Kaikki, joiden nimi on Louis Eliot… nouskaa YLÖS!
Maanantaiaamuna viiden jälkeen on kohtalaisen masentavaa olla hereillä. Arvatenkin parin tunnin kuluttua olisi ryhdyttävä uuden viikon töihin, eikä se ole väsymyshorteessa mukavaa. Itse asiassa periaatteessa terve ihminen tuskin tuntee koskaan olevansa niin lähellä kuolemaa kuin unettoman yön jälkeen kylmään ulkomaailmaan uskaltautuessaan.
Tilannetta ei ainakaan paranna, jos unettomuus johtuu kalvavasta mustasukkaisuudesta. Yhdistelmä saattaa ajaa ihmisen niin kauas suhteellisuudentajun ulottumattomiin, että hänen ajatuksenjuoksuaan alkaa olla mahdotonta ymmärtää.
Nopeasti unohtuneen englantilaisen draamapop-ihmeen paras biisi on hämmentävä, naurettava ja hieno teos. Varsinainen suljetun paikan melodraama, jonka vakavuusasteesta on hankala saada varmuutta, niin haudanvakavalla pokerilla kuin se esitetäänkin. Biisin kertoja ei selvästikään ole ihan miellyttävintä poikaystäväainesta. Hän on sunnuntai-iltana uskaltanut jättää rakkaansa yksin tämän omaan kotiin lähinnä siksi, että tietää tytön joutuvan seuraavana aamuna töihin; näin ollen tämä ei voi lähteä yksin kaupungille sekoilemaan ja pettämään häntä. Silti jo parin tunnin kuluttua asiaan on saatava vielä varmuus. Ja kun mimmi ei vastaa puhelimeen, pääsee psykopatologinen helvetti irti. Sitten soitellaan säännöllisin väliajoin uudestaan, valvotaan yötä ja mietitään synkkiä. Kun aamu alkaa jo valjeta, kertoja vetää johtopäätöksiä ennen viimeistä yritystä:
“If she’s still not back
then heaven knows what then
Is this the end?”
Joo joo, idiootti. Kaikelle voi olla aivan luonnollinenkin selitys. Muutenkin saanee syyttää vain itseään, vaikka nainen etsisikin lohtua hieman vähemmän kuumottavien ihmisten seurasta.
Tulen myös hieman huvittuneena ajatelleeksi, että vain vuotta, paria myöhemmin tämäkin biisi olisi ollut anakronismi: tyttöystävällä olisi todennäköisesti ollut kännykkä, ja asiat olisivat selvinneet mutkattomammin.
Tätäkin on popmusiikki. Monday Morning 5:19 on orkestraalisine sovituksineen ja kaikessa paatoksessaan kaavamainen, mutta hieno biisi. Ihmiset ovat joskus juuri niin naurettavia kuin kappaleen kertoja. Joskus joku huomaa kirjoittavansa 15 vuotta myöhemmin suomalaiseen verkkomediaan kappaleesta, joka ei edes Britannian singlelistalla päässyt sijaa 37. korkeammalle ja miettivänsä, miten nopeasti aika kuluu ja miten paljon kaikenlaista itselle joskus tärkeää on jo melkein päässyt unohtumaan – kunnes sen näkee listassa, josta seuraavan kuun kirjoitusvelvollisuudet pitäisi valita.
