Yo La Tengo – Fade

Matador

Nämä hahmot pitävät huolen, että Fade ei feidaa!

Nämä hahmot pitävät huolen, että Fade ei feidaa!

Löytyykö Yo La Tengon uutukaislevyltä vastineita bändin vanhemmille kappaleille?

yolatengo-fadeEnsimmäinen asia, mitä monet kysyisivät oli varmasti tämän levyn noisejamin nimi. Tällä kertaa Blue Line Swingerin perillistä ei löydy – Ira Kaplan lienee hukannut sytkärinsä, joten ilotulitus jää väliin. Levyn nimi on myös enne: nämä 45 minuuttia ovat jopa Yo La Tengolle poikkeuksellisen yhtenäistä mattoa. Entä missä Upside-Downin, From a Motel 6:n, Sugarcuben ja Cherry Chapstickin jatko-osa? Sitäkään ette löydä. Kaplan, hardly working?

Muistetaan nyt toki että tämä Hobokenin kolmikko on jo hyvän aikaa johdattanut kuulijaansa kärsivällisyyteen. Jos koko uran tutkiminen tuntuu nyt vielä liian suurelta urakalta – ei hätää, tässä kolmen askeleen taivas taivaaseen: Painful, I Can Hear the Heart Beating as One ja And Then Nothing Turned Itself Inside-Out. Jos ette vielä ole niitä kuulleet, niin uskokaa pois ja aloittakaa mistä tahansa kohtaa: en usko että petytte.

Ne kolme hohtavat muita kirkkaimmin, mutta ei siinä ole kuin pieni nosto tuotannosta: kohta kolmekymmenvuotiskakkuaan hamuava bändi on kuitenkin hieman erilaisten epäilysten edessä. Onko Fade jälleen yksi ”täydellinen Yo La Tengo -levy”, joita on kuitenkin julkaistu jo monia – niitä, jotka kuulostavat vain tältä bändiltä ja vakuuttavat, mutta tuntuvat tavallaan vain levyhyllyn täytteeltä? Mistä tässä nyt voi vielä innostua?

Tasaisuudellakin kun on hintansa. I Am Not Afraid of You And I Will Beat Your Ass ja Popular Songs ovat soidessaan aina erinomaisia albumeita, mutta yleensä levyä hapuileva käsi tarraa kuitenkin aiempaan materiaaliin. Puutumisen riski on olemassa – mutta Fade tarjoaa viimeinkin erilaisen heijastuman. Laadultaan se on totutun pettämätön, vaikka lähes kaikki kappaleet houkuttelevat vertaamaan itseään menneisyyden maamerkkeihin. Avainsana onkin kokonaisuus. Vaikka monet palaset sopisivat muille levyille saumattomasti, ne myös muodostavat bändin yhtenäisimmän levyn.

Kun ensisingle Ohm tuli julki, mieleeni palasi Spacemen 3:n Sonic Boomin kommentti: ”Three chords good, two chords better, one chord best.” Ira Kaplan pitää biisin tasaisella maalla yhden soinnun voimin, jättäen Georgia Hubleylle ja James McNew’lle tilaa kehittää klassinen transsi kuuden minuutin ajaksi. Puoliksi Blue Line Swingeriä ja You Can Have It Allia mukaileva aloitus muistuttaa pian että halutessaan Yo La Tengo saa yhä aikaan pieniä ihmeitä. Fade seuraa todella yksinkertaisia melodiakulkuja, vaikka näkeekin adjektiivit eri järjestyksessä kuin yllä oleva vertaus.

Ohm onkin se pakollinen Yo La Tengon kaanoniin suoraan uppoava klassikko. Mutta Fade on pitkälti erilaisten sovitusten kenttää. Ohm lopulta muistuttaa yhtyeen sisäisestä demokratiasta, mikä on noussut kadehdittavan rikkomattomaksi. Lyömättömän soiton lisäksi Fadea koristavat jouset, ja ne auttavat tuomaan Popular Songs -levyllä vielä hahmoaan hakeneet elementit loogiseen pisteesensä. Se herättää nopeasti kysymyksen miksi ei aiemmin: ne ovat juuri oikeassa paikassa, ja auttavat hahmottamaan kuinka tarkkaa työtä nämäkin biisit ovat. Here to Fallin kaltaisia äkkivääriä yllätyksiä ei tällä kertaa tarvita.

Yksiulotteisuudesta ei toki kärsitä, ja vaikka levyä jo hyvän aikaa kuunneltuani en missään nimessä rikkoisi sen eheyttä, niin I’ll Be Around voisi olla Big Day Comingin uneliaamman version pikkuveli ja helposti sujautettavissa Summer Sunille. Georgia Hubleyn perinteinen kevyt psykedeliaballadi on tällä kertaa Cornelia and Jane. Se ei pärjää vaikkapa Nowhere Nearille (sanokaapa nyt jokin kappale joka pärjäisi), mutta soi juuri oikeassa kohdassa levyä, rakentaen siltaa Faden keskivaiheen leppoisan folkahtavien biisien ja Before We Runin torvien ja jousien saatteleman kumarruksen välille. Ja koska nämä kymmenen kappaletta eivät tunnu selkeästi rajatuilta, vaan enemmänkin toisiinsa sulavilta, yllä tehdyille vertailuille ei kannata asettaa suurta painoarvoa.

Tämä kaikki kuulostaa ensimmäisillä soitoilla todella yllätyksettömältä, mutta lopputulos on silti hieman erilainen kuin mikään Yo La Tengon levyistä. Eikä sovi unohtaa, että tuskin kukaan tekee tällaisia auringonpolttamia, kiireettömiä biisejä yhtä hyvin, joten Fadella on paikkansa myös muualla kuin Yo La Tengon obsessiivisimpien fanien soittolistoilla. Se vaatii nojaamaan eteenpäin ja katsomaan itseään kokonaisuutena – jos kokonaisuus ei miellytä, silloin levy jää unholaan. Tälle on hyvä antaa aikaa hieman enemmän. Vailla särkijänkidutusta ja nopeasti iskevää popvetoa avautuu odotetusti hitaammin, mutta sen lämpö on yhtä vahvaa kuin ennenkin.

Yhtye, joka on lähes aina liikkunut vain pienin mutta määrätietoisin askelin on kuitenkin ainoita jolla on kykyä pitää tämän äänipaletin tulokset yhtä palkitsevina. Sen uudelleenkuunteluarvo kasvaa vielä tässäkin vaiheessa, mutta en osaa  vielä arvella kuinka usein sitä kuuntelen vaikkapa viiden vuoden päästä. Olen kuitenkin toiveikas, koska sen elementit eivät ole helposti vanhenevia.

82 Yli kuukauden jälkeen ensikuuntelusta Fade on jo lupaavasti pidemmällä pysyvyyden tiellä kuin kaksi edeltäjäänsä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!