Chris Rea, raspiääninen vesseli Middlesbrough'sta.
Varoituksen sana: seuraa puolisentimentaalinen muistelu.
Elettiin joulunalusaikaa 1994. Olin tuolloin alle kymmenvuotias, enkä vielä tiennyt, että moni nuoruuteni kannalta tärkeä levy oli julkaistu menneen vuoden aikana. Portisheadin Dummy, Oasiksen Definitely Maybe, Weezerin debyytti… huh huh.
Popmusiikissa oli tapahtumassa paljon uutta ja jännittävää. Mutta joulumarkkinoilla elettiin tukevasti menneessä. Suomen virallisen albumilistan kärkisijaa hallitsi has-been- osastoon matkaava Bon Jovi kokoelmallaan Cross Road. Se löytyi aika monen joulukuusen juurelta, ja kaikkiaan levyä on myyty Suomessa 123 354 kappaletta.
Meillä oli toisin. Menin regressiivisyydessäni Bon Joviakin pitemmälle, sillä minulle kovin juttu juuri tuona jouluna oli Chris Rea. Suurhitti I Can Feel Your Heartbeat oli anastanut sydämeni. Varsinaista syytä en osaa vieläkään analysoida, mutta peli oli selvä ja vaadin saada lahjaksi Middlesbroug’n easy listening -kuninkaan tuoreen kokoelmalevyn. Tai itse asiassa kyseessä oli kasetti.
Nykyisin nauha on liki puhkisoitettu. Varaukseton junnudiggailu kuihtui välillä vakavamielisen teini-iän AOR-yökkäilyyn, mutta elpyi lopulta camp-vaiheen kautta vilpittömäksi arvostukseksi.
Epäilemättä Chris Rea edustaa monille pahimman luokan taantumusta, mutta minun mielestäni Rean tuotannolliset tähtihetket piirtävät karikatyyria muusikosta, jonka diskografia voisi olla avoimen kaupalliselle uralle lähteneen David Gilmourin tarina. Ja tämä siis positiivisessa mielessä.
Piru vie. Chris Rean raspiäänellä aromatisoituun pehmorokkiin inkarnoituu miehinen kasvukertomus, aina nuoruuden autotallirokkailuista siihen aikuisiän pukukoodi-konttoriin, jossa saa kuunnella hiljaisella Radio Novaa tai jotain muuta kivaa radiokanavaa.
On the Beach on biisi, jonka kohdalla tuo vanha joululahjakasettini suhisee ja mujeltaa erityisen kovaa. Se on Rean nappisuorituksia myös artistin itsensä mielestä, mistä kielivät lukuisat ja toinen toistaan tarpeettomammat uudelleentulkinnat.
Musiikillisesti On the Beach on huolella suunniteltu muovipakkaus, jonka sellofaaneihin on kätketty lattarivaikutetta (löytyneet kenties Yamahan ”latin”-nappulan alta), nerokkaan tarttuva kitaramelodia, ehkä vähän Police-henkeä ja lämpimän aallon lailla helliviä synakerroksia.
Teksti on peittelemättömän nostalginen paluu paikkaan, johon on tiivistynyt muistoja. Kukapa hieman varttuneempi ei voisi samaistua mielensisäiseen pakoretkeen vanhaan muistojen satamaan.
“Between the eyes of love I call your name
Behind the guarded walls I used to go”
Luvatta kiipeiltiin aitojen yli – sangen vesselimäistä touhua. Mutta mitä sinne rannalle on menty tekemään?
“Forever in my dreams my heart will be
Hanging on to this sweet memory
A day of strange desire
And a night that burned like fire”
No joo. Ehkä vähän privaattia, mutta menköön.
On the Beach on ehta popklassikko, mutta ei käy väheksymän myöskään sen ajatonta Trio Erectus -potentiaalia. Jos Viking Mariellan yleisöystävällisin duo panisi On the Beachin kutsuvan intron puksuttamaan, laulaisin minäkin mukana alkuriffin. Ja soittaisin ilmakitaraa.
BONUS!
Vuonna 1991 Rea kirjoitti Auberge-albumilleen biisin nimeltä Looking for the Summer, jonka kesänkaipuinen tunnelma rakentaa selvän sisarussuhteen On the Beachiin. Tai kenties tässä kupattiin vanhaa hittiä, päättäkää itse.
