Samuli Putro – Tavalliset hautajaiset

Kaiku Recordings

Samuli Putro viihtyy inhorealistisen kuvaston äärellä.

Arjen apostolin kolmas soololevyllinen lauluja suomalaisesta elämästä ja kuolemasta.

Tavalliset hautajaiset säikäyttää heti ensi sekunneillaan: Arktiseen limboon hyökkää korville mahtipontisena raskasballadina, kuin iskelmäheviksi päivitettynä versiona Juicen paatoksellisimmista 1980-luvun slovareista. Mutta siinä missä nuo biisit purkivat omakohtaisesti suomalaisen miehen tuskaa naisen jättäessä, pyrkii Samuli Putro yksityisestä yleiseen. Hänen näkökulmansa on eräänlainen matala lintuperspektiivi, hän lehahtaa Kari Hotakaisen Sydänkohtauksia-romaanin Jumalan tavoin Maunulan ostarin katolle ja tarkkailee sieltä muutaman metrin korkeudesta R-kioskilla rahansa pelaavia eläkeläisiä, kapakasta horjuvia kuoleman merkitsemiä juoppoja ja oksennusta nokkivia puluja.

Siis suomalaista elämää. Suurtyöltä tuntuva avausraita maalailee ajankuvaa synkillä väreillä ja pyrkii vetämään suuria linjoja yhteismitattomien asioiden välille.

”Erokirjeet ja vihaiset linnut
natsikorttitalon sameat yöt
ajan virrassa jaetun kansan murheet
ja sukupolvikokemukset”

On masennuslääkkeillä arkeaan turruttavia ihmisiä, on rasismia Lieksan torilla, on kokonainen alakuloinen maisema, kuva kansasta joka ei voi hyvin. Kansasta, joka nujertuu marraskuun tullen suurina massoina. Kansasta, joka vihaa ja pelkää.

Näin isoa palaa Putro ei yritä loppulevyllä haukata, mutta selvästi Arktiseen limboon on tarkoitettu kolmannen soololevyn moodin määrittäjäksi. Loput kymmenen biisiä kertovat tarinoita yksittäisistä suomalaisista, mutta heistäkin suurin osa on lähinnä arkkityyppejä.

Heidät kaikki on tarkoitettu yleispäteviksi. Heidän kauttaan Putro toteuttaa joskus vuosituhannen vaihteessa alkanutta missiotaan kuvata jokapäiväistä elämää, jokapäiväistä rakkautta ja jokapäiväistä kuolemaa sellaisella pieteetillä, että ikään kuin riittävän toiston kautta nuo pienet aiheet saisivat suuruuden sädekehän ympärilleen ja syntyisi kokonaisvisio, magnum opus, ehkä jotain tämän päivän Väinö Linnan kaltaista.

Pyrkimyksessä on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin, en ole varma, onko angsti-Suomen kuvaaminen tällä hartaudella ja harmaudella hyväksi kenellekään, puhdistavaa sen enempää tekijälle kuin kuulijallekaan. Ainakin minä tulen tästä musiikista väärällä tavalla surulliseksi. Elämässä on kestämistä ilmankin, että joku käyttää kolme varttia kertoakseen hankeen kusemisesta, anorektisista tytöistä, nuhruisissa olosuhteissa siitetyistä lapsista ja luterilaisista maahanpanomenoista. Putro vyöryttää juuri tällaista inhorealistista kuvastoa loputtomiin.

Toisen tason ongelma on sitten se, että vaikka Putron tavoitteet allekirjoittaisikin, jää hän aiheidensa käsittelyssä usein turhauttavalla tavalla puolitiehen. Pahimmillaan tämä ilmenee maailmantapahtumien ja ajan ilmiöiden luettelointina. Enemmän yritystä on rivakasti hölkkäävässä nimibiisissä, joka kertoo täsmällisesti juonta kuljettavin lausein erään syrjäsuomalaisen yh-äidin elämäntarinan. Äärimmäisen tavallisuuden kuvaamisessa on kuitenkin se ongelma, ettei siinä itsessään ole mitään kiinnostavaa. Biisi tuntuu teknisesti hyvin toteutetulta, fotorealistiselta maalaukselta keskipohjalaisen taajaman keskustasta.

Puhtaasti rasittava Anna nyt banalisoi suomalaisen parisuhteen lähes laasaslaiseksi ja deterministisesti värittyneeksi peliksi. Putro on muuten tehnyt tämän aiemminkin – Zen Café -klassikko Eipä tiennyt tyttö rakentuu samantapaiselle idealle. Mutta kuluneiden 11 vuoden aikana lauluntekijä tuntuu kadottaneen kiinnostuksensa nostaa arkipäiväinen kohtalokkaalle tasolle. Jäljellä on enää tympeähköstä yläviistosta tehtyjä kursorisia muistiinpanoja.

Musiikillisesti Tavalliset hautajaiset hylkää kahden ensimmäisen soolon akustisen äänimaiseman. Levy soi isona, modernina rokkina. Lisämausteita haetaan vuosituhannen vaihteen kikoilla: milloin jousilla, milloin pohjoismaisella diskokompilla. Arvasitte oikein: musiikki kuulostaa aika lailla Zen Cafélta. Lisäksi se kuulostaa Kentiltä, mutta ilman yleviä nostatuskertosäkeitä.

Monessa suhteessa Tavalliset hautajaiset on vastakohta Putron edelliselle soololle Älä sammu aurinko, joka on suosikkejani miehen tekemisistä. Se oli pienimuotoinen, sympaattinen, henkilökohtaisen tuntuinen ja yllättävän valoisa. Tajuan: tällainen pukee Samuli Putroa lauluntekijänä ja hahmona.

Hänen ei pitäisi yrittää määritellä zeitgeistiä. Pitäisikö kenenkään? Miksei mieluummin vain toisi siihen jonkin haluamansa lisävivahteen. Maailmanselityksiä on aina yhtä monta kuin taiteilijoitakin. Ei niihin pidä uskoa.

Levyllä on yksi vaikuttava biisi. Se on varsin suosituksi noussut singlekappale Olet puolisoni nyt, intensiivisen mustanpuhuva laulu, joka värittää periaatteessa kauniin tarinan kaiken kestävästä rakkaudesta pelon, kuolemanodotuksen ja hieman hyytävältä tuntuvan pakkomielteisyyden sävyin. Tässä Putro on vahvimmillaan, kuvatessaan suljettua tilaa ja ihmistä, joka ei edusta muuta kuin itseään.

Kovin raskasta kuunneltavaa sekin toki on.

48 Musertava ja pohjattoman onneton arjen eepos, muotokieleltään tavanomaista suomalaista voimarokkia. Suositellaan niille ihmisille, jotka saavat lohtua muiden vastoinkäymisistä ja niille, jotka kykenevät kuuntelemaan radiokelpoista musiikkia ymmärtämättä lainkaan, mitä siinä sanotaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!