Sigur Ros postpunkposeeraa parhaan taitonsa mukaan.
Islantilaisten seitsemäs albumi saa ensishokin jälkeen sulkemaan silmät ja uppoamaan heleän laulun ja äänekkään soiton ristiriitaiseen, kiehtovaan maailmaan.
Kun kuulin saavani arvioitavaksi uuden Sigur Rós -albumin, vältin tietoisesti ennakkomaistiaisia ja videoita. Halusin aloittaa kuuntelun puhtaalta pöydältä.
Kuinkas sitten kävikään? Laitoin pari päivää sitten Kveikurin soimaan ja Brennisteinn-avausraidan ensimmäiset äänet kulkivat kuulokejohtoa pitkin korvakäytäviini. Odotin kuulevani Valtari -albumilta (2012) tuttua eteeristä ja kuulasta post-rockia.
En kuullut. Sen sijaan kuulin voimakkaita, teollisuusfiltterin läpi ajettuja rumpujen iskuja sekä väkivaltaisesti särisevää bassoa.
Kahvithan siinä meni väärään kurkkuun.
Rummut ja basso dominoivat Kveikurin ensihetkiä siihen asti, kun Jónsi Birgissonin heleä lauluääni tulee mukaan. Jónsin ääni tuntuu olevan aiempia levyjä isommassa roolissa bändin rytmiryhmän (basisti Georg Hólm ja rumpali Orri Páll Dýrason) tavoin. Nämä kaksi täydentävät toisiaan ja tekevät ristiriidasta herkullisen.
Rytmipuolella bändin soitto on paikoin jopa rankasti svengaavaa. Yhtye soittaa enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla Sigur Rós -levyllä. Jónsi tasapainottaa äänellään levyn meluisaa äänimaisemaa.
Ja tekee sen helvetin hyvin. Kveikur on ensikuuntelulla paikoin jopa häiritsevän ristiriitainen, mutta pian se kuitenkin imaisee sisään omituiseen maailmaansa. Kolinaa, kilinää, surinaa, vinkuvia feedback-kitaroita ja muita hälyääniä löytyy runsain määrin, mutta niin myös puhallin- ja jousisoittimia sekä pianoa. Ensihämmennyksen jälkeen albumi kiinnostaa ja kiehtoo. Kuuntelu kuuntelulta Kveikur paljastaa sisimmästään yhden elementin, yhden yksityiskohdan lisää.
Levy vie mukanaan. Se tuo koukuttavimmillaan mieleen tanskalaisen Mew’n, tai sen, mitä Mew parhaimmillaan kahden ensimmäisen levynsä aikana oli. Välillä mielessä pyörähtävät sanat Nine, Inch ja Nails. Jónsin laulu pitää paketin kasassa alusta loppuun.
Kveikur on Sigur Rósin seitsemäs studioalbumi, jonka haluaa kuunnella ensimmäisestä hetkestä viimeiseen asti, eikä kuuntelun jälkeen osaa nimetä yksittäistä biisiä, jonka haluaisi kuulla uudestaan. Levyltä ei löydy Hoppípollan kaltaista hittiä eikä Starálfurin tai Svefn-g-englarin puhdasverisiä kaunokkisukulaisia.
Viime vuonna julkaistu Valtari tuntuu Kveikuriin tutustumisen jälkeen kuulaalta mutta vähän tylsältä viimeiseltä EMI-levysopimuksen velvoitteelta. Nyt Sigur Rós on päätynyt XL Recordingsin siipien huomaan ja vaihtanut uuden vaihteen silmään.
Jos epäröi, eikä tiedä, ottaako Kveikur kuunteluun vai ei, kannattaa kokeilla albumin seitsemättä raitaa nimeltään Rafstraumur, joka on ihon kananlihalle vievää, kovin kaunista ja meluisaa musiikkia. Siinäkin, kuten koko Kveikurissa, on jatkuvasti vahvistuva punainen lankansa.
85 Kveikur on Sigur Rósia äänekkäimmillään ja aggressiivisimmillaan tähän asti. Albumi, johon voi ensihämmennyksen jälkeen upota kuin pumpulilla täytettyyn huoneeseen, jossa on raapivia teräsvillasattumia. Kuin painoton tila, johon heittäytyä leijumaan.
