmenen kauneimpia rakkauslauluja, kuten Come Back from San Francisco, Busby Berkeley Dreams, Papa Was a Rodeo, Asleep and Dreaming ja No One Will Ever Love You – vain viisi omaa suosikkia mainitakseni. Jos koko paketista nypitään pois yhtään keskiverrommat tuotokset, jää jäljelle vielä helposti yli 50 osumaa. Kuinka moni muu laulunkirjoittaja pystyy samaan?

Temaattisesti riehakas triplalevy tarvitsee myös tyylilajiaan vankemmin kunnioittavia numeroita. Täysin suoraa puhetta löytyy todella harvoin. Ne muutamat klassisen oloiset laulut tuovat kokonaisuuteen huomattavasti lisää syvyyttä ja henkeä, ja The Book of Love on varmasti perinteisimpiä taidonnäytteitä Merrittin kynästä.

Koska kyseess’älienee yksi suurimmista haasteita kynäniekoille, The Book of Love saa olla Nuorgamin valinta. Pete Seeger on lausunut, että kuka tahansa voi tehdä monimutkaisen laulun ja onnistua siinä. Sen Merrittkin osaa varmasti. Tässä onnistuminen tulee hymninhiljaisena ja tarvitsee vain kolme sointua. Vitsejä tai naurunpurskahduksia aiheuttavia riimejä ei tarvita yhtä ainoaa. Tuloksena on, että kappaleen koskettavuus ja lämminhenkisyys saavat huomattavasti lisätuulta siipiensa alle.

Täällä Merritt luettelee hyväksyvästi, mutta hieman vaivaantuneena kasoittain romantiikan kliseitä, mutta silti aina löytyy syy, mikä tekee niistä kaikista niin suloisia. 69 Love Songsin onnellisin loppu löytyy täältä.

”But I
 love it when you give me things
And you, you ought to give me wedding rings”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Toinen yhtä vilpitön, yksinkertainen ja viiltävä klassikko 69 Love Songsilta, Asleep and Dreaming.

Video ei ole enää saatavilla

Kepeät mullat, Maggie.

Maanantaina, 8. huhtikuuta maailma sai kuulla Margaret Thatcherin, Iso-Britannian entisen pääministerin, kuolleen 87 vuoden ikäisenä. Vuosina 1979–1990 hallinnut poliitikko oli aikakautensa tärkeimpiä ja kiistanalaisimpia hahmoja. Tämä näkyi selvästi myös taiteessa, ja noin vuosikymmenen ajan saarivaltiossa kirjoitettiin toinen toistaan pistävämpiä protestilauluja.

Thatcherin poliittiset mielipiteet huomioiden ei liene yllätys, että taiteiden puolella hänet demonisoitiin armotta. Lopputuloksena oli kuitenkin hyvää musiikkia, jota esittelemme tämän sunnuntain soittolistassa.

Mitkä puuttuvat Spotifysta? Ainakin seuraavat: Angelic Upstartsin Brighton Bomb, Crassin Sheep Farming in the Falklands ja How Does It Feel sekä Chumbawamban Bury Me Deep. Onneksi 35 muuta sävelmää pystymme tarjoamaan!

Mutta, kepeät mullat sitten… ohoh, muiden toivotukset eivät taida olla kovinkaan ystävällisiä. Tässä niin Margaret Thatcheristä itsestään kuin hänen hallintokaudestaankin kertovaa musiikkia. Soittolistan aluksi ja lopuksi kuulemme hänen kaksi lempikappalettaan.

1. Rolf Harris – Two Little Boys
2. NotSensibles – I’m in Love With Margaret Thatcher
3. Inner City Unit – Blue Rinse Haggared Robot
4. Hefner – The Day That Thatcher Dies
5. Mekons – Abernant 1984/5
6. Fine Young Cannibals – Blue
7. The Jam – That’s Entertainment
8. Sinead O’Connor – Black Boys on Mopeds
9. Morrissey – Margaret on the Guillotine
10. The Exploited – Let’s Start a War… Said Maggie One Day
11. The Beat – Stand Down Margaret
12. Richard Thompson – Mother Knows Best
13. Sapho – Thatcher Murderer
14. Elvis Costello – Tramp the Dirt Down
15. Robert Wyatt – Shipbuilding
16. Billy Bragg – Thatcherites
17. The Pop Group – She Is Beyond Good and Evil
18. The The – Heartland
19. Frank Turner – Thatcher Fucked the Kids
20. Mogwai – George Square Thatcher Death Party
21. London Theatre Orchestra – Merry Christmas Maggie Thatcher
22. Hard Skin – Still Fighting Thatcher
23. The Specials – Maggie’s Farm
24. Bucks Fizz – The Land of Make Believe
25. Sean Brady – The Thatcher Song
26. Adolescents – Mrs. Thatcher’s on the Dole
27. Linton Kwesi Johnson – It Dread Inna Inglan
28. October Sun – Thatcher Reborn
29. The Forlorn Hope – Gonna Laugh When Margaret Thatcher Dies
30. The Corries – Who’ll Take the Ball from Maggie Thatcher
31. John McCullagh – I’ll Dance on Your Grave Mrs. Thatcher
32. Swindled – Aunti-Thatcher
33. New Model Army – Spirit of the Falklands
34. Robb Johnson – More Tea, Margaret?
35. The Tornados – Telstar

Kuuntele soittolista tästä.

dfgdfgdfgdfgdfg

2013: vuosi, jona The Flaming Lips kyllästyy olemaan iloinen rockbändi – tai oikeastaan minkäänlainen rockbändi.

The Flaming Lipsin edellinen studiojulkaisu Embryonic oli yhtä aikaa ylistettävissä mutta myös kritisoitavissa popkappaleiden puutteen vuoksi. Jos se ei sinulle auennut, voit jo tässä vaiheessa ihan hyvin tarkistaa mitä muuta kivaa Nuorgam tänään tarjoaa, sillä The Terror moninkertaistaa Embryonicin synkimmät ja abstrakteimmat hetket, riisuu pois rummut ja tarttuvat melodiat ja tarjoaa dissonanssiin upotettuja äänimattoja.

Minua se ei haittaa – Embryonic on In a Priest Driven Ambulancen kanssa Lips-suosikkini. Mutta jos In a Priest… tuntui rohkealta käännähdykseltä, niin tässä vaiheessa se paljastuu pelkäksi alkusoitoksi: The Terror on hyppy tuntemattomaan ja ylivoimaisesti äärimmäisin levy mitä bändi on koskaan julkaissut.

Ennusmerkkejä on nyt jälkiviisastellessa helppo löytää. Embryonicin päätösraidalla Watching the Planetsilla hurmoskuoro kirkui kuinka ego tapettaisiin sinä yönä. No, kyseinen ego ei ole tästä kovinkaan hyvällä tuulella. Tässä liikutaan suuntiin, joita Evil ja Powerless esittelivät. Harhailevat balladit ovat pääosassa: niitä uudelleenjalostetaan ja käännellään.

Embryonicilla lvapaus löytyi kohtaamalla pimeys. Tällä kertaa vastavoima on paljon suurempi ja pakottaa kertojan taipumaan ja luovuttamaan. Always There.. in Our Heartsin loppupäätelmä on se hetki, kun pyyhe heitetään kehään ja mustavalkoisesta dualismista luovutaan pakon edessä. Järjellä mietittynä ajatus on melko alkukantainen, mutta näinhän todella rajut tunteet toimivat muutenkin – ne tekevät meistä lapsenomaisia.

Jos niin onnekkaasti käy – ja niin ei todellakaan tapahdu kovinkaan monesti tämän tunnin aikana – että Wayne Coynen sanoista saa jotain selkoa, viestit ovat pelon ja ahdistuksen sekaista viritelmää, jonka avulla yritetään käsittää jotain, mikä ei vielä muotoudu ihmiskielelle. Mutta musiikki kertoo tarpeeksi: niin sumuista ja hyvällä tavalla eksynyttä se on. Voi sanoa, että tältä ei tunnu kauhu, vaan masennus.

Uusiutuva huumeongelma ja pitkäaikaisen suhteen päättyminen ovat jättäneet melkoisia jälkiä musiikin esittäjiään, ja siinä nähdäänkin yksi Flaming Lipsin suurimmista vahvuuksista. Ennen bändi käytti yksinkertaisuutta vuosi vuodelta suuremman yleisön kokoamiseen– muistetaan nyt se, että Embyronic oli Billboardin albumilistalla top 10 -levy. Nyt se luo samoilla keinoilla lohduttomia maisemia: myös niihin on oudon helppoa samaistua. The Terrorin suurin saavutus on vaikean materiaalin ja emotionaalisen kosketuspinnan tasapainon säilyttäminen.

Ensimmäinen kuuntelu oli kaikkea muuta kuin mukava. Päivä oli kaikin puolin mukava ja antoisa, ja tuntuukin naurettavalta kirjoittaa, kuinka yksi levy onnistui horjuttamaan tasapainoa näinkin perusteellisesti. Tunti kuuntelun jälkeen oloni oli yhä aivan surkea. Kun sain kiinni omasta päätöksentekokyvystäni katsoin hyväksi toimia vanhan säännön mukaan eli lähteä ostamaan kaljaa – ja pitämään The Terrorin aika helvetin kaukana itsestäni.

Se onkin hyvä lähtökohta: tämä levy vaatii aikaa. Minut se ainakin palkitsi – kymmenen kuuntelun jälkeen kaikki alkaa vaikuttaa toimivalta ja sympatiaa herättävältä.

Mutta, älkää odottako rumpuja tai yhtä ainoaa iloista sointukulkua (ellei tyrmäävän epäsopivia bonuskappaleita oteta huomioon). Rytmitkin ovat kääntyneet huonosti toimivien hengityskoneiden kaltaiseksi hurinaksi ja melodiat lähinnä hätähuutojen kainalosauvoiksi. The Terror on ankara kuulijalleen. Se suhtautuu torjuvasti myös Embryonicin musiikillisiin pääelementteihin, karsien raa’alla kädellä energisemmät osa-alueet ja jättäen jälkeensä suuria, hitaasti liikkuvia kokonaisuuksia.

Eniten hankaluuksia tulee tarjoamaan 13-minuuttinen You Lust. Kuten masennuksen hoidossa, kappale on hyvä käsitellä kerros kerrokselta, sillä tukahduttavan pinnan alla on yllättävänkin paljon kuultavaa. En kuitenkiaan vieläkään jaksa arvostaa pölkkypäistä ”luzt to sukzeed!” -hokemaa, ja aluksi olin valmis tyrmäämään koko kappaleen ideattomana ja laiskana läpsyttelynä. Onnekseen se kuitenkin yhdistää Look… the Sun Is Risingin, Be Free, A Wayn ja Try to Explainin värisevän kolmen iskun sarjan yhtä hankalaan viiden kappaleen sarjaan levyn loppupuolella.

Ajan mittaan Try to Explainin, Butterflyn ja nimikkokappaleen kertosäkeet tarttuvat mieleen vahvasti, mutta 53 minuuttia tätä on joillekin liikaa. Kun päätätte lähteä kohtaamaan nämä kauhut, varatkaa kärsivällisyyttä. Voin luvata, että se palkitaan lopulta. Ehkä se räiskyvämpi puoli, jota See the Leaves, Silver Trembling Hands ja Watching the Planets edustavat, voisi toimia seuraavan levyn lähtökohtana?

83 30-vuotias The Flaming Lips on yhä voimissaan, vaikka tällä kertaa se manaakin vahvuutensa synkimmistä hetkistä.

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – silpomista suunnitteleva nelikko Washington D.C.stä.

Se on se tietty 1990-luvun indierockin soundi, joka muistuttaa minua eniten siitä kuinka kasvoin melkoisen hiljaisessa kaupungissa. Välillä ei ollut paljoakaan tekemistä, ja viimeistään puberteettivaiheessa pikkukaupunkimentaliteetti alkoi aiheuttaa hampaankiristystä.

Onneksi senaikainen tyttöystäväni sattui tuomaan mukanaan toivomani levyn: Dismemberment Planin Emergency & I:n. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin siitä oli tullut levy, jota kuuntelin aina (kesäisempien) iltojen pimetessä, puhtaasti siitä syystä että siltähän se kuulostaa. Katuvalojen ja lehvien kohtauspisteeltä. Kyynikko toteaisi: Frendien intron loppukohtaukselta, mutta liekö silläkään väliä.

Kirveellä suoritettu jako lohkoo Emergency & I:n biisit suunnilleen kolmeen osaan. On huomattavasti pirteämpää, energistä hassuttelua (Gyroscope, 8½ Minutes, You Are Invited, Memory Machine), superlatiivista pohdiskelua (A Life of Possibilities, Back and Forth) ja surumielistä maalailua (Spider in the Snow, The Jitters). The City menee viimeksi mainittuun.

Kaupunkiangstia! Yksinäisyyttä! Travis Morrison tarttuu pieniin yksityiskohtiin ja yhdistää pisteet – lopputulos on täynnä muodotonta tyhjyyttä ja kalvavaa yksinäisyyttä. Joe Easley soittaa loputtoman tarttuvaa, eteenpäin nojaavaa rytmiä.

Joskus aikoinaan, kun muut samanikäiset alkoivat kaikota alkuperäisiltä asuinsijoiltaan, The City oli melko pistävääkin kuultavaa. Eihän siellä pohjoisessa ollut todellakaan mitään tekemistä, mutta kun tuttavat eivät olleet enää edes samassa kaupungissa, hiljaisuus alkoi todellakin käydä hermoille. Oli viisainta liittyä Travis Morrisonin kaipailemiin henkilöihin, jotka näkivät tulevaisuutensa aivan muualla: ”The city’s been dead for long enough”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dismemberment Planin tuotantoon kuuluu myös yksi kaikkien aikojen bilebiiseistä.

Video ei ole enää saatavilla

Eric Idle ja Graham Chapman todistivat, että ristillä voi riippua svengaavastikin.

Nuorgam on pieni vireä kyläyhteisö vailla turhaa skismaa. Mutta pääsiäisen tullen, kun kaamos vähitellen katoaa, mekin alamme etsiä syitä siihen, miksi pieni kylämme vajoaa kuukausien ajaksi pimeyteen.

Ei kai meiltä sielun muonaa anova lukija voisi sellaista tehdä? Kauhistus sentään, teidänkö vuoksenne elämme pimeässä, missä vain näyttöruutumme tarjoavat valoa?

Nuorgam on vaativa rakastaja, auktoriteetti, työnantaja ja sijainti. Tällä kertaa teiltä on pyydettävä vielä hieman enemmän. Pelkkä päivittäinen selailu ja printin tilaaminenkaan ei enää riitä – nyt on aika pistää orjantappurakruunu paljaaseen päähän ja käväistä kysäisemässä Pontius Nuorgamicukselta, alueen kuvernööriltä, että kuinkas tässä nyt pitäisi tehdä.

No, sehän tiedetään jo valmiiksi: olisi yhdistettävä vankka puuaines ja paras pohjoisen rauta. Valitettavasti kämmen tulee sitten jäämään siihen väliin, mutta eikö verkkomediasta parhaimman puolesta tulekin tehdä niitä äärimmäisiäkin uhrauksia? Hakekaamme vasarat, ja soittakaamme ristiinnaulitsemisen säveliä!

Let’s Get Crucified!

1. Army of Lovers – Crucified
2. Incantation – Golgotha
3. Phil Ochs – The Crucifixion
4. Terry Riley – Crucifixion Voices
5. Destruction – Nailed to the Cross
6. Gabriel Garcia – Crucifix My Baroquen Heart
7. The Hold Steady – Crucifixion Cruise
8. Dwarves – The Crucifixion Is Now
9. The Moirai – Crucifixion as an Art Form
10. Glenn Yarbrough – The Crucifixion
11. Rhino Bucket – Blood on the Cross
12. Blanche – The World’s Largest Crucifix
13. Manic Street Preachers – Crucifix Kiss
14. Beenie Man – Crucifixion
15. The Used – On the Cross
16. This Moment in Black History – Nailed on the Cross
17. Bauhaus – Stigmata Martyr
18. Richard Ho Lung – Hero on the Cross
19. Prince – 4 the Tears in Your Eyes
20. Matt Maher – You Were on the Cross
21. Anathema – Nailed to the Cross/666
22. Gene Burnett – Her Crucifix
23. The Faith Crew – On My Cross
24. Golgatha – Fertility
25. Sepultura – Crucifixion
26. John Maus – The Crucifix
27. Deicide – Scars of the Crucifix
28. Christian Mistress – Pentagram and Crucifix
29. Marc Jordan – Crucifix in Dreamland
30. Jean-Baptiste Faure – Le Crucifix
31. Aeroplane, 1929 – Flag & Crucifix
32. Ministry – Stigmata
33. Monty Python – Always Look on the Bright Side of Life

Kuuntele soittolista tästä.

Jon Spencer (vasemmalla) ei soita bluesia vaan rock’n’rollia.

”I wrote the song right after we did the interview, inspired by that and also some of the criticism we’ve received over the past couple years. If we tried to record some song that was a response to criticism as it happened, that would be too heavy-handed. The lyrics stayed true to the original off-the-cuff feel, what you call a rant. But it’s not such a big deal, you know. A lot of that stuff just doesn’t merit a response.”

Ujostelu sopii Jon Spencerille yhtä hyvin kuin juoppohullu catwalkille. Epäkunnioittavuus on toki tuottanut ties kuinka paljon hyvää musiikkia, eikä Jon Spenceriä voi syyttää siitä, että hänen idinsä perseraiskaisi superegoa suurimmassa osassa bändinsä tuotantoa. Orange (1994), Now I Got Worry (1996) sekä mellakan ja orgioiden välille sillan rakentava livelevy Controversial Negro kuuluvat varmasti jokaisen pesunkestävän rontin levyvalikoimaan.

Acme on ensimmäinen Spencer-levy, jossa ”studiota on käytetty instrumenttina muiden joukossa”. Voi päätellä, kuinka sekavaa meininki on ollut, kun sekä Steve Albini, Calvin Johnson että Dan the Automator ovat kaikki toimineet tuottajina. Sillä on toki huonotkin puolensa – välillä materiaali vain hajoaa kasaan.

Mutta osuessaan Acme lyö lujaa, yhdistellen kaikkia puolia siinä määrin, että kaikkien kolmen olleen voisi luulla riemastuttavan vahvojen yrttien vaikutuksen alaisina ja vaihdelleen vuoroa parinkymmenen sekunnin välein. Ja mikäs sen sopivampaa olisikaan että yksi levyn huippukohdista, Talk About the Blues, ei sisällä bluesia juuri ollenkaan? Säkeistöt kiitävät ohi Spencerin särjetyn ölinän, nyökyttelevän funkbiitin ja kahden riitasoinnun riffin puskemina.

Tyypillistä Blues Explosionia ja nimikkotyylinsä käsittelyä tämäkin: se on joko väännetty tai heitetty ikkunasta ulos, liimattu kasaan ja pistetty perversseillä piirroksilla koristellun keinuhevosen selkään. Ja koska mielikuvitus ei suostu täysin käsittelemään noita mielikuvia, se pysyy vielä kummallisesti kasassakin. Mikäpä pahan tappaisi, vai mitä, Jon?

Talk About the Blues voisi aivan hyvin olla Blues Explosionin uran jälkimmäisen puolen kulmakivi: äkkiväärät vaihdokset pysyvät, mutta korostus rytmiin nousee vahvemmaksi. Ja onhan tämä omalla tavallaan bluesia mukailevaa – likaisista asioistahan sen aina tuleekin kertoa. Saamisista ja ilman jäämisistä, viinasta ja krapuloista, kickseistä ja vieroitusoireista, sitruunoista ja niiden puristelusta. Vanhat koirat oppivat uusia temppuja, ja tässä tapauksessa kirput, täit ja muut koko perheen suosikit vain tuovat paremman lisämausteen Jon Spencerin riivauksiin.

”I don’t play the blues, I play rock n’ roll!”

Ja harva sitä veti niin äärimmilleen 1990-luvulla kuin tämä New Yorkin siunattu kusipää.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, kahta kalapuikkoa kevyempänä.

Push The Sky Away heittelee ristiriitojen solmuja poispäin työntyvältä taivaalta. Se on samalla yksi Nick Cave & The Bad Seedsin vakuuttavimmista levyistä.

Populaarimusiikki ei ole kovinkaan vanha ilmiö. Tässä vaiheessa taas näyttää tapahtuvan jotain ennennäkemätöntä, kun monet pitkäaikaiset suosikit julkaisevat vielä neljännelläkin vuosikymmenellään relevanttia materiaalia. Nick Cave on jo pitkään kuulunut rockin tarinankertojien eliittiin, mutta laatu tai tahti ei näytä vieläkään horjuvan. Push the Sky Away on jälleen yksi osoitus kestävyydestä.

Sekään ei nouse esteeksi, että Mick Harvey, joka on toiminut Caven rinnalla aina The Birthday Partyn rähjäisyydestä asti, on päättänyt yhteistyön. Harveyn puuttuminen korvautuu sillä, että bändiin takaisin palannut Barry Adamson saa synkkine bassokuvioineen paljon enemmän tilaa ja Warren Ellis kietoo jousiensa ympärille suurimman osan näistä yhdeksästä harmaasta laulusta.

Päällisin puolin lähes groteski kansi, jossa Cave raottaa makuuhuoneen verhoa, kun Susie Bick kulkee kasvonsa peittäen huoneen lävitse, paljastaa vielä enemmän värimaailmansa avulla – haaleiden sävyjen kavalkadi, jonka läsnäolijoiden tummat vaatteet ja hiukset rikkovat. Tältä Push the Sky Away kuulostaa: aggressio on minimissään, mutta jännite on keskeisessä roolissa. Musiikkia se värittää koko levyn ajan: äänimaisema on koko ajan kevyen uhkaava.

Tietty hermostuneisuus ja päättymisten puute ei koske pelkästään musiikkia, vaan myös tekstin moniulotteisuutta. Water’s Edgen kertoja näyttäytyy uhkakuvia rakkauden pimeältä puolelta kertovana kylänvanhimpana, We No Who U R vannoo anteeksiantamattomuutensa nimiin, Wide Lovely Eyesin kumppani vilkuttaa hyvästiksi ja Jubilee Streetin [anti-]sankaritar on jo haudattu hyvän aikaa sitten. Menetys ja kaipuu jotain kadonnutta kohtaan vallitsee lähes kaikkialla, vailla minkäänlaista päätöstä.

Ja vaikka taivaankansi mainitaan levyn nimessä, tärkein elementti on vesi. Nuoret neidot kokoontuvat sen äärelle, ja merenneitojen rauhoittava pyrstönläpsyttelykin tapahtuu rantakivillä. Katkeruudessa sitä hengitetään peltojen yllä keinuvana usvana. Esimerkkejä voisi nostaa ainakin kymmenen, mutta yleistävästi tuntuu kuin kertoja ei syystä tai toisesta pääsisi siihen käsiksi. Tematiikkaa olisi helppo arvuutella pidemmällekin, mutta niin kyyneleet kuin sateetkin ehtivät kostuttaa tarinoita.

Higgs Boson Blues tuo kaikkeen hetkellisen vapauden. Kulttuuriviittaukset heittelevät Robert Johnsonin viime vuosien kvanttifysiikan löytöjen ja poptähtien sekaan. Spontaanius ja villit mielikuvat johtavat myös siihen, että biisin lopussa sanat suunnataan selvästi yhä paikalla olevaa naishahmoa kohtaan. Se on ainoa onnellinen lopetus ja kaikin puolin hieman irrallaan ympäristöstään. Laatua en toki mene kiistämään, päinvastoin: se on Jubilee Streetin ohella kovinta tässä paketissa.

Levyn lopussa yhtä aikaa pettyneen, sisuuntuneen ja päättäväisen kuuloinen Cave miettii työntävänsä taivaankantta kauemmaksi itsestään. Ehkä siksi, että sitä ennen on jo kuultu monta tarinaa vailla rauhoittavaa loppua. Silloin on pakko saada lisätilaa jo pelkästään oman mielensä kaaoksen takia. Elinvuosia on todennäköisesti enemmän takana kuin edessä. Kun on nähnyt jo puolikkaan vuosisadan näinkin tarkoin silmin, moinen fantasia on helposti sallittavissa. Push The Sky Away häipyy kappaleena levynkanttakin sumeampiin vesiin, ja ennen kuin edes huomaa, se on päättynyt.

86 Ikääntyminen ja kyynisyys sekä kaikki aika, jonka välillä ne on koettu, sopivat Push The Sky Awayn viiteenkymmeneen minuuttiin mitä parhaiten.

Video ei ole enää saatavilla

New Orderissa on aina hauskaa. On on.

Mitä tekisit sen jälkeen kun yhtyeesi on julkaissut kaksi suoralta kädeltä klassikkostatuksen ansaitsevaa levyä, ura on hurjassa nosteessa, ja orkesterisi enigmaattinen laulaja päättää lähteä tästä maailmasta oman käden kautta? Kitaristi Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris joutuivat tämän kysymyksen eteen keväällä 1980 Ian Curtisin siirryttyä Valhallan hiippakuntaan. Onneksi he päättivät yrittää uudestaan, vaihtaen nimensä ja tyylinsä. Joy Divisionin vakuumipakattu klaustofobia sai jäädä lähtökohdaksi, mutta tyyliä oli laajennettava. Morrisin tyttöystävä Gillian Gilbert pestattiin kosketinsoittajaksi ja kolmikon ura sai jatkua nimellä New Order.

Miettikää mainitsemiani neljää henkilöä yhtenäisenä yksikkönä, sillä he jakavat parrasvalon tasa-arvoisesti. New Orderin ääridemokraattinen joustavuus ja tasapaino eivät olleet missään nimessä ainoat asiat, jotka johtivat suuruuteen – tärkeänä lisänä oli aivan uudenlainen visio konemusiikin ja rockin yhdistelmästä: yhtyeen ensimmäisen vuosikymmenen huippukohdat eivät ole pelkästään oman aikakautensa määrittäviä mestariteoksia, vaan kokonaisen tyylin peruskiviä. Rockyhtye tanssimusiikissa -konsepti on lähtöisin pitkälti täältä, ja kukaan ei vienyt sitä niin pitkälle tai tehnyt sitä niin tasaisen loistavasti kuin New Order.

Mutta kaikkea ei tehty tanssilattiaa varten, ja tässä onkin Manchesterin kaksipäisen kotkan ydin. Uraauurtavat 12”-singlet eivät päätyneet ennen vuoden 2008 remasteroitujen levyjen julkaisua pitkäsoitoille. Ennen näitä levyjä avain yhtyeen tuotantoon oli täydellinen kokoelma Substance, jonka roolia ei voinut haastaa. Uudelleenjulkaisujen jälkeen tilanne ei ole aivan sama, ja kehotankin hankkimaan vuosien 1981–89 levyistä tuoreet painokset. Substance ei siltikään käy turhaksi – se on kappale kappaleelta täyttä taivasta, remasteroitu tai ei.

KIITETTÄVÄT

Substance (1987)

Substance on yksinkertaisesti Graalin malja, täydellinen kuvaus New Orderista tanssimusiikin pioneereina. Sen ensimmäinen levy on joka suhteessa virheetön. Se on tarpeellinen tupla myös siksi, että se kertoo täysin eri tarinan kuin yhtyeen levyt. Täällä ne ovat: Ceremony, Everything’s Gone Green, Temptation, Blue Monday, Thieves Like Us, The Perfect Kiss, State of the Nation, Bizarre Love Triangle ja True Faith. Kahdeksan ylimaallisen loistavaa, loputtoman tanssittavaa klassikkoa, joista monen parhaat versiot ovat ainoastaan tällä kokoelmalla.

Tupla toiselta levyltä taas voi tutkia bändin pimeää puolta: tänne on haudattu yön pimeisiin hetkiin aina sopivat In a Lonely Place, Procession, Cries & Whispers, Hurt, Murder ja 1963.

Kun remasteroidut painokset New Orderin levyistä ilmestyivät, jäi Substance altavastaajan asemaan: siitä on olemassa vain 25 vuotta vanha painos. Silti, en keksi yhtä ainoaa syytä miksi se ei kuuluisi jokaisen 1980-luvun musiikista yhtään kiinnostuneen levyhyllyyn. Mutta muistakaa, nämä ovat pidennettyjä remixejä – jos haluatte lyhyet pophitit, vuoden 2005 Singles on siihen tarpeeseen sopivin.

Video ei ole enää saatavilla

Power, Corruption & Lies (1983)

Jos yksi New Orderin levyistä tulee nostaa ylitse muiden, se on vajaat kaksi kuukautta Blue Mondayn jälkeen ilmestynyt Power, Corruption & Lies. Eikä se edes kaipaa koko Blue Mondayta tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen.

Power, Corruption & Lies ei ole paljoakaan pirteämpi levy kuin Closer tai Movement, mutta epätoivon sijaan se kylpee kaiken peittävässä kyynisyydessä. Osumatarkkuuden ollessa korkeimmillaan bändin historiassa kuulija saa kahdeksan loistobiisiä: The Village polyrytmeineen on New Orderia tarttuvimmillaan, 586 ja Ultraviolence vievät materiaalia yhä elektronisempaan suuntaan, ja Leave Me Alone on ensimmäinen Temptationin kaavaa yhtä hyvin käyttävä laulu. Levyn ehdoton mestariteos on kuusiminuuttinen krauttihuurre Your Silent Face joka ei vaivaudu antamaan enempää kuin kaksi synkkää säkeistöä ja sokaisevalta auringonvalolta kuulostavan instrumentaalikertosäkeen.

Power, Corruption & Lies yhdistää New Orderin lähtökohdat ja antaa selvän suuntaviitan tulevaan.

Video ei ole enää saatavilla

Brotherhood (1986)

Low-Lifen teknoilut jätettiin hetkeksi marinoitumaan Brotherhoodin takia. Syntsat saivat jäädä taaemmaksi ja New Order indiebändinä sai luvan näyttää kyntensä levyn alkupuoliskolla – Paradise, Weirdo, As It Is When It Was, Broken Promise ja Way of Life tuottavat perättäin asetettuna melkoisen euforianpuuskan. Jokaisessa on ensikuulemalta tarttuva melodia ja mukaansatempaavuus. Konevoittoisemman jälkipuoliskon toimiessa myös hyvin tuloksena on kokonaisuus, joka haasraa Power, Corruption & Liesin aseman yhtyeen parhaana levynä.

Nykyperspektiivistä tarkasteltuna Brotherhood on kestänyt selvästi paremmin aikaa kuin muut viidestä ensimmäisestä levystä, ja New Orderin kitaravoittoinen puoli tulee sillä esille kaikkein parhaiten.

Video ei ole enää saatavilla

Movement (1981)

Vaikka kyse onkin pienistä liikkeistä, Movement on paljon enemmän kuin pelkkä Ian Curtisin ruumiinvalvojaisista saatu krapula. Soundeiltaan se on vähemmän klaustrofobista ja useampaankin suuntaan avautuvaa kuin Joy Division – lähes kaikkiin kappaleisiin on sisällytetty ainakin pari yllättävää käännettä, jotka rikkovat monotonisuuden vaaran. The Him vaihtelee tribaalirumpujen ja räjähdyksien välillä rajummin kuin Joy Division koskaan, ja Truth on varovainen elektronisen instrumentaation koe. Ja jos Chosen Time, I.C.B sekä Doubts Even Here kuulostavat täysin Joy Divisionilta niin mitäs siitä, tämä bändihän sattuu omistamaan kyseisen tyylin ja toteuttamaan sitä yhä mainiosti.

Movement jää hieman etäiseksi ja kylmäksi, mutta oli välimatka miten pitkä tahansa, sen hienous on nähtävissä. Tätä New Order oli ilkeimmillään, ja siksi myös melko ainutkertaista – Movementin jälkeen yhtyeen ura hahmottui paljon pirteämpien tunnelmien ympärille.

Samaan aikaan julkaistuilla singleillä piilee useampikin todella tärkeä kappale: ensin klassikkosingle Ceremony ja sen b-puoli In a Lonely Place, joka on post-punkin pelottavimpia kuusiminuuttisia. Everything’s Gone Green on yhtyeen ensimmäinen kunnon kastautuminen konemusiikkiin. Yksi kappale tältä ajalta on lopulta ylitse muiden: Temptation. Tuo katkeransuloinen kulmakivi hioi huippuunsa iloa purskahtelevan musiikin ja haikean tunnelman yhdistelmän; kaava jonka orkesteri tuli toistamaan ainakin kymmenisen kertaa lähes yhtä hyvin tuloksin. Sitä voinee pitää New Orderin soundin ilmentymänä.

Sitäkin suuremman vaikutuksen teki artikkelin julkaisupäivänä 30-vuotispäiväänsä viettävä Blue Monday, jolle Nuorgam onkin antanut jo varsin paljon ylistystä.

Video ei ole enää saatavilla

HYVÄT

Low-Life (1985)

Tai, ”se levy joka avasi peliä”. Hyvin avasikin: Love Vigilantes on selkeydeltään ja suoraviivaisuudeltaan iso hyppy edellisistä töistä, ja sitä seuraa lyhyenäkin versiona voitokas The Perfect Kiss. Sunrise on bändin parhaita paluumatkoja post-punkiin: sen kuusiminuuttinen tykittely ennen ambientia lähentelevää Elegiaa muodostaa mainion kontrastin levyn keskellä. Lopussa Sub-Culture ja Face Up vievät aloitetun tehtävän kunnialla loppuun, ja New Orderista oli viimeinkin muodostunut helpommin lähestyttävä popbändi. Low-Lifen äänimaailma on kärsinyt todella pahasti, ja seuraavalle levylle valittiinkin onneksi orgaanisempi lähestymistapa.

The Perfect Kiss tuntuu kuitenkin rampautuneelta ja katkonaiselta alle viisiminuuttisena, ja syy siihen selviää aika pian kun kuulee pidemmän version – ja koska niitäkin on useita, tarkennan puhuvani siitä pari sekuntia yli kahdeksan minuutin kestävästä versiosta. Jos 1980-luvun parasta 12-tuumaista etsitään niin en keksi yhtään kappaletta joka pystyisi haastamaan sitä. Täysin selittämättömistä syistä Low-Lifen bonuslevy sisältää surkeasti remasteroidun yhdeksänminuuttisen, joka onnistuu katkaisemaan siivet lopun kaksiminuuttisesta jumaluudesta. Paras versio löytyy Substancelta.

The Perfect Kissin työnimi? ”My Cock’s as Big as the M1” tietysti.

Video ei ole enää saatavilla

Technique (1989)

Acid house nousi Brotherhoodin jälkeen pian parrasvaloihin, ja New Orderille ei ollut ongelma tehdä levyä, joka sopisi täydellisesti ajan vaatimuksiin. Ainoa miinus? Fine Time, joka onkin pahemman kerran vanhentunut. Heti sen jälkeen ollaan taas onneksi totutun loistavalla tiellä, ja Technique lienee kaikkein tanssittavin levy, jonka New Order koskaan teki. Sen parhaat hetket, Love Less, Round & Round, Run, Vanishing Point ja Dream Attack ovat ehdotonta kuultavaa.

Noin paljon ylistystä, miksi vain hyvä arvosana? Jaksan kornia kasarisyntsaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Suuremman sietokyvyn omaavat kuulijat voivat nostaa Techniquen mielessään kiitettävien lohkoon saman tien.

Technique nosti New Orderin suosiota ennestään, ja vuonna 1990 saatiin kuulla jalkapallon maailmanmestaruuskisoja varten tehty World In Motion – New Orderin ainoa singlelistan ykkössijoitus. Bändin taidot olisivat varmasti muutenkin vieneet biisin top kymppiin heittämällä.

Video ei ole enää saatavilla

Get Ready (2001)

Pitkän tauon jälkeen yhtyeen jäsenet eivät enää muistaneet toistensa sormia kauloillaan, vaan yrittivät uudestaan. Get Ready onkin selkeä nousu Republicin laahauksesta. Sumnerin kitara pääsee esille paljon enemmän kuin millään levyllä sitten Brotherhoodin a-puolen, ja tuo musiikkiin huomattavasti lisätekstuuria. Primitive Notionin, Slow Jamin ja Turn My Wayn pohjana ei olekaan Peter Hookin loputon ketteryys. Mikään kappale kuitenkaan nouse tähtiin saakka, mutta Get Ready on tasaisen miellyttävä.

Levyn tunnetuimmat raidat ovat singlet 60 Miles an Hour ja Crystal – voitte testata mieltymystänne Get Readyyn näiden kahden avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Waiting for the Sirens’ Call (2005)

Uran oletettavasti viimeinen levy vetää nuorallatanssiesityksen, mutta pienestä horjumisesta huolimatta albumilta löytyy paljonkin ilon aihetta.

Who’s Joe ja Dracula’s Castle eivät kuulu niihin ilonaiheisiin – ne tuntuvat enemmänkin luovan ummetuksen monumenteiltä. Mutta se tuskin haittaa – nimikkokappale osuu samaan kultasuoneen mihin Temptation lähes 25 vuotta sitten. Muut singlet, Krafty, Jetstream ja Turn muodostavat mainion neljän suoran. Working Overtime päättää levyn nopealla kolmen minuutin pyrähdyksellä. Waiting for the Sirens’ Call kuulostaa parhaimmillaan yhtä spontaanilta ja helppokulkuiselta kuin klassikkolevytkin.

Video ei ole enää saatavilla

VÄLT[ET]TÄVÄT:

Republic (1993)

Neljä vuotta Techniquen jälkeen kauppoihin saapui Republic, joka on korkeista listasijoituksistaan ja myyntiluvuistaan huolimatta ehkä New Orderin hengettömin julkaisu. Tässä vaiheessa bändi laahaa jo jälkijunassa, koukut puuttuvat ja juuri mikään ei erotu edukseen. Edes singlet eivät aina onnistu – Ruined in a Day on keskinkertainen ja Spooky puhtaasti nolo. Loput levystä on New Orderia automaattiohjauksella vailla inspiraatiota.

Sameus katoaa vain hetkeksi – ensimmäinen single, Regret, on bändin kruununjalokiviä, ja sen uudelleenkuunteluarvo on sen verran korkealla että sen tarkistamiseksi on hyvä etsiä kaukoputki. Tälläkin laululla New Order tosin onnistui ampumaan itseään pahasti jalkaan asettamalla sen levyn avaajaksi.

Republicin kiertue oli bändin kemian kannalta katastrofaalinen, ja Reading Festivalin keikan jälkeen tulikin ilmoitus siitä, että New Order on toistaiseksi tauolla. Akkujen lataaminen kesti kahdeksan vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Nämä hahmot pitävät huolen, että Fade ei feidaa!

Löytyykö Yo La Tengon uutukaislevyltä vastineita bändin vanhemmille kappaleille?

Ensimmäinen asia, mitä monet kysyisivät oli varmasti tämän levyn noisejamin nimi. Tällä kertaa Blue Line Swingerin perillistä ei löydy – Ira Kaplan lienee hukannut sytkärinsä, joten ilotulitus jää väliin. Levyn nimi on myös enne: nämä 45 minuuttia ovat jopa Yo La Tengolle poikkeuksellisen yhtenäistä mattoa. Entä missä Upside-Downin, From a Motel 6:n, Sugarcuben ja Cherry Chapstickin jatko-osa? Sitäkään ette löydä. Kaplan, hardly working?

Muistetaan nyt toki että tämä Hobokenin kolmikko on jo hyvän aikaa johdattanut kuulijaansa kärsivällisyyteen. Jos koko uran tutkiminen tuntuu nyt vielä liian suurelta urakalta – ei hätää, tässä kolmen askeleen taivas taivaaseen: Painful, I Can Hear the Heart Beating as One ja And Then Nothing Turned Itself Inside-Out. Jos ette vielä ole niitä kuulleet, niin uskokaa pois ja aloittakaa mistä tahansa kohtaa: en usko että petytte.

Ne kolme hohtavat muita kirkkaimmin, mutta ei siinä ole kuin pieni nosto tuotannosta: kohta kolmekymmenvuotiskakkuaan hamuava bändi on kuitenkin hieman erilaisten epäilysten edessä. Onko Fade jälleen yksi ”täydellinen Yo La Tengo -levy”, joita on kuitenkin julkaistu jo monia – niitä, jotka kuulostavat vain tältä bändiltä ja vakuuttavat, mutta tuntuvat tavallaan vain levyhyllyn täytteeltä? Mistä tässä nyt voi vielä innostua?

Tasaisuudellakin kun on hintansa. I Am Not Afraid of You And I Will Beat Your Ass ja Popular Songs ovat soidessaan aina erinomaisia albumeita, mutta yleensä levyä hapuileva käsi tarraa kuitenkin aiempaan materiaaliin. Puutumisen riski on olemassa – mutta Fade tarjoaa viimeinkin erilaisen heijastuman. Laadultaan se on totutun pettämätön, vaikka lähes kaikki kappaleet houkuttelevat vertaamaan itseään menneisyyden maamerkkeihin. Avainsana onkin kokonaisuus. Vaikka monet palaset sopisivat muille levyille saumattomasti, ne myös muodostavat bändin yhtenäisimmän levyn.

Kun ensisingle Ohm tuli julki, mieleeni palasi Spacemen 3:n Sonic Boomin kommentti: ”Three chords good, two chords better, one chord best.” Ira Kaplan pitää biisin tasaisella maalla yhden soinnun voimin, jättäen Georgia Hubleylle ja James McNew’lle tilaa kehittää klassinen transsi kuuden minuutin ajaksi. Puoliksi Blue Line Swingeriä ja You Can Have It Allia mukaileva aloitus muistuttaa pian että halutessaan Yo La Tengo saa yhä aikaan pieniä ihmeitä. Fade seuraa todella yksinkertaisia melodiakulkuja, vaikka näkeekin adjektiivit eri järjestyksessä kuin yllä oleva vertaus.

Ohm onkin se pakollinen Yo La Tengon kaanoniin suoraan uppoava klassikko. Mutta Fade on pitkälti erilaisten sovitusten kenttää. Ohm lopulta muistuttaa yhtyeen sisäisestä demokratiasta, mikä on noussut kadehdittavan rikkomattomaksi. Lyömättömän soiton lisäksi Fadea koristavat jouset, ja ne auttavat tuomaan Popular Songs -levyllä vielä hahmoaan hakeneet elementit loogiseen pisteesensä. Se herättää nopeasti kysymyksen miksi ei aiemmin: ne ovat juuri oikeassa paikassa, ja auttavat hahmottamaan kuinka tarkkaa työtä nämäkin biisit ovat. Here to Fallin kaltaisia äkkivääriä yllätyksiä ei tällä kertaa tarvita.

Yksiulotteisuudesta ei toki kärsitä, ja vaikka levyä jo hyvän aikaa kuunneltuani en missään nimessä rikkoisi sen eheyttä, niin I’ll Be Around voisi olla Big Day Comingin uneliaamman version pikkuveli ja helposti sujautettavissa Summer Sunille. Georgia Hubleyn perinteinen kevyt psykedeliaballadi on tällä kertaa Cornelia and Jane. Se ei pärjää vaikkapa Nowhere Nearille (sanokaapa nyt jokin kappale joka pärjäisi), mutta soi juuri oikeassa kohdassa levyä, rakentaen siltaa Faden keskivaiheen leppoisan folkahtavien biisien ja Before We Runin torvien ja jousien saatteleman kumarruksen välille. Ja koska nämä kymmenen kappaletta eivät tunnu selkeästi rajatuilta, vaan enemmänkin toisiinsa sulavilta, yllä tehdyille vertailuille ei kannata asettaa suurta painoarvoa.

Tämä kaikki kuulostaa ensimmäisillä soitoilla todella yllätyksettömältä, mutta lopputulos on silti hieman erilainen kuin mikään Yo La Tengon levyistä. Eikä sovi unohtaa, että tuskin kukaan tekee tällaisia auringonpolttamia, kiireettömiä biisejä yhtä hyvin, joten Fadella on paikkansa myös muualla kuin Yo La Tengon obsessiivisimpien fanien soittolistoilla. Se vaatii nojaamaan eteenpäin ja katsomaan itseään kokonaisuutena – jos kokonaisuus ei miellytä, silloin levy jää unholaan. Tälle on hyvä antaa aikaa hieman enemmän. Vailla särkijänkidutusta ja nopeasti iskevää popvetoa avautuu odotetusti hitaammin, mutta sen lämpö on yhtä vahvaa kuin ennenkin.

Yhtye, joka on lähes aina liikkunut vain pienin mutta määrätietoisin askelin on kuitenkin ainoita jolla on kykyä pitää tämän äänipaletin tulokset yhtä palkitsevina. Sen uudelleenkuunteluarvo kasvaa vielä tässäkin vaiheessa, mutta en osaa  vielä arvella kuinka usein sitä kuuntelen vaikkapa viiden vuoden päästä. Olen kuitenkin toiveikas, koska sen elementit eivät ole helposti vanhenevia.

82 Yli kuukauden jälkeen ensikuuntelusta Fade on jo lupaavasti pidemmällä pysyvyyden tiellä kuin kaksi edeltäjäänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Ladies and gentlemen, I just ate space

”What I want to convey are the sort of feelings that I think everyone’s felt in their life, where there is no redemption, that this is an endless thing which is never gonna go. That line which goes ’I’ve been told it will end, but I don’t believe it’ — writing that made me extremely happy. But that’s how everybody pictures me, as being this tortured genius tearing these bits out of my soul.”

Jason Pierce, 1997

Opiaatit ovat pirullista kamaa jota lähellekään kaikki eivät ole onneksi kokeneet. Ensikäyttäjien kuvaukset siitä, kuinka kaikki on niin hyvin kuin ikinä voisi olla lienevät kuvaavaa siitä kuinka kokonaisvaltaisesti todellisuus muuttuu lyhyeksi aikaa. Jason Pierce lienee kokenut tuhansia tällaisia – suonensisäisten huumeiden ylistystä löytyi jo kymmenen vuotta aiemmin The Perfect Prescriptionilta.

”We’ll put some love deep in our veins.”

Spacemen 3, ”Things Will Never Be the Same”, 1987

Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space on kaikin puolin uniikki levy, painottomassa tilassa reuhtova jäisten valssien ja tulivuorenpurkausten kokoelma. Kaikki sen helpotukset ovat hetkellisiä: Electricity saa hirveän potkun veitsen terällä elämisestä ja Cool Waves kaipaa vaan hetken lepoa hymyilläkseen.

Räiskyvän Come Togetherin ja rotkoihin putoilevan All of My Thoughtsin välistä löytyy I Think I’m in Love – paljon monimutkaisempi ja hankalampi ylistys huumeille. Farmakologian puolelta voimmekin tarkistaa seuraavan kysymyksen: heroiinin puolittumisaika? Alle 10 minuuttia.

Taivas pienessä neulanpistossa kohtaa täällä musiikillisen Edenin. Kaikki epäilykset unohtuvat eikä Jeesustakaan muisteta kaivata taivaallisen droneloopin keskellä. Nuori uho on kesyyntynyt ja nyt todellakin päästään lähelle sitä mitä yritetäänkin kuvata. Siinä kiteytyy (heh) yksi koko levyn onnistumisen syistä – mitkä ikinä ne kokemukset sitten ovatkaan näiden laulujen taustalla, ne tuodaan kuulijan pöytään samaistuttavassa muodossa.

Loputon, yksittäinen urkunuotti, hiljalleen ylös ja alas kitaran kaulaa liukuvat otteet ja koko biisin yhdistävä, nalkuttava basso tuudittavat ensimmäiset kaksi minuuttia huoletonta laissez-faire-narkkaria kohti yksityistaivastaan. Lusikassa sihisee kevyesti nesteytyvä avain onnen hetkeen. Sairaudet, epätoivo tai oma exänsä ja bändikaverinsa (eli 1990-luvun brittiläisen rockin Troijan Helena, Richard Ashcroftin kanssa salaa alttarille vuonna 1995 astellut Kate Radley) eivät vaivaa enää kauaa. Mutta lopulta yksinäinen ääni tarvitsee vielä hieman enemmän. Muutakaan ei ilmeisesti ole elämässä.

And I’ve got nothing..

Huomatkaa muuten sellainen yksityiskohta, että sama bassokuvio kulkee All of My Thoughtsissa täysin samoilla nuoteilla päinvastaiseen suuntaan. Täällä se kannattelee loputonta, loisteliasta gospel-groovea, joka hautaa kaikki äänet edes joksikin aikaa. Ja sitten, tarkalleen puolivälissä kappaletta alkaa taistelu järjen ja illuusion välillä. Heroiini lausuu kymmeniä ylistyksiä, joita hiljalleen palautuva järki torppaa kerta kerran jälkeen. Lopputuloksena syntyvä dialogi näyttäytyy sellaisena kuin kertoja olisi lyöty kahtia.

I think I’m in love.. ..probably just fallin

Ja lähempänä aineen vaikutuksen puoliväliä, jyrkässä alamäessä huipulta onkin tultu monta askelmaa alas.

I think that I could be your man.. ..well, probably just think you can.

Tämä kauemmaksi elämän ongelmia ei siis päästy, vaikka yritys siihen on rockin historian aatelia.

Olen minäkin kokeillut vähän kaikenlaista lyhyen elämäni aikana – en keksi montaa kappaletta jotka antavat huumeiden kaltaisen tunteen ilman että joutuisin kiduttamaan kehoani niillä. Tässä siis kierkegaardilainen hyppy unikkopellolle ilman sairaalavisiittiä tai korvaushoidon tarvetta: jos Jason Pierce lupaa, että olet ihan paras tässä mielentilassa niin uskokaa pois. Toisin kuin ne keinot joita ei voi suositella, I Think I’m in Love tuo samat sävärit kerta kerran jälkeen ilman sivuvaikutuksia.

”Spiritualized is used to treat the heart and soul”
Ladies and Gentlemen We Are Floating in Spacen kansilehti.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

I Think I’m in Love saa rajusti lisäpotkua live-esityksissä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

I Think I’m in Love oli oma suosikki levyltä aina vuoteen 2009 asti kun se löysi vertaisensa. Nimikkokappale Ladies and Gentlemen We Are Floating in Spacen alkuperäinen, julkaisematta jätetty versio sisälsi liikaa lainailua Elvis Presleyn Can’t Help Falling in Lovesta, ja sen tilalle laitettiin vuoden 1997 painokselle nyt täysin rampautuneen kuuloinen tekele, jota en ole enää vuosiin pystynyt edes kuuntelemaan – erot versioiden välillä ovat niin rajusti alkuperäisen julkaisematta jätetyn teoksen puolella. Uudelleenjulkaisu salli päivänvalon myös yhdelle upeimmista levynavausbiiseistä. Kohdasta 2:26 eteenpäin kuultuna Piercen visio täydellistyy.

Video ei ole enää saatavilla

Kevin Shields (vasemmalla ylhäällä) ja kumppanit silloin joskus.

Ovatko ne 22 vuotta nyt oikeasti todella ohi? Kyllä!

Mutta fanfaarit hiljentykööt toistaiseksi, sillä niiden taustalla pyörii aika hälyttäviä vaaroja: My Bloody Valentinen katoaminen on näet viimeisiä rockmusiikin myyttejä, ja siihen kajoaminen tuo Kevin Shieldsin ja kumppanit pakostakin takaisin haavoittuvien joukkoon. Tässä vaiheessa mikään muu kuin uusi mestariteos ei pystyisi pitämään yllä bändin mainetta.

Kaiken lisäksi: ainoa kappale, joka Lovelessin jälkeen on tällä nimellä julkaistu, sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista: vuonna 1996 julkaistu Wire-tribuutticover Map Ref. 41 N 93 W, joka oli monta askelta Lovelessinkin äänimaailmaa edellä. En keksi, että millään yhtyeellä olisi koskaan ollut näin valtaisaa onnistumispainetta.

Suurin osa mietti asiaa vitsinä, kun bändi ilmoitti muuan keikalla uuden levyn saapuvan muutaman päivän sisään. Mutta lopulta kello kaksi aamulla Suomen aikaa, sunnuntaina 3. helmikuuta, uusi levy tuli julki suoraan yhtyeen kotisivun kautta. Noin minuuttia myöhemmin sivusto kaatui, ja pian internet sekosi. Tätä oli selvästikin odotettu. My Bloody Valentinen kolmas levy, m b v.

Kevin Shields, Bilinda Butcher, Debbie Googe ja Colm O’Ciosoig astuivat alas populaarimusiikin Valhallasta kuolevaisten joukkoon. Vaikka kärsin tuona sunnuntaina viheliäisestä nielutulehduksesta, oli enemmän kuin selvää, että nukkumaanmenoaika olisi vasta sitten, kun levy on kuultu.

Tässä vaiheessa lienee kuitenkin hyvä todeta, että en voi laskea itseäni faniksi. Loveless on oikein hyvä levy, mutta Isn’t Anything on tuntunut aina amatöörimäiseltä ja hapuilevalta – huonolla tavalla. My Bloody Valentinella olisi paljon todistettavaa. Silti, uusi levy on 2010-luvun merkittävimpiä musiikkitapahtumia – tietenkin halusin olla ensimmäisten joukossa!

M b v ei voi mitenkään välttyä joutumasta jatkuvaan vertailuun edeltäjiensä kanssa. Sille on hyvät syynsä: 1980- ja 1990-luvun taitteessa ei kitarapainotteisessa musiikissa tehty mitään, minkä maine olisi kantanut yhtä rikkomattomana ja ylistettynä tähän vuoteen asti. Silti, polttava tarve uudelle levylle tuntuu hankalalta. Välillä en ole vakuuttunut Isn’t Anythingin ja Lovelessin olevan levyjä, vaan jotain katalaa huumetta – sellaista, minkä addiktiopotentiaali on mykistävää luokkaa.

Koska My Bloody Valentinen musiikki on aina ollut todella monikerroksista, aloitetaan vilkaisemalla m b v:n pintaa. Ensimmäisiä seikkoja, jotka korvat saavat huomata on se, että Isn’t Anythingin ja Lovelessin tuotannollinen yhtenäisyys ei enää ole Kevin Shieldsin prioriteettien listalla yhtä korkealla. Yleisvaikutelma ei muistuta enää pelkästään vaaleanpunaisen sumun läpi kuultua: selkeimmillään se on kuin My Bloody Valentine soittaisi omassa olohuoneessa tai raollaan olevan oven toisella puolella – villeimmillään taas tuntuu kuin äänestä muovattu tornado kiertäisi huonetta.

No, pelisäännöt lienevätkin jo selkeitä: ottakaa paras mahdollinen äänentoisto ja älkää säästelkö äänenvoimakkuutta. Tämä levy ei sitten kuulosta kansikuvaltaan.

M b v antaa heti avautuessaan muistutuksen siitä monoliittisesta urasta, jonka jälkiä se seuraa. She Found Now on samasta kankaasta kuin Lose My Breath ja Sometimes, ja yhtä eksyttävä. Se on erinomainen, mutta huomattavasti Only Shallowia vähäeleisempi aloitus, ja Only Tomorrow jatkaa lähes samanlaisella linjalla, tuoden sen kauan kaivatun kitarasoundin takaisin vain hieman mykistetympänä. Loistavia kappaleita, mutta toistaiseksi ihmetyttää samankaltaisuus entisten biisien kanssa.

Myös kolmantena kuultava Who Sees You vaikuttaa samalla tavalla – mutta siinä kohtaa osutaan täydellisesti: suoraan siihen kohtaan muistia, jossa aiempi tuotanto yhä hehkuu. Kun sen loputon mutta kevyt särkijämatto avautuu kertosäkeiden jälkeen, on helppo hymyillä huomatessaan kaiken olevan kuin ennallaan. Avaustrion aikana muistaa kuinka paljon tähän äänimaailmaan onkaan tahtonut palata, peläten, että uusi levy ei koskaan saapuisi ainakaan ennen tekijöidensä poismenoa.

Kolme kautta kolme siis. Mutta Who See Youn paikka tuntuu myös levyn rakenteen kannalta mestarilliselta valinnalta, sillä tuttu maasto loppuu heti seuraavassa kappaleessa. Nyt muistat, mitä olet niin pitkään toivonut, mutta seuraavaksi kuulet kuinka pitkälle siitä on kuljettu: Is This And Yes on vain muutaman nuotin urkutaustaan nojaava, ilmaa kevyempi unilaulu, joka uhkaa kadota ilmaan Bilinda Butcherin huokausten saattelemana.

Se avaa myös kuuden kappaleen sarjan, joka on tyylillisesti ennen kuulematonta. If I Am selventää ennen niin tyypillistä sumua entisestään, ja New You on lähes shokki – puhdasta popmusiikkia, jossa sanoista saa selvää ja ainoa utuinen elementti on Debbie Googen kevyesti pörisevä, sydämenlyöntejä mukaileva bassokuvio. Se on helposti riisutuin kappale, jonka bändi on koskaan julkaissut.

Tunnelma on tästä eteenpäin alati kauemmaksi kurotteleva: jos Loveless oli My Bloody Valentinen näkemys rocklevystä ambientmusiikkina, jälkipuoliskolta löytyy täysin erilainen käytäntöönpantu teoria. Viimeiset kolme raitaa ovat enemmänkin kuin rocklevy konemusiikkina – To Here Knows Whenin ja Soonin opetukset vietynä pidemmälle, lähes yhtä superlatiivisin tuloksin – ja samalla haastavinta musiikkia mitä yhtye on nimiinsä koskaan lukenut.

In Another Way sukeltaa suoraan O’ Ciosoigin rumpulooppiin, ja Shields antaa kitaroiden kehittyä taivasta hipoviin, murskaaviin droneihin. Saman tyylin rytmit kehittyvät askel askeleelta vieläkin uskaliaampiin suuntiin: Nothing Is on ärhäkkä ja vailla selkeää melodiaa, mutta hiphopia lähestyvän komppinsa ja jyskyttävän biittinsä takia kuin viereisulottuvuudesta saapuvaa tanssimusiikkia.

Wonder 2 menee kaikkein pisimmälle: sen sihisevät, flangerin syövyttämät kitarat reunustavat drum n’ bass -taustaa ja ympäri kanavien kaikuvaa lauluosuutta. Se on levyn alusta mietittävänä kehityskulkuna päätähuimaava. Tuotannon järjetön paino varmistaa sen, että 1990-luvun lopulla suosittu äänimaailma ei paina siihen aikansa leimaa. Se on levyn suurin saavutus, ja kaikin puolin ennen kuulematon virtuositeetin osoitus: drum n’ bass ei ole tyylilajina voinut väistää ajan antamaa leimaa. My Bloody Valentinen käsissä se sulaa kokonaisuuden osaksi, jolla ei ole mitään esimerkkiä. Wonder 2 kuulostaa muulta kuin mikään populaarimusiikki. Se on selkeä poplaulu, mutta noista paloista kasattuna myös lähes mahdoton tunnistaa.

Toisin kuin Loveless, m b v loppuu kuin seinään ja viimeinen signaali hiljenee äkkiä. Ensikuuntelun jännitys vaihtuu pian toisen kuuntelun parempaan tutustumiseen. Viidenteen mennessä kaikki alkaa kuulostaa toiveiden mukaiselta.

Kuuntelu toisensa jälkeen paljastaa Shieldsin yhä voimissaan olevan pakkomielteen saada äänimaailma juuri sellaiseksi kuin hän tahtoo. Ensin toisensa kanssa jatkuvasti sotkeutuvat tekstuurit ja rytmit, sen jälkeen lukemattomat kitararaidat. Musiikki lukkiutuu usein aggressivisempaan ja päättäväisempään transsiin kuin ennen. 46 minuuttia pitkä levy tuntuu todella paljon lyhyemmältä. Ottaen huomioon levyn loppupuolen haastavat ääniviidakot se on valtava saavutus ja todellinen tasapainoisuuden näyte: yhtään vähemmän osaavissa käsissä levy voisi kaatua katkerasti loppumetreillä.

M b v tarjoaa jotenkin samanlaisen, upottavan kuuntelukokemuksen, vaikka onkin haastavampi ja vähemmän melodinen kuin Isn’t Anything tai Loveless. Siitä tarjoutuvat palkinnot ovat monipuolisempia ja niin hyviä kuin ikinä olisi voinut odottaa. Sen sijoittaminen aikajanalle tuntuu arpapeliltä, koska musiikki voisi olla mistä tahansa vuosien 1997 ja 2047 väliltä – sitä on lähes mahdoton ajoittaa, ja usein se kuulostaa tulevaisuutta luotaavalta. Jos kokonaisuudesta irrotettaisiin elementtejä, ne kuulostaisivat vanhentuneilta. Mutta tässä kontekstissa kaikki sulaa loppumattomaan kenttään, joka on yhtä paljon euforiaa kuin musiikkia, yhtä spirituaalista kuin järkevääkin. Järjen ja tunteen raja katoaa täysin samalla tavalla kuin musiikin elementit sumenevat, tehden m b v:stä varsin kokonaisvaltaisen kokemuksen.

Yhdellä lauseella ilmaistuna: tämä on yksinkertaisesti ekstaattista musiikkia. En keksi yhtä ainoaa levyä, joka kuulostaisi tältä. Lähimmät – ja ehkä ainoat vertauspisteet, kuten osa brittiläistä 1990-luvun postrockia ja Boredomsin transsirockvaihe – ovat nekin parin aasinsillan päässä.

94 m b v on kolmas kokopitkä todiste My Bloody Valentinen ainutkertaisuudesta, ja sen tulisi riittää. Ei mikään muu projekti olisi tehnyt tällaista. Se on myös ehkä rockmusiikin hienoin paluu. My Bloody Valentine vuonna 2013 kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista bändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

Uunissa voi lämmittää esimerkiksi pizzaa. Kätevää!

Rakas lukija. Lienet jo aistinut, että pohjoisen taajaman ihmisillä on tietty mieltymys lämpöön – silloin tällöin lipsahtaa viittauksia myyttiseen uuniin, joka pitää ihmislihasta. Uunin ulkopuolellakin lämpö voi joskus käydä kylmimpinä aikoina rajuksi: näihin aikoihin pidetään Nuorgamin vuosikokous. Se on yhtä lailla tunnettu polttelevasta tunnelmastaan. Ja kaiken lisäksi vielä pitkiä eepoksia palavista ihmisistä laulanut Nick Cave on pian julkaisemassa uuden levynsä!

Näistä syistä teille on syytä tarjota soittolista, joka kertoo hetkistä, joina ihmiset syttyvät tuleen. Nuorgamin puolesta pyydämme: älkää leikkikö tulentekovälineillä – jokainen lukija on meille kovin tärkeä!

Vaahtosammutinyksikön Nuorgamin pataljoonan upseeri Antti Piirainen, Nuorgamissa 2.2.2013″

Nuorgam tulessa

1. Melvins – Oven
2. Alicia Keys – Girl On Fire
3. Kings Of Leon – Sex On Fire
4. Elakelaiset – Humppaan muna tulessa
5. Cut Copy – Hearts On Fire
6. Chromatics – I’m On Fire
7. Spiritualized – On Fire
8. Pekka Mikkola – Mies liekeissä on
9. Liekki – Tulessa
10. Sly & Robbie – Spontaneous Combustion
11. Bruce Springsteen – I’m On Fire
12. Matthew Good – Set Me On Fire
13. Moussa le Bico – C’est brûlant
14. John Frusciante – Your Pussy’s Glued To A Building On Fire
15. Brian Eno – Baby’s On Fire – 2004 Digital Remaster
16. Brian Eno – Burning Airlines Give You So Much More – 2004 Digital Remaster
17. Julee Cruise – The Fire In Me
18. Skinny Jerz – He’s on Fire
19. Jahnukaiset – Housut liekeissä
20. Paul Kalkbrenner – Brennt
21. Bat For Lashes – I’m On Fire
22. Kontra – Suuret pallit tulessa
23. Sun City – Set Alight
24. Survivor – Burning Heart
25. Dream Theater – Burning My Soul
26. Blue Oyster Cult – Burnin’ For You
27. The Bootleggers feat. Nick Cave – Burnin’ Hell
28. Madonna – Burning Up
29. Nicki Minaj – Up In Flames
30. Pendulum – Set Me On Fire
31. Nick Cave & The Bad Seeds – Babe, I’m On Fire
32. Helmet – Oven

Kuuntele soittolista tästä.

Chris Owens, sukkahousut jalassa kohti umpikujaa.

Girlsin kuopanneen amerikkalaislaulajan ensimmäinen soololevy – mitä siitä pitäisi ajatella?

Nyt jo kuopatun Girlsin materiaali onnistui odotusten vastaisesti löytämään sen mitä pienimmän mahdollisuuden alueen, jossa yksinkertaisuus ja avoimuus kääntyi syvälliseksi. Ongelmia vailla se ei kuitenkaan ollut, ja epäilijät tarttuivat aika nopeasti arkaluontoiseen totuuteen: Girlsin lähestymistapa oli pitkälti yhden tempun varassa. Mutta jos sanat eivät koskettaneet, niin suuri osa kyynikoistakin myönsi, että musiikillisesti Owensin umpinaiivit ja sinisilmäiset narratiivit oli aina rikastutettu suloisilla melodioilla.

Ja se juuri puuttuu Lysandrelta, joka on laadullisesti päinvastainen ja puhtaasti surkea levy. Pahimmillaan – eli lähes koko levyn keston ajan – se kuulostaa kuvitelmalta, jossa emon vaikutteet olisivat olleet renessanssi- ja kevytjazz-festivaaleilta. Sukkahousut jalkaan. Se vie lähes kaiken terän Owensin avautumisilta, ja uhkaa tehdä umpikujan miehen soolourasta kertaheitolla.

Toinen ongelma tulee siitä, että tässä vaiheessa Owens ei ole kehittänyt esittämistapaansa yhtään pidemmälle. Hän yrittää hurmata kuulijansa samoilla soinnuilla, jotka ovat latistuneet neljänteen julkaisuun mennessä jo pahemman kerran. Levyn hyvät hetketkin löytyvät eloisampina versioina Albumilta, Broken Hearts Clubilta ja Father, Son & The Holy Ghostilta.

Ymmärrän toki miksi tuota taikaa haetaan: yksinkertainen ja yhtä aikaa syvällinen on aina vakuuttavaa ja Owens hieno esimerkki siitä, kuinka hienoa musiikkia niin voi syntyä. Mutta sille vaadittavaa tasapainoa on turha odottaa Lysandren kiduttavan pitkältä tuntuvan 28 minuutin aikana. Tämä on pelkästään yksinkertaista, ei syvällistä – ja sen taustalla ei ole hyvää musiikkia. Näistä kahdesta asiasta riisuttuna Owens muuttuu todella ärsyttäväksi läpsyttelijäksi.

Avatakseni musiikin kamaluutta: Here We Gon nopeasti ohimenevät huuliharppu- ja särökitaratauot (ensin mainittu varastetaan huomattavasti paremmasta biisistä, joka on Wilcon She’s a Jar) ovat pelkkiä huijauksia trubaduurihuilujen ja latteusten kavalkadiin. Ja tämä on levyn selkeästi parempaa tarjontaa. Meno ei parane pitkään aikaan: seuraavaksi epätoivo kasvaa, kun huilu tuo kaverinsa, Kenny G:n saksofonin, mukaan New York Cityyn ja antaa mokoman sooloilla parin minuutin verran täysin mielikuvituksetonta tuuttausta.

Nimikappale on raivostuttava, selkärangaton lässyttely, joka saisi vihasta kiehuvat kylänasukkaat jahtaamaan kiertävää trubaduuria kreivikunnan rajalle, minkä jälkeen nihdit lähetettäisiin lahtaamispuuhiin.

Suuret riskit kantavat hedelmää vain muutamia kertoja. Here We Go Againin ensimmäiset kaksi minuuttia ovat todella lupaavia, mutta sitten Owens törmää seinään ja tyytyy soittamaan yhdellä kuuntelulla vaivaannuttavaa Lysandre’s Themeä… joka toistuu vielä useita kertoja. Sitä seuraa Riviera Rock, joka on helposti surkein tuotos tekijänsä portfoliossa. Kenny G:n henki kävelee pitkin rantabulevardia. Tällainen musiikki sopisi paremmin Fort Polioon, joka on kiertävien laulajien tyrmä.

Kerran Owens osuu napakymppiin, johon Kari Salmelainen ei liity. (Muuten, on vahvoja syitä uskoa pianisti Kaitsun soololevyn olevan huomattavasti vahvempi teos kuin Lysandre.) Se täysosuma on levyn lopettava Part of Me, joka onnistuu kuulostamaan ikivanhalta kantriballadilta. Avainlyriikka ”you were a part of me/that part of me is gone” aiheuttaa nopeasti epätoivoisen pyynnön: Christopher, kerro meille, että tarkoitat noilla sanoilla uutta musiikillista suuntaustasi!

Lopulta en edes tiedä mitä Lysandre yrittää olla. Destroyerin Kaputtin kaltainen uudelleenarviointi kammotusta herättäneistä musiikkityyleistä? Kaputt on mestariteos ja todellista neroutta, mutta Dan Bejar tiesi missä kohtaa korniuden kaivon raja kulki. Trubaduuri Christopher vaeltelee puolestaan aivan liian kauas umpinaiivin ja uhkarohkean nuorukaisen elkein. Mielikuva on kuin ikivanha myytti: sen kaltaisessa tarinassa päähahmo joutuu törmäämään omiin rajoihinsa saamiensa henkisten haavojen vuoksi.

Owens on usein puhunut opiaattien käytöstään. Jos hän päätyi tykittämään kamaa levyä tehdessään, niin lopputulos seuraa tekijäänsä – se todellakin onnistuu ampumaan itseään jalkaan. Sillä välin suuri osa ihailijoista lienee juossut toisen Owensin, nimittäin Jessen, vauhdilla jo kauas näiltä kyläjuhlilta.

22 Christopher Owens on pelannut ennenkin riskialtista peliä, mutta nyt se johtaa nuoralta tipahtamiseen ja luutun kaulan katkeamiseen. Kysymys kuuluu: Jaksaako kukaan kannatella turvaverkkoa Owensin alla näin huonon levyn jälkeen? Matka takaisin maan päälle Lysandren kaivamasta kuilusta on pitkä.

Video ei ole enää saatavilla

Saatana, tunnettuna herrasmiehenä kumarsi Nuorgamia, ja tästä syystä kyläläiset kokosivat hänelle ikioman soittolistan. Olihan Jeesuskin sellaisen saanut jouluna, ja tasa-arvo kuuluu Nuorgamiin kuin hiilihanko ja sarvet paholaisen päähän.

Tällaisella sikermäsarjalla Nuorgam lohdutteli pimeyden ruhtinasta.

Saatana saapuu Nuorgamiin

1. Bill Bruford’s Earthworks – Beelzebub
2. I Was a Teenage Satan Worshipper – Don’t Go in the (Ghost)House
3. Hanoi Rocks – Devil Woman
4. Dir En Grey – The Blossoming Beelzebub
5. Wumpscut – Women and Satan First
6. Watain – Storm of the Antichrist
7. Kanye West – Devil in a New Dress
8. Max Romeo & The Upsetters – Chase the Devil
9. The Louvin Brothers – Satan Is Real
10. Kent – Vals för Satan
11. Nazi Death Camp – Satan Sez Kill
12. Darkthrone – Skald av Satans Sol
13. The Mountain Goats – In Memory of Satan
14. Soul Coughing – Bus to Beelzebub
15. The Rolling Stones – Sympathy for the Devil
16. Beck – Sweet Satan
17. Miles Davis & Gil Evans – Devil May Care
18. Skrillex – The Devil’s Den
19. Dissection – Antichrist
20. Kylie Minogue – Better the Devil You Know (Abbey Road version)
21. Aino Venna – Devil Take Care
22. Propagandhi – Devil’s Creek
23. D’Angelo – Devil’s Pie
24. Mötley Crüe – Shout at the Devil
25. Elvis Presley – (You’re the) Devil in Disguise
26. Mogwai feat. Roky Erickson – Devil Rides
27. Jay-Z – Lucifer
28. Deicide – When Satan Rules His World
29. Veronica Maggio – Satan i Gatan
30. Venom – Sons of Satan
31. Burial – Archangel
32. Mogwai – Mogwai Fear Satan

Kuuntele soittolista tästä.

Pacin 2 ja Dren Dr.

Olin varmaankin 11-vuotia,s kun törmäsin California Loveen ensimmäisen kerran: Kajaanin kulttuurityhjiö oli alkanut tylsistyttää pahemman kerran, ja mieluisimmat pakokeinoni sijaitsivat paikallisten levykauppojen hyllyillä ja kaikessa musiikkiaiheisessa. Hiphop oli vielä kovin tuntematonta, mutta esiteini-minäni innostui Jyrki Countdownissa (!) pyörineestä videosta kovemman kerran. Kestäisi vielä parikin vuotta ennen kuin Public Enemy avaisi tämän musiikkikentän minulle, mutta tässä kohtaa kiinnostuin koko tyylistä. Se kuulosti nerokkaalta, ja 17 vuoden aikana en ole missään vaiheessa muuttanut mielipidettäni.

Kesti kauan ennen kuin opin varmuudella erottamaan talk boxin ja vocoderin. California Lovessa Zappin Roger Troutman käyttää ensin mainittua, mutta muutamia vuosia myöhemmin alkanut vocoder-villitys elää vahvasti tämän varjossa. Talk box on harvemmin käytetty, mutta esimerkiksi Big Boin pari vuotta vanha Shutterbugg rakentuu keskeisesti sen varaan.

California Lovelle se on vain yksi monista viettelevistä piirteistä: se voisi aivan hyvin olla Nuthin But a ’G’ Thangin yöllinen kaksoisveli. Sen puoliuinuva nyökytystä aiheuttava tahti menee omassa mielessäni viidenneksi (muut olisivat 100 Miles & Runnin’, Approach to Danger, Let Me Ride ja Gin & Juice) – ja ehkä viimeiseksi – Dr. Dren kotistudiosta 1990-luvulla syntyneistä nerokkaista taustoista.

Shakur vietti aikaansa jälleen kerran kalterien takana, saatuaan helmikuussa 1995 tuomion seksuaalirikoksesta. Suge Knight kärsi epämukavasta määrästä kahisevaa tuon vuoden lopulla ja maksoi 1,4 miljoonan dollarin takuusumman sillä ehdolla, että 2Pac tekisi Death Row Recordsille kolme levyä.

Vankilasta päästyään 2Pac kävi Dr. Dren kotistudiolla, jossa biisin demoversio soi. Shakur innostui demosta heti ja ehdotti yhteistyötä: uusi levy olisi tulossa pian, ja kumpikin haistoi tässä kohtaa ison hitin. Toiminta oli varsin nopeaa: California Love nauhoitettiin vielä saman vuoden aikana, ja siitä tehtiin kaksi videota. Näistä tunnetumpi lienee Mad Max -pastissi, missä kaikki tapahtuu öisellä aavikolla järjestetyissä juhlissa.

Hyvä kotiinpaluu se olikin, sillä tästä kahden a-puolen singlestä (toinen on How Do U Want It) tuli alkuvuodesta 1996 2Pacin ensimmäinen ja viimeinen listaykkönen. Saman vuoden syyskuussa Las Vegasissa koettiin vuosikymmenen surullisimpien tapahtumien lähtölaukaukset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

California Loven tausta pohjautuu kenenkäpä muun kuin Joe Cockerin Woman to Woman -kappaleeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Mikään näistä ei vaadi hetkeäkään kristillistä dogmaa tai kuusen alla hiljalleen notkuvaa lahjapinoa, sillä kokemus suomalaisesta joulusta ja sen hillitystä tunnelmasta riittää näkemään, miksi nämä viisi lyhyttä esimerkkiä tuovat lisäväriä siihen vajaan viikon mittaiseen jaksoon, kun kaikki ympäröivä hutilointi on toisarvoista.

Ja jos vietät joulua yksin, saat näistä vielä enemmän irti – itse vietän joulun perheeni kanssa, mutta nämä sopivat aivan yhtä hyvin, elleivät jopa paremminkin, vain yhden ihmisen hetkiin – en itsekään osaisi laittaa näitä soimaan muiden kuullen.

Bonnie ’Prince’ Billy – Knockturne (1999)

Vaikka kuinka mietin, että saman I See a Darkness -levyn Song for the New Breed olisi uudelleensyntymäaiheineen parempi tähän listaan, en pääse yli siitä, että Knockturne on ehkä täydellisin joululaulu mitä korvilleni on siunaantunut. Sen kaukainen piano henkii kotikaupunkini lumisia katuja, joilla ei näy yhtä ainoaa autoa tai ihmistä.

Knockturne on myös ainoa kiistämättä hengellinen laulu tällä listalla. Syntisen kohtaamat liekit (”it would be hours before I would get burned”), lihan maalliset vietit (”someone mawed and put my cock in”) ja lopulta se täydellistyvä, pyhittyvä rakkauden tunne (”now I truly love you wholly”) onnistuvat mahtumaan hieman yli 120 sekuntiin hiljaa matelevaa countryballadia. Oldham onnistuu tuomaan kaiken sen hengellisen vastustuksen tuomiolle ja armahtamaan sen omakätisesti. Jouluaiheen ulkopuolella sen aiheet, kuten homoerotiikka, ovat vielä huomattavasti monimutkaisemmat, mutta kaikkeen ei jouluna tarvitse tarttua. Knockturne henkii tarpeeksi joulun henkeä, että se nousee viittauksiensa yläpuolelle.

Tämä oli vuosia minulle ainoa joululaulu Phil Spectorin ja Vince Guaraldin joululevyjen lisäksi, joista tieten tahtoen kuuntelin. Nykyäänkin se on se tärkein.

Video ei ole enää saatavilla

Van Morrison – Linden Arden Stole the Highlights (1974)

Van the Manin viimeiseltä todelliselta klassikolevyltä Veedon Fleeceltä löytyy tämä maaninen pariminuuttinen. Jos tarina kertookin fiktiivisestä irlantilaismiehestä ja väkivallasta San Franciscossa, kitaran ja pianon sävyttämä lauluesitys on puhtaasti hullu. Mielikuva on koulun liikuntasaliin itsensä vahingossa lukitseman talonmiehen henkienmanaamissessiosta kaapista löytyvän pölyisen flyygelin edessä, päässään joulujuhlan jäljiltä löytynyt turkisreunainen ylitontun lakki. Se lyö taivaalle salamielisen symbolin, joka viestii Alkon ja muiden päivittäistavarakauppojen suljetuista ovista.

Sen hartaus ja omistautuneisuus haastaa kaiken Van Morrisonin tuotannossa – oli kyseessä sitten Madame George tai T.B. Sheets, ja siinä on peittämättömän vahva ripaus jouluun kuuluvaa hiljentymistä. Pala sitä hiljaisten pyhien kautta, johon liittyy yksinäisen joulun tuoma räjähtävä ilmaisu.

Jos joulu on jollekin teistä hieman yksinäisempää aikaa, tässä on pala sen pelastavuutta, länsimaiseen kulttuuriin syvälle upotettua uutta mahdollisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Galaxie 500 – When Will You Come Home (1989)

On Fire kokonaisuudessaan on mitä mainioin levy sille ajalle, kun joulu lähestyy ja lunta on jo kaikkialla. Sen aina hieman liian verkkaisa tunnelma on kuin kaikki asiat valmiiksi saaneen ja hiljentymistä jo odottavan ihmisen keskittyminen niihin tärkeimpiin henkilöihin. Kaikista sen kappaleista on hyvä nostaa esille When Will You Come Home, joka sopii varmasti monen kauemmaksi matkaavan joulunviettäjän sävelmäksi.

Alun kotoisa hellittelymelodia, Dean Warehamin isälliset kysymykset, mielikuva tv:n katsomisesta yksin yöllä ja kaikenlaisten kolistelujen välttäminen muun perheen jo nukkuessa kuvaavat hyvin jouluvisiitin arkisempaa puolta hieman kauempana – siellä mistä lähti sinne missä nykyään eniten viettää aikaansa. Laitan tämän soimaan kulkiessani muutamat sadat metrit kotiovelle, ja lopun kevyessä kitarajamittelussa on jo varmuus, että pian voin sulkea oven ja nauttia lämpimästä kodista.

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen – Someday (We’ll Be Together) (1978/2010)

Lähes parodian tasolle nouseva Someday on kuin idealistisimmasta joululeffasta. Darkness on the Edge of Townin levytyssessioista yli jäänyt biisi sisältää melkein kliseiset määrät tunnelmaa, ja silti selviää haikeaan onnen tunteeseen asti. Täältä löydät joulukellot, kulkuset, ilmaa kevyemmän kuoron ja sen lupauksen kuinka jonain päivänä näet rakkaat ihmiset jälleen kerran.

Jos tämän aikana pystyt näkemään mielessäsi lapsikuoron ja tyynesti kadulle leijailevat lumihiutaleet, tiedät tarkalleen miksi tämä kuuluu listaukseen. Viisi minuuttia idealismia on aina tavoitettavissa tässä The Promise -kokoelman helmessä.

Se ei ole joulukappale, mutta kuulostaako mikään näin paljon siltä, miltä joulun aina kuvitteli olevan tv:ssä, kaiken iloisen hulinan loisteessa? Tässä saat takaisin pienen palan itsestäsi, siitä pienestä lapsesta, joka toivoi punaista leikkihellaa viisivuotiaana – ja repi ainakin kymmenen neliömetriä käärepaperia auki löytääksen juuri sen mitä oli aina toivonut.

(Kirjoittajan huomio: Kyseinen hella on vielä 23 vuotta myöhemminkin tallessa, ja hoitaa virkaansa lapsuudenkotini vierashuoneen yöpöytänä.)

Video ei ole enää saatavilla

Talk Talk – Myrrhman (1991)

Joulu saapuu monille kuin puskan takaa, ja tänä vuonna se osuu maanantaille. Myrhhman on mitä parhain pysähtymishetki siihen, kun tajuaa, että tämä perjantai oli viimeinen ennen viiden pyhän jaksoa. Jos seuraa Mark Hollisin ja vellovan puhallinorkesterin neuvoa, asettaen istuimen takapihan ovea vasten, voi huomata kuinka se viimeisen arkipäivän jälkeinen yllättävä tyhjyys ilmenee ja alkaa muuttua pyhitetymmäksi rauhan hetkeksi.

Myrrhman kuulostaa orkesterin virityssessiolta ja improvisoidulta sarjalta pieniä hetkiä, jotka metsästävät laulajansa ääntä – ehkä tämä muistuttaa kiireessä tehdyistä jouluostoksistasi? Idea kulki kaukana edellä, ja toteutus oli huitovaa. Päädyit sitten lähi-Shellin suklaalevyihin tai kaukaa tilattuihin hienouksiin. Se riittää, jos lämmin ajatus välittyy lahjapaperin alta.

Kun Hollis kuiskaa hauraasti ”something’s happening there” ja selän takaa nousevat viulut painavat pään parikymmentä astetta alemmaksi, voi aloittaa joulunvieton muutamien minuuttien päästä – ellei päätä kuunnella Laughing Stockia kokonaan: se sopii hienoksi rituaalinomaiseksi puhdistautumiseksi ennen muutaman päivän rauhaa ja vyön uudelleensäätämistä.

Video ei ole enää saatavilla

Etsi kuvasta 1990-luvulla Yhdysvalloissa toiminut valkoihoisten miesten muodostama indierockyhtye.

Gimme Indie Rock! -artikkelisarjan päätteeksi tarjoamme teille muhkean soittolistan amerikkalaista indierockia vuosilta 1992–2001. Joidenkin juttusarjassa käsiteltyjen vuosien kohdalla kävi todella onnettomasti: vuoden 1998 levyistä yhtä ainoaa ei löydy Spotifysta, joten ne on korvattu saman ja samanhenkisen esittäjän muilla biiseillä.

Tässä siis vajaan kolmen tunnin paketti indierockia aikakaudelta, jolta moni levy on jo ehtinyt unohtua. Nauttikaa!

1. Unrest – Suki
2. Superchunk – Throwing Things
3. Tsunami – Genius of Crack
4. Jawbox – Breathe
5. Archers of Loaf – Web in Front
6. Eleventh Dream Day – Makin’ Like a Rug
7. Velocity Girl – Audrey’s Eyes
8. The Spinanes – Noel, Jonah and Me
9. Jawbreaker – Boxcar
10. Drive Like Jehu – Here Come the Rome Plows
11. Failure – Magnified
12. Shudder to Think – X-French Tee Shirt
13. Built to Spill – In the Morning
14. Red Red Meat – Gauze
15. Smoke – Trust
16. Lorelei – Thigh for a Leg
17. Six Finger Satellite – Paralyzed by Normal life
18. Brainiac – Vincent Come on Down
19. The Wrens – Rest Your Head
20. His Name Is Alive – Dub Love Letter
21. Chavez – Top Pocket Man
22. Hum – Isle of the Cheetah
23. Smart Went Crazy – A Brief Conversation Ending in Divorce
24. Helium – Vibrations
25. Sunny Day Real Estate – Roses in Water
26. Starflyer 59 – I Drive a Lot
27. The Apples in Stereo – Dancefloor
28. Lambchop – The Saturday Option
29. John Vanderslice – Confusion Boats
30. Le Tigre – Deceptacon
31. Burning Airlines – Pacific 231
32. Auburn Lull – Stockard Drive
33. Beulah – Score from Augusta
34. Mirah – Sweepstake Prize
35. The For Carnation – Emp.Man’s Blues
36. Pinetop Seven – A Black Eye to Be Proud of
37. The Dismemberment Plan – The Dismemberment Plan Gets Rich
38. Pinback – Concrete Seconds
39. Unwound – Treachery
40. The Dismemberment Plan – Time Bomb
41. Ted Leo & the Pharmacists – Timorous Me

Kuuntele soittolista tästä.

Unwound, syysmyrskyn sisäistäneet.

Kid A oli määrännyt ennalta paljon vuosikymmenen tyylistä jo vuoteen 2001 mennessä ja asettanut samalla standardin, jota vasten projektien kääntyminen elektronisempaa musiikkia kohti tultaisi mittaamaan. The Strokes aloitti nousunsa tänä vuonna, ja sen seurauksena indierock alkoi kivuta ylös listoilla jälleen kerran. Huomattavasti pienemmän merkityksen asioissa todettakoon, että yllekirjoittanut oli tässä vaiheessa sukeltanut tähän kiehtovaan musiikkimaailmaan. Tämän jälkeisiä tapahtumia olen siis seurannut jo omin silmin.

Toivottavasti olette pitäneet tästä katsauksesta. Sen kirjoittaminen on ainakin ollut ilahduttavaa, ja monet näkemyksistänikin ovat päässeet kehittymään erilaisiksi.

Jäikö oma suosikkisi mainitsematta? Kerro se toki jutun alla tai juttusarjan pohjalta kootun soittolistan kommenteissa! Tämän aikakauden levyille ruokahaluni on kyltymätön!

Mahogany, Landing, John Vanderslice, Berlin Carousel, Jim O’Rourken Insignificance ja muut saavat väistyä näiden tieltä, sillä 2001 oli 1994 ohella indierockin paras vuosi. Vai mitä sanotte näistä?

2001: Valonsäteitä

Ted Leo & The Pharmacists – The Tyranny of Distance (Lookout!)

Kitaransoiton kannalta Ted Leo on aivan yhtä hyvä kuin J Mascis ja tarvitsee puolet vähemmän melua laittakseen sukat pyörimään kosmisten henkien jaloissa. Laulajana hänellä on myös järjettömät palkeet: jos Jeff Buckley olisi ryhtynyt punkkariksi ja jättänyt kaiken diivailun pois, hän kuulostaisi varmaankin Leon pikkuveljeltä.

Voittoputki jatkui ainakin Hearts of Oakiin asti, ja sen jälkeenkin on iloisia yllätyksiä. Tämä pystyy kuitenkin repimään kenet tahansa sängynpohjalta – henkilökohtainen huonon päivän levyni numero yksi.

Biomusicology Under the Hedge tarvitsee vain 12 sekunnin kitarasoolon puhaltaakseen kaikki pilvet pois taivaalta – puhkean yleensä nauruun ennen sen päätöstä silkasta ilosta. Timorous Me hidastelee Thin Lizzy -riffeineen, ettei karkaisi käsistä. Lyhyemmät kappaleet ovat välillä ihmetystä herättäviä – miksi hyvä idea lopetetaan heti, kun on todistettu miten loistavan biisin siitä voisi saada?

The Gold Finch and the Red Oak Tree ja You Could Die (Or This Might End) kumartavat heti tehtyään lähtemättömän vaikutuksen. Ja pitkiä revittelyjä etsiville löytyvät Stove by a Whole sekä St. John the Divine.

Jotenkin vaikuttaa, ettei kovin moni tunne tätä. Asian olisi aika muuttua juuri nyt; tässä on klassikko, joka on uinunut tarpeeksi ainakin täällä päin maailmaa.

Ennakoi: The Tyranny of Distance lienee ensimmäinen merkki indierockin uudistuneesta rakkaudesta Thin Lizzyä ja muita vanhoja rockbändejä kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – Change (DeSoto)

Kaksi vuotta aiempi Emergency & I on tietenkin se täydellinen levy, mutta Changen asema sen varjossa harmittaa – kyllä Mount Everestin varjossa suurinta osaa yli 8 000 -metrisistä vuoristakin vituttanee.

Levyn nimi viittaa pieneen muutokseen bändin tyylissä: Emergency oli usein spastista, mutta useimmiten todella tanssittavaa. Change rauhoittaa tahtia useamman askeleen. Travis Morrison on muuttunut huomattavasti hiljaisemmaksi, mutta Change antaa yhdelle genren parhaista sanoittajista rutkasti lisätilaa ilman, että se söisi materiaalista energiaa.

Ne harvat hetket, kun Morrison päästetään irti, ovat toki loistavia, kuten epätoivon perikuva Timebomb. Iskusävelmistä ei ole pulaa muutenkaan; täältä saamme poimia Gyroscopen epäröivämmän pikkuveljen, Following Through’n.

Morrison ei ole ainoa, joka saa enimmän melun kadotessa lisätilaa. Changen rohkein kappale on aidoilla soittimilla toteutettu drum’n’bass-rytäkkä The Other Side. Planin järjetön rytmiryhmä oli tähän aikaan suurella todennäköisyydellä yksi parhaista rockmusiikissa. Rumpali Joe Aesley ja basisti Eric Axelson saisivat pidettyä kasassa minkä tahansa yhtyeen biisit, sen verran lahjakasta ja nyanssirikasta heidän työskentelynsä on.

Näiden kahden loistolevyn välissä Plan julkaisi yhden kaikkien aikojen bilebiiseistä, The Dismemberment Plan Gets Richin!

Ennakoi: Travis Morrison modernisoi indierockin kerrontatyyliä huomattavan paljon, ja hänen seuraajiaan riittää paljon. Bändin nerokas funk näkyy joka puolella tanssittavamman indierockin kenttää.

Video ei ole enää saatavilla

Unwound – Leaves Turn Inside You (Kill Rock Stars)

Monet varmasti toivoivat tämän koillisen ylpeyden ilmestymistä listalle, ja tässä se viimenkin on. Anteeksi pihtailuni! Unwound ei jatkanut tästä pidemmälle: raskas kiertue aiheutti kaikkien jäsenten hermoille paljon pahaa. Toisaalta, jos teet levyn, josta ei oikein voi parantaa, niin sen voinee antaa anteeksi.

Toisin kuin perinteisempi meteli, mitä Unwound tuotti viiden hienon levyn verran vuodesta 1993 eteenpäin, Leaves Turn Inside You on enemmänkin valtava, arvaamaton massa synkkiä sävyjä. Kahteen osaan jaettu tupla on myös vakuuttavimpia psykedelialevyjä: kummalliset ja unohdetut instrumentit heittelevät outoja kierteitä.

Osuvimmin Leaves Turn Inside Youta voisi kuvailla näin: tämä levy hylkii valoa. Se säilyttää ahdistuneen tunnelmansa hienosti loppuun asti, We Invent Youn läpäisemättömästä dronesta aina Who Caresin humoristiseen torvisoittokuntalopetukseen.

Itse biisit pärjäisivät millaisessa ympäristössä tahansa. Huippukohdat nousevat harvoin nähdylle tasolle. Kymmenminuuttinen Terminus kiertää raskaan grooven kautta viiltäviin jousinostatuksiin. Äärimmäisen raskas Treachery enemmänkin vyöryy kuuntelijan niskaan mutta kätkee sisäänsä erehtymättömästi puhtaan poplaulun. Demons Sing Love Songs on kuin pala vintage-psykedeliaa suoraan 1960-luvulta.

Jos puhutaan levyistä, jotka ovat enemmän kuin osiensa summia, tässä on loistava esimerkki. Laulaja-kitaristi Justin Trosper, basisti Vern Rumsey ja rumpali Sara Lund vaihtavat soittotyylejään kuin huomaamatta, ja käy selväksi kuinka loistavia muusikoita kaikki kolme ovat. Scarlette sisältää kaksi kitaransointua, mutta sen ympärillä Lundin ja Rumseyn verenhimoinen mättäminen tekee siitä Unwoundin rajuimman hetken. Se on saavutus, kun tuotannosta löytyy Here Come the Dogsin ja Dragnaluksen kaltaisia räjähdyksiä.

Leaves Turn Inside You on oma suosikkini kaikista tämän artikkelisarjan levyistä, ja ehdottoman tärkeää kuunneltavaa kenelle tahansa postpunkista tai noiserockista pitävälle. Albumi oli tärkeimpiä innoittajia tälle artikkelisarjalle ja ansaitsee päättää sen. Parempaa levyä tähän paikkaan tuskin voisi kuvitella.

Video ei ole enää saatavilla

Summer Hymns, Athensin pirteimmät.

Vuosi 2000: tässä vaiheessa internet olikin päässyt valloilleen, ja tiedostonsiirtokeskustelu nousi ensimmäisen kerran esiin. Yhtäkkiä maantieteelliset etäisyydet menettivät merkitystään, kun sen kauan etsityn levyn pystyi kalastelemaan verkon kautta.

Mutta monet näistäkin levyistä jäivät silti vain pienen yleisön tarkoin varjelemiksi salaisuuksiksi. Suuri osa niistä on onneksi pystytty pelastamaan, vaikka kuuntelijat ovatkin usein valitettavan vähissä.

Yhdeksännessä osassa 764-HERO, Fucking Champs, Hungry Ghosts ja muut tipahtivat ulkopuolelle, mutta tässä kolme, joiden suosio ei ole kestänyt internet-ajassa lähellekään ansaitun pitkää aikaa.

2000: Ensimmäiset internetin unohtamat

Summer Hymns – Voice Brother & Sister (Misra)

Summer Hymns on 1990-luvun loppupuolella monien loistobändien tukikohtana toimineen Athensin unohdetuin, ja selvästi yksi parhaista – anteeksi vain A Sunshine Fix, Elf Power ja muut, mutta pikkuveljenkin tulee saada auringonvaloa nyt.

Tai oikeastaan sen voisi antaa tarjota auringonvaloa. Lämmin ja kotoisa psykedeelinen pop oli aina pikkukaupungin vahvuus, ja se pätee tässäkin kohtaa. Mutta Summer Hymnsillä on oma äänensä, ja Voice Brother and Sister kiusoittelee kuuntelijaa monin eri tavoin: Mr. Brawer jää kiusallisen pitkäksi aikaa kiinni väliosaansa ennen kuin seuraava kaunis säkeistö pääsee alkamaan. Kaikki päättyy Elephant 6 -lafkalle hyvän vastuksen tarjoavaan pikajamitteluun.

Beginning to See loppuu puolessatoista minuutissa – ja aina hetkellä, kun kertosäkeen odottaa soivan uudestaan. Stick Your Faith to the Wind maalaa marimban ja banjon avulla aurinkoisen kesäpäivän kuistille. Tyylinvaihdokset ovat suvereeneja, ja levyn yhtenäisyys säilyy loppuun asti.

Tämä on aivan ehdoton kesälevy. Jos satut kuulemaan Voice Brother and Sisteriä ensimmäisen kerran talvella, lumi unohtunee ainakin levyn soimisen ajaksi.

Ennakoi: Tässä ja Elephant 6 -bändeissä on psykedeelisen popin kulmakiviä 2000-lukua varten.

Video ei ole enää saatavilla

Pinetop Seven – Bringing Home the Last Great Strike (Atavistic)

Darren Richardin Pinetop Seven ei koskaan sopinut täysin Uncle Tupelon nuotiolaulujen ja Will Oldhamin takametsäprofetioiden joukkoon. Vahvoja elokuvamusiikin piirteitä olisikin hankala erottaa tämän tyylisestä musiikista, sillä Bringing Home the Last Great Strike on kuin unenomainen kuvakirja kovaonnisista. Eivätkä nämä tunnu aina kovinkaan jokapäiväisiltä tarinoilta: mieleen tulee enemmän ränsistynyt synkkien laulujen kabaree jostain Nebraskan syrjäseuduilta. Tässä maailmassa film noir ja keskilänsi yhdistyvät saumattomasti.

Musertavan hyvät tarinankerrontalahjat pitävät kuulijan varpaillaan. Bringing Home the Last Great Strike ei missään vaiheessa kerro karmeaa totuutta kokonaan. A Black Eye to Be Proud Of -kappaleen Leah on silti ilmiselvä prostituoitu, November 4 a.m.in yön vanki tuntee kehonsa rappeutuvan kiihtyvällä vauhdilla ja Ten Thousand to Carlisle Came loppuu hirvittävän epätoivoisen veriteon kynnykselle.

Musiikki toimii sympaattisella tavalla näitä tarinoita tukien, sukeltaen tarvittaessa tieltä ja välillä tähtiroolin ottaakseen, mutta aina kattaen Bringing Home the Last Great Striken synkät sanomat melankoliansävyiseen peittoon. Syvällinen ja tyylikäs mestariteos. Eikä bändin ainoa sellainen, sillä vuoden 1998 Rigging the Toplights ja 2004 julkaistu The Night’s Bloom ovat lähes yhtä loistokkaita.

Ennakoi: 2000-luvun puolivälissä kuultua death countrya tai blackgrassia on hankala kuvitella ilman tätä modernisointiaskelta.

Video ei ole enää saatavilla

The For Carnation – s/t (Touch & Go)

Lienette kuulleet Slintistä? Kitaristi ja puhelaulun taitaja Brian McMahan lähti tällaiseen suuntaan, eikä hän kuulosta yhtään pirteämmältä ilmestykseltä. Päinvastoin: hallittu hiljaisuus leimaa levyn synkimpiä tarinoita.

The For Carnation on huomattavasti uhkaavampi ja pelottavampi kuin Slintin henkisten tappioiden sävyttämää tie. Emp. Man’s Blues ja Moonbeams ovat särkijää vailla, mutta tuntuvat enemmän doom-metallilta kuin slowcorelta. Being Held ei kuulosta ainakaan hellältä syliltä; se kulkee viisi synkkää minuuttia yksinäisen dronen ja harvanuottisen basson säestämänä.

Ainoastaan A Tribute To muistuttaa Spiderlandin soikeista ja piikikkäistä grooveista, mutta sekin lienee kuunpimennyksen aikaan nauhoitettu. Tales Live from the Crypt joutuu oudon jazztunnelmansa vangiksi samalla, kun riipivät äänet pulppuavat kerta kerran jälkeen ilkeillä hetkillä.

The For Carnation pystyy todistamaan, että riisumalla Slintin tyylistä keskeisiä elementtejä syntyy entistä epäluuloisempia maailmoja. Vaikka se kuulostaa joillekin pyhäinhäväistykseltä, tiettyinä päivinä tämä on täysin Spiderlandin veroinen levy, hiljaisempi varjokuva samojen tunteiden asuttamasta maailmasta. Kutsutaan tätä vaikkapa shhhhcoren kulmakiveksi.

Ennakoi: The For Carnation on selkeämpi vaikute 2000-luvun alussa vielä joten kuten hengissä olleelle amerikkalaiselle postrockille, sillä se typistää Slintin maailman puhtaimmilleen ja vie jopa Spiderlandin dynamiikan tarpeettomana pois.

Video ei ole enää saatavilla

Beulah on äitisi uusi suosikki indie rockin saralta.

Vielä kolmet kruunajaiset jäljellä, ja ensimmäiseksi niistä vuosituhannen viimeiset. Menetyksiä on taas kilokaupalla. Nyt muun muass Le Tigre, Juno, Jackie-O-Motherfucker, Mirah ja Wooden Stars joutuivat nuolemaan näppejään. Onneksi Spotify pystyy pelastamaan teille kaikki viisi.

Tällä kertaa emme pääse aakkosten kahta ensimmäistä kirjainta pidemmälle. J. Robbins on ainoa artisti, joka saa artikkelisarjaan kaksi levytystään. Aplodeja siis! Itse asiassa, tämän vuoden valinnat ovat mitä monimuotoisimpia, kattaen hiljaisuuden ja melun ääripäät. Tässä yksi sarjan vahvimmista kolmikoista.

1999: Ääniaaltoja ja uusia alkuja

Burning Airlines – Mission: Control!

Jawbox ei selvinnyt vuotta 1996 pidemmälle, mutta J. Robbins ei tästä lannistunut, vaan kasasi Burning Airlinesin heti sen jälkeen ja jatkoi hienojen levyjen putkeaan.

Mission: Control! -levyn erottaa hänen edeltävästä tuotannostaan se, kuinka eri soittimet toteuttavat alati vaihtuvia rooleja. Levyn kaksi kovinta biisiä, Pacific 231 ja Scissoring sisältävät jo kitaraosissaan koukun ja rytmin, jättäen bassolle ja rummuille huomattavasti tilaa liikkua. Carnival on raskaampaa kuin mikään Jawboxin materiaalista sitten Motoristin. Robbins itse on äänessä yhtä päättäväisenä kuin ennenkin, mutta Mission: Control! on jotain muuta kuin Jawboxin kirskuva feedback-hyökkäys.

Levym nerokkuus perustuukin siihen, että se on puhdas poplevy. Washington DC:n skenen veteraanien soittama ehkä, mutta tämän popimmaksi tuskin kukaan sikäläinen voisi edes käydä saamatta pahamaineisen puristisen yleisön vihoja niskaansa.

Burning Airlines otti nimensä Brian Enon kierosta Burning Airlines Give You So Much Moresta, joten äkkiväärästä popista on kyse. Rytmit pysyvät metronomintarkkoina, eivätkä koukut muistuta harmoniasta millään hetkellä. Tämä menee kaikilla post-hardcorefaneilla alas yhtä helposti kuin kylmä olut kesäpäivänä.

Ennakoi: 2000-luvun artisteja Hot Snakesista Thermalsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Auburn Lull – Alone I Admire

Hupaisasti nimetyn ja valitettavan vähän tunnetun suburbgaze-tyylisuunnan hienoimpia hetkiä. Alone I Admire ei sovellu mitenkään sosiaaliseksi taustamusiikiksi. Kuvitelkaa The Chills eksymään michiganilaiselle pellolle paksuun sumuun.

Myös Labradfordin ja Slowdiven fanit löytävät täältä samansuuntaisen vision, jonka tahdissa rentoutua – tämä onkin ehkä ainoa koko sarjan levyistä, jota on vaikea hahmottaa mihinkään maantieteelliseen sijaintiin sopivaksi, sillä sen äänimaailma ei sovellu täysin kummallekaan puolelle Atlanttia. Se on suuri vahvuus, enkä keksi montaa levyä, jotka osuisivat näin keskelle ambientia, shoegazea, slowcorea ja indierockia. Usein Alone I Admire ei nouse kuiskausta kovaäänisemmaksi, mutta sen enempää ei tarvitakaan.

Ennakoi: Myöhempi Eluvium on selkeä esimerkki, samoin todella monet 2010-luvun ambient pop -äänimaailmaan eksyneistä artisteistä. Myös saman tyylilajin edustajat, kuten Yume Bitsu ja Landing, kuuluvat tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Beulah – When Your Heartstrings Break (Sugar Free)

Jos Beulahin ensilevy Handsome Western States vuodelta 1997 oli ihastuttavan rakkaudenkipeä juoksentelu pitkin levykaupan hyllyjä, tämä levy karistaa hieman pisimmälle ulottuneita kokeiluja ja keskittyy puhtaasti duurisointujen käsittelemiseen erilaisissa muodoissa.

Balladit ovat puhtaasti erinomaisia: Calm Go the Wild Seas kulkee höyhenenkevyen huilusovituksensa saatossa ja Silverado Days hukkuu uneliaaseen kertosäkeeseensä. Tämän pehmeämpi toteutus olisi jo vaikeaa, ja Beulah ansaitseekin suurkehut siitä, kuinka tasapainoisena When Your Heartstrings pysyy alusta loppuun.

Score from Augusta ja The Aristocratic Swells ovat taattua indierockia, mutta kitarat tipahtelevat syrjään eri soittimien tieltä. When Your Heartstrings Breakilla on peräti 18 vierailevaa muusikkoa, lähinnä puhaltimia ja jousia tarjoamassa. Soundimaailma tasapainottuu, ja särkijä pääsee juhlimaan paljon harvemmin – levyn kohokohta Emma Blowgun’s Last Standilla taustalla kuuluva surina ei pääse lähellekään meteliä.

Kun Beulahin biisinkirjoituskynäkin on poikeuksellisen terävänä, tämä on kenties se levy, josta äitisikin pitäisi. Onko jouluostokset tehty?

Ennakoi: Myöhemmän indierockin kiinnostusta erilaisiin sovituksiin. Arts & Craftsin toimistosta löytynee levystä lähes puhkisoitettu kappale.

Video ei ole enää saatavilla

2000-luvun paras brittiläinen popyhtye?

2000-luku on musiikillisesti outo jakso Iso-Britanniassa. Se on ehkä ensimmäinen vuosikymmen, jona maan parhaiten myyvä musiikki on laadullisesti parempaa kuin pinnan alle jäävä. Tämä johtuu brittipopin jälkeisestä sisäsiittoisuudesta ja kummallisesta patrioottisesta suojamuurista, joka tuntuu karsivan kaikki saarivaltakunnan ulkopuolelta tulevat vaikutteet pois. Tällä hetkellä henkihievereissään oleva brittiläinen indieskene on ymmärrettävästikin tyhjää täynnä, ja kiintoisimmat artistit operoivat aivan toisissa tyylilajeissa.

Jos vuosikymmen rakentui osittain valitettavan landfill indien, kuten Fratellisin, Wombatsin, Kooksin ja muiden turmion iljetysten, julkaisuista, monet muut tyylilajit onneksi kukoistivat – eivät pelkästään konemusiikin puolella, vaan välillä jopa suunnitelluissa tuotteissa. Girls Aloud on täysin markkinakoneiston rakentama idea, mutta jo sen ensisingle onnistui vääntämään alkuperäiset suunnitelmat kieroon upeimmalla mahdollisella tavalla. Sen siitä saa, kun antaa vapauksia sätkynukeiksi suunnitelluille.

Popstars: The Rivals -ohjelman finaaliin asti edenneen projektin suunnitelmissa oli muutama single ja kiertue, joiden jälkeen Girls Aloud olisi parin vuoden päästä lähipubin tietovisan jokerikysymyksen vastauksena.

Toisin kuitenkin kävi: pahaa-aavistamaton kansa joutui Sound of the Undergroundin armoille. Jouluviikon 2002 ykköspaikalle hypännyt single on mielisairas surf n’ bass -revittely, joka kuulostaa vieläkin paperilla liian sairaalta yhtään minnekään.

Tästä alkava jakso tuntuu yhdeltä musiikin historian käsittämättömistä rags to riches -tarinoista. Ei niinkään menestyksen takia, koska viisi nuorta laulajaa tekemässä listapoppia on harvoin johtanut mihinkään muuhunkaan, vaan laadun vuoksi.

Selitys tähän löytyy studion lasiseinän takaa. Tuotantotiimi nimeltä Xenomania otti viisikon heti siipiensä suojaan, ja Girls Aloudista tuli heidän lippulaivabändinsä. Yhdessä he ovat nyt vuosikymmenen ajan tehneet musiikkia, joka on yleensä ennalta-arvaamatonta. Popsinglejä, totta, mutta yhtä aikaa mielenterveyden rajoja koettelevaa pyrotekniikkaa niin äänimaailman kuin rakenteenkin kannalta. Kaiken lisäksi nämä vaikutteet hiipivät kaikuen takaisin nuutuneeseen indie-musiikkiin – The xx on tästä selvin esimerkki, ja niin Franz Ferdinand kuin Pet Shop Boys ovat ylistäneet ryhmän kokeellista lähestymistapaa.

Ei huonosti musiikkiohjelmaa varten kasatulta ryhmältä. Ainoastaan Kylie Minogue ja toinen Xenomanian suojattiryhmä Sugababes pystyvät tarjoamaan haastetta Tenin aarreaitalle.

Kuvitelkaa Spice Girlsin uskaliain single, vuoden 1997 Say You’ll Be There mittapuuna uusille luomuksille ja arvaatte mitä seuraa. Cheryl, Sarah, Nadine, Kimberley ja Nicola eivät ole ehkä maailman tunnistettavimpia laulajia, mutta juuri se tarjoaa joustavuuden, jonka varassa Xenomania pystyy tarjoamaan villeimmät ideansa julkisuuteen.

Hittikone meinaa hieman yskiä uuden kokoelman alussa, eikä koskaan saavuta vuoden 2006 The Sound of Girls Aloudin tylyä tarkkuutta. Sexy! No No No… ja Can’t Speak French ovat Xenomaniallekin rutiinisuorituksia, vaikka ne erottu(i)vatkin edukseen minkä tahansa radion soittolistalta. Ja parhaimmillaan biisit ovat loistoa täynnä – tästä esimerkkeinä oudon ambientmainen The Loving Kind ja haikea Call the Shots, jotka pakenevat määrittelyä ihailtavan hyvin.

Myyntivalttina toimiva Something New on sen sijaan selkeästi heikoin single Girls Aloudin uralla. On the Metro ja Every Now and Then pelastavat tilanteen: ensimmäinen on täynnä yllättäviä rytmejä, ja jälkimmäistä piinaavat oudot kosketinarpeggiot.

Ja vaikka uran toinen puolisko onkin tuonut paljon hyvää, ensimmäiset neljä vuotta olivat Girls Aloudin parasta aikaa. Hieman alle puolet Tenistä kattaa tuon ajan, ja se on suoraan sanottuna liian vähän. Etuna on se, että osumatarkkuus on järjettömällä tasolla: Something Kinda Ooooh vie Bananaraman pussauskoppiin Transvision Vampin kanssa ja No Good Advicen vyöryviin kertosäkeisiin purkautuva jännite myy hupaisan teinityttökärttyilysanoituksen. Villiä ja toimivaa missä tahansa.

Sitten on vielä neljä kappaletta, jotka asettavat riman minkä tahansa lauluyhtyeen kannalta julmiin korkeuksiin. The Show osuu alitajunnan kohtaan, jossa ajatus Stock-Aitken-Watermanista kaveeraamassa SST Recordsin Gren Ginnin kanssa kuulostaa hyvälle. Biology kierrättää kymmenisen ideaa eri ajanjaksoilta lasershowmaiseksi rytinäksi. Vihoviimeisen niitin lyö kuuntelijaa kaulapannasta kiskova Love Machine, joka on alusta loppuun puhdasta hurmosta.

Ainoa laaksovaihe Tenillä on cover-hittien I’ll Stand by Youn ja Jumpin kohdalla. Eivät nekään huonoja ole, mutta mitään uutta ne eivät tarjota.

Something Kinda Oooohista Love Machineen kulkeva neljän timantin nauha tekee aika karmeaa jälkeä levyn kokonaisuuden kannalta – se saa alkupuolen tuntumaan kenraaliharjoitukselta, ja kun uran heikoimmat hitit seuraavat perässä, kyydissä on huomattavia töyssyjä.

Kappalevalikoimassa on myös suuri miinus. Metallinen dissonanssidisko Wake Me Up ja tuotannon kaksi parasta balladia, Girl Overboard ja Whole Lotta History, löytyvät vain deluxe-painokselta, vaikka niiden läsnäolo vahvistaisi Tenin selkärankaa huomattavasti.

Tästä voimmekin palata alkuperäiseen ihmettelyymme. Kiistelemme nyt siis siitä, mitä loistovetoja puuttuu Popstars-ryhmän kokoelmalta. Se kertoo ihan tarpeeksi.

87 Kymmenen vuotta sitten ajatus siitä, että Girls Aloud kestäisi tähän päivään saakka, olisi herättänyt kikattelua. Sen sijaan kaikki meni ihanasti väärin, ja Ten on vakuuttava argumentti sen puolesta, että tässä on Britannian paras popyhtye tällä vuosituhannella – oli tyylilaji mikä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla