Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla

Kaiken muun hyvän lisäksi Kanye West on ehdottomasti maailman viihdyttävin tweettaaja!

Mikä tekee Kanye Westistä neron? Hän on eittämättä musiikillisesti lahjakas, mutta niin on moni muukin. Hänen biittejään ovat hinkuneet nyt jo yli kymmenen vuoden ajan hiphopin isoiset Jay-Z:stä alkaen. Mutta samaa voisi sanoa tietyistä muistakin tuottajista. Kanyella on tyylitajua. Mutta niin on nykyään kaikilla oikean stylistin palkanneilla.

Ei, mikä tekee Kanyesta niin mahtavan, mikä tekee Kanyesta neron, on hänen luonnonvoimia muistuttava megalomaniansa.

Kanye sai ison mahdollisuuden, kun Jay-Z:n otti hänet aikoinaan suojiinsa. Normaalille ihmiselle olisi riittänyt tienata isoja taaloja ylistettyjä raitoja rapin kuninkaallisille tuottaen. Kanyelle ei – hän halusi itse supertähdeksi supertähden paikalle.

Kun Westin Touch the Sky -video ei voittanut parhaan videon pystiä MTV:n palkintogaalassa, hän pomppasi ikimuistoisesti lavalle vaatien sitä, mikä nerolle kuuluu: ”Minun videossani oli Pamela Anderson!”

Muut räppärit saattoivat motkottaa George W. Bushin hallinnosta riimeissään, Kanye haukkui hänet rasistiksi suorassa hurrikaani Katrinan hyväntekeväisyyslähetyksessä.

Muut valittavat eroistaan haastatteluissa. Kanye tekee raastavan vieraantuneen ja ainutlaatuisen teemalevyn, jolla hän huutaa tuskaansa Auto-tuunattujen robottivokaalien välityksellä. Räppäreillä on diilejä Niken kanssa; Kanyella on oma kenkämallisto Louis Vuittonilla.

Toiset popartistit tyytyvät toistamaan samaa kaavaa levystä toiseen. Kanyen jokainen albumi on ollut edeltäjäänsä rikkaampi, musikaalisempi, kunnianhimoisempi, isompi. Muut tekevät musiikkivideoita. Kanye tekee visuaalisesti pyörryttäviä konseptuaalisia lyhytelokuvia, jotka kestävät 35 minuuttia.

Millään edellä mainituista asioista ei tietenkään olisi mitään merkitystä, jos Kanye olisi lahjaton. Mutta lahjattomuus on yksi harvoista asioista, joista häntä ei voi syyttää.

Lady Gaga ei ole likipitäenkään kiinnostavin popartistimme, Kanye West on.

Video ei ole enää saatavilla

Muista myös: Lentävä Kanye Westin pää -bookmarklet!

James Murphy katsoo Nuorgamia vinoon jäätyään pronssisijalle mahlanjuoksuttajien listalla.

Tajusin rakastavani LCD Soundsystemiä, kun näin yhtyeen Barcelonassa, kai joskus vuonna 2007, festivaaliteltassa, joka sopivasti silmiä siristämällä muistutti intiimejä klubiolosuhteita. Teltassa oli ahdasta ja kuumaa. Niinkin kuumaa, että bändin rumpali kiipesi lavalle Aatamin asussa – tukeva, karvainen, vanheneva mies.

Orkesterin mastermind James Murphyllä oli sentään vaatteet päällään, mutta ei hänkään varsinaisesti komea mies ole, ainakaan millään rokkikukkomittarilla. Ja siinä sitä oltiin: lavalla vetää, ja hienosti vetääkin, bändi, joka teki sillä hetkellä maailman cooleinta tanssimusiikkia; bändi, joka koostui karvaisista, lihavista nelikymppisistä äijistä.

Tähän minä pystyin samaistumaan.

Vaikken ollutkaan aivan yhtä karvainen, tukeva enkä nelikymppinen, oli orastavaa kolmenkympin kriisiä jatkokehitellessä lohdullista oppia, että vielä ehtii onnistua eikä elämä päätykään 28-vuotiaana. No, ei ainakaan kaikkien.

Tästähän on ollut puhetta Nuorgamissa ennenkin. Eläköön kolmekymppiset! Ja
nelikymppisetkin! Jo riittää nuoruutta palvova siloposkikulttuuri! Varhaiskeski-ikäinen on uusi kaksikymppinen! Harmaantuva on uusi musta!

Ja nuoremmat, muistakaa, kyllä teistäkin vielä tulee yhtä vanhoja, viisaita ja cooleja, kun vain jaksatte syödä aamupuuronne kiltisti ja kuunnella LCD Soundsystemiä.

Ja LCD Soundsystemiähän kelpaa kuunnella, sillä James Murphy ja kumppanit tekevät helvetin hyvää musiikkia. Murphyn levylafka DFA julkaisi samoihin aikoihin monta hienoa tanssipunk-pamausta, esimerkiksi The Rapturea ja The Juan Macleania, mutta näidenkin ylitse hehkuu Soundsystemin viettelevä nestekidevalo.

Ottaen huomioon, miten notkeasti bändi loksahti aikansa trendilokeroihin, on piristävää vajaa vuosikymmen myöhemmin huomata, miten ajatonta itse musiikki on. Kenties tässä vaikuttaa Murphyn ikä, kokemus ja ensyklopedinen musiikkitietämys: rakkaus hyvään musiikkiin, genrerajoista piittaamatta.

Murphy lainailee lempibändeiltään, mutta apinoi, leikkaa ja liimaa niin taitavasti, ettei touhu missään vaiheessa tunnu plagioinnilta. Kuten Ville Aalto aikoinaan Nuorgamissa kirjoitti, toimivat Murphyn musiikilliset viittaukset pikemminkin porttihuumeena uusiin hienoihin pop-elämyksiin. Vanha viisas äänivelho johdattaa seuraajansa hellästi audionektarin alkulähteille.

Kokeilkaa vaikka näitä, jos ette usko: Losing My Edge. Yeah. Daft Punk Is Playing at My House. Tribulations. Disco Infiltrator. North American Scum. Someone Great. All My Friends. Drunk Girls. You Wanted a Hit. Siinä biisejä lähes kymmenen vuoden ajalta, eikä yksikään niistä haiskahda pilaantuneelta.

James Murphy kirjoittaa myös hirmuisen hienoja sanoituksia. Mehukkaimpia ovat kappaleet, joiden aihe on päällisin puolin banaali, mutta vähän raaputtamalla paljastuu kertomus siitä, mitä on olla ihminen tässä maailmassa, tänä päivänä ja tästä ikuisuuteen. Ihan niin kuin hyvä taide on kautta aikojen tehnyt.

Ajatelkaapa vaikka absoluuttisen nerokasta sinkkuhittiä Losing My Edge (2002). Ensi kuulemalta voisi huolimattomasti kuvitella, että vanheneva hipsteri siinä valittaa, kun nykynuorilla on apunaan Internet ja loputtoman tuntuisesti aikaa. Mutta kolmekymppiselle musadiggarille kappale on katkeransuloinen täsmäohjus suoraan sydämeen. Ja juniorikin varmasti osaa lukea biisin koskettavana kuvauksena vanhenemisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen esimerkki: uljas All My Friends kakkoslevyltä Sounds of Silver (2007). Laskuhumalainen kappale täynnä kaipuuta kaukana olevia ystäviä kohtaan, jonka tekstille hypnoottisesti etenevä biisi antaa upean rytmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmas esimerkki: yhtyeen uran päättävän This Is Happening -albumin (2011) I Can Change. Murphy osaa myös olla vakava. Kappale on koskettava,
surullinen kuvaus takertumisesta hajoavaan parisuhteeseen. Murphyn lyriikalle ja musiikille ominainen toisto alleviivaa hienosti tekstin sisältöä.

Video ei ole enää saatavilla

Tälläisillä ansioilla – huolella rakennetun perinnetietoisella ja mahdottoman iskevällä musiikilla, terävillä sanoituksilla ja niihin piilotetulla alakuloisella elämänviisaudella sekä koko paketin kuorruttavalla ikääntyvän herrasmiehen ajattomalla coolilla – ansaitsee James Murphy paikan Nuorgamin mahlalistan mitalisijoilla, 2000-luvun tärkeimpänä indie-tanssimusiikin tiennäyttäjänä.

Video ei ole enää saatavilla

Mä oon cool motherfucker.

André Lauren Benjamin tunnetaan tietenkin OutKastin hiphopin rajoja koettelevana toisena osapuolena. Hän on mahlanjuoksuttajien kärkikaartia, vaikka ei ole julkaissut vielä yhtään virallista sooloalbumia. Muut meriitit ovat niin kovia, ettei sitä edes tarvita – jopa toivon, ettei se koskaan ilmesty, jotta voisin varmuudella säilyttää tämänhetkisen illuusioni eräästä pophistorian suurista visionääreistä.

Andrén musiikillinen lahjakkuus ilmenee ennen kaikkea kykynä yhdistää hokemat ja yhteislaulukertosäkeet kierosti vääntelevään rytmiin. Usein mukaan mahtuu jokin täysin odottamaton ja parhaimmillaan koko kappaleen kiteyttävä yksittäinen neronleimaus. Esimerkiksi OutKastin Ms. Jackson -jättihitille ujutettu For ever ever -kohta on eräs pophistorian upeimmista viisisekunttisista.

Hän tuntee mustan musiikin perinteet läpikotaisin ja siitä tietoisena hylkää ne luodakseen jotain täysin uutta. Esimerkkihittejä löytyy vaikka kuinka: Ms. Jackson, B.O.B, Hey Ya, Roses… Lisäksi hän on erinomainen räppäri ja käyttää lauluääntään monipuolisesti ja taidokkaasti.

OutKastin nimissä julkaistulla ällistyttävän monipuolisella The Love Below -albumilla (2003) paiskasivat kättä Prince ja Frank Sinatra, pop ja viettelevä funk, drum & bass ja jazz, mennyt ja tuleva – kaikki sulassa sovussa. Kuin patentoimaton prototyyppi, josta moni on sittemmin yrittänyt tehdä parempaa, mutta onnistunut vain vesittämään koko keksinnön.

http://vimeo.com/4859996

Kuten monet muutkin nerot, André on esiintynyt monella eri nimellä. Dren, André Benjaminin ja André 3000:n seuraksi keksitty sivupersoona Johnny Vulture seikkaili Gwen Stefanin erinomaisella Love. Angel. Music. Babyllä (2004), jonka kappaleissa Bubble Pop Electric ja Long Way to Go nuo kaksi lahjakasta tyyli-ikonia törmäsivät mitä riemastuttavimmin tuloksin.

Ja sitten on Millionaire, Kelisin ja André 3000:n musiikillisesti täysin vastustamaton hyvän mielen rakkauslapsi, joka pakottaa uskomaan ettei raha tuo oikeaa rikkautta.

Oikeastaan André voi sanoa mitä tahansa, uskon kaiken. Hänen käsissään popmusiikki venyy kuin kuminauha, kenties loputtomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Damon. Kova.

2000-luvun musiikkineroja valitessamme olemme olleet ankaria niitä taiteilijoita kohtaan, joiden merkittävät saavutukset ovat ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Sen vuoksi Thom Yorke rojahti jumalaisista Kid A:sta (2000) ja In Rainbowsista (2007) huolimatta sijalle 87.

Damon Albarn nousi listallamme komeasti kärkikymmenikköön, aina sijaille viisi. Edellisen kappaleen valossa asiaa voi tietenkin pitää outona, ovathan Albarnin suurimmat saavutukset Blurissa – Modern Life Is Rubbish, Parklife ja The Great Escape – kaukaa 1990-luvun puolelta.

Albarnin tämän vuosituhannen aktiivista ja paikoin loisteliasta otetta ei silti voi ohittaa, vaikka Blur on viettänyt vuoden 2003 epätasaisen ja kädenlämpöisen Think Tank -albumin jälkeen hiljaiseloa levykauppapäivän 2010 Fool’s Day -singleä ja paluukiertuetta lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Albarnin 2000-luvusta nousee esiin kaksi asiaa. Tärkeimpänä se, että hän on edelleen yksi aikamme parhaista popsäveltäjistä, jonka erikoisalaa ovat erityisesti haikean aseistariisuvat, etäistä onnea ja toiveikkuutta hehkuvat raukean melodiset laulut.

Esimerkiksi Blurin ainoa tämän vuosituhannen albumi Think Tank ansaitsisi olemassaolonsa, jos ei muuten, niin musertavan upean Out of Time -klassikon johdosta. Siihen on mahdoton kyllästyä.

On pakko nostaa esiin myös kappaleen upea video. Meinaan purskahtaa joka kerta itkuun kohdassa, jossa naissotilas seisoo aamu- tai iltaruskossa lentotukialuksen kannella suuren valtameren edessä biisin marokkolaistyylisen väliosan soidessa. ”Two days after I get home he leaves. It’s just too hard. I used to love him. But you can’t love someone you don’t know anymore...”, ajatukset ilmestyvät ruutuun. ”And you’ve been so busy lately that you haven’t found the time, to open up your mind. And watch the world spinning, gently out of time. Tell me I’m not dreaming, but are we out of time. We’re out of time. Out of time”, Albarn jatkaa ja saa todennäköisesti monen kaltaiseni länsimaalaisen tuntemaan piston rinnassa.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen Albarnin 2000-lukuun liittyvä merkittävä piirre on, että hän on jatkuvasti kulkenut eteenpäin kartoittaen mahdollisuuksiaan erilaisissa projekteissa. Tämä uteliaisuus on saattanut olla tappio Blur-faneille, mutta kunnioitettavaa yhtä kaikki.

Albarnin 2000-luku tiivistyy parhaiten miljoonia levyjä myyneeseen virtuaaliyhtye Gorillaziin, jonka laulajana ja biisinkirjoittajana Albarn on toiminut.

Albarnin  ja Tank Girl -sarjakuvan isän Jamie Hewlettin suunnitteleman, viiden piirroshahmogorillan ilmentämän projektin vuoden 2000 ensialbumi oli kovin yhdentekevää jamittelua, mutta tuottajan ja toisen mahlaneromme Danger Mousen kanssa syntynyt kakkoslevy Demon Days teki Gorillazista hetkessä kiinnostavan. Feel Good Inc. oli ilmestymisvuotensa kappale. Dirty Harry ja El Mañana eivät jääneet kauas.

Muutamien kehuttujen spektaakkelikonserttien jälkeen yhtye palasi studioalbumien kantaan Plastic Beach -levyllä 2010. Demon Daysin tavoin levy esitteli melkoisen määrän tähtivierailijoita Snoop Doggista Lou Reediin, Mos Defiin, Bobby Womackiin, De La Souliin, Hypnotic Brass Ensembleen ja Little Dragoniin. Albumin upeita hetkiä edustivat tiukasti jytännyt Stylo, valloittava poplaulu On Melancholy Hill  ja Albarnille tavaramerkkimäisen haikean kauniisti tuikkiva syntikkatunnelmointi Empire Ants.

Kesällä 2010 Hypnotic Brass Ensemblen puhaltajilla, merimieshenkisellä naisjousiyhtyeellä, The Clashin Paul Simononilla ja Mick Jonesilla sekä esimerkiksi Womackilla vahvistettu Gorillaz valloitti Roskilden ja Glastonburyn päälavat.

Ansioista huolimatta Gorillaz on tuntunut Bluriin verrattuna liikaa MTV-projektilta, kertakäyttöhyödykkeeltä ja välityöltä. Albarnin sävellyskynä ja tyylitaju ovat kuitenkin loistaneet gorillojen kohelluksen seasta kultaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten Albarnin 2000-luvun muut projektit, joita riittää.

Viimeksi kuluvalla viikolla uutisoitiin Albarnin, XL Recordings -pomo Richard Russellin sekä muutaman muun muusikon DRC Music -kokoonpanon Kinshasa One Two -albumista, jonka Warp julkaisee lokakuussa.

Siinä missä kirkkaita värejä ja yliaktiivisuutta vilissyt Gorillaz tuoksui kalliille teinilenkkareille, Albarnin toinen superkokoonpano The Good, the Bad and the Queen huokui elämänkokemusta, kauhtunutta charmia, maanläheisyyttä ja seesteisyyttä.  Hienoja biisejä: Northern Whale, Kingdom of Doom, Herculean (voisi olla Gorillazia), A Soldier’s Tale… Ja mainitaan vielä superyhtyeen jäsenetkin: Albarnin lisäksi Simonon, The Verven ja Gorillazin kitaristi Simon Tong sekä rumpali Tony Allen. Levyn tuottajana toimi jälleen Danger Mouse.

Irakin sotaa julkisesti vastustaneen Albarnin 2000-lukua on leimannut kiinnostus afrikkalaiseen musiikkiin, johon myös tuleva DRC Musicin albumi liittyy. Think Tankin Marokko-vaikutteiden lisäksi Albarnin Afrikka-innostus kuului vuoden 2002 Mali Music -levyllä. Vuosituhannnen vaihteessa Albarn äänitti musiikkia Tony Allenin kanssa. Myöhemmin hän tuotti Gorillazista muistuttavaan synteettiseen tyyliin malilaisen Amadou & Mariamin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jori Sjöroos on Magenta Skycoden selvästi lyhytkasvuisin jäsen.

”I am the flavor of the month”

Kun kuulin Fu-Touristin King Kong of the Dance Floorin ensimmäistä kertaa, en arvannut, että tulisin jonakin päivänä pitämään kappaleen tekijää yhtenä Suomen merkittävimmistä pop-säveltäjistä.

Yhtä kaukaiselta ajatus tuntui silloinkin, kun PMMP:n Rusketusraidat liimautui kesän 2003 ääniraidaksi.

Pidin kyllä kummastakin kappaleesta enemmän kuin halusin tunnustaa. Ne olivat jollakin tavalla arrogantteja ja itsetietoisia lauluja, joiden hölmöys tuntui näppärältä harhalta. Kun kuulin, että kappaleet on tehnyt sama mies, laitoin tiedon visusti korvan taakse. Hahmo vaikutti seuraamisen arvoiselta, vaikka en häneltä mitään odottanutkaan.

Tuolloin en tiennyt mitään Jori Sjöroosista, This Empty Flow’sta tai Thergothonista. Vielä vähemmän saatoin aavistaa, mitä piti tuleman.

Video ei ole enää saatavilla

Yksi levy muutti kaiken. Kun PMMP:n Kovemmat kädet ilmestyi vuonna 2005, tuntui kuin ystävä toisensa perään olisi kokenut omituisen herätyksen. Kaikki puhuivat albumista, kaikki vaahtosivat uusista suosikeistaan. Yhtye kasvoi kertaheitolla ilmiöksi.

Perusteellisimmin se tuntui ravistelevan nuoruutensa huomaamattaan ohittaneita miehiä. Sellaisia kuin minä.

Seurattuani kohkausta hetken aikaa sivusta, ostin levyn itselleni. Tein sen hieman salaa, häpeillenkin, odottaen mahdollisuutta päästä tuomitsemaan muiden hurmos. Mutta kun syvennyin levyyn, hämillisesti kuin koulupoika miestenlehteen päiväpeiton alla, kaikkosivat kyynisyys ja ylimielisyys sen siliän tien.

Tässähän oli kaikki. Valo- ja ilmaisuvoimaiset solistit, joiden äänissä soi kujerrus ja viettelys, mutta jotka pistivät kuin hakaneula poskeen. Suoraviivaiset sanoitukset, jotka olivat samanaikaisesti räävittömiä, herkkiä ja omaperäisiä. Ja musiikki, joka oli lähes liian pätevää ollakseen totta.

Video ei ole enää saatavilla

Valtavan energialatauksen alta paljastui todellinen referenssien aarreaitta. Musiikissa yhdistyi jotakuinkin kaikki se, mitä olin edellisten 20 vuoden aikana kuunnellut – enkä kuitenkaan osannut osoittaa lähteitä niin suoraan kuin luulin osaavani. Mistä hitosta tässä oli oikein kyse? En voinut kuin antautua, heittäytyä valaistuneiden joukkoon.

Sittemmin olen oppinut PMMP:stä paljonkin. Vaikka ensimmäisen puraisun arpi on edelleen syvin, olen ihastunut myöhempiinkin levyihin ja rakastunut yksittäisiin lauluihin. Olen oppinut löytämään kappaleiden taustalta Leevi and the Leavingsin, The Curen, Joy Divisionin, Abban ja muut asiaankuuluvat vaikutteet. Olen tullut tietämään, kuka on Paulan lapsen isä, millä alalla Miran puoliso työskentelee sekä millaisissa vaatteissa Paula ja Mira saapuivat Linnan juhliin vuonna 2009.

Mutta miehestä musiikin takana en tiedä vieläkään kuin vaalean kuontalon. Ja sen, että hän pitää kissoista.

Video ei ole enää saatavilla

Sjöroos on jättäytynyt mielellään merkinnäksi PMMP:n julkisuuskuvan taakse. Kun yhtyeen kiintopisteet ovat muualla, Sjöroos voi kaikessa rauhassa keskittyä olennaiseen. Hän saa telkeytyä makuuhuoneeseensa, kytkeä koneet päälle ja muovata levyhyllystään poimimansa vaikutteet ovelan iskeväksi popiksi, joka tuntee kliseet mutta varoo koskemasta niihin.

Samalla hän voi luottaa siihen, että Mira ja Paula täydentävät karismallaan jokaisen kappaleen takuuvarmaksi täsmätuotteeksi.

Mutta astuu Sjöroos näkyvillekin. Magenta Skycoden keulalla hänen on itse kannettava tekemistensä taakka.

Se ei ole välttämättä hänelle helppoa. Ainakin kehutulla IIIII-pitkäsoitolla (2006) Sjöroos tuntuu kohtaavan maailman aurinkolasit silmillään. Levy on tumma ja etäinen, esittäjästään se kertoo yllättävän vähän. Rikkumattomaksi siloteltu jälki muodostaa kuoren, jolle tunteita mallinnetaan, kunnes niiden alkuperää on mahdoton tunnistaa.

Video ei ole enää saatavilla

Tahtoisinkin uskoa, että vasta Magenta Skycoden Relief (2010) on se äärimmäinen mestariteos, joka johdattaa Sjöroosin ilmaisun ytimeen. Albumi on harras ja tyylitajuinen yritys tavoittaa asioiden pohjimmainen kauneus. Levy tihkuu aamun sarastusta ja pilvien kultareunaa. Se on kuin maisemakuva, jossa kaikki sävyt on photoshopattu äärimmilleen mahdollisimman syvän ja täysipainoisen esteettisen kokemuksen takaamiseksi.

Todellisuutta kuva ei vastaa. Se esittää ideaalitilaa. Tämä lienee Sjöroosin musiikin kiteytymä, äärimmäinen kannanotto sen puolesta, että musiikin rinnalla tekijä on toisarvoinen.

Sjöroos on eittämättä lahjakas ja näkemyksellinen mies, jonka sydän värisee mitä hienoimpien melodiakulkujen tahdissa. En silti ole vieläkään täysin varma, missä päin hänen musiikkiaan kulkee taitavan käsityöläisyyden ja aidon heittäytymisen välinen raja. Sen hän piilottaa.

Hyväksyn kuitenkin ratkaisun. Ihmiselle, jolla on rajattomasti taitoa ja näkemystä, musiikki on rakkaimmillaankin haaste ja leikkikalu, väline entistä paremman musiikin tekemiseen. Tällöin kysymys muodon ja sisällön suhteesta on toisarvoinen. Sjöroos hallitsee muodon niin suvereenisti, että siitä tulee sisältöä jo sellaisenaan.

Tätä tosiasiaa ei kukaan osaa muotoilla yhtä vastaansanomattomasti kuin Sjöroos itse.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Hän on tuottanut muun muassa tämän näköisen naisen levyn:

Ja useammankin, jolla laulaa hän:

Hänen oma yhtyeensä on ikimuistoisesti kertonut muun muassa siitä, miltä tuntuu olla tämä:

Eräs brittiläinen bändi puolestaan syytti hänen miksausjälkeään tämän kuuloiseksi:

Siitä huolimatta, että Daven musiikki on kotoisin jostain täältä…:

…hänen tuottamansa laulut vievät mielen yhtä helposti tänne…:

…kuin tännekin:

(Aika helposti myös tänne:)

Dave olisi toki vähemmän nero ilman näitä jätkiä:

Mutta kuten tästä voi päätellä, hän kuuluu sadan remmiin ihan yksikseenkin (mitä nyt joku Aku tässä vähän suutaan availee):

Video ei ole enää saatavilla

Maximum Balloon feat. Aku – Tiger

Olen niin nero, että minulle kasvavat siivet. Kuva: Oskari Onninen

Video ei ole enää saatavilla

We didn’t sleep too late
There was a fire in the yard
All of the trees were in light
They had no faces to show
I saw a sign in the sky
Seven swans, seven swans, seven swans

Kyykistelin tämän vuoden toukokuussa kameroineni barcelonalaisen Primavera Sound -festarin Rockdelux-auditorion lattialla muutaman metrin päässä Sufjan Stevensistä (s. 1975), kun ylle upotettu versio Seven Swansista alkoi soida keikan ensimmäisenä biisinä.

Pienempikin orkestraatio riittäisi itkettämään. Paljonkin pienempi.

Kun Stevens avasi enkelinsiipensä, olisin vain halunnut pudottaa kamerani maahan ja sulaa permannon reunaan kokemieni väristysten takia. Nopea silmäys ympärille osoitti, etten ollut tosiaankaan ainoa, joille työtehtäviin keskittyminen haltioitumisen vuoksi oli hankalaa.

Sen lisäksi, että Primaveran keikka oli kiistatta paras koskaan näkemäni konsertti, se auttoi hahmottamaan Stevensin mahlaa litratolkulla valuttavaa visionääriyttä, joka on paikannettavissa myös hänen diskografiansa kautta.

Vuosina 2000 ja 2001 julkaistut banjohäröilylevyt A Sun Came ja avantgardeen taipuvainen Enjoy Your Rabbit olivat enemmänkin hiljaisuudessa ilmestyneitä kuriositeettiteoksia, jotka asettuivat omaan perspektiiviinsä vasta viimeisen parin vuoden aikana.

Sillä Stevensin 2000-luvun puolivälin kolmen päälevyn jälkeen tuskin kukaan osasi mieltää häntä siksi musikaaliseksi eksentrikoksi, joka hänestä myöhemmin paljastui.

Video ei ole enää saatavilla

Asemansa sementoimisen 2000-luvun lauluntekijäsuuruutena Stevens aloitti vasta kolmannella levyllään. Vuonna 2003 hän julkaisi paikka- ja tapahtumaviittauksia uskonnolliseen fantasiaan yhdistelleen Michigan-albumin, jonka oli määrä olla hänen 50 osavaltiota käsittävän albumisarjansa ensimmäinen osa.

Samainen albumi käynnisti myös kolmen vuoden käsittämättömän tuotteliaan vaiheen Sufjanin uralla. Vuosina 2003–2006 julkaistut neljä levyä jättivät olon, ettei 50 osavaltion sarja olisi ollut se markkinointitemppu ja vitsi, minkä Sufjan vuonna 2009 sen paljasti olleen.

Michiganin kamarifolkia pienimuotoisempi, mutta raamatullisiin suurteemoihin ja Kristuksen toiseen tulemiseen uponnut Seven Swans ilmestyi vuonna 2004 ja esitteli Sufjanin perinteisimmillään lauluntekijänä. Miestä ja banjoa tai kitaraa säesti vain pieni orkestraatio siellä täällä.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2005 vauhti kiihtyi entisestään ja kristallisoi Sufjanin nerouden hänen ensimmäiseksi viralliseksi mestariteoksekseen. Alun perin 50 biisin tuplalevyksi suunniteltu Illinoise pursusi samoja referenssejä kuin Michigankin, mutta oli muuten jokaisessa suhteessa edeltäjäänsä suureellisempi teos.

Sen lisäksi, että se on 75-minuuttinen teos ilman turhia sekunteja, sen tekijätiedot kertovat jotain todella perusteellista Stevensin lahjakkuudesta.

Hän nauhoitti ja tuotti albumin itse, mikä ei ole vielä sinänsä suuri saavutus, mutta kun on kreditoitu kitaran, pianon, basson, rumpujen, oboen, alttosaksofonin, huilun, banjon, kellopelin, haitarin, vibrafonin, sähköurkujen, kulkusten, tamburiinin, triangelin, nokkahuilun ja marakassin soittajaksi ja tietty laulajaksi, niin väkisinkin on puhuttava aikamoisesta saavutuksesta jopa multi-instrumentalistisella mittapuulla.

Jouset soittivat sentään muut ihmiset. Sentään.

Ja siinä missä hyvin harvat artistit saavat 75-minuuttisen levyn pysymään alusta loppuun asti kiinnostavana ja täytteettömänä, Sufjan nokitti vielä julkaisemalla vuonna 2006 erinomaisen The Avalanche -kokoelman Illinoisilta ylijääneistä biiseistä.

Levyn kannen ”Shamelessly compiled by Sufjan Stevens” –teksti piti sikäli paikkansa, ettei yksikään varsinaisista biiseistä tuntunut ylijäämältä. Päinvastoin, jo levyn avaava The Avalanche -biisi olisi ollut emoalbumillakin sarjamurhaajaballadi John Wayne Gacy Jr.:n ja singlebiisi Chicagon veroinen huippuhetki ja klassikkokappale.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten alkoi odotus, joka jatkui, jatkui ja jatkui viime vuoden syksyyn, ennen kuin Illinoise sai seuraajansa.

Välissä oli toki ilmestynyt joululauluboksi ja Brooklyn–Queens-moottoritien kunniaksi kirjoitettu modernin klassisen suuntaan kurotellut The BQE -albumi, joka asettui kahden ensimmäisen levyn taidejatkumoon. Ne eivät kuitenkaan olleet lähelläkään sitä, mitä odotettiin.

Ensin elokuun lopussa Stevens julkaisi mitään varoittamatta All Delighted People EP:n. Se oli vielä enemmän tai vähemmän orkestroituine folk-biiseineen varsin yllätyksetön Sufjan-julkaisu ja luontevaa Illinoise-jatkoa. Mitä nyt sillä oli kaksi yli kymmenminuuttista kappaletta ja ep:ksi hyvin kunnioitettava 59 minuutin mitta.

Varsinainen pommi putosi vasta seuraavalla viikolla Sufjan ilmoitti julkaisevansa The Age of Adz -nimisen albumin lokakuun alussa. Ilmoituksen yhteydessä julkaistiin I Walked -biisi, joka nivoi Sufjanin lauluntekijä- ja taidemuusikkouran yhteen ennen kuulemattomalla tavalla.

Se oli r&b-rungon päälle rakennettu futuristinen äänikollaasi, joka soi kimallellen ja paksusti. Mitään vastaavaa ei oltu kuultu, saati osattu odottaa. Sufjan itse kertoi kiinnostuneensa äänikokeiluista, minkä pystyi kuulemaan kuka tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtäkkiä kunnianhimoinen folk-multi-instrumentalisti oli muuttumassa megalomaniaan taipuvaiseksi friikkipoppariksi, josta ei tiennyt, halusiko hän olla digitaaliajan Prince vai venyttää r&b:n ja lauluntekijämusiikin rajoja samalla tenholla kuin Arthur Russell mullisti discoa 20 vuotta sitten.

I Walked ja koko friikkitaiteilija ja apokalyptikko Royal Robertsonin ympärille tehty teema-albumi hilasivat Sufjanin aivan omiin sfääreihinsä – sekä soundillisesti että rohkeudellisesti.

Vaikka biisit eivät olleet kauttaaltaan edeltäjänsä mestarillisuuden tasolla, ideoiden määrän ja superiöörin innovatiivisuutensa puolesta The Age of Adz on helposti Sufjanin uran huimin teos, joka sai tekijänsä tuntumaan enemmän äänikeksijältä kuin lauluntekijältä.

Kuva: Oskari Onninen

Nyt on aika palata viime kevään Barcelonaan ja siihen, miten Sufjanin nerouden kokonaisvaltaisuus realisoitui konserttitilanteessa. Osasin odottaa, että luvassa on enimmäkseen uusia biisejä. Muuta en tiennyt.

Suuria ja rohkeita show’ta ovat varmasti kaikki nähneet. Uskallan silti väittää, että Stevens vei 13 hengen bändin kanssa esittämällään Age of Adz -spektaakkelillaan taiteellisen kunnianhimon ja megalomanian uusille leveyspiireille.

Seven Swansin enkelinsiivet olivat vasta alkua.

Juuri kun oli luullut nähneensä kaiken, Sufjan tarjosi aina jotain vielä huimempaa. Kolme liikuteltavaa videoscreeniä, hämmentävä ja kotikutoisen folioinen avaruuspuku (josta saa kuvaa alla olevasta videosta kahdeksan minuutin kohdilta), millilleen harkittu valoshow, eläinnaamareita, ilmapalloja, konfettia joitain paloja esityksen karnevalistisesta annista mainitakseni.

Video ei ole enää saatavilla

Helpoiten show’n voimaan pääsi käsiksi, kun sitä vertasi muihin sydäntäni vavahdutelleisiin konserttispektaakkeleihin.

Fosforimaalatuissa puvuissa ja taustatanssijoiden poikabändikoreografioissa oli samaa harkinnallisuutta kuin Pet Shop Boysilla, mutta Sufjan hoiti tämän paljon suuremmin. Konfettisade, jätti-ilmapallot ja eläinpuvut puolestaan lakaisivat edellisen illan The Flaming Lips -keikan parilla suurpiirteisellä huitaisulla vedolla maanrakoon. Muut massiivisella livekokoonpanolla esiintyvät yhtyeet pyöritettiin kumoon kokeilevuuteen pohjaavilla soundeilla.

Ikään kuin ei olisi saanut tarpeeksi makeaa mahansa pohjalle, keikan lopuksi pääsi vielä lavan eteen piehtaroimaan äärimmäisessä kollektiivisessa itkueuforiassa ja tanssimaan konfettisateessa Impossible Soulin voimauttavan r&b-osan ja edellä mainitun Chicagon tahtiin.

Better get it right get it right get it right get it right
Boy we can do much more together
It’s not so impossible

Vastaava toimittajamme sanoi minulle keikan jälkeen: ”taisi nerolistan voittaja mennä uusiksi.”

Ei se silti mennyt, vaikka olisi pitänyt. Sen verran mahdotonta minun on löytää Sufjan Stevensiä monipuolisempaa ja lahjakkaampaa muusikkoa viimeisen yhdentoista vuoden ajalta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuoleman kulttuurinen merkitys perustuu väitetysti siihen, että se on katsonut Josh Hommea silmästä silmään. Kuva: Tomi Palsa

Kuka on nykyrockin kovin nokkamies?

Jack Whiten habitus tunnistetaan ympäri maailman, mutta onko hän oikeastaan karismaattinen? Karen O on varsin magneettinen, mutta Yeah Yeah Yeahs lopetti rockbändihommat toissalevyynsä. Dave Grohl muistuttaa kaikesta huolimatta ennen kaikkea sympaattisen yli-innokasta terrieriä, joka haluaa leikkiä rokkitähteä.

Billie Joe Armstrong näyttää Curea rakastavan äitinsä meikkilaukun löytäneeltä hobitilta. Musen Matt Bellamy ei liipaise minussa ensimmäistäkään synapsia. Gerard Waysta ja Jared Letosta ei viitsi edes vakavissaan puhua.

Iggy Pop on alkanut vanhoilla päivillään vakuutuskauppiaaksi, ja Lemmy ja kumppanit ovat ohittaneet parasta ennen -päiväyksensä joskus parikymmentä vuotta sitten. Semi-obskuranttien genrebändien pääjehuja ei lasketa.

Jäljelle jää Josh Homme.

Korskea, karismaattinen, 195-senttinen, Dwarves-solisteja turpaanvetävä Josh Homme, joka on hailakan taivaansinisine tappajansilmineen, tulipunaisine hiustöyhtöineen ja toispuoleisesti kohonneine ylähuulineen kuin Elviksen paha velipuoli. Ja ehkä coolein ihminen maapallolla.

Kuten monella muullakin, ensimmäinen Hommen biisi, joka kiinnitti huomioni oli Queens of the Stone Agen Feel Good Hit of the Summer. Oli minulla jokin Kuyss-levykin, mutta en ollut siitä rehellisesti sanottuna erityisen innoissani. Debyyttiä en ollut kuullut. Mutta Feel Good Hitin raivoisasti nylkyttävä rytmi, mantranomaisesti toistettu huumelitania ja hallittu sekasorto porautuivat suorinta tietä aivokuoreen.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Feel Good Hit of the Summer

Kyseisessä kappaleessa oli kuitenkin ripaus novelty-hitin makua ja sen emolevyn taso jännitti minua etukäteen. Puolivälissä ensimmäistä kuuntelukertaa ei jännittänyt enää: pidin muista kappaleista oikeastaan enemmän kuin Feel Good Hitistä. Niissä oli enemmän syvyyttä ja värisävyjä; vähän vähemmän kaahausta mutta enemmän Hommen uniikkeja sävelkulkuja. Enemmän todellisuudesta lievästi vasemmalle kohti kaninkoloa nyrjähtänyttä tunnelmaa. Ja enemmän täydellisesti murisevia kitaroita.

QOTSA on niitä aniharvoja rockbändejä jotka kuulostavat pilkahtelevista vaikutteista huolimatta vain ja ainoastaan itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – No One Knows

Hommen vanhan Palm Desert -kamraatin Nick Oliverin potkujen jälkeen QOTSA:a on tosin ollut vaikeaa edes oikein pitää bändinä. Parhaan levynsä Songs for the Deaf bändi teki – eikä suinkaan sattumalta – Rockin Mukavimmaksi Jätkäksi tavaramerkityn Dave Grohlin istuessa rumpupatterin takana, ja Grohl soitti yhtyeessä tasan yhden levyn ja kiertueen ajan. Hommen olisikin voinut istuttaa huoletta Viisi pahinta bändityrannia -artikkeliimme.

Homme itse on eri mieltä. LA Timesin haastattelussa hän totesi:

”Tämä on merirosvolaiva. Ihmisillä on se harhaluulo, että merirosvolaivan kapteeni on tärkeimmässä osassa. Mutta ei kapteeni ole oikeastaan yhtään tärkeämpi kuin lavan rakentaja. Jos hän mokaa, me kuolemme.”

Ja ehkäpä Homme on oikeassa. Ei hän nimittäin ole koskaan ollut penseä jakamaan parrasvaloja muiden kanssa. Päinvastoin: hän on haalinut samoihin projekteihin ja bändeihin lahjakkaita muusikoita ja voimakkaitakin persoonia Jesse Hughesista John Paul Jonesiin – puhumattakaan herra Grohlista, joka ei totisesti ole varsinainen rockmaailman seinäruusu.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Go with the Flow

Mutta kuten Hommen Eagles of Death Metal -bändikaveri Hughes samassa haastattelussa totesi:

”Homme on monessa mielessä kultainen lapsi … Kaikessa mitä Joshuan kanssa teetkin on taikaa. Hänen ympärillään on värinää!”

Ja silloin johtajan rooli lankeaa väkisinkin hänelle.

Mutta ei Homme ole mikään pelkkä rokkikukko; hän on myös sukupolvensa mahdollisesti paras rockbiisien kirjoittaja ja poikkeuksellisen hieno rocklaulaja, joka muistuttaa vanhetessaan yhä enemmän Johnny Cashin kaltaisia vähäeleisen sävykkäitä klassikkotulkitsijoita. Ei hän ole myöskään hassumpi kitaristi. Amerikkalaisin urheilutermein Homme on siis koko pakkaus.

Ei lienekään ihme, että katsellessani ja kuunnellessani tätä juttua varten QOTSA:n videopätkiä ja kappaleita minut on vallannut useimpien kohdalla voimakas mielihyvä; pää ja jalat ovat lähteneet nytkymään voimakkaasti. Silmätkin ovat painuneet välillä kiinni, kasvot vääntyneet musiikin proverbiaalisesta tykityksestä kertovaan irveeseen. Aina toisinaan olen havainnut kuinka lähinnä vertauskuvallisiksi mieltämäni niskavillat ovat todella nousseet vastustamattomasti pystyyn. Sellainen vaikutus Hommen musiikilla on; niin saamarin innostavaa, liikuttavaa ja kehoon tarttuvaa se on.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Little Sister

Mikä hienointa, 2000-luvun mediassa huomiota saavan rockin muuttuessa yhä enemmän muniinpuhaltelumusiikiksi ja menneiden vuosikymmenten ”aidon” rockin apinoinniksi, QOTSA ei ole menettänyt särmäänsä tai ajankohtaisuuttaan. Hommen rock-käsitys on lähempänä niitä takavuosien bändejä, joiden estetiikkaa useimmat nykyretroilijat tyytyvät hiilikopioimaan. Näille yhtyeille rockmusiikki ei ollut nostalgiaharjoite: se saattoi ammentaa perinteistä mutta samalla se tähysi tulevaisuuteen, unohti dogmat ja kokeili uusia asioita – unohtamatta kappaleita, joiden mukana voi laulaa. Sama pätee Hommen musiikkiin.

Sitä paitsi: kuinka moni rokkari voi Jeesus-kompleksistaan huolimatta sanoa palanneensa kuolleista? Viime vuonna leikkauspöydälle kuollut Homme voi. Ja toisaalta: hänen uusin harrastuksensa kiertuebussissa on ompelu.

Järkyttävän hieno mies.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Make it wit Chu

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Jack White III ei ainoastaan kirjoittanut ja esittänyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen hienointa blues-rockia. Hän teki sen tyylillä.

Keikarimainen White tietää sen itsekin. Fanisivujen haastattelussa hän määritteli taiteensa oleellisiksi osiksi paitsi musiikin myös valokuvat. Hän kuitenkin unohti jotain. Vielä musta-valko-punaista estetiikkaa tärkeämpää hänen uralleen ovat olleet tarinat. Ja niiden kertomisen hän osaa.

Jo White Stripes duon esitteleminen sisarusparina oli mainio tarina, joka vain parani sen osoittauduttua täydeksi humpuukiksi.

Viimeisellä kiertueellaan White kiitteli vuolaasti yleisöään ”itsensä ja siskonsa puolesta” kuin etelän herrasmies ikään. Paitsi ettei hän tietenkään ole Etelästä. White kasvoi Detroitissa, joka on yksi Yhdysvaltojen pohjoisimpia suurkaupunkeja.

Myöskään Whiten nimensä perään välillä rustaamalla kolmosella ei ole perusteita. Hänen sukupuustaan ei löydä Jack White I tai Jack White II –nimisiä henkilöitä. Eikä edes Jack White III:a. Jackin oikea sukunimi on Gillis.

Ei kannatakaan ihmetellä, että White nimesi superyhtyeensä tarinankertojiksi (Raconteurs). Voi vain ihailla ratkaisun tyylikkyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Jack ja Meg White Jim Jarmuschin elokuvassa Coffee & Cigarettes

Pharrell Williams, todennäköisesti viileämpi kuin sinä. Kuva: Tomi Palsa

Kun puhutaan Pharrell Williamsista, pitää tietenkin puhua myös Chad Hugosta, jonka kanssa hän muodostaa supertuottajapari The Neptunesin.

Ei ole ehkä täysin kohtuullista Hugoa kohtaan, että Williams saa tässä susiparissa kaiken huomion, sillä todisteet viittaavat siihen, että Williams on monesti parhaimmillaan juuri Hugon kanssa. Toisaalta taas Pharrellia pidetään yleisesti osapuolena, joka vastaa musiikin tärkeimmistä elementeistä, kun Hugo keskittyy enemmän tilkitsemään soundimaailman rakoja tuotantopöydän namikoiden keskellä.

Lisäksi Williams on toisinaan ollut yksin vastuussa The Neptunesin nimellä tehdystä musiikista – kuten Clipsen briljantista Hell Hath No Fury -albumista. Ja onhan hänellä pelkästään omissa nimissään niin iso liuta huippumateriaalia, että syytökset kunnian omimisesta voi unohtaa.

Sitä paitsi Williams hoitaa myös räppi- ja falsettilauluhommat niin miesten omissa tuotoksissa kuin musiikin megajulkkisten vieraanakin. Asia on siis pihvi; voimme kutsua Williamsia neroksi tekemättä kavalaa epäoikeutta Hugolle.

The Neptunes oli yhdessä Timbalandin kanssa päävastuussa suunnasta, jonka listamusiikki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otti. Duon uraauurtavan tuotantojäljen ansiosta lehdistössä alettiin yleisesti puhua siitä, kuinka valtavirran popmusiikki on muuttunut 1990-luvun poikabändivuosien jälkeen taas kiinnostavaksi, hyväksi.

Mutta Timbaland muuttui vähitellen itseparodiseksi palkkasoturiksi, jonka trendikästä soundia etsivät popparit saattoivat palkata tuunaamaan musiikkinsa ynähdyksillä, suhinoilla, pauhaavilla synaiskuilla ja muilla miehen tavaramerkiksi muodostuneilla siveltimenvedoilla.

Pharrelille näin ei ole käynyt. Miehen viimeaikaiset tuotokset eivät huou laiskan itserakasta toisteisuutta; esimerkiksi Shakiran edellislevylle tuotetuissa kappaleissa kuultiin arabialaismusiikin sävyjä ja muistumia 1980-luvun stadionpopista.

Williamsin vaikutusta on vaikea liitoitella; hänelle ovat velkaa liki kaikki jenkkilistoilla nykyään hilluvat sähköhevosella ratsastavat artistit, jos kömpelö kielikuva sallitaan.

Mutta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolen Pharrell suorastaan omisti, ja omisti tyylillä. Silloin kaikki, johon Pharrell koski, tuntui muuttuvan hemmetin paksuiksi kultaketjuiksi. Uutta luova, alati kekseliäs tuotantojälki kohtasi aikakautta määrittäneet kappaleet ja kaupallisen menestyksen harvinaisella tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Kelis: Caught Out There. Jay-Z: I Just Wanna Love U (Give It 2 Me). Ol’ Dirty Bastard: Got Your Money. No Doubt: Rock Steady. Pharrell: Frontin’.

Lisääkö? Ludacris: Southern Hospitality. Clipse: Grindin’. Justin Timberlake: Like I Love You. Birdman: What Happened to That Boy.

Ja vielä? Snoop Dogg: Beautiful. Busta Rhymes: Pass the Courvoisier Part II. LL Cool J: Luv U Better. Nelly: Hot in Herre. Beyoncé: Work It Out.

Entäs nämä sitten? Britney Spears: I’m a Slave 4 U. Kelis: Milkshake. Gwen Stefani: Hollaback Girl. Snoop Dogg: Drop It’s Like It’s Hot.

Video ei ole enää saatavilla

Ja tässä oli vain joitakin poimintoja demonisen tuotteliaan Pharrelin tuotantosalkusta. Vilkaiskaa huviksenne The Neptunesin diskografiaa. Se on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa uudella vuosituhannella populaarimusiikkia seuranneelle.

Kokonaan erikseen on mainittava albumit, joilla The Neptunes tai Williams on kantanut päävastuun tai huolehtinut koko projektista. Näihin kuuluvat muun muassa Kelisin kaksi ensimmäistä albumia, jotka olivat r&b:tä suoraan ulkoavaruudesta – musiikkia, jollaista ei oltu kuultu koskaan aiemmin ja joka on edelleen hämmentävän omaperäistä.

Sitten on Justin Timberlaken debyytti, jolla nähtiin aiemmin täysin epäcoolin mikkihiirikerholaisen kuoriutuminen yleistähdeksi, josta indiepartojenkin on sopivaa tykätä. Saman palveluksen Pharrell teki myös herra JT:n ex-heilalle Britneylle: I’m a Slave 4 U ja Boys olivat ensimmäinen kerta, kun kukaan otti hänen musiikkinsa vakavasti. Suojattiensa Clipsen kanssa The Neptunes tekaisi kaksi vuosikymmenen hiphop-albumien top 25:een putoavaa levyä, Lord Willinin ja Hell Hath No Furyn.

Ei sovi myöskään unohtaa Williamsin ja Hugon omaa altrock-rap-funk-bändiä N.E.R.D., jolla on vyönsä alla jo neljä pitkäsoittoa ja joka muistetaan muun muassa räkäisen tiukasta hitistä Lapdance. Myös The Neptunes on ehtinyt pyöräyttää yhden artistilevyn. Ai niin, ja unohdinko mainita Pharrellin etunimellään julkaiseman sooloalbumin In My Mind?

Video ei ole enää saatavilla

Olemme vasta raapineet pinnan puhki, ja minua alkaa jo läkähdyttää siinä määrin, että olen kofeiinitiputuksen tarpeessa.

Syyrialaiselektropsykedeelikko Omar Souleymanin palttiarallaa 500 julkaistuun äänitteeseen Williamsilla saattaa olla vielä hiukan matkaa, mutta hänen tuottamansa musiikin määrä–laatu-suhde on silti jotain aivan ällistyttävää. Mukaan mahtuu toki myös keskinkertaista tusina-Neptunesia, mutta osumatarkkuus on silti musiikin musertavaan määrään nähden todella korkea.

Pharrelin ja The Neptunesin musiikissa perkussiot ovat yleensä pinnassa: biitit joko putoilevat häijyn elektronisesti kuin täsmäisku yössä tai napsuvat ja paukkuvat orgaanisen elastisesti; välillä ne tasapainoilevat tällä välillä. Pelkistetyssä äänimaailmassa suurta osaa näyttelevät myös psykedeelisistä avaruuspimputuksista lempeän futuristisiin mattoihin ja peffaa pyörittäviin Moog-soundeihin ulottuvat syntikkaäänet ja tarkoin valitut, riisutut funk-kitara-loopit. Toki soppaan mahtuu lähes kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä kappaleen tarpeiden mukaan.

Monet aineksista syntyneistä kappaleista ovat neljään minuuttiin painepuristettua neroutta.

Jos Kanye on tämän vuosituhannen Michael Jackson, kuten hän itse vimmatusti haluaisi ajatella, Pharrell taitaa olla sen Prince. Hänkin tosin taitaisi olla mieluummin Michael Jackson.

Video ei ole enää saatavilla

Wayne Coyne, psykedeelisen euforian ylipappi. Kuva: Tomi Palsa.

Kuva: Tomi Palsa

Heti ensimmäisenä haluan hiljentää takarivin näsäviisaat, jotka innostuvat huutelemaan kyseenalaistuksia musiikkihistorian osaamisemme kohdalle. Kyllä, tiedämme varsin hyvin The Flaming Lipsin ja Wayne Coynen aloittaneen uransa 1980-luvulla ja nousseen melko suuressakin mittakaavassa yleiseen tietoisuuteen 1990-luvulla (Beverly Hills 90210 nevö forget: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!” – Steve Sanders).

Väitämme kuitenkin, että vuoden 1999 Soft Bulletin -levystä alkanut kehityskulku on nostanut yhtyeen ulosannin tasolle, jonka ansiosta paikka 2000-luvun nerojen listalla on täysin ansaittu. Vaikka Lipsin 1980-luvun haparoiva happopunk ja 1990-luvun psykedeelinen vaihtoehtorock eivät tietenkään ole viehätystä vailla.

Ymmärrämme myös, että Flaming Lipsin nerous ei missään tapauksessa ole yksin nokkamies Wayne Coynen ansiota. Ilman multi-instrumentalisti Steven Drozdin kontribuutioita Flaming Lips tuskin olisi koskaan kehittynyt 1990-luvun alkunsa musiikillista tasoa korkeammalle. Myöskään tuottaja Dave Fridmannin suureellisia äänimaisemia ei käy ylenkatsominen.

Näistä huolimatta Flaming Lipsin suurin yksittäinen voimavara on Wayne Coyne: 50-vuotias ikinuori yhdistelmä Peter Pania, Hamelnin pillipiiparia, Andy Kaufmania ja Joulupukkia. Coynen loputon lapsenmielinen kekseliäisyys, tee-se-itse-spektaakkelit ja psykedeeliset visiot pitävät konfettisateen mittaisen etäisyyden Lipsin perässä hiihtäviin Arcade Fireen, Mercury Reviin ja muihin euforiasta pop-musiikkiinsa polttoainetta ammentaviin yhtyeisiin.

Monilla yhtyeillä on livekeikoillaan erilaisia kikkoja – hienoja visuaaleja, pieniä sirkustemppuja ja kaikenlaista pientä oheistoimintaa. Mikään yhtye ei kuitenkaan pääse lähellekään sitä uskomatonta ilotulitusta, joka Flaming Lipsin livekeikka on. Konfettisateet, pallokävelyt, tanssivat teletapit / muukalaiset / joulupukit, sarjakuvahahmoiksi pukeutuneet roudarit, lavalle laskeutuvat UFOt, valoja välkyttelevät gongit, savua puhaltavat megafonit, laulajaa kantavat karhut, laulavat käsinuket, ilmapallosateet ja lukuisat muut asiat täyttävät aistit ja luovat huumaavan euforisen kokonaisuuden, jolle yksinkertaisesti ei löydy vertailukohtaa populaarimusiikin historiasta. Alkusysäys Flaming Lipsin teatraaliselle esiintymiselle on toki tullut toiselta teksasilaisyhtyeeltä, Butthole Surfersilta, mutta Lips vie touhun aivan omalle tasolleen.

Video ei ole enää saatavilla

Laulajana Coyne ei ehkä ole kummoinen, mutta lyyrikkona mies on löytänyt täysin oman äänensä. Lapsenomaiset havainnot maailmasta, nukkavieru sci-fi, elämänilo, kevyt psykedelia ja hassut eläimet sekoittuvat hämmentäväksi keitokseksi. Do You Realize?? -kappaleen upea havainto auringonlaskuista tiivistää koko ajatuksen:

”You realize the sun don’t go down
It’s just an illusion caused by the world spinning ’round”

Mikään kappale ei saa minua varmemmin kyyneliin.

Jos olet yksi niitä ihmisiä, jotka eivät ole vielä nähneet Flaming Lipsiä elävänä lavalla (tai lavalta – joulupuk. huom.), suosittelen hankkiutumaan moiseen tapahtumaan. Vaikka yhtyeen musiikki levyllä ei ollisi sinua varsinaisesti ihastuttanut, live-esityksensä on silti kokemisen arvoinen elämys. Enkä usko, että kivettyneinkään mörökölli voi täysin liikuttamatta kokea Race for the Prize -kappaleen alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän päälle kun vielä laskee Coynen sekoilut Twitterissä, kotikutoiset sci-fi-elokuvansa, kuten taannoinen Christmas on Mars, sekä maailman maanläheisimmän olemuksensa (Coyne on aina ennen Flaming Lipsin keikkoja nähtävissä lavalla pystyttämässä omin käsin yhtyeen kalustearsenaalia ja juttelemassa faneille), neroksihan hänet on luettava!

Video ei ole enää saatavilla

Tässä Aleksi Kinnusen ottamassa kuvassa näemme jutun kirjoittajan Flaming Lipsin keikalla pingviinipuvussa

Wayne Coynen jutun kirjoittajalle antama omakätinen tunnustus pingviiniksi pukeutumisesta.

Joose Keskitalon ulkoinen habitus istuu täydellisesti musiikin estetiikkaan. Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Voin kuvitella niiden kuulijoiden reaktiot, jotka laittoivat vuonna 2004 ensimmäistä kertaa levysoittimeensa Joose Keskitalon Luoja auta –albumin. He saivat heti alkuun kuulla täyslaidallisen kuolemasta ja
jumalasta keskeltä soundimaailmaa, joka karuudessaan tuo mieleen lähinnä viime vuosisadan alun
blues-levyt. Jo debyyttialbumin aloittavassa nimikappaleessa kiteytyy Joose Keskitalon estetiikka olennaisimmillaan.

Joose Keskitalosta on seitsemän vuoden aikana kirjoitettu paljon. Hän on luonut – kenties tahattomastikin – itsestään kuvan konservatiivis-kristillisenä eksentrikkona, jonka laulut ovat unenomaisia ja välillä surrealistisen makaaberejakin kertomuksia jumalasta, kuolemasta, romantiikasta, sodasta. Olemassaolosta ylipäätään.

Hahmona hän taas on aivan liian outo niin koko kansalle kuin gospel-skenellekin. Ehkä juuri tämän takia se suosiollinen koti onkin löytynyt rocklehdistöstä ja sen seuraajista, vaikka tämä – Joosen tuntien – häntä tuskin hetkauttaakaan.Luoja auta oli ilmestyessään ja on edelleen yksi suomalaisen rock-perinteen komeimpia debyyttejä. Sen tunnelma on melankolisen harras, ja Joosen väkevä tulkinta suorastaan vaatii kaikuvan ja rämisevän äänimaailman.

Video ei ole enää saatavilla

Oma käsitykseni Joose Keskitalosta muodostui Kaupungit puristuvat puristimissa -nimisen kakkoslevyn aikoihin. Sillä melankolia onkin saanut jo pehmeämmät kulmat, vaikka loppupuolen nimibiisi ja Koti-ikävä sisältävätkin rippeitä debyytin raskaudesta. Mutta onhan Ikaros laskee mäkeä täysin erilainen levynaloitus debyyttiin verrattuna, ja Kilpa-ajajassa mieleen juolahtaa jopa J. Karjalainen.

Kiinnostukseni Jooseen oli kuitenkin hiljalleen kasvavaa sorttia, ja varsinainen innostus alkoi vasta kolmoslevyn, Kolmannen maailmanpalon myötä. Sillä samanniminen bändi ryhtyi Joosen omaksi Crazy Horseksi, taustoittamaan näkyjä niin ryssäkenraalin inkarnaatiossa tulevasta maailmanlopusta kuin pontikkaa juovista riivaajistakin. Vastapainona toimii Saimaan rannalla -laulun kaltainen koskettava klassikko, ja levy päättyy Seitsenkertaisen auringon nerokkaan nyrjähtäneeseen funkiin.

Unet, ne ovatkin olleet Joosen laulujen ehtymätön lähde. Tämä vaikutelma on korostunut etenkin uudemmilla levyillä. Viimeistään vuoden 2009 Tule minun luokseni, kulta on täynnä niitä jo ylempänäkin mainittuja surrealistisen makaabereja tarinoita. Niiden kohteena on tämän tästä vastakkainen sukupuoli, joka voitetaan omaksi muun muassa paloittelemalla tai syömällä.

Shokkiarvon sijaan Joosen ”rakkauslevy” on täynnä unisymboliikkaa. ”On kuulemma tyypillistä nähdä unta, jossa syö jotain tai jonkun, jota pitää hyvin läheisenä. Itse en ole sellaisia nähnyt. Se ei ajatuksen tasolla ole väkivaltaa vaan arvostuksen osoitus”, Joose kertoo Kuusi-lehden haastattelussa.

Video ei ole enää saatavilla

Soolouran lisäksi tunnetuin yhteistyö lienee tehdyn jo pieneksi legendaksi muodostuneen Paavoharju-kollektiivin kanssa. Sen kanssa tehdyt Musta katu, Italialaisella laivalla ja Laulu laakson kukista ovat ilmettyä Joosea; kaikki kolme kaihoisaa lo-fi iskelmää kun istuisivat hänen soololevyilleenkin.

Maailman (tai ainakin Suomen) ehkä ainoa kristillinen gangsta rap-hanke Harmaa Getto puolestaan osoitti suomihop-skenen huumorintajuttomuuden herättämällä siinä lähinnä ärsytystä. Minusta levy on taas Lauri Ainalan kieroudessaan nerokkaine taustoineen ja Arwi Lindin ehkä tönkköine mutta täydellä sydämellä vedettyine räppeineen taas loistava.

Oikeastaan molemmat projektit osoittavat sen, että Joose Keskitalo on vain yksi osa Savonlinnasta kotoisin olevaa kristittyjen kollektiivia, jota yrittää valottaa Unien Savonlinna -niminen Fonal Recordsin julkaisema DVD. Ja tuossapa tuo ”uni” tuli taas mainittua, koko Savonlinna-skenen ilmaisu näyttää keskittyvän häilyntään uninäkyjen ja rationaalisen todellisuuden välillä.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Joose Keskitalon olemuksessa on havaittavissa niin blues-saarnamiestä kuin kansanlaulajaakin. Keikkojen avulla hänen taiteellinen kehityksensä on ollut ehkä parhaiten havainnollistettaessa. Vertailukohtina voisi käyttää hänen livekasettejaan sekä keväällä ilmestynyttä Maan näkyjä -tuplajulkaisua.

Edellämainituilla ilmaisu on vangitsevan pienieleistä miehen ja kitaran voimin, Maan näkyjä on taas kuin eri ulottuvuudesta. Onhan silläkin sellaisia iskelmiä kuten On hyvä että olet surullinen, mutta välillä Kolmas maailmanpalo -yhtyeen kohkaus on kuin hurmoksellista sielunveljetmäistä rituaalia, tai kraut-leijuntaa.

Parhaimmillaan tämä monipuolisuus on tullut ilmi yhden keikan aikana, kuten Facesissa 2009. Se onkin edelleen Joosen keikoista paras näkemäni. Aluksi lavalle ilmestyi pukuun sonnustautunut silmälasipäinen mies arvelemaan, että Luultavasti jäit junan alle.

Piakkoin lavalle ilmestyi myös muu bändi, jonka jälkeen tunnelmat risteilivät folk-grungesta talvisota-aiheiseen hanuridiscoon ja encorena vedettyyn shamanistiseen jamiin, jonka aikana Keskitalo pomppi ympäri lavaa marakassit käsissään.

Eläessämme yhteiskunnassa, jossa liberaalit ja konservatiivit ovat viime aikoina kärjistyneet voimakkaasti vastakkain, ei Joose Keskitalokaan ole voinut välttyä keskustelulta, tai sen kohteeksi joutumiselta. Talvella hänet suljettiin ulos pop-messusta, koska oli väittämän mukaan vaatinut paikalle pelkkiä miespappeja. Todelliset syyt tälle tapaukselle jäänevät epäselviksi, sillä omien sanojensa mukaan Keskitalo olisi todennäköisesti osallistunut messuun pappien sukupuolesta huolimatta.

On ymmärrettävää, että Keskitalon näkemykset herättivät närää yleisesti liberaalina tunnetun musiikkiväen keskuudessa (joskin homouden Joose sanoi hyväksyvänsä), mutta silti on hyvä pitää taiteilija- ja siviilipersoonat erillään. Harva taiteilija kun on selviytynyt saamatta kusipään mainetta. On tietenkin hyvä kysyä oikeuttaako taiteilijuus tympeään käytökseen, mutta siitä voin olla varma, että Joose Keskitalo on ehdottomasti niitä vähiten tympeitä persoonia.

Mutta miten kansanmusiikkiyhtye Tallari liittyy Joose Keskitaloon? Sain taannoin käsiini bändin 20-vuotisjuhlakonsertista taltioidun levyn. Siltä löytyvät sellaiset kappaleet kuin Jos olet veli ja Valoa
ikkunasta. Ja kuinka ollakaan, ne ovat kuin ovatkin Joose-covereita, itsensä professori Heikki Laitisen laulamina! Kertonee jotakin Joose Keskialon laulujen vaikuttavuudesta, jos häntä kolmisenkymmentä vuotta vanhemmat muusikot intoutuvat versioimaan niitä.

http://www.youtube.com/watch?v=jgHeZt4WomM

Kuva: Tomi Palsa

Kun Mikko Pykäri istuu toisinaan yksin Café Lasipalatsin pöydässä MacBookiinsa uppoutuneena, kenenkään tunnistamatta, hän näyttää aivan tavalliselta nuorelta helsinkiläiseltä. Töyhtönä ilmaan nousevan hiuspehkon ja vähäeleisen indiepop-vaateparren perusteella hän saattaisi olla kuka tahansa taideaineiden opiskelija.

Mutta Pykäri ei ole tavallinen. Café Lasipalatsin äidit ylisuurine rattaineen, lenkkikenkäiset turistit ja parikymppisten tyttöjen juorukerhot eivät tiedä istuvansa samassa tilassa 2000-luvun suomalaisen popneron kanssa.

Pykärin ja bändinsä Reginan uran alku kuulostaa jokaisen nykymuusikon märältä unelta: makuuhuoneessa tehtiin pari biisiä, ne laitettiin nettiin ja pian bändiä jo pyydettiin esiintymään, minkä vuoksi piti värvätä rumpalikin. Ensimmäinen keikka tuotti välittömästi levytyssopimuksen pikkulevymerkki Next Big Thingin kanssa. Esikoisalbumi Katson maisemaa (2005) kehuttiin mediassa pystyyn, ja sama noste on jatkunut siitä asti, vaikka yhtye on muuttunut joka levyllään.

Video ei ole enää saatavilla

Eikä suitsutus ole rajoittunut Suomeen; Regina on ainoita suomalaisia bändejä, jotka huomioidaan säännöllisesti Pitchforkin kaltaisissa netin musiikkiraamatuissa. Tämä ei tosin lempeää bändityrannia paljon hetkauta; häntä eivät omien sanojensa mukaan ulkomaanvalloitukset kiinnosta.

Siitäkään huolimatta, että Regina ja Pykärin yhtä lailla ulkomailla huomioitu ysäritanssiprojekti Shine 2009 eivät ole tämän vuosikymmenen 4R, vaan niiden voisi kuvitella ihan oikeasti breikkaavan maailmalla pienessä mittakaavassa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka hunajaisesti mikrofoniinsa henkäilevä mollamaija Iisa Pykäri on se, joka Reginasta muistetaan, ilman aviomiehensä Mikon taiteellista kunnianhimoa ja laulunkirjoitustaitoa bändi olisi jäänyt kuriositeetiksi. Debyyttilevy oli hauskaa ja naivistisen dramaattista lelu-Casio-poppia, mutta jo sen kappaleet olivat pieniä helmiä. Toistaiseksi tyrmäävin osoitus Pykärin laulunkirjoittajantaidoista saatiin kuitenkin Oi miten suuria voimia! -albumilla, joka on niin lähellä täydellistä poplevyä kuin kotimaassa on tällä vuosituhannella päästy.

Video ei ole enää saatavilla

Kunnianhimoisella Puutarhatrilogia-albumilla Pykäri jatkoi Reginan soundin muokkaamista sovituksellisesti monipuolisempaan ja kypsempään suuntaan. Seuraavaksi yhtyeeltä voidaan odottaa jo julkaistujen biisien perusteella ruotsalaistyyppistä ysäri-indierockia – unelmaiseen Regina-tyyliin, tietysti.

Video ei ole enää saatavilla

Näyttääkin siltä, että ainoat asiat, joihin Pykärin musiikissa voi luottaa, ovat uusiutuminen ja hienot kappaleet. Hänen esiintymistään Kokkisodan parisuhdejaksossa ei sen sijaan kannata jäädä odottelemaan vielä hetkeen. Mikkoa ei nappaa, sitä paitsi hänellä on liian kiire tehdä lisää jännittävää ja nerokasta popmusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Pyyhkikää perseenne, toivoo Risto. Kuva: Tomi Palsa

Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän alterego Risto piirtää vinksahtaneen huuruisen kuvan kolmikymppisen fiktiivisen henkilön arjesta. Risto on esittänyt Ristoa niin tehokkaasti, että välillä tämän maailman Riston ja rinnakkaistodellisuuden Riston persoonallisuudet tuntuvat sekoittuvan mielenkiintoisella tavalla keskenään.

Ensimmäiset kokemukset Risto-yhtyeestä ajoittuvat vuonna 2004 ilmestyneen nimeämättömän albumin tienoille. Räävittömyyden ja psykedelisyyden koukuttava cocktail iski täysillä.

”Levy-yhtiön jätkät roudaa tänne kaikenlaista paskaa
Minä en pistä nimee vittu mihinkään teidän papereihin
Pyyhkikää perseenne niihin
Pyyhkikää perseenne, saatanan apinat, oujee!”

”Minä lennän Meksikoon ja oon siellä kauan
lentoemot ei anna ees puristella
ja kapteeni näyttää ihan hirveeltä runkkarilta
kohta vedän turpiin kaikkia
ja pyyhin perseen teiän naamaan
minä lukihen itteni vessaan
ja oon sielä niin kauan että vittu kuolette”

Terävimpänä muistikuvana mielessäni elää nousemiseni Riston keikalla lavalle vuoden 2008 Ylioppilasteatterifestivaalin päätöstapahtumassa Tampereen Tulliklubilla. Tein Pervormanssiryhmä Häiriköiden kanssa kantaaottavaa performanssia ”Free Tibet” -hengessä. Yhtye oli heti juonessa mukana. Henkilökohtainen rakkaus Riston musiikkin hitsattiin viimeistään tuolloin sieluuni.

Ylihärsilä on onnistunut luomaan oman musiikillisen universuminsa Kari Peitsamon, Leevi & The Leevingsin ja tuhdin psykedelia-annoksen saaneen vinoutuneen popin ja rockin laskimoverestä. Ristosta tekee mielenkiintoisen hänen kursailematon ja arvaamaton tapansa tehdä musiikkia. Arkipersoonallisuuden ja fiktiopersoonallisuuden häilyväisyys tekee Ristosta vaarallisen. Siitähän rock-musiikissa on nimenomaan kyse. Jännitteen luomisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillisesti Risto liikkuu virtuoosimaisen taitavasti diskorockista rokkiräminän kautta vinksahtaneisiin, mutta hentoihin poplauluihin. Välillä hyvinkin kokeellisen musiikin värittää ja elävöittää kuitenkin aina miehen ydinosaaminen – mielisairaat sanoitukset. Riston taito rakentaa rooliansa näiden tekstien kautta varmistaa sen, ettei häntä voida sulkea pois mietittäessä tämän vuosituhannen omaperäisimpiä suomalaisartisteja.

Eikä miehen sävel- ja sanoitussuoni osoita ehtymisen merkkejä. Viimeksi Ristosta on kuultu 176-671 (Ensimmäiset askeleet) -kokoelmalta löytyvän Lyö-kappaleen muodossa. Se osoittaa, että Risto on valmis uuteen hyökkäyseen. Ote todellisuudesta vieraantumiseen on entistä vahvempi.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikillinen itsevarmuus ja usko omaan tekemiseen huokuvat uudesta materiaalista. Riston ei tarvitse enää osoittaa sormella. Hänen sanoitukselliset vivahteensa ovat entistä hienovaraisempia.

Kaiken suitsutuksen lisäksi ei sovi unohtaa yhtyeen intensiviteettiä livenä. Koko bändillä keikkaillessaan Risto imaisee innokkuudellaan mukaansa. Riston soolokeikoilla taas kappaleet muotoutuvat pianon takana istuvan miehen käsissä ihan uusiin sfääreihin. Samoista lauluista hän saa elävänä rakennettua täysin erilaisia tunnelmia kantavat kokonaisuudet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Risto Fonal-levy-yhtiön kontekstissa näyttää edustavan sen popimpaa laitaa, yhtye on hienovaraisemmin äkkiväärä kuin kollegansa. Riston linssien läpi paljastuu karulla tavalla nyky-yhteiskunnan taittovirhe. Tietystä kulmasta lähestyttessä Ylihärsilän sanoituksissa voi kuulla myös ympärilläolevan maailman kieroutuneisuuden kommentointia.

Vai onko kaikki sittenkin pelkästään Risto-hahmolle rakennettua roolia? Mene ja tiedä.

Vuosi 2003.

”To call for hands of above to lean on
Wouldn’t be good enough for me, no”

Tämän kertosäkeen jälkeen maailma ei ollut entisensä.

Itse taisin kuulla kappaleen ensi kertaa asiaan kuuluvasti Helsingin Erottaja-baarissa.
Lepää rauhassa, kultu.

Eikä haitannut vaikka olin samoihin aikoihin melko päissäni Kelisin Milkshakesta. Maailmani ei todellakaan ollut entisensä kasariteknoilevalta Björkiltä kuulostavan laulun jälkeen.

Tiesin kyllä mistä oli kyse. 2002 Tukholman-reissulta mukaani oli tarttunut paikallisten altsu-hipsterien (niitä kutsuttiin silloin indiepoppareiksi) suosituksesta The Knifen ensialbumin aikainen single, jonka arvioin myöhemmin Rumbassa.

Kun matkasin maaliskuussa 2003 suomalaisseurueessa Tukholmaan katsomaan The Flaming Lipsiä (oi noita viime vuosikymmenen popparien joukkopakoja ja pyhiinvaellusmatkoja Viking Linella), Knifen kakkos- ja läpimurtolevy Deep Cuts komeili jo, näin muistelen, St. Eriksgatanin Record Hunterin myydyimpänä levynä.

Video ei ole enää saatavilla

Tuntuu hassulta sanoa, että ruotsalainen The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Miettikääpä. Vain kaksi vertailukelpoista albumia. Ensimmäinen niistä, Deep Cuts, paikoin aika ärsyttävä. Paikoin (Heartbeats, Pass This On, You Take My Breath Away) kertakaikkisen jumalainen.

Sitten on se loistava toinen noteeraamisen arvoinen albumi, Silent Shout. Se olikin sarjamurha. Ja monen mielestä vuoden 2006 paras levy maailmassa.

Mutta siinä se.

Pysyn silti kannassani. The Knife on 2000-luvun tärkein elektronisen musiikin yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Olen haastatellut molempia Dreijerin sisaruksia, Karinia ja Olofia. Karinia muistaakseni pariin otteeseen. Tiesitkö muuten, että heitä voi pitää etäisesti Suomen-sukuisina – Dreijerien isoäiti on suomalainen. Dreijer Andersson on myös kertonut Aki Kaurismäen olevan yksi hänen lempielokuvaohjaajistaan ja vaikutteistaan.

Vaikka ei ehkä uskoisi, molemmat Dreijerit vaikuttivat erittäin tavallisilta. Mukavalta perusjampalta ja -mimmiltä. En tavoittanut puhelimessa lainkaan sitä kummallisuutta, joka leimaa yhtyeen ja sen sisarusten erikoisia häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä, häppeninkejä ja musiikkia.

Tavallisia pulliaisia? Ehkä he käyvät kuitenkin lähikaupassa korppikotkanaamiot yllään. Pomppivat sukukokouksessa apinapuvuissa. Lasereita ja sähkönoitarumpuja olohuoneessa?

Mutta eivät maskit niin hienoja ole. Niitä on nykyään vähän jokaisella epävarmuutensa kanssa kamppailevalla kokoonpanolla, jotka yrittävät jotenkin tehdä itsestään salaperäisempää kuin ovatkaan. Miike Snow’lla esimerkiksi. Puolella Flow’n esiintyjiä?

Massiivisia lasereita on myös Coldplaylla ja Musella.

Puhutaan musiikista. Knife on psykoosia. Viiltoja pimeässä. Vainoa ja teknoa. Yksinäisyyttä tanssilattialla. Jäätyneitä kyyneleitä pakkasessa. Epilepsiaa. Yläastetanssiaisia. Kuolleita lehtiä. Lapsuuden maksalaatikkoa rusinoilla. Transsia.

Knife on steelrumpuja. Kuulaita ja virtaviivaisia 80-lukusyntetisaattoreita. Muodottamaksi käsiteltyä laulua. Ja ennen kaikkea huikeita, viekottelevia melodioita.

Knife on Twin Peaksia. Ei ihme että vuoden 2006 keikkojen (oi onnelliset, jotka sen koitte) Silent Shout – An Audio Visual Experience -tallenteen perusteella versio Heartbeatsista oli silkkaa Angelo Badalamentia.

Video ei ole enää saatavilla

Knife ei olisi päässyt asemaansa ilman omaa ainutlaatuista todellisuuttaan. On puhuttelevaa ja hienoa, että yhä jokin yhtye onnistuu luomaan niin vahvan oman äänimaailman, että vuoden tulokastakin ryhdytään vertaamaan vain kaksi kelvollista levyä julkaisseeseen yhtyeeseen.

Me Knife-uskovaiset elämme ensi vuoden ja seuraavan studioalbumin – ensimmäisen kuuteen vuoteen – odotuksessa. Melkein yhtä toiveikkaita olemme sen suhteen, että Knife suuntaa jälleen keikoille. Seuraamme yhtyettä vaikka maailman ääriin. Toivottavasti matkamme ei tarvitse yltää Suvilahtea kauemmaksi.

Dreijer Anderssonin parin vuoden takainen Fever Ray -projekti oli sekin todella hieno. Kuin rauhoittavia vetänyt, transsissa keinuva Knife-shamaani. Dreijer Anderssonin panosta on kuultu Heartbeatsin lisäksi myös toisella 2000-luvun hienoimpiin lukeutuvalla popkappaleella, Röyksoppin What Else Is Therellä.

Ilta-Sanomien mukaan Dreijer Andersson piipahti esittämässä kappaleen pari viikkoa sitten Suvilahdessa. Tapahtuiko tosiaan niin? Olinko tosiaan niin sekaisin?

Video ei ole enää saatavilla

Timbalandilta taittuu outoilu ja hitteily.

Raakana yleistyksenä voisi sanoa, että siinä missä 1990-luvun lopulla ja vuosituhannen vaihteessa tanssittavan valtavirtapopin valtikka kuului Britney Spearsia ja Backstreet Boysia tuottaneelle Max Martinille, uuden millenniumin alkupuoli Pharrell Williamsille ja tämän The Neptunesille, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ennen Lady Gagan valtaannousua Onnela-popin kruunun kahmi päähänsä  Timothy ”Timbaland” Mosley.

Näytteitä tuottajan erinomaisuudesta oli tulvinut vastaan jo vuosia aiemmin, ei vähiten Missy Elliottin ja Aaliyahin hienoissa lauluissa. Vaikka esimerkiksi Aaliyahin ikuisesti jumalainen Try Again tai neiti E:n Get Ur Freak On olisivat jo yksin turvanneet ”Timballe” paikan auringossa, tuntui silti yllättävältä, miten vahvasti Timbaland & Magoo -yhtyeensä kanssa aiemmin mellastanut hiphop- ja R&B-tuottaja otti ”vanhoilla päivillään” tanssipopkentän haltuunsa.

Timbalandin palveluksia hyödynsivät vuosien 2006–08 levyillään poptähdet Nelly Furtadosta Madonnaan ja Justin Timberlakesta Björkiin. Timba-ruuhkavuosien seurauksena tuottajan säksättävä, ujeltava, poukkoilevien rytmien sekä hassujen suulla tehtyjen äänien synteettinen matto alkoi kuulostaa väljähtyneeltä ja Mosley maneeriensa vangilta viimeistään tämän omalla Shock Value -albumilla. Ykkösosan varsin komeasta The Way I Are -kappaleesta huolimatta vaikutti myös siltä, että Mosley oli tyhjentänyt biisipajatsonsa kultakolikoista erityisesti Timberlaken ja Furtadon loistaville albumeille.

Video ei ole enää saatavilla

Ja ne kovimmat Timba-hetket. Try Againin, Get Ur Freak Onin ja Work Outin jatkeeksi Mosley oli liekeissä toisen mahlaneromme ja melkein-kaimansa Timberlaken edelleen upealla FutureSex/LoveSounds-albumilla. My Love oli oikeutetusti vuoden 2006 kovin popkappale maailmassa, What Goes Around… sai hunajan virtaamaan kiiltävällä tanssilattialla. Timberlake ja Timbaland olivat yhdistäneet voimansa näyttävästi jo Cry Me a Riverillä 2002.

Yhtä väkevä suoritus oli Furtadon Loose-albumi. Tyrmäävän seksikkäästi pumppaava Promiscuous, askeettisen viekotteleva Say It Right, raivostuttavan tehokas Maneater ja korneista panhuilusoundeista huolimatta (ja ehkä vähän sen vuoksi) itkettävän ihana All Good Things (Come to an End) olivat ilmestymisvuotensa parasta popmusiikkia; musiikkia, jonka pariin minun on edelleen pakko palata tasaisin väliajoin. Noiden kappaleiden soidessa maailma näyttää hetken paremmalta paikalta elää.

Jotenkin minulle on jäänyt mieleen Björkin Pitchforkille antama kommentti Timbalandista. Kun islantilaistähti ja Timbaland tapasivat ensi kertaa, Timbaland sanoi Björkin mukaan näin: ”So what do you wanna do? You wanna do something weird? Or something like a hit?”

Itsevarmuutta, suoraviivaisuutta, outoutta ja hitikkyyttä. Niistä ovat myös Timbaland-kappaleet tehty.

Lopuksi kysymys: miten päivämäärä 23.8.2008 liittyy neroomme? Tietenkin Lahden mäkimonttuun kaavaillun keikan ansiosta. ”Valitettavasti” Timballe oli kuitenkin buukattu Wikipedian mukaan samalle päivälle keikat Puolaan ja Australiaan, joten Lahden-konsertti jäi toteutumatta. Lahteen buukattiin Sean Paul, mutta konsertti päätettiin perua Etelä-Suomen Sanomien mukaan huonon sääennusteen takia. Näin.

http://www.dailymotion.com/video/x38qr3_justin-timberlake-my-love_music

Chisun kakkosalbumi Vapaa ja yksin viihtyi Suomen virallisella albumilistalla 70 viikkoa. Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Suomalaisessa popmusiikissa osuu ja uppoaa harvoin. Kun niin käy, ilon määrä on suunnaton.

Tarina juontaa vuoden 2007 lopulle, helsinkiläiseen konsertti- ja kulttuurikeskus Korjaamoon.

Olin siellä iltaa viettämässä.

Sattumaako? En usko.

Muistan tunkeneeni Kulmasaliin, Korjaamon pienemmälle keikkapuolelle. Siellä oli muistaakseni jonkinlaiset yksityisbileet, joihin työnsin nenäni.

Muistan ihmetelleeni pienessä takakenossa lavalla raivoisasti ja täysin musiikilleen omistautunutta ja suomeksi laulanutta naista. Muistan syntetisaattorit, laulajan väkivahvan tulkinnan, massiiviset biitit, jyräävästi pauhaavat taustat sekä lavan kummalliset new age -helyt ja -kilkuttimet.

Tämähän on mahtavaa, muistan ajattelleeni. Kuka tämä oikein on?

Keikan jälkeen menin tavoilleni uskollisena ja kokemastani häkeltyneen vaikuttuneena juttelemaan kamppeitaan pakkailevalle artistille. Kehuin laulajaa ja tiedustelin tämän nimeä. ”Kisu”, hän vastasi. Tuhersin nimen pienelle paperinpalalle, koska en halunnut kadottaa löytöäni.

Ei kun c:llä, Chisu, nuorehko naislaulaja ojensi.

Aamulla löysin taskunpohjallani rypistyneen paperinpalan ja riensin nettiin julistamaan ilosanomaa ystävilleni. ”Suomen The Knife on löytynyt!” muistan hehkuttaneeni täysin varauksetta, vakuuttuneena, riemua täynnä.

Haluan korostaa, että vertaus Knifeen oli sekä tyylillinen että ilmaisullinen. Varsin elektronisesta soinnista huolimatta Christel Sundbergin musiikissa tuntui ensikosketuksella olleen jotain samaa järkälemäisyyttä, kiinnostavaa mystisyyttä ja pelottomuutta kuin Tukholman elektropop-shamaneissa. Omaehtoisuutta, näkemyksellisyyttä, mahtipontisuutta sekä hyvällä ja kuumottavalla tavalla hippihenkisyyttä. Chisu vaikutti täysin valmiilta ja täysin hyödyntämättömältä salaisuudelta. Harkitsin levy-yhtiön perustamista. Olisiko Chisu vielä vapaa ja yksin?

Kului pari kuukautta ja laulajan ensimmäinen julkaisu, Mun koti ei oo täällä -biisi, nousi hittilistaykköseksi. Kokemani keikkaherätyksen valossa Chisun esikoisalbumi Alkovi maistui kuitenkin lievästi pettymykseltä. Upeiden Nellee Hooper -soundien ja mahtavan Muut-kappaleen lisäksi parhaat sävärit jäivät uupumaan. Panin mieluummin Björkin esikoisen soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

Yllättävän iskelmällisellä Vapaa ja yksin -levyllä Sundberg nousi lopullisesti maamme naislaulajien kärkijoukkoon. Kaupallinen ja arvostelumenestys hakivat vertaansa, kollektiivinen hurmos muistutti PMMP:n vastaavasta. Chisun kasvot komeilivat Image-lehden juhlanumeron kannessa ja lehti valitsi laulajan ykkösnostoksi 25 sankarinsa joukosta. Kukapa ei rakastaisi Chisua?

Vapaa ja yksin vietti albumilistalla kivat 70 viikkoa. Suosion virkistävällä tavalla hitaasta kasvusta kertoo se, että albumi nousi listaykköseksi ensi kertaa vasta 47. listaviikollaan.

Sundbergin odotettua kolmatta levyä enteilevä ja mahtavasti nimetty Sabotage-single on julkaistu tänään maanantaina, tämän jutun julkaisupäivänä. Kun valaistun -albumi seuraa eri lähteiden perusteella joko syyskuun lopulla tai lokakuun alussa. Vaikka Jenni Vartiaisen Seilin käsittämättömään yli 120 000 kappaleen levymyyntiin voi kenenkään olla enää vaikea yltää, syksy on pedattu kotimaisen popin rintamalla yksin Chisulle.

Hienoista levyistä ja kappaleista huolimatta odotan Chisulta yhä sitä suurta musiikillista jymypaukkua. Siihen popin auteurillamme on kaikki edellytykset.

Video ei ole enää saatavilla

Yli 64 miljonaa myytyä julkaisua. Yli 42 miljoonaa Facebook-fania. Yli miljardi musiikkivideon katselua YouTubessa. Googlen haetuin nainen. Arviolta 90 miljoonan dollarin tienestit ennen kahdettakymmenettäviittä ikävuotta. Faneja päiväkotilapsista homobaarien nallekarhuihin.

Mitä vittua populaarikulttuurin pirstoutumisesta viime vuodet sönköttäneet kulttuurintutkijat? Eihän kenenkään enään 2000-luvulla pitänyt olla mahdollista saavuttaa kaikki rotu- ja kansanluokat läpäisevää suosiota?

WTF, Stefani Joanne Angelina Germanotta? Miten ihmeessä olet saanut luoduksi Lady Gagan kaltaisen superlatiivien artistin, joka hittibiisissään laittaa amerikkalaisteinit tanssimaan saksofonisoololla kuorrutettua euroviisuhumppaa?

Video ei ole enää saatavilla

RIP saksofonin edellisessä kappaleessa soittanut Clarence Clemons.

Miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut. Vielä neljä vuotta sitten Stefani Germanotta oli tähteydestä haaveillut newyorkilaismimmi, joka kiersi Amerikkaa New Kids on The Blocin lämppärinä.

Vielä loppukesästä 2009 tilanne oli odottava. Tuolloin astelin Helsingin Kulttuuritalolle tarkoitukseni chekata yksi hassuista hatuista ja anteliaasta pakaraosastosta tunnettu uusi poptähtönen, jolla oli hyvä hitti.

Video ei ole enää saatavilla

Kaksi tuntia myöhemmin astuin ulos Kulttuuritalosta vakuuttuneena siitä, että tältä samalta on täytynyt tuntua niistä, jotka aikanaan näkivät samalla lavalla Jimi Hendrixin, Led Zeppelinin tai Queenin. Tähti oli syttymässä.

Nyt hän on 2000-luvun suurin poptähti.

Lady Gagalla saattaa olla – nykyään – taustalla maailman parhaista brändinrakentajista koostuva markkinointikoneisto, mutta missään ei ole kiistetty sitä, että Germanotta itse on harvinaisen lahjakas visionääri, määrätietoinen työnarkomaani, jolla on todellista valtaa roolihahmoaan koskevissa päätöksissä. Toisin kuin monet muut isojen tuotantoketjujen lopputuotteet, hän on aktiivisesti mukana musiikkinsa luomisessa.

Kaikki, jotka ovat nähneet Gagan livenä, tietävät, että nuori nainen on taitava, karismaattinen esiintyjä, uuden vuosituhannen stadionpoptähti, joka pystyy muuttamaan kolkon jäähallin sekä mahtipontiseksi friikkisirkukseksi että intiimiksi klubiolosuhteeksi. Se tuskin olisi mahdollista, jos Gaga olisi pelkkä musiikkikoneiston ohjailema sätkynukke.

Lady Gagaa on syytetty muoviseksi tuotteeksi, jossa ei ole mitään uutta tai aitoa. Artistiksi, jota ei olisi edes olemassa ilman Madonnaa, Grace Jonesia, Michael Jacksonia tai kymmeniä muita, joiden vaikutteet ihmiset hänessä näkevät.

Se kaikki on totta. Lady Gaga on artisti, jossa peilautuu koko länsimaisen popmusiikin historia.

Hän on artisti, joka kiivennyt jättiläisten hartioille. Nyt hän seisoo siellä omana ylväänä itsenään ja on tuleva hallitsemaan vielä pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

Owen Pallett haluaa olla dungeon masterisi.

Aluksi olin vähän epäluuloinen: Owen Pallettin nerous ei näin hitaammalle välttämättä aukea pelkällä levyltä kuuntelulla. Mutta jos altistui todistamaan miestä livenä, oli mahdoton olla lankeamatta loitsun uhriksi.

Pallett hallitsee täydellisesti muiden muassa Bad Seedsistä tutun Blixa Bargeldin nykyään suosiman kokeellisen musiikin tekniikan, jossa soittaja nauhoittaa pätkän omaa luritteluaan, laittaa tämän soimaan uudelleen ja uudelleen, soittaa lisää luupin päälle, nauhoittaa uuden pätkän, ja niin edelleen, kunnes yhdellä ihmisäänellä, kitaralla tai Pallettin tapauksessa viululla on luotu kokonainen orkesteri.

Temppu on vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on ällistyttävän vangitseva, jos sen hallitsee. Ja Pallett hallitsee, paremmin kuin kukaan.

Video ei ole enää saatavilla

Mutta Pallett on enemmän kuin yhden tempun taikuri. Pallett on nörttiyden suuri veisu, mies jonka levyltä löytyy kappale Adventure.exe, joka samaan aikaan tekee kunniaa muinaiselle seikkailupelien genrelle, koko unohdetun lajin ensimmäiselle pelille, ja ikivanhalle PC-tietokoneiden tiedostojärjestelmälle. Tunnetuimman projektinsa, Final Fantasyn, nimenkin hän lainasi suositulta japanilaiselta roolipelisarjalta.

Kuin roolipelin pelinjohtaja – dungeon master – värvää Owen Pallett kuulijan vieraaksi omaan taianomaiseen maailmaansa. Mutta muskelibarbaarien ja vähäpukeisten naisten sijaan Pallettin fantasiamaailma on mutkikkaampi, omalla kierolla tavallaan todenmukaisempi.

Erään kappaleen päähenkilön roolin vetää nuorukainen, joka polttaa kulmakarvansa manattuaan esiin tulisen hevosen, minkä jälkeen yöhaltijarakastaja opettaa tämän juomaan shampanjaa, eikä pian edes muotipiirien suosikkipoika Hedi Slimane riitä tyydyttämään kertojan tarpeita. Rauhallista kylää ilmeisesti uhkaavat luksusasuntoja kaavailevat grynderit. Tai jotain sinne päin.

Tietysti kaikki tämä kuulosta melko päättömältä. Mutta hyvän tarinankertojan taidonnäyte onkin harhauttaa kuulija mielikuvitusmaailmaansa, oli se kuinka järjetön tahansa. Temppu on haasteellinen, ja jokaisella kertojalla on omat, tarkoin vahdatut ässät hihassaan. James Cameron turvautuu massiivisiin dollarivarantoihin ja Hollywoodin huikeimpiin efektimiehiin, mutta Pallett pärjää viululla ja efektipedaalilla.

Loppujen lopuksi kappaleet kertovat yleensä parisuhteista. Tämä on hyvän tarinankertojan toinen tunnusmerkki: olipa tarina kuinka outo tahansa, kertoo se oikeastaan jokaisesta meistä, arkipäiväisestä elämästä. Ja mikäpä voisi olla osuvampi ympäristö teinipojan haparoivan sukupuolisuuden tutkailuun kuin varhaisten fantasiapelien naiivin seksuaalinen maailma?

Takavuosien roolipelien maailmaan kuuluivat myös melko yksiulotteisen moraaliset roolit: näillä mittareilla Pallett on aina ollut hyvien puolella. Jos hän onkin lainaillut melodioita muun muassa Super Mario Bros -peleistä, on miehellä itsellään ollut poikkeuksellisen huono tuuri kappaleidensa tekijänoikeuksien kunnioittamisen suhteen. Biisejä ovat ”lainailleet” varsin epäselvin ehdoin muun muassa teleoperaattori Orange ja Wiener Stadtwerke.

Sankarimme sen sijaan lahjoitti Orangelta lopulta saamansa rahat Lääkärit ilman rajoja -järjestölle ja kuumotteli Stadtwerken kustantamaan omat festivaalinsa. Niin ikään He Poos Cloudsin tuottamat palkintorahat mies käytti nousevien bändien tukemiseen.

Niin, ja kai sekin pitää mainita, että Pallett hoitelee viuluja Arcade Firen ja noin tuhannen muun suosikkibändin levyillä.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Salosta on moneksi: Avaimena ja Asana tunnettu artisti on nyt Asa Masa. Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Hip hop huraa! Muistan elävästi vuoden 2001. Sen vuoden kuuntelin kahta levyä: Eminemin The Marshall Mathers LP:tä ja Avaimen Punaista tiiltä. Kumpaakaan en enää osaa levysoittimeeni asettaa, mutta näistä ensin mainittu on silti kestänyt aikaa paremmin.

Avain oli aikaan ja paikkaan sidottua itä-stadi-uhoa ja tummia r’n’b-sävyjä. Levyllä kuultiin Jurassikkia, Redramaa ja Iso-H:ta, teksteissä kierrätettiin vassarikliseitä ja tunnustettiin rakkautta isää ja äitiä kohtaan. Levy on ehdottomasti erinomainen – ehkä lähinnä siksi, että voisin yhä vetää sen kokonaisuudessaan a cappella tältä istumalta – mutta sittenkin paikoin kovin vaivaannuttavaa kuunneltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaan kuinkas sitten kävikään? Avaimesta ei tullut Fintelligensin kaltaista household-nimeä, vaan räppäri vetäytyi julkisuudesta. Suunnanmuutos oli oleva suuri, ja suurenmoinen. Vuonna 2005 nimi oli vaihtunut Asaan, ja päivänvalon näki Leijonaa metsästän – ja niin kuin usein sanotaan, loppu oli historiaa.

Ja nyt otan pienen tauon. Punainen tiili soi yhä taustalla.

”Alko hoppi maistuu alusta asti, setti vitun smoothii /
ei stressii, kotiin palas, skoletki jo sluuttii /
vitun jees et jätkä takas Roihikkaanki muutti /
idän pisimmät nakit, chickseille akuutti”

Niin, tästä lähdettiin. Ja seuraavalla täyspitkällä päästiin jo tähän:

”’Siel ei oo pelottavaa’, suhisi hiisi /
sanoin oon jo himas enkä usko Paratiisiin /
Kapakassa maailmanmestareita ysiviisi /
en tiedä lätkäst mut tää on leijonabiisi”

Leijonaa metsästän -levyllä artisti keksi itsensä uudelleen. Tyyli korjaantui flow’ta ja intonaatiota myöten täysin – saumaton marginaaliräppäys vaihtui kulmikkaaseen, konsonantteja korostavaan ja rikkaasti polveilevaan tarinointiin. Tekstien sanavalinnat olivat kypsemmät ja aiheet tuoreemmat, vaikka pohjalla yhä samoja punaisia ajatuksia vilisikin.

Video ei ole enää saatavilla

Oliko suunnanmuutoksen syynä liiasta blossesta napsahtaminen? Tarinoita kulkee miehen hurjasta pajanpalvonnasta, ja vuonna 2006 hänet tuomittiin kokaiinin ja kannabiksen hallussapidosta sakkoihin. EVVK.

Paluun jälkeen tahti on ollut hurjaa, ja neljän erinomaisen albumin jälkeenkin räppärin lyyrinen sampo tuntuu ehtymättömältä. Ja seassa on tietenkin vielä pari mainiota mixtapea ja Asa & Toverit -tittelillä tehty teemalevy (joka on tyylillisesti melkoista Punainen tiili -pastissia). Niin, ja Jätkäjätkien jenkkarenkkanerokkuudet. Ja miljoonat featit: ”Varmaan ensimmäinen levy, jolla ei ole Asa-feattia”, kommentoitiin Palefacen uutta levyä Basso-foorumilla vuosi sitten.

Kruununjalokivi on Teosto-palkittu Loppuasukas, jolla Asa toi balkan-sävyt valtavirran räppiin ja toteutti omaleimaisen lungilla otteellaan albumin, joka on kaikilla mittareilla mestariteos.

Sen alkusoitto on apokalyptinen monologi, hiljaisella vimmalla raameissaan riuhtova puheenvuoro jostain ihmisyyden ja sen väistämättömän tuhon välimaastosta. Sävy on ehkä profeetallinen, ehkä vain kalsean toteava. Sitä seuraava, huumehöyryisen lungisti mateleva Kanttarilla kanttarelli seuraa luonnon levittymistä betonimaiseman ylle. Ratamot puskevat asfaltista ja villiserpentiinit peittävät vesitornit.

Video ei ole enää saatavilla

Tekstit rinnastavat Pekka Strengistä muistuttavan luontokuvaston teollistuneeseen lähiömaisemaan tuoreella ja kekseliäällä tavalla. Voisin lainata Asan kryptistä proosaa loputtomiin, mutta kukin voi tutustua siihen poistamalla levyt lähimmästä TopTenistä.

Vaikka sitten sen viimeisen, ysäriräppiä (ja omaa persoonaansa, nimikin on nyt Asa Masa) jokseenkin nerokkaasti revitalisoivan, kansanmusat old skool -taustoihin vaihtaneen Jou joun. Se on alkuvuoden parasta kotimaista räppiä, vaikka jäbä ei oikeastaan tunnu edes yrittävän.

Video ei ole enää saatavilla

Mike Skinner tarjoili esikoisalbumillaan "alkuperäistä merirosvomateriaalia".

Jos helmikuinen Computers and Blues jäi The Streetsin viimeiseksi albumiksi, kuten Mike Skinner itse väittää, jätti hän hemmetinmoisen perinnön popmusiikin historiaan. The Streetsin viiden albumin kokonaisuus on vertailukelpoinen kenen tahansa aikalaisen julkaistun tuotannon kanssa.

Skinnerin päätös lopettaa siksi, ettei The Streetsillä ole hänen mielestään enää uutta annettavaa, kuvastaa hänen koko uraansa popartistina – ja on ajatus, jonka soisi pullahtavan monen muunkin tähden päähän. Yhtä lailla yöllisen kebabjonon tapahtumia kuin universumin syntyä lyriikoissaan käsitellyt Skinner on aina ollut popmusiikin maailmassa uniikki yksityisajattelija.

Ensinnäkin: Skinnerin omalaatuisella flow’lla pelaavaa puhelaulua (paino sanalla ”puhe”) ei ole kukaan rohjennut edes yrittää matkia. Toisekseen: muiden samalta garage-pohjalta ponnistaneiden artistien urat ovat jääneet kananlennoiksi The Streetsin laajentaessa ilmaisuaan uusien sävyjen avulla Skinnerin elämänvaiheita ainutlaatuisesti peilaten. Kolmanneksi: chav-sukupolven hovirunoilijaksikin kutsuttu Skinner on brittiläisen musiikin kiitetyin lyyrikko sitten hapannaamanero Morrisseyn – ja ansiosta. Hänelle ovat velkaa korkojen kera uuden kerronnallisen sanoittajasukupolven kärkinimet Plan B:stä Lily Alleniin ja Arctic Monkeysin Alex Turneriin.

Esimerkiksi Skinnerin sopusoinnussa elävästä huumorintajusta ja humaanin darwinistisesta maailmankuvasta voi napata vaikka seuraavan kertosäkeen Everything Is Borrowed -albumilta:

”It’s not Earth that’s in trouble /
it’s the people that live on it, no no /
Earth’ll be here long after /
We’ve all gone the way of the dodo”

Skinnerillä on tarinankerronnallisten lahjojensa lisäksi harvinainen taito välittää musiikissaan eletyn makuisia tunnetiloja – oli kyse sitten debyytin haikeanonnellisesta rave-oodista Weak Become Heroes tai toissalevyn lämpimän filosofisesta On the Edge of a Cliff -kappaleesta.

Lisätään siihen vielä Skinnerin kekseliäät kokeilut nettisivustonsa, podcastien, sosiaalisen median ja videokerronnan kanssa, niin muodostuu kuva monipuolisen lahjakkaasta, uteliaasta ja epätavallisesta popartistista, josta varmasti kuullaan vielä – oli muoto sitten elokuva, proosa tai vaikka soundtrack-musiikki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

Moi.

”We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong
We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong”

Etukenossa pakeneva biitti. Laiskan kaunista laulua. On vuosi 2005 tai 2006 ja kuulen kappaleen Boy from School ensimmäisen kerran. Rakastun Hot Chipiin.

Hot Chipistä tulee Last.FM:n tilastojen perusteella eniten kuuntelemani yhtye 2000-luvulla. Boy from Schoolista tulee kolmanneksi eniten kuuntelemani kappale: 34 kertaa. Siihen päälle vielä kaikki remiksaukset.

Olen kuullut Boy from Schoolin kymmeniä kertoja. Se ei välttämättä ole jollekulle muulle paljon, mutta minä olen nopeasti kyllästyvää sorttia.

Video ei ole enää saatavilla

En oikeastaan tiedä Alexis Taylorista mitään. En edes tiedä, minkä ikäinen hän on. Sen tiedän, että hän on Hot Chipin toinen pääarkkitehti ja 2000-luvun tyypillinen renessanssinero: multi-instrumentalisti, lauluntekijä, dj, popnörtti ja ruma jätkä.

En oikeastaan tiennyt, miltä rakastamani musiikin tekijä näyttää ennen kuin näin Hot Chipin livenä Roskildessa 2007. Ei ollut kiinnostanut. Vasta siellä minulle selvisi, että hän näyttää aivan yhdeltä 1980-luvun Nörtit-elokuvien näyttelijöistä. Nerolta.

Video ei ole enää saatavilla

Täydellinen Taylor ei ole. En välitä hänen juuri Flow-festivaaleilla esiintyneestä About Group -yhtyeestä. En mennyt edes keikalle.

Viime vuonna Taylor kävi Helsingissä dj-keikalla. En jaksanut mennä. (Okei, se harmittaa.) Ja Taylorin vuonna 2008 ilmestynyt sooloalbumi Rubbed Out on parhaimmillaankin vain hyvä.

Mutta Alexis Taylorin lauluääni: se on 2000-luvun paras pop-ääni. Ja Hot Chip on 2000-luvun musiikillinen runsaudensarvi, jota tullaan ihmettelemään ja jonka todellinen vaikutus tullaan tunnustamaan vasta pitkän ajan päästä tällä vuosikymmenellä. Kiitos siitäkin, Alexis Taylor.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

PMMP. Paulan ja Miran Molemmat Puolet. Paula-Mira-Mira-Paula. Paula Vesalan ja Mira Luodin johtama yhtye on kiistatta 2000-luvun suurimpia kotimaisia yhtyeitä, ja vaikka kärjessä heiluu ADHD-elkein kaksi tasavahvaa naista, on ensinmainittu kuitenkin se, joka on alati enemmän esillä.

Jos puhutaan Paula Vesalasta, puhutaan toki ensisijaisesti juuri PMMP:stä. Yhtyeestä, jonka ainutlaatuisuus korostuu live-esiintymisissä. Niiden loputon kontrastisuus luo parhaimmillaan tilaan häkellyttävän tunnelman.

Vastakohtaisuus toimii monella tasolla. Tyttöjen estoton temmellys ja naiivi hölmöily polkevat vastaan lyriikkaa, jossa puhutaan rumista eroista, pariterapiasta ja perheväkivallasta. Kappaleiden substanssi vaihtelee kepeän viattomasta seksiestetiikasta tummin sävyin maalailtuun haikeiluun. Ja puolet ajasta tissinaivismi ja angsti-itkeskely on kiedottu ironian hämärään peittoon.

Kuva: Tomi Palsa

Ja yleisössä on ihmisiä kansan kaikista kerrostumista. Rinnakkain tanssivat alaikäiset tytöt, pari-kolmekymppiset rock-poliisit ja heidän äitinsä. Kukin ottaa musiikista omansa. Olin puolitoista vuotta sitten katsomassa yhtyettä Virgin Oilissa uudenvuodenpäivänä. Lämppärinä toimi drag-show, joka olikin yllättäen hauska – ja sopi jollain hyvin oudolla tavalla täydellisesti keikan pohjalle. Se sai kaikki nauramaan, ja asetti nämä hetkessä samalle viivalle.

PMMP:n kohdalla rinnakkain on ruma ja kaunis. Veden varaan -levyn käynnistää kolkosti kaikuva, äänimaisemaltaan tukkoinen ja kauniilla tavallan kauhealta kuulostava Kuvia. Kappale kestää yli 4 minuuttia, tekstit mahtuvat kahteen säkeistöön.

Sanoitukset puhuttelevat. Onpa kamala klisee, mutta PMMP:n kohdalla niin totta.

Kuva: Tomi Palsa

Paula Vesalaa käy välillä kateeksi. Avioliitto The Rasmus -solisti Lauri Ylösen kanssa, kotona parivuotias poika Julius. CV:ssä kolme 2000-luvun parasta suomenkielistä pop-levyä, joista Vesala on Luodin ja tuottaja Jori Sjöroosin (Magenta Skycode) kanssa vastannut. Ja joista kiitoksena röykkiö Emma-pystejä, platinalevyjä ja Teosto-palkinto. Tulossa pääosarooli Teemu Nikin ohjaamassa elokuvassa 3 Simoa. Kehuttu yhteisalbumi Pekka Kuusiston kanssa. Takana opinnot Sibiksessä, edessä opinnot Teatterikorkeassa.

Onko PMMP:n tyylillisestä kasvusta ja jatkuvasta kehityksestä kuinka paljon kiittäminen Paula Vesalaa? En tiedä. Viimeisellä albumilla hänen äänensä tuntuu dominoivan, mutta saatan myös kuvitella koko jutun. Sivuprojektit, muille kirjoitetut veisut ja mielenkiintoiset vierailut muun muassa Uuden Fantasian (englanniksi!) ja Asan levyillä ovat kuitenkin osoittaneet sen, ettei Vesalaa suotta nosteta yhtyeestä Nuorgamin mahlanjuoksuttajien ehdottomaan kermaan.

Enkä missään nimessä osaa tehdä kunniaa sille, kuinka upeita juttuja Vesala yhdessä Luodin ja Sjöroosin kanssa on tehnyt. Joskus suurimmista suosikeistaan on kaikista vaikein kirjoittaa. Vaikka ei edes yrittäisi olla objektiivinen. Vesala, rakastan sinua. Äh.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmannen maailman biittejä louhiva Diplo ei ole etnomusikologi vaan kreisibailauksen lipunkantaja.

Diplo ansaitsee paikkansa henkilökohtaisella mahlanjuoksuttajien listallani erityisesti miehenä, joka nosti kolmannen maailman ghettojen omaperäiset tanssimusiikkigenret valokeilaan länsimaissa. Pitkälti Diplon ansiosta kiinnostuin Rio de Janeiron faveloissa syntyneestä funk cariocasta – joka tunnetaan paremmin hieman virheellisellä baile funk -nimellä – niinkin paljon, että vietin puoli vuotta vapaaehtoistöissä Rocinhassa, Rion suurimmassa slummissa. Illat kiersin nurkkakunnan funk-bileissä.

Diplo tunnetaan Mad Decent -yhtiön nokkamiehenä, M.I.A.:n tuottajana ja poikaystävänä sekä koko kreisibailaus-ilmiön kummisetänä. Baltimore-soundista ponnistanut Hollertronix-levysarja on rohkeasti tutkinut bassovoittoisen, röyhkeästi pophittejä sämpäävän ja rehellisesti typerän tanssimusiikin eri muotoja. Tutuksi on tullut muun muassa kuduro, Angolasta kotoisin oleva hektinen teknogenre.

On Diplo ehtinyt omankin levyn askarrella – Florida (2004) on oikein viihdyttävä paketti – mutta mixtapeilla, tuottajana ja musiikillisten tutkimusmatkojen toimeenpanijana hän loistaa.

Vaikkei tietyn popilmiön suosiota kenties saisikaan laittaa yhden henkilön harteille, oli M.I.A.:n funk cariocaa samplanneella, Diplon tuottamalla Bucky Done Gun -hitillä eittämättä keskeinen osa länsimaisen kiinnostuksen herättelyssä koko genreä kohtaan.

Eksoottisiin maihin kohdistuvan biittilouhinnan eettisistä puolista voidaan toki keskustella. Mutta ainakin Brasiliassa ulkomaailman osoittama innostus tuntui parantavan hienomman väen keskuudessa aiemmin parjatun ja kauhistellun ghettosoundin asemaa.

On Diplon käytäntöjä aivan perustellusti kritisoitukin. Piracy Funds Terrorism -mixtapella (2004) tunnetut funk carioca -kappaleet on nimetty yksinkertaisesti ”Baile Funkeiksi” ja lyöty numero perään. Oikeiden artistien jäljittäminen tuskin olisi ollut kovin suuri haaste.

Globaalia ghettobassoa ovat Diplon jälkeen – kieltämättä astetta kiinnostavammin – promotoineet sellaiset levy-yhtiöt kuin funk cariocaa julkaissut Man Recordings ja digitaalista kumbiaa tuottanut Bersa Discos.

Mutta ei Diplo olekaan etnomusikologi – vaikka ohjasikin ansiokkaaksi kiitetyn dokumentin Rion funk-ilmiöstä – tai kokeellinen biittitaiteilija. Hän on soihdunkantaja, kansikuvapoika ja bailukapteeni.

Diplo tanssittaa ja innostaa. Hikisen klubi-illan motivoimina voimme palata levykokoelmiemme tai internetin ääreen tutkimaan tarkemmin sitä riemastuttavan monipuolista aluskasvustoa, jota värikkäät musiikilliset perinteet tuottavat kohdatessaan modernin musiikkiteknologian.

Ja ehkä rakastumme. Ehkä päädymme paikan päälle, vaikkapa Rion baileihin kokemaan, kuinka tamburzão-biitti jauhaa sisukaluja kokonaisen kaiutinseinän voimalla.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki eivät sulata M.I.A:n poliittisia mielipiteitä.

Mathangi ”Maya” Arulpragasamista on moneksi.

Paremmin artistinimellä M.I.A tunnettu, Sri Lankan tamilitaustainen englantilaisneiti on tehnyt kaksi klassikkoalbumia (Arular, 2005 ja Kala, 2007) ja yhden ainoastaan hyvän levyn (MAYA, 2010). Maya on pitkälti omin käsin luonut oman soundinsa, aluksi omassa makuuhuoneessaan. Hänen musiikkinsa on kerännyt ansaittua huomiota, palkintoja ja listamenestystä.

Mutta koska M.I.A:n musiikki liittyy minun päässäni vahvasti hänen entiseen poikaystäväänsä, Diploon, ja tämän juttusarjan tehtävänanto kehottaa tilittämään kirjoittajan henkilökohtaista mahlaussuhdetta päivän neroon, jääköön musiikki tällä kertaa taustalle ja tarkennetaan väitettä, että Mayasta on moneksi.

Ei tarvitse raapaista paljon pintaa syvemmältä todetakseen, että M.I.A on hämmentävä monilahjakkuus.

Musiikillisten saavutustensa päälle Maya on elokuvantekijä, kuvataiteilija, graafikko, muotisuunnittelija, Internet-pioneeri, levymoguli, poliittinen aktivisti ja herra ties mitä muuta. M.I.A on kokonainen audiovisuaalinen ilmiö, jossa mielipiteet, musiikki, tyyli ja jokaikinen esteettinen palikka pelaavat samaan pussiin.

Ei ole ihme, että M.I.A nimeää esikuvakseen ilmiöartisti Malcolm McLarenin.

Copy-Paste Copy-Paste-Paste

M.I.A:n lahjakkuuden eri puolista musiikin ohella riemastuttavin on visuaalisuus.

Arular (2005).

Jos matkustaa vaikkapa Afrikkaan, saa omin silmin todeta kolmannen maailman asukkaille ominaisen kyvyn – jos röyhkeä yleistys sallitaan – estottomasti lainailla, yhdistellä ja käyttää uudelleen taloudellista yltäkylläisyyttä edustavien länsimaiden visuaalista kulttuuria ja sen elementtejä.

Dakarissa vietetystä kuukaudesta muistan ennen kaikkea sen, kuinka rähjäiset pakettiautobussit oli maalattu kaikin kuviteltavissa olevin värein ja niiden kyljissä lenkkarimerkkien tutut logot muodostivat ornamentaalisia sarjoja. Nyt puhutaan kollaasista aivan toisenlaisessa mielessä kuin taidelukion historian tunnilla.

Maahanmuuttajapohjalta ponnistava M.I.A hallitsee saman audiovisuaalisen idean. Kun Paper Planes -megahitissä kassakoneen kilahdus yhdistyy pyssyn pamaukseen, ei näennäisen ilmeinen rinnastus kuulostakaan kornilta. Kyse ei ole epäonnistuneesta symboliikasta tai latteasta metaforasta, vaan pikemminkin toimintamallista, jota sankariantropologi Claude Levi-Strauss nimitti bricolageksi.

Kala (2007).

Vaikka M.I.A onkin käynyt taidekoulunsa Lontoon arvovaltaisessa Central Saint Martinsissa, ei touhu maistu kulttuurivarkauksissa käynniltä vaan erilaisen esteettisen maailmankuvan aidolta omaksumiselta.

M.I.A askartelee itse levyjensä värikkäät kannet, superkollaasit, joissa häpeilemättä lyövät kättä mitä ristiriitaisimmat elementit.

Arularin pakkaus pysyy vielä melko siivona, joskin stencil-graffitien värimaailma voi hirvittää heikompaa. Kalan kansien väriyhdistelmät vievät jo välittömästi toiselle mantereelle ja mukaan astuvat jättikokoiset pikselit, perusgraafikolle aivan liian kornit Photoshop-tehosteet ja takavuosien digitaalinen kuvasto.

Ja MAYAn kansi on jo sellaista ilotulitusta, ettei tiedä ihastellako vai kauhistella. Moni skandinaavisen taidekoulun kasvatti ei olisi kehdannut peittää artistikuvaa YouTuben videopalkeilla. Sisäsivuilla sukelletaan syvälle internetin heikoimpien visuaalisten linkkien oksennukseen.

MAYA (2010).

Mutta kun hieraisee silmiään ja katsoo M.I.A:n taidetta hieman toisesta kulmasta, aukeaa töiden hienous, jopa nerokkuus. Ei ihme, että Maya on pärjännyt myös kuvataiteilijana.

Niin ikään pukeutumisellaan M.I.A on rakentanut itselleen tyyli-ikonin aseman. Tee-se-itse-suhde muotiin on imetty veriin jo Central Saint Martinsin aikoina, ja faneiksi on siunaantunut sellaisia muodin tähtinimiä kuin Donatella Versace ja Alexander Wang.

M.I.A:n tyylin ainesosia ovat jo tutuksi tulleet hallitun sekasortoinen linja, rohkea kollaasi ja riipivät väriyhdistelmät. Esimerkiksi sähkönsininen tekotukka, koppalakki ja hopeinen nahkabody kelta-sinisellä Afrikka-kuosilla on toki erikoinen yhdistelmä, mutta toimii, ainakin Mayan yllä, eikä naisen tyyliä voi latistaa takavuosien nu-rave-irrotteluksi, vaikka ehkä mieli tekisikin.

Sillä M.I.A:n toiminnassa kyse on kokonaistaideteoksesta: artisti loi Kalan musiikin ja kansitaiteen jatkeeksi oman vaatemalliston.

Kaiken takana on politiikka

M.I.A:n monimuotoisen gesamtkunstwerkin motivaattorina ja polttoaineena palaa politiikka.

Yhdessä ohjaaja Romain Gavrasin kanssa tehty Born Free -video on tyly malliesimerkki artistin tuotannon tiukkasävyisestä poliittisuudesta. Mutta yhtä hyvin M.I.A:n kaaottisen, ylitsehyökyvän audiovisuaalisen DIY-tyylin voi kokonaisuudessaan nähdä iskuna kliinistä, sisäsiistiä massakulttuuria vastaan.

Kampanjoinnissaan Maya on arkailematta ottanut käyttöön uuden teknologian mahdollisuudet – M.I.A oli ensimmäisiä artisteja, jotka kohosivat makuuhuoneista maineeseen internetin avustuksella, kulkematta lähtöruudun kautta. Mutta musiikkinsa ohella artisti levittää tietoverkossa painavaa asiaa.

Toki M.I.A:n kärkevät mielipiteet paitsi ihastuttavat myös vihastuttavat. New York Times ojensi taannoin neitiä oikein isän kädellä, ja monille Sri Lankan ”tamiliterroristien” symppaaminen on kerta kaikkiaan liikaa.

Mutta vähintään M.I.A:n eduksi on laskettava, että tämä tietää mistä puhuu ja vaikuttaa vilpittömältä näkemyksissään. Kun viihdemaailman perustähti toivoo kaikkea hyvää, vastustaa sotaa ynnä mannerlaattojen liikkeitä ja tietysti vaatii Tiibetin vapauttamista, osoittaa M.I.A asiantuntemusta valitessaan avautumisen arvoisia epäkohtia.

Ja viettihän Maya itse varhaisnuoruutensa Sri Lankalla. Eikä mitenkään parhaaseen mahdolliseen aikaan, kun ottaa huomioon, että oma iskä lähti taistelemaan tamilikapinallisten rinnalla hallitusta vastaan. Artistin esiteinivuosia leimaavat pakolaisuus ja juurettomuus.

Kenties tästä syystä poliitikot ja media ovat reagoineet, usein yllättävinkin tavoin. Sri Lankan ulkoministeriö kehotti Mayaa keskittymään musiikkiin, kun ei kerran politiikkaa ymmärrä, ja Observerin toimittaja narisi, ettei sodasta saisi ”välittää informaatiota”, jos on oma lehmä ojassa.

Ilmeisesti naispuolisen pop-tähden tulisi pitää luukkunsa kiinni ja keskittyä näyttämään hyvältä – ainakin silloin, kun tietää mistä puhuu.

Mutta onneksi Mathangi Arulpragasam ei selvästikään aio olla hiljaa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka olen nero, en löytänyt päiväpeittoon mätsäävää mekkoa vaatekaapistani.

En ole enää pysynyt kärryillä, kuinka monta kertaa Joanna Newsomia, 29, on verrattu Kate Bushiin ja Joni Mitchelliin. Olen itsekin syyllistynyt tähän hölmöä sukupuolista vastakkainasettelua ylläpitävään rinnastukseen.

Tietty Newsomia, Bushia ja Mitchelliä yhdistää kaikkien taiteellisemman suuntaan taipuva naislaulaja-lauluntekijyys, mutta varsinaisia yhteyksiä on hankalampi löytää varsinkin Bushin ja Newsomin välillä.

Mikäli nämä kirjoittamattomat sukupuoliroolit antaisivat myöten, olisi paljon mukavampi liittää Newsom vaikka Dylanin tai John Calen perintöön.

Ensimmäiseen siksi, että tekstittäjänä Newsom on ehdottomasti lahjakkaimpia nykylaulunkirjoittajia, jonka kymmenminuuttiset biisit sisältävät tarinaa ja kielikuvaa siinä missä Dylanillakin. Jälkimmäiseen taas siksi, että varsinkin viime vuoden Have One on Me -levyllä Newsom jalosti harppufolkinsa Calen Paris 1919 -levyn sovituksia muistuttavaksi kamaripopiksi.

Newsomin menestys on kasautunut pala palalta, aina yhtä nautinnollista positiivi–komparatiivi–superlatiivi-kaavaa noudattaen. Vuoden 2004 The Milk-Eyed Mender -debyytin Peach, Plum, Pear oli mestaruussarjan kappale, jonka luomat odotukset Newsom lunasti kaksi vuotta myöhemmin.

Newsomin vuoden 2006 Ys oli joka suhteessa mestarillinen albumi, juuri sellainen klassikko, jota Newsomilta odotettiin.

Albumi kanonisoitui jopa turhankin nopeasti. Kukaan ei ilmeisesti tullut ajatelleeksi, ettei Newsomin lahjakkuus todellakaan jäänyt taustaorkesterista huolimatta niukasti sovitettuihin harppunovelleihin Ys:n ihmemaasta.

Ys:n jälkeen oli helppo esittää kysymys: miten Newsom voi tehdä vielä enemmän? Mikä on hurjempaa kuin viisi 7–16-minuuttista superlitterääriä ja vapaana virtaavaa folkbiisiä.

Video ei ole enää saatavilla

Vastaus oli lopulta itsestään selvä, joskin massiivisuudessaan yllättävä: triplalevy sitä samaa, mutta paljon täyteläisemmin sovitettuna.

Ennakkokauhusta huolimatta Newsom teki mahdottomasta mahdollista. En keksi toista 124 minuuttiin kellottuvaa albumia, jossa on yhtä minimaalinen määrä täytemateriaalia ja yhtä huimaava määrä sydäntäsalpaavan taiturimaisia hetkiä.

Olen kirjoittanut nämä samat sanat jo erään toisenkin musiikkijulkaisun sivuilla, mutta en ole koskaan ollut ensikuuntelusta lähtien ja sanaakaan levystä lukematta yhtä varma jonkin albumin mestarillisuudesta kuin Have One on Men.

Nyt pitäisi enää tietää, mikä on superlatiivista seuraava muoto ja miten se on tavoitettavissa. Silti lataan uskoa siihen, että Joanna Newsom kertoo sen minulle lähivuosina.

Video ei ole enää saatavilla

Stuart Price, 2000-luvun designpopin kultasormi

Jos tuotanto-CV:tä koristavat omien projektien lisäksi Madonnan Confessions on a Dance Floor, Scissor Sistersin Night Work, The Killersin Day & Age, Take Thatin Progress, toistakymmentä laaturemiksausta, jotain Kylieltä ja New Orderilta ja ihan mitä tahansa Pet Shop Boysilta, voi olla varma, että löytää nimensä jokaiselta popin Kuka kukin on -listalta.

Stuart Price on ottanut elämäntehtäväkseen ihmisten viihdyttämisen korkeatasoisen popin avulla. Hänen uransa alkoi tanssimusan ja remiksausten parissa, mutta hän ei varsinaisesti milloinkaan ole jumiutunut yhden genren loukkuun.

Video ei ole enää saatavilla

Ranskassa syntynyt, mutta Isossa-Britanniassa varttunut Price on kertonut nimenomaan Pet Shop Boysin olleen hänen musiikillinen ensirakkautensa. Hän tuli tunnetuksi vuosituhannen vaihteessa Zoot Womanin riveistä ja myös yksin aliaksilla Jacques Lu Cont, Thin White Duke ja Les Rythmes Digitales. Viimeksi mainitun Jacques Your Body on yhä yöelämän vakiotanssittajia. Se julkaistiin alun perin jo vuonna 1997, mutta nousi kunnon listahitiksi vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, kun Citroën käytti sitä mainoksessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jos onnistuu saavuttamaan vastaavaa kulttimainetta ja pöhinää ympärilleen, saattaa huomata Madonnan kätyreiden hiiviskelevän puskissa, kun jonain lauantaiyönä astuu ulos klubilta. Madonnan ja Pricen yhteistyö alkoi remiksausten myötä ja syveni nopeasti Drowned World Tourin taiteellisen johtajan pestiksi.

Mitä sinä vastaisit, jos Hänen Korkeutensa lopulta kysyisi: tuotatko albumini? ”Je suis désolé, mais no can do. Pitää kirjoittaa biisejä Zoot Womanin kolmosalbumille.”

Onneksemme Price sanoi kyllä, sillä Confessions on a Dance Floor on supertähden ehjimpiä albumikokonaisuuksia. Peilipallon alla jumppatrikoissa ryöminyt kameleontti näytti hetken aikaa parodialta itsestään, mutta kuulosti vapautuneemmalta kuin aikoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Madonnan jälkeen voikin joko alkaa levätä laakereillaan, luulla itsestään liikoja ja tehdä huonoa musiikkia sooloartistina tai kehittyä entisestään ja nostaa kivojen popparikavereiden asemia markkinoilla. Stuart Price valitsi kolmannen vaihtoehdon ja toteutti henkilökohtaisen unelmansa tuottamalla Pet Shop Boysin Pandemonium-kiertueen.

Sitten tulikin soitto viime vuosien suurimman popyhtyeen leiristä. Kyllä, Robbie on messissä, olethan sinäkin? Hell yes!

Video ei ole enää saatavilla

En ole vielä koskaan kuullut Pricen oikeasti epäonnistuvan. Hän käyttää kykyjään artistin hyväksi eikä itseään korostaakseen. Hieno mies.

MF Doom, nero rautanaamion takaa.

Monille Daniel Dumile taisi ilmestyä 2000-luvun alussa MF DOOMina kuin tyhjästä. Tosiasiassa mies rautanaamion takana aloitti uransa jo 1980-luvun lopulla yhtyeessä KMD. Silloin hänen nimensä oli Zev Love X ja naama näkyi.

KMD vieraili 3rd Bassin Gas Face -singlellä ja julkaisi yhden albumin (Mr. Hood) huumorilla höystettyä, poliittisesti värittynyt räppiä. Yhtyeen toinen levy Black Bastards hyllytettiin, ja siitä tuli underground-legenda.

Dumile hävisi kuvioista vuonna 1994; hänen veljensä ja bändikaverinsa oli vuotta aiemmin menehtynyt auto-onnettomuudessa. Tarinan mukaan hän alkoi vuoden 1997 tienoilla esiintyä Nuyorican Poets Cafén legendaarisissa open mic -tilaisuuksissa, sukka päässä.

Tämän jälkeen seurasikin se raudoitettu urajakso, josta moni Dumilen tuntee. Loistavia julkaisuja tuli putkeen usean eri nimen alla: Special Herbs -sarja Metal Fingersinä, Mm.. Food MF DOOMina, Take Me to Your Leader King Geedorahina, pari Villain-levyä Viktor Vaughnina ja kirpeänä kirsikkana maukkaan ja rasvaisen kakun päällä Madlibin kanssa tehty mestariteos Madvillainy.

Video ei ole enää saatavilla

Daniel Dumile on todella lahjakas tuottaja. Hänellä on täysin oma, tumma soundinsa. Selvästi huuruisempi ja meluisampi kuin Wu-Tang Clanilla, mutta ei ihan niin pilveä kuin Madlibillä.

Räppärinä DOOM runoilee täysillä, mutta osaa silti viljellä absurdeja punchlineja. Juttuihin ei koskaan kyllästy tai turru, ja ajoittain niistä mieleen tulee Dr. Octagon:

“Quas, when he really hit scar mode
Never will he boost loose Phillies with the barcode
Or take a whole carload on a wasted trip
Or slit White Owl laced tip from tip with yip”

“Goony goo goo loony koo-koo
like Gary Gnu off New Zoo Review
But who knew the mask had a loose screw?
Hell, could hardly tell
Had to tighten it up
Like the Drells and Archie Bell”

“Stopped for a year
Come back with thumbtacks
Pop for the beer, we’re hip hop sharecroppers
Used to wear flip flops, now rare gear coppers”

Video ei ole enää saatavilla

MF Doom Flow Festivalin päälavalla pe 12.8. klo 21.15.

Ruudolf, pehmo-mc Herttoniemen getosta.

Teeskentelemättömän poikaenergisessä Vähäiset äänet -poppoossa uransa aloittanut Rudy Frans Juhani Kulmala oli se, joka rikkoi suomalaisen rapin kaavan: hän toi itseironian ja raikuliromantiikan kotimaiseen hiphopiin.

Esimerkki? Harvoinpa kukaan räppäri esittelee itseään sanoilla:

”Täs on Herttoniemen getost pehmo-mc /
jonka puhe ontuu ja vaikuttaa hieman jälkeenjääneelt”

Ruudolf saattaa toki sommitella riimejä punttien nostelusta ja Jeesuksesta, mutta tekee sen niin itseironisesti ja hauskasti, ettei kuulosta hetkeäkään macho-ääliöltä tai hurskastelijalta. Freestyle-battleissa hioutunut äänennopea huumorintaju kaikuu jokaisessa riimissä.

Ja tärkeintä kaikessa on kuitenkin ollut ”vaimo”. Niin, se arkkityyppinen vaimo, jolle on omistettu nimellisestikin yksi omakustanne-cd ja josta on kuultu riittämiin aina siitä asti. Mikä voisi olla hiphop-mieheltä sen suloisempaa?

Positiivisuuden eetoksen ovat yhteiskunnassamme omineet pitkälti valtavirran brändiosaajat ja avaruuskakkuaan mutustavat hipit, mutta Ruudolf näyttää musiikillaan, mistä siinä on oikeasti kyse. Ja se on perhanan paljon vaikeampaa kuin tehdä lisää suomalaisia kitchen sink -ahdistusvirsiä viinan juomisesta ja maailman paskuudesta.

Näin jäljittelemättömän velmusti ei kukaan muu kotimaassa osaakaan kammeta kieltään poskeen. Jos ei tule hyvälle mielelle sellaisista biiseistä kuin Doupeimmat Jumala seivaa, Upee kuten Superbowl tai Tiikerinsilmä, on syytä epäillä aivojen tunnelohkon olevan kirurgisesti poistettu.

Hilpeän, nokkelan ja taitavan sanailun taustalla Ruudolfin musiikissa pumppaavat hänen tuottajavirtuoosi Aksimin kanssa kyhäämänsä 1980- ja 1990-luvulle kallellaan olevat sävykkään lihavat biitit, jotka edustavat lähes ylittämätöntä pieteettiä suomalaisessa rap-tuotannossa.

Yhteenlaskettuna siis: sivari, pehmoromantikko, battle rap -mestari, uskovainen, piilofeministi, bodari. Siinä teille aito uuden vuosituhannen mies.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pidäkkeetöntä poikaenergiaa vuosituhannen alusta: Vähäiset äänet – Paskaaks tässä. Suunnilleen tästä se alkoi.

Video ei ole enää saatavilla

Win Butler, käsi sydämellään.

Jos seitsenhenkinen ihmisryhmä onnistuu olemaan moninkertaisesti osiensa summa, se nostaa myös oman primus motorinsa tehon toiseen potenssiin. Tämä on ensimmäinen syy, miksi Arcade Firen keulakuvan ja lauluntekijän Win Butlerin on lähes mahdoton kuvitella lähtevän soolouralle.

Toinen syy on tietysti se, että tätä nykyä Arcade Fire on Butlerille varsin perheenomainen ryhmä. Bändin multi-instrumentalistisiipeen kun kuuluvat niin Winin kanssa vuonna 2003 avioitunut Régine Chassagne kuin pikkuveli Williamkin.

Butlerin vaikutus ja lahjakkuus 2000-luvun suurimmaksi kasvaneen indiebändin biisintekijänä ja johtohahmona on ollut täysin kiistatonta. Vaikkei Arcade Firen diskografiaan mahdu montaa keskinkertaista biisiä, olisi vaikea kuvitella Winin yltävän yksin läheskään yhtä maagisiin suorituksiin.

Niin välttämättömässä roolissa ovat olleet muun Arcade Firen taianomaiset kyvyt saada mikä tahansa kappale kuulostamaan hurmioituneelta.

Selkeimmillään Butlerin ja hänen konkkaronkastaan nerous kuuluu Arcade Firen vuoden 2004 Funeral-debyytillä. Sen hurjistunut poljento ja hallitsematon, stereotyyppiseen Kanada-soundiin leimallisesti juurtunut orkestraalisuus määrittelivät puhtaimman Arcade Fire -soundin, jonka kaoottista intensiteettiä on ollut mahdoton kopioida.

Ikään kuin bändi olisi astunut liian suuriin biiseihin ja taistellut henkihievereissään pitääkseen ne kasassa. Jo Funeralin avausbiisin Neighborhoods #1 (Tunnels):n kiihtyminen loppuaan kohti tuntuu enemmän Arcade Firen vahinkoinnostumiselta studiossa kuin harkitulta suunnitelmalta.

Tässä taistossa Butler oli se johtaja, joka kiskoi kaaokseen asti latautuneen bändin siimoja pitäen yhtyeen juuri ja juuri kasassa. Ja samalla huudahteli sydän juuri niin karrella kuin sukulaistensa hautajaisissa studiokuukaudet juossut 24-vuotias mies vain voi huudahdella.

Video ei ole enää saatavilla

Ja mikä hienointa: Arcade Firen statuksen kertaheitolla luoneen Pitchforkin Funeral-arvion (9,7/10) täyttämä jättikupla ei ole vieläkään puhjennut.

Neon Bible ja The Suburbs -levyillä Arcade Fire on saanut musiikkinsa kuulostamaan yhtenäiseltä ja kypsältä, muttei ole hukannut tippaakaan vastustamattomasta tenhostaan. The Suburbsilla soitti jo aikuinen, mutta yhä niin lapsenmielisen innostunut yhtye, että sen oli helppo kuvitella uppoavan yhtä hyvin keski-ikäiseen Bruce-fanaatikkoon kuin hänen pillifarkkupoikaansa.

Merge Recordsille levyttävä kollektiivi on kasvanut monessa suhteessa mitaten maailman suurimmaksi indiebändiksi. Siitä saa kiittää eniten viime talven Grammy-palkintoa (Album of the Year), joka sai jenkit tolaltaan.

Grammy-voiton antaman lisäpotkun huomasin käydessäni raamattuvyöhykkeen Yhdysvalloissa Georgiassa menneenä keväänä. Kuulin Arcade Firen soivan niin automarkethelvetin seitsemännellä piirillä Walmartissa kuin useassa läpeensä ankeassa pikaruokaravintolassa.

Aika hyvin kriitikoiden rakastamalta 2000-lukulaiselta indiebändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Minun nimeni on Marshall.

On vaikea uskoa mitä siitä My Name Is -biisillä suureen maailmaan ponkaisseesta ruipelosta tuli. Kyseinen biisi jaksaa viehättää tähän päivään saakka, ja syyt ovat samat kuin niin monen Eminemin biisin kohdalla. Pelleilyn, sarkasmin, häijyyden, kuolemanvakavuuden, itseironian ja ivan välisillä rajoilla loikitaan niin huimaa vauhtia ja niin monimutkaisilla riimikaavioilla, ettei perässä tahdo pysyä.

Ehkei maailma olisi ollut valmis loistavalle Lil’ Waynelle, ellei Marshall Mathers olisi potenut keskuudessamme ennen häntä.

Kuva: Tomi Palsa

Eminem on avoin haava, aikamme W. Axl Rose. Viimeisiä rokkitähtiä. Hän vuotaa räppeihin henkilökohtaisia asioita niitä sen kummemmin silottelematta. Joskus tulokset ovat miljoonia myyviksi levytyksiksi yllättävän painostavia ja outoja.

Stan on tästä hyvä esimerkki. Sanoituksena se on monella tapaa aivan yhtä painostava kuin esimerkiksi The Special AKAn ja Rhoda Dakarin The Boiler. Eminem vain tekee painostavuudesta toimivaa listapoppista, toisin kuin britit.

Video ei ole enää saatavilla

William Bevan ei mielellään kameralle poseeraa.

Aikana, jolloin dubstepilla viitataan yhä useammin Pendulumin tai Chase & Statusin kaltaiseen äänisaasteeseen, on hyvä hiljentyä perusasioiden äärelle ja muistella Wanhoja Hywiä (eli peräti puolen vuosikymmenen takaisia) Aicoja.

Viisi vuotta sitten Burial sai kaltaisteni polvet notkahtamaan. Mystisen brittiartistin nimetön esikoinen (2006) ja sitä seurannut Untrue (2007) olivat monelle elektronista musiikkia pintapuolisesti seuraavalle ensikosketus kuumaan ja kohuttuun dubstepiin – joka olikin näiden kahden albumin perusteella osapuilleen maailman parasta musiikkia milloinkaan.

Kolmekymppisten oli helppo rakastua Burialiin. Se oli helppoa musiikkia, melankolista ja kaunista. Burial toi mieleen Bristolin mestarit 1990-luvulta, Massive Attackin ja Portisheadin, mutta kuulosti kuitenkin samanaikaisesti uudelta, raikkaalta ja rytmisessä epäsäännöllisyydessään jännittävältä.

En tiedä, mitä asioista syvällisemmin perillä olevat dubstep-päät olivat Burialista lausutuista ylisanoista mieltä, mutta saatan kuvitella heidän tuhahdelleen halveksuvasti rocktoimittajien haltioituneille kielikuville tyhjyyttään kaikuvista metroasemista, katulamppujen valaisemista vesilätäköistä ja uneen vaipuneiden suurkaupunkien hermostuneesta rauhallisuudesta.

Oikea ja aito dubstep tehtiin kenties muualla ja genren sisällä julkaistiin varmasti vaikeampaa ja haastavampaakin musiikkia, mutta Burial oli yksinkertaisesti vastustamaton. Se oli juuri sitä musiikkia, jota Radioheadin Thom Yorke, Massive Attackin Daddy G ja muut keski-ikää lähestyvät vanhatparrat olivat haaveilleet dubstepin olevan.

Uudesta ilmiöstä intoilevan musiikkimedian perspektiiviharhaa kuvaa hyvin, että ennen kuin Burial paljasti henkilöllisyytensä syksyllä 2008, hänen huhuttiin olevan muun muassa Aphex Twin tai – uskokaa tai älkää – jopa Norman Cook (Fatboy Slim). Burial oli kuitenkin ihan tavallisen näköinen lontoolaismies, William Bevan.

Burialin kolmas albumi antaa odottaa. Tänä vuonna artistilta julkaistiin EP Street Halo sekä yhteistyössä Kieran ”Four Tet” Hebdenin ja Thom Yorken kanssa tehty single Ego/Mirror. Laatutavaraa kummatkin, mutta osoittivat ennen kaikkea sen, miten haastavaa Untruen maagisuutta on uudella vuosikymmenellä enää saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen on sähköinen viihdyttäjä. Kuva: Tomi Palsa

Ville Leinosta voisi kuvailla avantgardistiseksi romantikoksi. Hän on hämmentävän hyvin onnistunut liikkumaan monilla musiikillisilla tasoilla ja silti aina säilyttänyt jonkinlaisen uskottavuutensa, sikäli mikäli sellainen tavoiteltavaa on. Leinosen maailmassa lyövät kättä niin Serge Gainsbourg, Einstürzende Neubauten, Tom Waits kuin Juhamattikin.

Kuva: Tomi Palsa

Parhaiten Leinonen tunnetaan toki itseironisen iskelmäprinssin roolista, josta Valumo-yhtyeen neljä albumia ovat todisteena. Läpeensä romanttinen ilmaisu pohjaa tanssilavakulttuuriin – josta Leinonen on aina ollut pohjattoman kiinnostunut – mutta on myös vanhemman tuotannon jalostuneempi versio. Kaikkihan alkoi vuoden 1997 Raastinlauluja-julkaisusta, joka raakuudessaan on hätkähdyttävä analyysi nuoren miehen patoutumista ja sellaisenaan klassikko.

Raastinlauluista oli pitkä matka Lasse Lehtisen visailuohjelmaan versioimaan Suomi-iskelmää. Televisiosta oli taas yhtä pitkä matka Majakanvartijan uneen, joka oli viime vuoden ehdottomasti ainutlaatuisin musiikkiprojekti. Pelkkä hieno albumi ei riittänyt, vaan Leinonen vei ilmaisunsa joka osa-alueella pitemmälle: keikat olivat yhtä hurmoksellista avantgarde-performanssia, jolle mieluiten soisi jatkoa.

Kuva: Tomi Palsa

Ehkä Ville Leinosen uskottavuus piilee hänen varmuudessaan tehdä asioita. Kieltämättä hän on onnistunut lähes kaikessa mihin on ryhtynytkin – oli kyseessä sitten soolotuotanto tai Suomi-iskelmän ja kansanlaulujen versiointi.

Nettisivuillaan Leinonen hehkuttaa tänä vuonna ilmestyvän vaikka mitä. Reggae-albumi Niko Ahvosen kanssa ja hämärä drone-hanke Camp Crystal Lake tulivat jo. Mitä seuraavaksi?

Video ei ole enää saatavilla

Mä oon kova.

Hei sinä valkoihoinen, keskivartaloltasi pyöristynyt suomalaismies siellä tietokoneruudun äärellä! Kenen musiikkimaailman tähden kanssa haluaisit vaihtaa paikkaa?

No, Justin Timberlaken! Tietysti!

Justin Timberlake saa meidät muut kaukasidisen rodun edustajat näyttämään ylijäämägeeniperimästä kootuilta maanantaikappaleilta. Valkoihoisen miehen ei pitäisi osata tanssia ja laulaa, etenkään yhtä aikaa, niin hyvin kuin Timberlake tekee.

Lisäksi hän on komea, fiksu, hyväkäytöksinen, itseironinen, karismaattinen ja – helvetti soikoon – vielä huumorintajuinenkin. Golfissa hänen tasoituksensa on kuusi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten on tietenkin ne naiset. Timberlake on seurustellut tai heilastellut Alyssa Milanon, Cameron Diazin, Jessica Bielin, Mila Kunisin ja tietenkin Britney Spearsin kanssa, vain joitain kuuluisimmista mainitakseni. Eikä heistä sen enempää, sillä Nuorgam on ainakin toistaiseksi musiikkimedia.

Onneksi seuraavassa videossa pystymme yhdistämään edellä mainitut asiat: Justin Timberlaken laulu- ja tanssitaidot ja kauniin naisen, Scarlett Johanssonin (jonka kanssa Timberlake on sutinoinut, tietenkin).

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tekee Justin Timberlakesta yhden 2000-luvun musiikillisista neroista? Tietenkin se, että hän on julkaissut kaksi 2000-luvun parhaimmistoon kuuluvaa, vuosikymmenensä soundia määritellyttä popalbumia, Justifiedin (2003) ja Futuresex / Lovesoundsin (2006).

Eikä pidä unohtaa Timberlaken oppikoulua, N’Sync-poikabändiä ja sen albumeita No Strings Attached ja Celebrity, joiden myötä nuorena poikana Vaasan Rantarockissakin bändinsä kanssa vierailleesta teinien suosikista kasvoi oikea, täysikäinen poptähti.

Tuleeko mieleen muita 2000-luvun vaihteen poikabändeistä menestyksekkäästi soolouralle vaihtaneita?

Täydellisen Timberlaken ongelma on se, että hän on vaikuttaa tyytymättömältä luonteelta. Vaikka hänellä on ollut kainalossaan maailman upeimpia naisia ja kämmenellään koko popmaailma, niin se ei ole riittänyt. Michael Jacksonin kuoltua popin kuninkaan paikka vapautui. Mutta kun nuorta prinssiä ei vain kiinnosta.

Hän haluaa tulla parhaaksi niillä aloilla, joilla hän ei sitä vielä ole. Viime vuodet Timberlake on keskittynyt leffaan,  komiikkaan ja bisnekseen (Timberlake on ostanut MySpacen!) Niissä hän ei ole vielä maailman paras eikä välttämättä koskaan sellaiseksi tulekaan.

Päätetään mahlanvuodatus avoimeen vetoomukseen: ”Rakas Hollywoodin studioita hallitseva juutalaisten illuminaatti. Tehkää päätös, että ette enää anna Justin Timberlakelle elokuvarooleja. Tällöin hänen olisi ehkä pakko palata musiikin pariin ja tehdä se kolmas soololevy.”

Kiitos. תודה.

Video ei ole enää saatavilla

Brian Burtonin ja Cee-Lo Greenin Gnarls Barkley löi popmaailman sillä kuuluisalla ällikällä. Kuva: Tomi Palsa

Suurin osa meistä kuuli Danger Mousesta ensimmäisen kerran, kun musiikkimedia alkoi keväällä 2004 kohista Grey Albumista – EMIn lakimiehet takajaloilleen nostaneesta mash up -albumista, jolla Jay-Z:n Black Albumin riimit kohtasivat The Beatlesin valkoisen tuplan instrumentaatiot.

Saimme tietää, että hiirimaskin takaa löytyi Brian Burton, 26-vuotias newyorkilaismuusikko, jolla oli takanaan vaatimaton ura Pelican City -nimisenä triphop-artistina ja kulttimainetta nauttivan jenkkiräppärin Jemini the Gifted Onen taustapiruna.

Kuva: Tomi Palsa

Vaikka Grey Album olikin oivaltava ja parhaimmillaan suorastaan nerokas konseptialbumi, harva uskoi kuulevansa herra Burtonista sen jälkeen yhtään mitään.

Vaan ei: Burtonin puhelin alkoi piristä – eikä ihan heti lakannutkaan. Jo seuraavana vuonna hänen taitoihinsa turvautuivat niin Damon Albarn (Gorillazin Demon Days) kuin ug-hiphopin legenda MF Doom (yhteistyöprojekti Danger Doom).

Lopullisen tyrmäysiskunsa Burton antoi kuitenkin vasta vuoden 2006 maaliskuussa.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Burtonin ja atlantalaisen hiphop-veteraanin Cee-Lo Greenin (Goodie Mob) Gnarls Barkley -projekti rikkoi tukun ennätyksiä esikoissinglellään Crazy, jonka kimmoisan psykedeelinen soul-soundi hämmästytti siinä missä Greenin ilmeikäs evankeliumi mielenterveyden menettämisen iloista.

Video ei ole enää saatavilla

Crazystä tuli ensimmäinen single, joka nousi Iso-Britannian singlelistan ykköseksi pelkästään digitaalisen myynnin perusteella. Kappale pysyi listan kärjessä yhdeksän viikkoa – pidempään kuin yksikään single yli kymmeneen vuoteen – ennen kuin levy-yhtiö päätti poistaa sen markkinoilta yleisön kyllästymisen pelossa.

Crazya seurasi kaleidoskooppinen St. Elsewhere -albumi, jonka julkaisun jälkeen Burtonin nimeen ei voinut yksikään aktiivinen popkuluttaja törmäämättä: hänen utuiset, jonnekin kuvitteelliselle 1960-luvulle sijoittuvat äänimaailmansa kelpasivat niin The Rapturelle, Beckille, The Good, the Bad & the Queenille, The Black Keysille kuin Martina Topley-Birdille, minkä lisäksi kalenterista löytyi tilaa yhteistyöprojekteille The Shinsin James Mercerin (Broken Bells), italialaissäveltäjä Daniele Luppin (Rome) ja edesmenneen Mark ”Sparklehorse” Linkousin (Dark Night of the Soul) kanssa.

Vaikka kaikki Burtonin projektit eivät ole aina olleet napakymppejä – etenkin Broken Bells on ollut lähtökohtiinsa nähden pettymys – on niissä aina ollut jotain oivaltavaa. Ilman perusteita mies ei ole netonnut viittä parhaan tuottajan Grammy-ehdokkuutta seitsemässä vuodessa.

Burtonin projekteista seuraava on kenties kaikkein uhkarohkein: U2:n tuleva albumi Songs of Ascent voi nostaa hänet pysyvästi supertuottajien kastiin. Parempaa piristysruisketta rockin valtavirralle olisi vaikea keksiä.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernonin tulevaisuus on kirjoitettu kultamusteella.

Jos bändisi hajoaa, rakastettusi hylkää ja saat kaiken pahan päälle vaikean mononukleoosin, kannattaa joko soittaa wisconinilaiselle Justin Vernonille tai ainakin hänen esimerkistään niin kutsuttu isoisä.

Vernonin Bon Iver -pseudonyymin debyytti, For Emma, Forever Ago, on hämmentävä albumi. Sen jännitteiset ja herkät sävellykset ovat helposti parhaimmistoa, mitä menneellä vuosikymmenellä on levytetty mies ja kitara -yhdistelmällä.

Silti tärkein albumiin liittyvä seikka on tarina. Sen tietävät ja muistavat kaikki.

Ensin hajosi Vernonin DeYarmond-yhtye, jota seurasivat muut edellä mainitut vastoinkäymiset. Tästä ilmeisen ahdistuneena Vernon päätti sulkeutua talven ajaksi keskelle metsää negistelemään ja jalostaa kärsimyksensä 37-minuuttiseksi muovin tai vinyylinpalaseksi.

Varsinainen kysymys kuuluu: kuinka paljon tämä, kieltämättä varsin riipaiseva, taustatarina lopulta vaikuttikaan For Emman sukseeseen?

Ei käy pieninkään kiistäminen, etteikö albumi ole musiikillisesti mestarillinen. Tarina on nostettava siksi spottivaloihin, että se sijoitti levyn suoraan kontekstiinsa.

Yhtäkkiä For Emma, Forever Ago oli jokaisen kuulijan korvissa erolevy – ilman, että kyseistä stooria tarvitsi sen enempää kaivella Vernonin lyriikkasokkeloista. Kun halutun tunnelman tiesi, se välittyi ja kosketti heti. Kun merkitykset tiesi valmiiksi, metaforalliset tekstit olivat helppoja tulkita.

Kuulijan palveleminen tällä tavalla riitti tekemään Vernonista hetkessä aikansa palvotuimman laulaja-lauluntekijän – eikä hän ollut näyttänyt vielä kuin ilmiselvimmän puolensa stereotyyppisenä laulaja-lauluntekijänä.

For Emma, Forever Agon jälkeen Vernon julkaisi Blood Bank –ep:n, joka kertoi lähinnä siitä, että mökkiin oli tilattu postimyynnistä autotune. Volcano Choirin levy Unmap väläytti sen sijaan Bon Iverin bändimuotoisilta livekeikoilla kuultua stemmavirtuositeettia.

Harva kuitenkaan arvasi, että viime vuonna ilmestynyt Gayngsin Gaudy Side of the Town oli perverssillä tavalla limaisine 10cc-covereineen ensimmäinen vihjaus tulevasta.

Video ei ole enää saatavilla

Enää tarvittiin vierailut The Nationalin taustalaulajana ja Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylla, ja yhtäkkiä Vernonin nukkavieru ja parrakas hahmo oli jälleen estradilla, vaikkei se oikeastaan ehtinyt sieltä edes poistua.

Kun Vernon julkaisi kesäkuussa toisen Bon Iver -levyn, kitaraluurangot olivat kasvaneet kokeellisesti tuotetuiksi nuhjujärkäleiksi. Ratkaisu oli ehkä lähtökohtaisesti odottamaton, mutta se roikkui 2010-lukulaisessa folk-zeitgeistissa.

Bon Iverin auditiivisen harppauksen jälkeen päädyttiin outoon tilanteeseen, jossa yksikään 2000-luvun kolmesta suurimmasta laulaja-lauluntekijästä ei enää tehnyt folkia ainakaan perinteisimmässä muodossaan. Sufjan Stevens oli kiinnostunut viime vuoden The Age of Adzilla äänen ulottuvuuksista an sich enemmän kuin banjostaan. Iron & Wine eli Sam Beam puolestaan löysi tammikuisella Kiss Each Other Clean -albumillaan yhden musiikin universaaleista perustotuuksista: miksi tehdä mitään muuta, jos voi tehdä AOR:ää.

Vernon päätyi jonnekin oman aiemman tuotantonsa, Beamin ja Stevensin välille. Bon Iver, Bon Iver oli kuin Stevensin uskalluksen rohkaisema ja AOR:n huumaama Bon Iver –levy, jonka lo-fi-purkaukset vaikuttivat salaa The Microphones– ja Mount Eerie -mies Phil Elvrumin makuuhuonestudiossa nauhoitetuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka ilmaisutapa oli muuttunut, tekstit pysyneet tulkinnanvaraisina, eikä levylle ollut enää minkäänlaista ilmiselvää taustaa, albumi oli intensiteetin ja herkkyyden superlatiivein sinetöitävä liitto.

Mielikuvituksen vääristämistä kaupungin nimistä tehdyt kappaleet sisälsivät houreisia ajatuksia sieltä ja täältä. Punaista lankaa oli teksteistä vaikea löytää pakottamatta. Lopulta sitä ei enää edes halunnut etsiä.

Pääasia oli upota kerta toisensa jälkeen Vernonin auditiiviseen taikamaailmaan ja oppia, että riittävällä sielukkuudella saa aivan minkä tahansa kuulostamaan kyynelkanaviahivelevän koskettavalta.

Vaikka lauluntekijä osaisi tehdä absoluuttisen täydellisiä kappaleita, hän ei ole mitään ilman tunnetta. Justin Vernonille on annettu se lahja puhtaimmassa muodossaan. Siksi hänen koko tähänastinen urakehityksensä on kuin kultamusteisin kaunokirjaimin kirjoitettua lupausta siitä, että tulevaisuudessa on luvassa jotain vielä suurempaa ja rohkeampaa.

En edes halua kuvitella, millaiset sisäiset mannerlaatat se saa liikkumaan kehossani.

Video ei ole enää saatavilla

Tomi Leppänen lyö rumpua. Tomi Palsa otti kuvan. Tekstin kirjoitti Tomi Tuominen.

”Musiikki on puhdasta matematiikkaa. Jos on hyvä matematiikassa, niin on hyvä musiikissakin”, sanoi kotiurkuja heikolla menestyksellä soittanut isäni minulle, kun olin saanut huonon numeron ala-asteen matikan kokeesta. Mikäli isäni teoria pitää paikkansa, niin siilinjärveläislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut Tomi Leppänen on vastaavanlainen matemaattinen lahjakkuus kuin Matt Damonin roolihahmo elokuvassa Good Will Hunting.

Leppästickinäkin tunnettu mies pudottelee kapuloistaan rumpukalvoille matemaattisia kaavoja, joita maallikon on turha edes yrittää ymmärtää. Hän osaa tarvittaessa ulkoa piin likiarvon tuhannen desimaalin tarkkuudella ja rummuttaa sen kuulijoille vaivattomasti kuin se olisi hänen kengännumeronsa.

Merkillepantavinta Tomin rumpujen soitossa on nimenomaan sen vaivattomuus. Selkä suorana, ilmeenkään värähtämättä, rumpujen takana istuu mies, jonka kädet leikkaavat ilmaa laserin tarkkudella ja osuvat aina oikeaan paikkaan tismalleen oikeaan aikaan. Tomi näyttää usein siltä kuin hän ja rumpusetti olisivat yhtä, jonkinlainen yhteenkasvanut symbioosi tai kyborgi, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa ihmisten kuuluville motorisen tarkkaa rytmiä.

Oli Tomin kulloinen bändi mikä hyvänsä, katse kiinnittyy keikalla aina poikkeuksetta takarivin vaivattomasti rytmiä tuottavaan, tyynesti hymyilevään hahmoon. Tomin tyylistä rummuttaa puhutaan usein robottimaisena, ja olenkin toistuvasti kuullut häntä verrattavan rumpukoneeseen.

Selkein näyttö Leppästickin kiistämättömästä inhimillisyydestä ja rautaisesta ammattitaidosta nähtiin kuitenkin vuoden 2010 Flow’ssa, kun syyrialaisen Omar Souleymanin kosketinsoittaja huomasi komppikoneen saaneen kosteutta lentokoneen ruumassa ja paikalle hälytettiin muutaman minuutin varoitusajalla suomalainen komppikone Tomi Leppänen. Sekuntiakaan harjoittelematta Tomi istui rumpujen taakse ja alkoi – lavalla olleen rumpukuiskaajan ohjeistuksella – soittaa syyrialaista perinnemusiikkia, kuin se olisi ollut hänen toinen nimensä.

Monesti käydyt baarikeskustelut Suomen parhaasta rumpalista ovat poikkeuksetta päättyneet ratkaisemattomaan tasapeliin Anssi Nykäsen ja Tomin välillä. Tomi vie omissa kirjoissani kultamitalin olemalla paitsi aivan älytön rumpali, niin myös paljon muuta. Kun tutustuin Tomiin joskus 2000-luvun alussa Koneisto-festivaalilla Turussa, hänestä puhuttiin yleisesti ”Aavikon Tomina”, sittemmin hänelle olisi samalla logiikalla kertynyt liuta muitakin lempinimiä: Circlen Tomi, K-X-P:n Tomi, Alpo & Tomin Tomi, Rättö ja Lehtisalon Tomi, vain muutamia mainitakseni.

Kaltaiselleni, yhdessä bändissä soittavalle, tavalliselle ihmiselle on vaikea ymmärtää miten tämä on edes mahdollista.

Kaikkien näiden bändiensä lisäksi mies on mukana pyörittämässä Turussa vaikuttavaa Jeti Studio -design-kollektiivia ja -kauppaa ja Turun Asemanpuiston Lippakioskia. Siinä sivussa hän tekee runsaasti graafista suunnittelua, levynkansia ynnä muuta koulutustaan vastaavaa työtä.

Tomi on renessanssinero, joka on hyvä kaikessa mihin hän tarttuu ja kaiken tämän lisäksi hän on yksi mukavimpia, vaatimattomimpia ja lämpimimpiä ihmisiä, joita minulla on kunnia tuntea.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Tapasin Artturi Tairan ensimmäistä kertaa Kipsarin nurkassa kymmenisen vuotta sitten. Ujon oloinen nuorukainen esitteli kohteliaasti edustamansa New Music Communityn ideologiaa ja rohkaisi nauttimaan yhteisön järjestämästä iltamasta. Pidin miehestä välittömästi.

Hetkeä myöhemmin hän kapusi lavalle yhtyeineen. Orkesterin soinnissa oli lupaava kaiku, jonka rinnastin velvollisuudentuntoisesti Radioheadiin. Yhteensoitto teki vaikutuksen ja jokunen yllättävä melodia riuhtaisi mukaansa. Suurimman elämyksen yhtye tarjosi kuitenkin esityksestä huokuneella kiihkeällä innollaan. Musiikki tuntui merkitsevän esittäjilleen poikkeuksellisen paljon.

Kuva: Tomi Palsa

Vuosien kuluessa Tairan matka musiikin uumeniin on kuljettanut yhä pidemmälle, kunnes takaisin tuova tie on umpeutunut. Miehen kasvoja on alkanut reunustaa repaleinen parta, joka ei ole kuitenkaan täysin kätkenyt hahmon poikamaisuutta.

Myös ääni on pysynyt tunnistettavana. Taira hallitsee tärkeimmän instrumenttinsa suvereenisti, mutta pitää sen pinnan paljaana. Aivan kuin hän nauttisi haavoittuvuuden tuomasta herkkyydestä.

Ja mihin pisteeseen Tairan yhtye onkaan kehittynyt! Rubikista on kasvanut suomalaisen indien lippulaiva; värikylläinen, räiskyvä, taidokas retkue, jonka suhde kappaleisiinsa tuntuu syventyvän keikka keikalta ja levy levyltä. Orkesterinsa edessä Taira värisee laulujen vietävänä, silmät puoliksi suljettuina, kasvot äänistä hehkuen. Sointi saa miehen hajamieliseen transsiin, väreilemään. Kuitenkin hän on koko ajan valmiina hyökkäämään, ylittämään vielä yhden rajan.

Matka on ollut pitkä, kilometrit ovat karaisseet kulkijaansa. Etsijän mieli on pysynyt kuitenkin puhtaana. Musiikki ei ole vieläkään Tairalle vaihtoehto. Musiikki on hänelle elämä ja rakkaus.

Me, jotka olemme tehneet elämässämme kompromisseja, emme voi kuin ihailla niitä, jotka ovat päättäneet tulla valituiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Otis chillaa ja kuubalaisen sikarin kokoinen jointti odottaa polttajaansa.

Stones Throw -levy-yhtiö oli yksi vuosituhannen taitteen vaihtoehtoisen hiphopin korkeimmista majakoista. Yhtiön levottoman kokeileva ja vinoon kasvanut hiphop nosti sen niiden suosikiksi, jotka valtavirran räp-uho jätti kylmäksi.

Firman tähdistä yksi on ylitse muiden: Otis Jackson, Jr:n eli supertuottaja Madlibin hämyinen kädenjälki sävyttää suurta osaa levylafkan tuotannosta.

Madlibin tapauksessa on todettava, että määrä tavallaan korvaa laadun. Spontaanin oloiset biitit eivät jää tuleen makaamaan. Usein ne katkeavat yhtä yllättäen kuin alkoivatkin. Tuotanto ei ole loppuun asti hiottua, mutta kiistämättä tiedolla, taidolla ja rakkaudella tehtyä.

Ollaan rehellisiä: nerokkaiden hetkien joukkoon mahtuu hutejakin. Joskus rytmien yllä leijuu niin paksu kannabis-pilvi, ettei läpi näe.

Mutta tämä on ymmärrettävää. Madlibillä on lusikka monessa sopassa. Miehen tuotoksista ja lukemattomista sivuprojekteista on hankala pysyä kärryillä, eivätkä asiaa helpota lukemattomat yhteistyöprojektit, aliakset ja suoranaiset salanimet. Tila ei Nuorgamin vaatimattomalla torilla riitä tuotannon kattavaan analyysiin – ei auta kuin tyytyä mehustelemaan ja raapimaan pintaa.

Ura alkoi Lootpack-ryhmässä. Hieno albumi Soundpieces: Da Antidote! (1999) edustaa Madlibin tuotannosta tutuinta ja turvallisinta hiphopia. Siitä eteenpäin mennään ja lujaa, suoraan ulkoavaruuteen.

Lootpackia seurannut Quasimoto on Madlibiä oudoimmillaan. Projektin huuruinen ensialbumi The Unseen (2000) on klassikko ja toimi Madlibin menolippuna musiikkimaailman tähtikartalle. Salaperäinen Lord Quas on keltainen mielikuvitusolento, joka kimeällä äänellä tarinoi rikoksista ja pyllyistä. Epäluuloisempi voisi päätellä, että äänessä on Madlib itse, polteltuaan kuubalaisen sikarin mittaisen jointin ja imaistuaan päälle heliumia.

Ja sen jälkeen tulevatkin 2000-luvun alkupuolen upeat kollaboraatioprojektit Jaylib (2003) ja Madvillain (2004). Yhteistyö pukee Madlibiä: hän tuntuu olevan aina valmis yllättäviin kohtaamisiin.

Madvillainy-albumilla Madlib heittäytyy kimppaan toisen räpin oudonlinnun, metallinaamiomies MF Doomin kanssa. Jaylibin Champion Sound on puolestaan vaihtoehtoisen hiphopin supertuottajien kohtaaminen, edesmenneen biittinero J-Dillan lyödessä kättä toisen omantiensäkulkijan kanssa. Artistien yhteentörmäys on puhdasta synergiaa.

Projekteja riittää. Omalla nimellään Madlib on tehtaillut oivaltavaa instrumentaalihiphopia ja äkkivääriä remiksejä mitä erilaisimmissa mitoissa ja muodoissa. Nimimerkki Beat Conductor matkaa leffaäänien maailmaan ja villiintyy sitten Intia-soundien äärellä. Yesterday’s New Quintet vetelee jazzia vaihtelevalla menestyksellä ja ärsyttää monia. Toisaalta Madlibin Blue Note -levyjä remiksaavalla Shades of Bluella (2003) jazzin ja hiphopin yhdistelmä toimii kuin häkä.

Madlibin koko tuotannon haaliminen olisi hankala ja luultavasti hyödytön projekti. Ja tässä piileekin miehen nerous: hän on levoton kokeilija, sekopäinen tiedemies, jonka seuraavia liikkeitä on mahdoton ennustaa.

Madlib – loop digga ja beat conductor – käy rohkeasti sinne minne me tavalliset kuolevaiset emme uskaltaudu, levydivarien pölyisiin kellareihin, loputtomien vinyylilaarien äärelle, metsästämään ennenkuulematonta sämpleä, täydellisen biitin tarveainetta.

Video ei ole enää saatavilla

Sänpäkkilän kasvissyöjäystävällinen versio "nakit silmillä" -metaforasta. Kuva: Liv Læssøe.

Olen pyörinyt aika paljon erilaisissa musiikkialan vientitapahtumissa. Niissä kotimaiset lafkat yrittävät pääsääntöisesti itku kurkussa viedä vertauskuvallista jäätä eskimoille, hyvin tuotetuilla, mutta täysin ideattomilla ”avaimet käteen” -rockia soittavilla bändeillä, joiden suoria vastinkappaleita löytyy jokaisesta maasta riittämiin.

Silti aina, kun ulkomaalaiset vieraat saapuvat Suomeen, ensimmäinen kysymys on ”Is Circle playing?” Siitä siirrytäänkin latelemaan listaa Sami Sänpäkkilän Fonal-levy-yhtiön yhtyeistä, joita pitäisi päästä näkemään. Ulkomaiset mediatkin syövät miehen kädestä, ja vierailu levykauppaan New Yorkissa tai Japanissa tuottaa suomalaisia levyjä etsivälle tulokseksi lähinnä Islajaa, Kemiallisia Ystäviä, Shogun Kunitokia, Tv-resistoria tai Paavoharjua.

Kaikki tämä mieheltä, joka 1990-luvun lopulla aloitellessaan uskoi, ettei hyvää ja rakkaudella tehtyä musiikkia tarvitse myydä tai markkinoida. Eikä ole pahemmin tarvinnutkaan.

Video ei ole enää saatavilla

ES: Surrealistin kaksi vasenta kättä – Sänpäkkilän omaa musiikillis-videotaiteellista tuotantoa.

Street teamien, viraalikampanjoiden, kalliiden tuottajien ja muun markkinointihössötyksen leimaamalla aikakaudellamme on todella erikoista, että kaiken signaalikohinan seasta voi nousta esiin perhe yhtyeitä, jotka eivät pidä itsestään ihmeemmin meteliä, tekevät älyttömän epäseksikästä musiikkia ja luottavat estetiikassaan nukkavieruun psykedeliaan ja äärimmäisyyksiin vietyyn kotikutoisuuteen.

Näin kuitenkin on käynyt. Wire-lehden avattua tulvaportit artikkelillaan ”Finnish Forest Folk” -ilmiöstä homman leviämistä ei ole voinut pysäyttää. Kaikki tämä ilman, että Sänpäkkilä olisi palkannut PR-toimistoa tai rakentanut sosiaalisen median strategiaa.

Vaikka Sänpäkkilän oma varsinainen musiikillinen osanotto Fonalin julkaisuihin on vuosien varrella vähentynyt ja mies on siirtynyt enemmän taustajoukkoihin sekä videoita tehtailemaan, hänen alkuperäisen visionsa ja linjansa on yhä Fonalin julkaisujen punainen lanka. Fonal-tuotoksen tunnistaa hetkessä, yhtenevistä äänilevyjen selkämyksistä levyjen sisältöön. Lapsenomainen musiikillinen seikkailunhalu, kotikutoinen äänimaailma ja ajaton retroilu manifestoituvat jotenkin oudon linjattoman linjakkaasti niin Riston maanisessa rockissa, Kemiallisten Ystävien huuruilussa, Paavoharjun eteerisessä haahuilussa kuin Tv-resistorin naivistisessa iskelmäpopissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Risto-yhtyeen hieno Putoan kaivossa -musiikkivideo. Sänpäkkilän ohjaustyötä myöskin.

Kaikki Fonalin yhtyeet olisivat varmasti olemassa ilman Sänpäkkilän tekemisiä, mutta ilman Fonalia ne olisivat vailla kontekstia ja kotia. Fonalin yhtyeet tarjosivat Sänpäkkilälle rakennuspalikat, joista Sänpäkkilä loi ilmiön. Yrittämättä ja pingottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolampi ja Vilunki, aika velikultia. Kuva: Tomi Palsa.

Muusikon nerouden ylistäminen on helppoa, kun muusikko tarjoaa kyllin yksiulotteisen kuvan itsestään, mahdollistaen yhtä yksipuolista vuodatusta siitä miten tärkeää musiikkia artisti on urallaan tehnyt.

Timo Kaukolampi ei kuitenkaan päästä kirjoittajaa helpolla. Vaikka miehen uralla ja tekemisissä on selkeä punainen lanka, tekee hänen tuotantonsa moniulotteisuus ja lahjakkuutensa laaja-alaisuus vaikeaksi löytää oikeaa lähestymiskulmaa kirjoittamiseen.

Kirjoittaako Huggin’ Waynen ja Larry and The Lefthandedin riveissä kotimaisen indie- ja autotalliestetiikan kehittymisestä täysin omaan suuntaansa 1990-luvulla avittaneesta Timo Kaukolammesta, Op:l Bastardsin kanssa Berliinin ja Suomen musiikillista välimatkaa lyhentäneestä Timo Kaukolammesta vai Annien pop-hittien taustalla hääräävästä tuottaja-Kaukolammesta? Puhumattakaan miehen muista touhuiluista, kuten K-X-P:stä, DJ-hommista tai Radio Helsingin ohjelmavirran hämmentävimpään päähän sijoittuvasta 120 minuuttia -ohjelmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolammen hienoin puoli on se, miten 40-vuotias mies voi yhä suhtautua musiikkiin kuin seikkailuun. Jokainen analogisyntetisaattorin pöräyttämä ääni tuntuu aiheuttavan miehessä yhä saman herkullisen hämmennyksen ja himon venyttää rajoja kuin ensimmäistä kertaa vehkeitä räplätessä (kaksimieliset hiljaa siellä takarivissä).

Timo Kaukolampi "heittäytyy". Kuva: Tommi Forsström.

Vaikka Timo Kaukolampi onkin vuosia musiikin marginaaleihin raapustelun jälkeen siirtynyt myös valtavirtamusiikin pariin, hänen leimallinen musiikillinen seikkailunhalunsa ei voi olla puskematta läpi. Oli kyseessä sitten hypnoottisesti sykkivä K-X-P-eepos tai diskojen tanssilattiat täyttävä Annie-sinkku, Kaukolammen tapa heittäytyä juttuunsa on vertaansa vailla.

Timo Kaukolammen ihanan hämmentävään maailmaan voi kurkistaa myös Sami Sänpäkkilän hienon Day in the Mouth -minidokumentin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Roope kuvattuna neonvaloilla valaistussa tehdasstudiossaan.

Kesä 1999 tai 2000 Turussa, Blankon kellarissa. Taitaa olla DBTL tai jotain. Joku keikka minulla siellä oli. En muista oliko Slomotion Airlines vai Giant Robot? Festareilla vai Dynamossa muuten vaan?

Joka tapauksessa kutsu kävi katsomaan kaverien Pöly-nimistä projektia sinne kellariin. Roope taisi räpätä ja säätää. Nimi oli Mörkö. Kymmenen vuoden takaiset muistot tällaisista tilanteista ovat aika impressionistisia.

Hiki valui seiniä pitkin ja kosteus tiivistyi ilmaan. Murmurecordings ei sanonut minulle mitään. Ei sano vieläkään. En ole tutkinut. Pöly oli intensiivinen. Siinä ei ollut ”funkkia” kitaraa. Dub oli läsnä.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraava kohtaaminen on Roopen ja Didierin tekemä Hiphopskeidaa, jonka ostin Lifesaveristä. Tässä olisi ollut potentiaalia klassiselle ”biiffille”, mutta ei tullut vastausta. Roopen rento tyyli heittää battle-riimit on vastustamaton:

Video ei ole enää saatavilla

Joskus vuoden 2001 loppupuolella alkoi Giant Robotin Superweekend olla loppusuoralla. Saimme Didierin ja Roopen maaniteltua tekemään meille remixin, joka julkaistiin vain promovinyylillä.

Kuunnelkaa tätä nyt ja miettikää, että se on noin kymmenen vuotta vanha. Rahisevat, kompastelevat haitsut ovat jotain ylittämättömän komeata… Ja intron jälkeen tulevat kaiutetut soinnut niin Roopea – jonka nimi oli rrimöykk.

Video ei ole enää saatavilla

Taas Lifesaverin laareilla. Mukaan tarttuu Serkkupojat, Lifesaverin julkaisu numero 006, jos en väärin muista. Tämä on vuodelta 2004, joka ainakin jossain vaiheessa elektronisen musiikin historiaa olisi ollut ikuisuus. En tiedä onko enää.

Vuosituhannen alkupuolen suomalaisista, hiphop-lähtöisistä projekteista ei kovin moni tulee jäämään aikakirjoihin ajattomana. Tämä, kuten niin moni Roopen jutuista, jää.

”Antakaa tilaa/
antakaa ilmaa”

Sitä tällä projektilla oli ja on.

Video ei ole enää saatavilla

Ceebrolistics alkoi kiinnostaa vasta Serkkupoikien jälkeen. Tämä ilmestyi vuonna 2001. Miettikää tuota taas hetkinen: kymmenen vuotta sitten. Kuinka edellä aikaansa tämä porukka oli?

Suhteeni Ceebroihin ei ole niin pitkä, että osaisin haikailla sen myyttisen levyn perään. Roope on tehnyt hienoja asioita ja varmasti jatkaa niiden tekemistä. Mutta on tämäkin hienoa…

Video ei ole enää saatavilla

Lisää Ceebrolisticisia. Tämäkin on jo viitisen vuotta vanha, mutta sen voisi soittaa heti Jamie XX:n Gil Scott-Heron -remixien perään. Tai Laibachin. Ö:llä oli monta hetkeä, joina Roope ylsi industrial-sfääreihin menettämättä rytmistä elastisuuttaan.

Video ei ole enää saatavilla

Tässäkin metelissä on jonkinlainen järjestävä periaate – ja tuo hengittävä ääni taustalla… Siitä löytyy sama keinuva svengi kuin Hiphopskeidaa-kappaleen räpistä. Jos niin haluaa. Mi Ni Ma on tai oli Roope, Mattip ja Niclas. Katusea-kollektiiviin kannattaa tutustua.

Video ei ole enää saatavilla

Nyt tullaan siihen kohtaan, joka harmittaa. Jos asiat olisivat menneet, niin kuin niiden piti, tähän kohtaan tulisi YouTube-linkki joskus ennen vuotta 2010 ilmestyneeltä uudelta Giant Robot -levyltä. Levyn tuottajiksi olisi merkitty Giant Robot ja Roope K (tai joku muu hänen sadasta nimestään).

Näin ei käynyt ja se on 100 % Giant Robotin syytä, 0 % Roopen syytä.

Minun täytyy rohkaista mieleni ja soittaa Roopelle tässä joku päivä. Ehkä tänä vuonna meilläkin olisi se tarvittava kollektiivinen draivi päällä. En tiedä. Toivottavasti se, mitä hän ehti tehdä, on vielä olemassa kovalevyllä jossain. Ne olivat hienoja juttuja, jotka toivat jameihimme syvän ja välillä painostavankin tunnelman. Nolottaa, että asia jäi roikkumaan.

Vuosi 2011 ja nimi on RPK. Periaatteessa tämä on yhtä ahdistavaa settiä kuin Profeetta & Uusi Maailmanuskonto, mutta jotenkin Roopen tuotanto huokuu tässäkin inhimillistä lämpöä. Se ei turhaan alleviivaa tai lihavoita osia tekstistä.

Video ei ole enää saatavilla

Roope K:lla on täysin oma soundi ja hän on alusta lähtien kulkenut omia polkujaan, välittämättä kaupallisten toimijoiden tai kuuntelijoiden asettamista paineista. Onkohan hän edes tiedostanut niitä?

Ehkä tällä viikolla soitan sen puhelun…

Garveyn mukaan Hoegaarden on "nice morning beer" - neroutta sekin. Kuva: Tomi Palsa

Guy Garveyn ja Elbow’n yhteydessä mainitaan usein sana setä – myös me nuorgamilaiset olemme syyllistyneet siihen, ja sorrumme varmasti jatkossakin.

Kun yhtye julkaisi vuonna 1998 ensimmäisen levynsä, Noisebox-nimisen ep:n, Guy Garvey oli kuitenkin vasta 23-vuotias. Sitä ei uskoisi levyn avausraidan, myöhemmin Asleep in the Back -debyyttialbumillakin kuullun Powder Bluen tarkkanäköisen riipaisevasta tekstistä, jossa erään romanssin polttoaine imetään likaisella ruiskulla polttavan kuumasta teelusikasta:

”Stumble through the crowds together / They’re trying to ignore us / That’s OK / I’m proud to be the one you hold when the shakes begin”

Kuva: Tomi Palsa

Sedättely johtuu tietenkin Elbow’n hillitystä musiikillisesta olemuksesta, joka huokuu arvokkuutta silloinkin, kun he huudattavat yleisöä f-alkuisin sanoin tai laulavat huppareidensa sisään kadonneista kulmien teineistä.

Ennen kaikkea yhtye vaikuttaa vuosiaan vanhemmalta Garveyn elämää, tuoppeja ja lihapiiraita nähneen ulkonäön ja hänen vuosikertatenoriäänensä ansiosta. Asiaa ei yhtään haittaa se, että nyt 37-vuotias laulaja pitelee konserttiyleisöä hyppysissään auktoriteetilla, jota ei ole siunaantunut monille vuosikymmeniä vanhemmille esiintyjillekään.

Ja jos hän oli sanoittajana valmis jo parikymppisenä, on Garvey viiden Elbow-albumin myötä kasvanut tekijäksi, joka osaa muotoilla ystäville osoitetun rakkaudentunnustuksen niin, että se sulattaa paatuneimmankin misantroopin sydämen:

”Dear friends / You are angels and drunks / You are magi / Old friends / You stuck a pin in a map I was in / And you are the stars / I navigate home by”

Video ei ole enää saatavilla

Elbow esittää kappaleen One Day Like This BBC Concert Orchestran ja Chantage-kuoron kanssa.

Joo, ne sanovat minua Kurt Cobainin näköiseksi. (Kuva: Oskari Onninen)

Jos äärimmilleen viedylle DIY-asenteelle pitäisi nimetä nykypäivästä yksi henkilöitymä, se olisi Ariel Pink (oik. Ariel Marcus Rosenberg, s. 1978).

Makuuhuonemuusikon kulttisuosiota nauttineilla kotiäänitteillä perkussio-osuudetkin ovat syntyneet beatboxaamalla, ovat taidot riittäneet tai eivät. Haunted Graffiti -taustabändin kanssa tehdyt pitkäsoitot taas ovat hiljalleen muotoutuneet lo-fi-esteetikkojen yleissivistykseen kuuluviksi opinkappaleiksi.

Niin suuri yleisö kuin itärannikon mediakaan eivät perinteisesti ole lämmenneet artistin tuotoksille, vaikka tämä yritettiinkin uransa alkuvaiheessa liittää osaksi katu-uskottavaa freak folk -liikettä. Sen sijaan Ariel Pinkillä tuntuu olevan tukenaan pieni ja uskollinen fanikunta, jolla on riittävästi kärsivällisyyttä kaoottisten kotiäänitteiden sekamelskaan piilotettujen nerouden häivähdyksien löytämiseksi. Toisinaan sellaiset löydöt ovat palkitsevampia kuin mikään loppuunsa hiottu konseptialbumi.

Pinkin montaasimaisen tyylin juuret ovat 90-luvulla, jossain Beckin ja Beastie Boysin Paul’s Boutiquen välimaastossa. Samalla kappaleiden genrevaikutteet, likaisimmasta travoltadiskosta Bay City Rollers -henkiseen purkkajytään, eivät ole enää niitä kaikkein cooleimpia konstituentteja upottaa albumilleen sisäsiistillä 2000-luvulla.

Jokin Ariel Pinkissä silti viehättää. Kämäisesti pulputtavat syntikat ja nauhakohinan korruptoimat transistorihammondien rytmiraidat vievät toiseen aikaan ja paikkaan. Pinkin kappaleet ovat usein kuin jingle-renkutuksien ja televisiotunnareiden loputonta virtaa. Kiehtovaa roskaa punottuna lauluiksi. Musiikkia SodaStream-mainosten sukupolvelle. Pinkin keskittymishäiriöinen biisinkirjoitus kielii kanavasurffailijan mieltymyksestä välähdyksenomaisiin mielikuviin ja hädin tuskin havaittaviin mikroinnovaatioihin.

Levoton hajaannus heijastuu myös artistin koko diskografiaan, joka on sekava kavalkadi CD-ROM- ja kasettijulkaisuja yhtä epätasapainoisten ”virallisempien” albumien rinnalla. Vasta viime vuoden Before Today alkoi osoittaa merkkejä häämöttävästä kokonaisuuden hallinnasta, mutta siitäkin huolimatta Ariel Pinkin ja Haunted Graffitin musiikki on yhä kuin poukkoilua pehmustetussa sellissä. Se pitää kuulijansa varpaillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kun laulu loppuu, laskeudun alas. Avaan silmäni ja näen monta hurmioitunutta katsetta. Aivan kuin kukaan ei osaisi sanoa, kuka heitä on heitellyt, mikä heitä on koskettanut. Mutta kaikkien silmät kertovat, että mieli on täyttynyt ilmalennon aikana.

Herra Hegarty.

Tämä on yksi niistä keikoista, joita en tule unohtamaan.

Ääni on lähtenyt liikkeelle pianon juuresta. Koskettimiin nojaa homssuinen ja pullea hahmo, jonka puheääni on samanaikaisesti matalan karismaattinen ja äidillisen hellä. Läpimurtolevyllään hän ilmoittaa olevansa lintu, mutta ei kerro lajiaan. Kun musiikki nostaa puheen jälleen lauluksi, lajinmääritys muuttuu lopullisesti mahdottomaksi.

Ääni väreilee ilmassa kuin kehrääjän hyrinä, mutta siinä on myös mustarastaan herkkää haikeutta, viitakerttusen notkeutta ja kuovin särkynyttä tuskaa. Nyanssit kasvavat tunteeksi, joka murtautuu kategorioiden ja sanojen ulkopuolelle. Laulu kielii erityislaatuisesta olemisen muodosta, jostakin hyvin henkilökohtaisesta ja samalla tavoittamattomasta.

Antony Hegartyn taide perustuu identiteettien murtamiselle. Kun hän ilmoittaa lähes operettimaiseksi dramatisoituneella falsetillaan olevansa lintutyttö, kyse ei ole provosoinnista tai shokkiarvon metsästämisestä. Kyse on aidosta tarpeesta etsiä ja esittää vaihtoehtoja. Uuden löytäminen merkitsee vanhan jättämistä, vanhan jättäminen vangitsevaa vapautta.

Vapautumiseen liittyy tuskaa, jopa tuntemattoman pelkoa. Silti Hegarty laittaa itsensä likoon. Rohkaisevia sanoja ja uusia katsantokantoja jakaessaan hän ei arkaile heittäytyä sijaiskärsijäksi. Hän valjastaa minuutensa kokonaisvaltaiseksi aistielimeksi, joka altistuu maailman väreilylle ja välittää havaintonsa puhtaina tunteina. Tunteiden ilmimuoto on Heggartyn ääni, yksi 2000-luvun hienoimmista instrumenteista.

Koska tunteita on paljon, sopii äänikin moneen paikkaan. Heggarty on ollut suosittu vieras niin aikalaistensa levyillä kuin konserttilavoillakin. Levyjensä teemat hän on ulottanut sukupuolisuuden kysymyksistä ihmiskunnan ahneuteen ja huoleen maapallon puolesta. Vaikka arvot ovat pehmeitä, ovat teemat kovia, häiritseviäkin. Hegartyn läsnäolon pumpulimainen illuusio on vain todellisuuden toinen puoli. Musiikin tuoman hyvän olon rinnalle jää usein kummittelemaan jonkinlainen taustasärky.

Hegarty ei nouse identiteettileikeissään muiden yläpuolelle. Pikemminkin hän poimii kuulijan käteensä ja kiertyy tämän ympärille barbapapamaiseksi pehmeäksi pinnaksi kokemuksen ja todellisuuden välille. Hänen kosketuksensa on hellä, vaikka samalla sen alta aistii itseään ruokkivan ristiriitaisuuden.

Musiikissa on yhtä monta tasoa kuin esittäjässäänkin. Siksi Hegartyn laulut kannattaa omaksua harkiten, oma ruumis ja identiteetti musiikin mittariksi viritettynä. Rauhallinen hetki albumien parissa on hyvä alku. Kun tunteiden antaa hengittää samassa tahdissa levyn kanssa, olkapäissä alkaa tuntua pientä kutinaa. Jossakin vaiheessa selässä häivähtää siiven lehahdus. Levysoittimen päälle leijailee sulka.

Vielä huikeammaksi kokemus kasvaa konsertissa. Kun tunteensa vie samaan saliin muiden ihmisten tunteiden kanssa, elämys on lähellä pyhää, vaikka sitä ei sanallisesti jakaisikaan kenenkään kanssa. Näissä oloissa tarkentuu myös Hegartyn hahmo. Hän keinuu ja heittelehtii pianonsa ääressä, antaa äänensä kasvaa suureksi, pyöriä ilmassa, koskettaa, suodattua hitaasti osaksi kuulijoiden elämää. Jouset ja rytmisoittimet kiinnittyvät musiikkiin, kasvattavat sitä entisestään.

Kun laulu loppuu, Antony nauraa ja kertoo syvällä puheäänellään pienen vitsin. Ja juuri tässä kiteytyy koko musiikin sanoma. Tunteiden maailmaan on helppo lähteä, sieltä on helppo ottaa jotakin mukaan ja sieltä on helppo palata hieman rikkaampana. Vaikka lähtöön ja paluuseen liittyy aina häivähdys surumielisyyttä, Antony Hegartyn musiikin pohjimmaisena antina on sittenkin lohtu.

Video ei ole enää saatavilla

Clint Mansell nyt.

Hitchcock/Herrmann. Fellini/Rota. Leone/Morricone. Greenaway/Nyman. Lynch/Badalamenti. Burton/Elfman. Mitä ohjaaja–säveltäjä-kaksikoita ikoniseen listaan uskaltaisi lisätä 2000-luvulta?

Ensimmäisenä mieleen tuleva kandidaatti on parivaljakko Aronofsky/Mansell, jonka kollektiivinen nerous on tuottanut jo viisi toisistaan suuresti eroavaa, mutta yhtä lailla onnistunutta elokuvaa.

Clint Mansellin keskeinen soundtrack-idea Requiem for a Dream -elokuvassa oli kamarijousien yhdistäminen elektronisiin elementteihin. Tummanpuhuvan äänimaailman päällä sinnikkäästi toistuvat yksinkertaiset melodiset koukut luovat assosiaatioita minimalismiin, mutta myös Mansellin pop-menneisyys on kuultavissa.

Clint Mansell silloin.

Vanhan liiton scores-eppien sekaan tuoreutta kiitellyillä soundtrack-syrjähypyillään tuoneiden Jonny Greenwoodin ja Trent Reznorin tavoin myös Mansellilla on bänditausta. Kymmeneen vuoteen Pop Will Eat Itselfin keulakuvana mahtui brittilistasijoituksia samplepohjaisella indiedancerockilla, räppäystä rastat päässä ja industrial-vaikutteita Reznorin Nothing-levymerkillä. Lopulta yhtyeen nimen ennustus kävi ilmeisesti toteen, ja Amerikka ja elokuvat kutsuivat.

Audiovisuaalisuuden onnetar saattoi Mansellin Darren Aronofskyn aisapariksi, ja yhteinen debyytti Pi valmistui 1998. Sopivasti riipivä migreenielektro yhdistettynä kabbalamatemaattiseen juoneen sai pään sekaisin, ja kummankin nimet iskostumaan tukevasti tajuntaan.

Molempien suuri läpimurto koitti nopeasti jo seuraavan elokuvan myötä – Requiem for a Dream (2000) oli scoremittakaavassa suuri hitti. Kronos Quartetin kolkon dramaattiset staccato-jouset säestivät kaiken aikaa painostavammaksi yltyvää addiktiokuvausta ja pauhasivat päässä vielä pitkään kauheuksien poistuttua verkkokalvoilta.

Elokuvan keskeinen teema Lux Aeterna alkoi elää omaa elämäänsä lukuisissa mainoksissa, joista laajimmin pauhasi sävellyksen uudelleenorkestroitu versio Lord of the Ringsin keskimmäisen osan trailerissa. Tyylillisiä pastisseja tuntuu tulevan nykyään vastaan joka toisen synkkämielisen toimintaelokuvan mainoskampanjassa.

Seuraava Aronofsky-yhteistyö The Fountain (2006) jakoi elokuvapiirien mielipiteet ja kavahdutti kyynisimpiä, mutta soundtrack on koskettavuudessaan ehkä säveltäjänsä hienoin. Mansell naittoi Kronos Quartetin yhteen Mogwain kanssa, ja lopputulos on juuri niin pakahduttavan eeppisesti postrockahtavaa kauneutta kuin vain voi kuvitella.

Tuottelias Mansell on päätynyt tekemään myös vähemmän ikimuistettavaa musiikkia vähemmän ikimuistettaviin elokuviin (Sahara?, Doom?), mutta ainakin Duncan ”Zowie Bowie” Jonesin mainioon Moonin (2009) ääniraita toimii.

Edustavin jälki on kuitenkin edelleen syntynyt Aronofskyn kanssa. The Wrestlerin (2008) musiikki tosin taisi hieman jäädä rujon realismin ja Mickey Rourken roolityön varjoon, ja upean Black Swanin (2010) vaikuttavuudesta suuri osa menee toki herra Tsaikovskin piikkiin. Mutta kenties yhteistyö onkin vasta alussa.

Video ei ole enää saatavilla

Aaron ja Bryce Dessner – vain sukulaiset ja National-superfanit osaavat sanoa kumpi on kumpi.

The Nationalin konsertteja ja haastatteluja seuranneena en voi mitenkään uskoa, että Dessnerin veljeksiä harmittaisi, jos he saisivat tietää tulleensa niputetuksi yhdeksi neroksi tässä juttusarjassa.

Aaron voisi toki harmistuakin, sillä suurin osa yhtyeen musiikista on hänen käsialaansa. Toisaalta Nationalin tunnetuin laulu Fake Empire on Brycen sävellys.

Joka tapauksessa niin lavalla kuin julkisuudessakin Dessnerin veljeskaksikko tuntuu täydentävän toisiaan ja nauttivan täysin rinnoin uuden luomisesta yhdessä, oli kyse sitten Nationalin musiikista, levy-yhtiö Brasslandin pyörittämisestä tai The Long Countin kaltaisesta poikkitaiteellisesta projektista. Aikaa on löytynyt myös esimerkiksi erinomaisen Dark Was the Night -kokoelman tuottamiseen.

Viininhuuruisesta talviunesta herännyttä nallekarhua lavalla muistuttava Matt Berninger ja hänen kryptiset sanoituksensa ovat suuri osa Nationalin viehätystä.

Mattilla ja viinipullolla olisi kuitenkin melkoisen yksinäistä ilman Dessnerin veljesten uljaita sävellyksiä, puhumattakaan heidän kitarakuvioistaan, jotka yltävät avantgardistisesta melusta mieltäylentävään pophelinään.

The National on löytänyt Amerikan musiikilliselta kartalta paikan, jossa urbaani melankolia ja sydänmaiden karu romantiikka kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Muut yhtyeen jäsenet olivat varmasti retkikunnassa mukana, mutta veikkaanpa, että Bryce toi kartan ja velipoika Aaron kompassin.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernon (Bon Iver) ja Aaron & Bryce Dessner – Big Red Machine

Arto Tuunela on ilmeisen "höyryissä".

Arto Tuunela on yksi 2000-luvun yllättävimmistä menestystarinoista suomalaisessa popissa: arvostettu ääniteknikko ja metalliin päin (Major Label) kallellaan oleva rockmuusikko, joka yhtäkkiä lyö kaikki ällikällä tekemällä suomenkielisen poplevyn, jonka tasoisia ilmestyy harvoin, jos silloinkaan.

Pariisin Kevät pelmahti suomipopin pelikentälle kolme vuotta sitten, äkkiarvaamatta. Itse kuulin yhtyeestä – tai ”yhtyeestä”, sillä tuolloin kyse oli vielä Tuunelan sooloprojektista, johon kukaan, artisti mukaan lukien, ei oikein osannut suhtautua – ensimmäisen kerran, kun sain kouraani sen demo-ep:n.

Mitä kummaa, hämmästelin levyä kuunnellessani. Jos hektinen Tuu rokkaan mun tanssilattiaa kuulostikin ensihetkistä lähtien suorastaan raivostuttava(n tarttuva)lta, sai sulavasti nakuttava Samoilla raiteilla ymmärtämään välittömästi tämän romanttisesti nimetyn mysteeriartistin lahjakkuuden.

Pariisin Kevään Meteoriitti-esikoinen oli skitsofreenisessä sekavuudessaan yksi vuoden 2008 virkistävimpiä albumeita. Levyllä soi samanaikaisesti moderni ja ”vanhoista hyvistä ajoista” muistuttava popmusiikki, joka elektronisuudestaan ja ”studiomaisuudestaan” huolimatta hengitti orgaanisesti, vapaana särökitaravallien ja kovalevyrockin kahleista.

Samoilla raiteilla ei ollut levyn ainoa helmi. Myös sellaiset samanaikaisesti naiivin lapselliset ja haikean romanttiset kappaleet kuin Pentti Holappa ja Pikku Huopalahti, joissa rakastutaan mallinukkeihin ja valitaan kassajono myyjäneidin kauneuden perusteella, saivat klassikkotutkan värähtämään.

Lopullisesti Pariisin Kevät lunasti paikkansa 2000-luvun suomipopin eliitissä, kun se vihdoin kesällä 2010 suostui vääntäytymään keikkalavoille. Matka, joka käynnistyi Joensuun Ilosaarirockista, on johdattanut Pariisin Kevään voitosta voittoon ja nostanut yhtyeen menestyksen aivan uudelle tasolle; mieleen tulevat ajat, jolloin ”jengi tajusi” PMMP:n.

Astronautti-albumin (2010) jättihitti Tämän kylän poikii toi suomalaisten sananparteen lentävän lauseen:

”Hei mutsi,
mä en oo syöny mun lääkkeitä”

Sille riittävän monta kertaa altistuttuaan moni tolkun ihminen päätti julistautua Pariisin Kevään vihaajaksi. Mikäs sen hauskempaa, omapahan on menetyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

Mun syntymänimi on Melissa, mutta sä voit sanoa mua Missyksi.

Ensimmäinen kosketus Missy Elliottiin oli aika samanlainen kuin hiukan yli 10 vuotta aiemmin tapahtunut törmääminen De La Souliin. Molemmat toivat uuden, machokuplia puhkovan soundin sekä hiukan surrealismia ja karnevaalihenkeä omille hiekkalaatikoilleen.

Beep Me 911 outoine pulputuksineen ja videoineen lupaili suurta. Itse biisi ei ollut täysin vastaansanomaton, mutta teki selväksi että Missy Elliott on kaukana stereotyyppisestä 80- ja 90-lukujen r’n’b-diivasta. Beep Me 911 oli täysin itsenäinen tahtokappale.

Joitain vuosia myöhemmin kajahti ilmoille tanssiinkutsu japaniksi: ”Kore kara minna de mechakucha odotte. Sawagou, sawagou”. Get Ur Freak Onin edessä olin 100% avuton. One Minute Man teki saman. Ja Lick Shots sekä 4 My People… Miss E… So Addictive levynä oli harvinaisen tasalaatuinen. Missy Elliotin ajoittain avantgardistinen äänenkäyttö, joka löysi aina tehokkaimman raon tuottaja Tim ”Timbaland” Mosleyn hermostuneen funkeissa taustoissa löi sen viimeisen niitin tähän täydellisyyttä hipovaan tekeleeseen. Elliott sai oudot kirkaisunsa ja ääntelynsä toimimaan genressä, jossa ontto virtuoosivokalismi on usein ajanut sisällön ohi.

Minulle kehittyi vahva Missy/Timbaland-fetissi muutamaksi vuodeksi 2000-luvun alussa. Enkä ollut ainoa. Kuunnelkaa Giant Robotin Superweekendiä (2002) ja Domesticityä (2004).

Tämän jälkeenkin neiti E on julkaissut järkyttävän kovia raitoja, kuten Work It. Kuka muu voisi ampaista listojen huipulle old school-hiphoppia vahvasti referoivalla biisillä, jonka koukku on takaperin laulettu? Tai tekemään kyseisestä tempusta lyhytikäisen trendin?

Under Constructionin jälkeen meidän tiemme erosivat. Kuuntelen yhä vanhoja suosikkeja, mutta uudempiin levyihin en ole sen ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen palannut. Aion kuitenkin jatkossakin aina yrittää… Jotain mahtavaa voi vielä tapahtua.

Naispuolinen r’n’b laulaja/räppäri ja vahva tuottaja ei ole ”keissinä” kauhean mielenkiintoinen, mutta Timbalandin ja Missyn tapauksessa kyse oli symbioosista ja yhteen kasvamisesta. Yhdessä he avasivat portit, joiden kautta monet muutkin pääsivät tekemään kokeiluja miljoonia myyvien levyjen puitteissa. Hetken aikaa kaupallinen r’n’b/pop oli musiikillisesti radikaalia, varsinkin aikansa rockiin verrattuna.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena onnistunut mashup:

Video ei ole enää saatavilla