Tammikuu on omistettu vuoden 1996 popklassikoille. Biisi per päivä!
Käden hivuttautuessa hiljalleen syvemmälle anukseen Keenan kysyy: kuinka tämä voi olla merkityksellistä, jos en kykene tuntemaan mitään?
Ei voi olla olemassa bändiä, joka Belle & Sebastiania paremmin kirkastaisi haaveilun ja haahuilun ympärille säihkyvän auran, tekisi päämäärätiedottomuudesta kaunista ja muovaisi eskapismista näin turvallista.
The Olivia Tremor Controlin kappaleet kasvavat koukuttavista pop-helmistä kokeellisia surinoita ja monisyisiä yksityiskohtia tulviviksi äänikudelmiksi.
Placebo romantisoi maailmaa, jossa ei voinut polttaa liian montaa tupakkaa putkeen, käyttää liikaa huulipunaa tai suudella liian montaa tai väärää ihmistä.
Roygbiv on kuin kaunis auringonsäteiden ja vesiroiskeen synnyttämä valoilmiö, sateenkaaren (!) välähdys, joka häipyy näkyvistä yhtä äkkiä kuin se ilmestyikin jättäen silti kuvan verkkokalvoille palamaan.
Fastlovea hienompaa yhtäaikaista ulostuloa ja keskisormen heristystä turhanpäiväisyyksiin keskittyvälle virkavallalle ei voisi kuvitella.
On tietenkin taivaan totuus, että R. Kelly kykenee moneen asiaan – kuten nyt vaikkapa nussimaan kengurun lailla niin, että ”kliimaksi jatkuu Merkuriukseen asti” – mutta lentää hän ei osaa. Siitä olen varma.
Oliko Mansun brittipoppia vai glam-keikarointia ripsiväriä silmäkulmassa? Vaiko sittenkin uusromanttista haudanryöstöä tai psykedeliahämyilyä?
Return of the Mack on upea raita, joka tasapainoilee munakarvan päässä totaalisesta ällöttävyydestä.
Nuthin But a ‘G’ Thangin yöllinen kaksoisveli.
Stephen Jones huijasi kuulijoitaan kuin laulunsa valokuvaaja nännisillään värjöttelevää valokuvamallia.
