Scott Walker ei päästä helpolla – itseäänkään.
Tervetuloa takaisin synkän intuition maailmaan.
Vain kuusi vuotta? Scott Walker tuntuu hätäilevän, eikö yksitoista ole ollut varsin hyvä pesäero edellisiin töihin? Ja minne ihmeeseen The Driftin jälkeen voi edes kulkea?
Kysymys aiheuttaa kummallisen tyhjiön. Walkerin uran toiselle puoliskolle löytää vain harvoja vertailukohtia, esimerkiksi Nicon The Marble Indexin ja Tim Buckleyn Starsailorin. Levyjä, jotka hylkäävät kaiken logiikan seuratakseen arvaamatonta intuitiota. Jos Bish Boschille yrittää etsiä muita standardeja, ne tulevat akselilta Nite Fights–The Drift. Teoreettinen vastine voisi olla löydettävissä psykologi RD Laingin anti-psykiatria-liikkeestä: mikään ei ole väärin, kaikki on hyväksyttävää.
Viisaasti Walker suuntaakin viime levyn jääräpäisen kauhukabinetin molemmille puolille, vähentäen armottomiin järkytyksiin perustuvaa etenemistä ja katsastaen myös vähemmän synkkiä äänivaihtoehtoja. Lopputulos on rakenteellisesti huomattavan erilainen: kappaleet sulavat eritoten levyn ensimmäisellä puoliskolla toisiinsa, sisältäen osia ja teemoja, jotka sopisivat niin ympäroiviin kappaleisiin kuin välillä jopa Tiltille tai Climate of Hunterille. Samasta kankaasta tämäkin on tehty.
Mistä sitten on kyse juttujen kannalta? Valmistautukaa viettämään useampi tunti wikipedian parissa, tutkien kääpiötähtiä, hovinarreja, natsien pakenemisia ja diktaattoreja. Tässä on ehkä ensimmäinen tätä sukupolvea kuvaava tietosanakirja-addiktin märkä uni. Mutta kuinka pitkälle se kantaa?
Ei pitkälle: se on vailla musiikillista puoliskoaan. Tällä kertaa intuitio olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä. Edellisiä levyjä yhdisti monta temaattista valintaa: Climate of Hunterin unilääkeambient, Tiltin moderni taidelaulu ja The Driftin palapelimäisyys. Bish Bosch ei ole niin yhtenäinen – palaset ovat paljon pienempiä. Se tekee kokonaisuudesta paikoitellen liiankin hajotetun, kääntyen varjon lailla isäntäänsä vastaan. Corps De Blah sisältää piereskelyä, mutta se tuntuu täysin tarpeettomalta ja enemmänkin tylsältä. En ikinä olisi odottanut sanovani moista Scott Walkerin myöhäistuotannosta.
Paljon odotettu kitaratyöskentely tuo paljon väriä levylle. Välillä se tarjoaa epämukavaa tekstuuria, toisinaan taas stoner-riffittelyä. Tämä uusi elementti myös rikkoo kokonaisuuksia – se tuntuu ajoittain liiankin päälleliimatulta.
Tämä ei tarkoita, että Bish Bosch olisi mitenkään äänellisesti tai tarinallisesti köyhä. STSS1416 + 13B (Zercon, a Flagpole Sitter) on enemmänkin kokonainen sirkus kuin yhtenäinen kaksikymmentäminuuttinen, mutta onnistuu tuomaan kaikki puolet Walkerin tuotannosta viimeisen 35 vuoden ajalta yhden nimen alle. Kulkiessaan kymmenien osien lävitse se ehtii käsitellä useampien imperiumeiden tuhot ja surrealistiset sanankäänteet. Kompleksia muistuttava vertaus kituvasta hovinarrista ja lipputangon nokassa istuvista viihdyttäjistä kääntyy lopulta Walkeria itseään vastaan: tässä on artisti, jonka työt ovat valtava kontrasti vertaisiinsa. Teorisoijat voivat katsella 1960-luvun teini-idolia, joka on kulkenut skaalan toiseen päähän vain haukkuakseen omaa historiaansa mustan huumorin saattelemana – Zercon on, hassua kyllä, täynnä kummallisia kielikuvia, jotka ovat lähes siteeraausvalmiita. Se on myös levyn ehdoton keskipiste.
Ensimmäinen kuultu maistiainen Epizootics! on paljon lähempänätanssimusiikkia kuin voisi odottaa. Sen Tubax-koukku (!) ja maaniset rytmit on asetettu Walkerin novellimaiseen tarinaan kolonialistin vihasta Havaijia kohtaan, mutta se myös vahvistaa Bish Boschin suurimman kompastuskiven: tämä on yksinkertaisesti musiikkia, jota on helppo ihailla, mutta hankala rakastaa. Yllätysmomentin kadottua Tiltin ja The Driftin välissä se jättää kuuntelijan hieman kylmäksi.
Nicolae Ceausescun linssiinsä kohdistava The Day the ‘Conducator’ Died (An Xmas Song) on levyn suuri onnistuminen: persoonallisuudenpiirteitä kartoittavaa lomaketta tuskaisena toistava Walker maalaa ehkä kuvaa Romanian diktaattorista – tai sitten ei. Varmaa on se, että levyn ainoa oikea kertosäe on joulupäivänä 1989 tapahtuneen teloituksen kuvaus. Kukaan ei odottanut lupaa ampua. Alati painostavammaksi käyvät kulkuset päättävät Bish Boschin 73-minuuttisen tykityksen joululaulun soidessa.
75 Kukaan muu ei ole koskaan tehnyt tällaista musiikkia, mutta Scott Walkerille Bish Bosch on jo neljäs tämän nyt jo haalistuvan tunnelman levy. Tarttumapintaa on hankala löytää artistin kurottaessa liian kauas. Levyn musta huumori tuntuu välillä ilottomalta vitsailulta, kokeellisuudelta vailla sille sopivaa kontekstia. Lopputulos on turhauttavan etäinen.
