Tyler, the Creator – Goblin

XL

Kohuttu minä-sukupolven kruununprinssi teki toisen – tai oikeastaan 13:nnen ­― levynsä

Jos joltakulta on päässyt livahtamaan ohi Tyler, the Creatorin ja hänen kipparoimansa Odd Future Wolf Gang Kill Them All -kollektiivin ympärillä maailman musiikkilehdistössä kuohuva hype, kerrataan perusasiat.

Väljä rap-retkue Los Angelesista koostuu noin 11:stä nuoresta miehestä, jotka skeittaavat, räkivät videoillaan hampaita suustaan ja räppäävät veriteoista, huumeista ja raiskauksista. Hämmästyttävää kyllä, he olivat myös julkaisseet kotisivuillaan ilmaiseksi 12 levyllistä teknisesti kovalaatuista musiikkia, ennen kuin kukaan joukkiosta oli edes nähnyt, miltä levytyssopimus näyttää. Viime kesän tienoilla sellaiset musiikin portinvartijat kuin Pitchfork ja Wire alkoivat rummuttaa ryhmän puolesta ja muut seurasivat kipin kapin perässä.  Bändin holtittoman intensiiviset keikat ovat jo saavuttaneet likilegendaarisen maineen, ja monen mielestä Odd Future näpisti konserteillaan show’n tämänvuotisilla SXSW-musiikkiteollisuusfestareilla.

Kiteytettynä:  OFWGKTA ja Tyler, the Creator ovat tämän hetken puhutuimmat bändi ja artisti. Kuten New York Times asian ilmaisi, mikään rap-artisti miesmuistiin ei ole aikaansaanut niin montaa mielipidejuttua musiikista, mielipidejuttua kriitikoista ja mielipidejuttua mielipidejutuista. Pahoin pelkään, että tämän arvion voi liittää joukon jatkoksi.

Jotain kertoo musiikkilehdistöstä, että Odd Futuren tahallisen provokatiiviseen teiniuhmaan on suhtauduttu kuin Wu-Tang Clanin uudelleensyntymään – siis jos Ghostface kumppaneineen olisi naulittu ensin ristille ja siirtänyt joitakin päiviä myöhemmin kiven haudaltaan. Musiikkimedia tuntuu olevan niin nälkäinen löytämään hiphopin pelastajan, että se on ollut valmis liittämään tämän määreen Tyleriin vailla pitävää todistusaineistoa.

Tyleria on kutsuttu ”neroksi” ja ”visionääriseksi ihmelapseksi”, mutta myös naisvihaajaksi ja homofoobikoksi.  Se on aika paljon sanottu hädin tuskin parikymppisesta pojanklopista, jonka pääasiallinen tavoite tuntuu olevan aiheuttaa vanhemmille ihmisille ennenaikainen sulkasato, kuten nyt teineillä on tapana.

Eniten kohua ja kontroverssia OFWGKTA:n musiikissa on aiheuttanut se, että he räppäävät naisten raiskaamisesta – paljon. Naisviha ei tietenkään ole hiphopissa mitään uutta, mutta Odd Future on vienyt sen kauhuleffakuvastonsa varjolla loogiseen päätepisteeseensä: heidän biiseissään naiset ovat lähinnä jotain mitä raiskata tai hakata.

”Victim, victim, honey you’re my fifth one / Honey on that topping when I stuff you in my system / Rape a pregnant bitch and tell my friends I had a threesome / You got a fucking death wish, I’m a genie, I’ll get it done”

Tai:

”Don’t got a problem smacking a bitch / Kidnapping, attacking, with axes and shit / till I grab them throats and start smacking them shits / till she decides to take Dracula’s dick”

Hurmaavaa. Kun hiphopissa halutaan olla rajuja ja näyttää kuka on kukkulan kuningas, se tapahtuu edelleen usein naisten verbaalisen kurmottamisen kautta. Valkoinen poplehdistö on niin huolissaan vaikuttavansa rasistiselta tai tylsän keskiluokkaiselta, että tätä ei oikein tohdita kyseenalaistaa.  Ja jos joku tohtiikin, räppärit vetäisevät hihastaan ”se on vain fiktiota / ettekö ymmärrä huumoria” -kortin nopeammin kuin Amerikan oikeistokahelit ehtivät nimetä Obaman syylliseksi viimeisimpään kansalliseen kriisiin.

Onkin aika surullista, että joku vielä nykypäivänä jaksaa uskoa, että naisten jatkuva huoritteleminen tai heidän raiskaamisestaan ja tappamisestaan räppääminen (”Se on fiktiota!”) on jotenkin villiä, uskaliasta ja subversiivistä touhua. Se on suunnilleen yhtä uutuudenrapeaa kuin Kuolleenmeren kääröt ja upottaa yhtä monta tekopyhän yhteiskunnan rakennetta kuin Duudsonien väkinäinen remellys jossain matkapuhelinmainoksessa.

Huumorintaju on asia, jonka perään kuuluttavat myös Odd Futuren puolustajat blogiversumissa, sillä ”he eivät oikeasti tarkoita mitä sanovat”. Miten tämä sitten pitäisi ymmärtää? Että he eivät oikeasti aio tappaa tai väkisinmaata ketään – tai edes kannusta siihen? Sitä tuskin kukaan hysteerisimpien vanhempainjärjestöjen lisäksi uskookaan. Mutta vaikea tältä pohjalta on myöskään väittää, että he välittäisivät kovin suopeaa naiskuvaa.  Ja miten niin Tyler ei tarkoita sanomisiaan? Lipsahtelevatko neitseellisesti siinneet riimit tahtomatta hänen suustaan ikään kuin häntä vaivaisi Touretten rap-syndrooma?

Tyler totesi NME-lehden haastattelussa, että häntä satuttaa, että ihmiset eivät näe ensimmäistä kerrosta syvemmällä. Ongelma vain on, että ensimmäisen kerroksen alla ei ole oikeastaan mitään; eivät Tylerin sarjamurha- ja raiskausfantasiat ole syvällisiä allegorioita maailman tilasta. Ne ovat mitä ovat, ja niiden merkitystä ei tavattomasti muuta, että ne on esitetty sinänsä taitavan riimittelyn muodossa. Ja sitten se suurin ongelma huumorintajuun vedottaessa: näillä lyriikoilla ei varsinaisesti ole tyrät rytkäyttävää vaikutusta, ja Tylerin taitaakin olla turha jäädä odottamaan Will Ferrellin yhteydenottoa yhteisen komediakiertueen tiimoilta.

Syy miksi niin monet musiikkitoimittajat tuntuvat pitävän Tylerin soundia mullistavana on, että suurin osa musiikkitoimittajista ei juurikaan kuuntele hiphopia. Jos on etupäässä kuullut valtavirran aivokuollutta tanssiräppiä ja sen vastapainoksi The Rootsin kaltaisia rockmedian siunaamia akteja, Goblin kuulostaakin vallankumoukselliselta.

Fakta kuitenkin on, että edeltäjiä tylyn askeettiselle soundille löytyy hiphopissa vaikka millä mitalla Company Flow’n painajaisräpistä Tylerin suuren esikuvan Eminemin riisutumpaan tuotantoon ja Syvän Etelän hiphopista (etenkin Houstonin chopped & screwed -soundista) The Neptunesin nerokkaan spartalaiseen tuotantantojälkeen. Puhumattakaan sellaisista vainoharhaisen elektroniikan mestareista kuin Anti-Pop Consortium, Salem ja Dälek.

Tietyt kappaleet, joilla klaustrofobia kohtaa grooven, kuulostavat kieltämättä hetkittäin täysin omaperäisiltä, mutta näitä hetkiä on levyllä aivan liian vähän kohottamaan sitä keskinkertaisen yläpuolelle. Albumilta ennen julkaisua kuullut ja pitkälti sen hypestä vastanneet Yonkers, Sandwitches jaTron Cat ovat toki paranoidin ja kekseliään hiphopin juhlaa. Betoninraskaat biitit putoilevat painostavasti ja Tyler korisee mielipuolisia tarinoitaan suorastaan ihastuttavan kieroutuneiden syntikkasoundien lomaan. Vinoon varjomaailmaansa mukaan imaiseva Yonkers tulleekin nousemaan vuoden hiphop-biisien joukkoon.

Vahinko vain, että nämä ovat levyn selkeät kohokohdat. Keskivälin jälkeen albumi taantuu melko verettömäksi (joskaan ei kirjaimellisesti) ja laahaavaksi downtempo-märehdinnäksi, jonka rinnalla puhelinluettelon selailukin alkaa tuntua räiskyvän värikkäältä kokemukselta.

Albumi ei nouse edes ryhmän omien julkaisuiden huipulle – saati sitten vuoden hiphop-julkaisujen kärkikahinoihin. Ainakin Tylerin oma debyytti sekä Earl Sweatshirtin ja Frank Oceanin soolot ovat parempia levyjä kuin Goblin.

Ja kyllähän jo pelkät sanoitukset tekevät levystä aika hemmetin epämiellyttävää kuultavaa. Loppua kohden alkaa tuntua kuin olisi juuri kuunnellut raivotautisen Louis Armstrongin lukeman tunnin koosteen Alibi-lehden parhaista. Joku pitäisi sitä varmasti mitä parahultaisimpana viihteenä, mutta minua alkaa lähinnä väsyttää. Painajaismaisen karun äänimaiseman lomaan korahdellut väkivaltafantasiat sopivatkin ehkä parhaiten teineille, joilla on ikänsä mukaisesti tarve tuntea jotain, ihan mitä tahansa.

54Vellovasta kohusta huolimatta Goblin on lopulta aika pitkäpiimäinen, lässyn rytmitön ja yllätyksetön levy. Tylerin lahjakkuudesta ei ole kiistaa, mutta tällä albumilla shokkitaktiikat kiilaavat musiikillisen kekseliäisyyden ohi. Ja se väitetty kapinallisuus? Se rinnastuu pikemminkin Insane Clown Posseen kuin Public Enemyyn.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tyler, the Creator – Yonkers