Pimeys – Muut on jo menneet

M.Dulor

Antaisitko näiden miesten tarttua takinliepeeseesi kuiin vanhaan ystävään?

Antaisitko näiden miesten tarttua takinliepeeseesi kuiin vanhaan ystävään?

Hypetetty esikoislevyttäjä ilmoittautuu osaksi helposti lähestyttävän, mutta merkitystä omaavan suomenkielisen bändimusan jatkumoa. Suomirockiksikin tällaista on joskus kutsuttu.

PimeysKansiJoku huhtikuinen iltapäivä se oli. Sää oli edelleen kylmä, mutta ainakin aurinkoinen; huikea valon määrä, lintujen raivokas sirkutus, talot sisäpihan toisella puolella muistuttamassa Keski-Euroopasta. Olin juuri palannut miltä lie asioilta, avasin sähköpostin ja huomasin saaneeni striimauslinkin Pimeys-yhtyeen esikoisalbumiin, josta minun piti kirjoittaa arvostelu.

Laitoin levyn soimaan ja keitin teetä. Aurinko sumensi läppärin ruudun, menin teemukini kanssa ikkunaan ja nauroin ääneen. Mikä paradoksi. Kevään kirkkain päivä, taustamusiikkina Pimeys-yhtyeen kappale nimeltä Pimeys – ja palaset sopivat täydellisesti yhteen. Pimeys ja valo, valo ja pimeys. Jotain nerokasta siinä oli. Biisi ei kuulostanut pimeältä, vaan kuulaalta, herkältä ja hauraudessaan voimakkaalta niin kuin tämä pohjoinen vuodenaika.

Jokainen kevät tarvitsee soundtrackinsa, ja jostain syystä olen kokenut, että sen pitää olla vaivattomasti eteenpäin soljuvaa suomenkielistä musiikkia. Tänä vuonna se on ollut Muut on jo menneet. Se avautui ensi yrityksellä, mutta ei ole toistaiseksi luovuttanut asemiaan piirun vertaa. Esikoislevyksi se on lähes naurettavan kova. Vähän häiritsevälläkin tavalla: eikö debytanttien pitäisi olla rosoisia, puolillaan kiinnostavia harhalaukauksia, aika ajoin kuin sattumalta asian ytimessä?

No, Pimeys on laatinut itsevarman helmen, mahdollisen klassikon, heti kättelyssä. En tiedä, kauanko tätä rakennelmaa on väsätty, mutta epäilemättä kohtalaisen pitkään. Saumakohtia ei näy. Silti levyllä on oma henkensä ja elämänsä, ihan todellisten ihmisten tekemältä se tuntuu. On vaikea väittää vastaan musiikille, joka maistuu todellisuudelta ammattitaitoisten taiteilijoiden huolella mallintamana.

Yhtyeellä on eräs klassinen ylivoimaetu puolellaan: kosketinsoittaja Joel Mäkinen ja kitaristi Pekka Nisu tekevät molemmat biisejä (ja laulavat niitä). Kansivihossa laulujen krediittejä ei ole yksilöity, joten sävellysvastuilla en spekuloi sen enempää. On kuitenkin todettava, että Muut on jo menneet jakautuu melko selvästi kahden tunnelman ja musiikillisen lähestymistavan kappaleisiin. Tämä onkin yksi albumin keskeisiä vahvuuksia.

Se aluksi kuultava yhtyeen nimikkobiisi on uljas ja iso pianoballadi luopumisesta ja eteenpäin katsomisesta ja esittelee yhden levyn perusmoodin: toiveikkuuden vakavan paikan edessä. Komeasti kasvava laulu kuulostaa joltakin, mitä Coldplay voisi tehdä, jos se olisi hyvä bändi, jos sillä olisi silmää nyansseille. Pimeyden kohdalla kuulostaisi vitsiltä puhua stadioneille tähtäämisestä, mutta selvästikään tällaisilla kappaleilla ei tähdätä marginaaliinkaan. Äitisi voi aivan hyvin tykätä Pimeydestä, jos sen hänelle soitat. Ei tarvitse olla edes mikään erikoisäiti.

Seuraavat kolme biisiä vaihtavat rivakamman popin pariin riemastuttavin tuloksin. Rakennukset on vielä katkeransuloinen kuvaus julmasta maailmasta ja vähän liian pehmeästä jätkästä, mutta Igor, Boris, Hugo ja mä heittäytyy jo virkistävästi holtittomaan nuoruus- ja kännisekoiluun. Yhtyeen hypeä viime syksynä nostattanut Elämä kiinnostaa on loistava, etukenoinen ralli, joka uhkuu sitä hysteeristä energiaa, joka meinaa laulun kertojankin saada pilaamaan parisuhteensa. Todettakoon muuten, että Elämä kiinnostaa on aika korkealla viime vuosien parhaiden biisinnimien listalla.

Kolme loistavaa kappaletta, joiden tahtiin korkata ne pullot ja tanssia siellä indiediskossa. Toivon, että niistä tulee osa mahdollisimman monen suomalaisen nuoruuden soundtrackia. Ne ansaitsevat romansseja, kännejä, oksentamisia, pettymyksiä ja 24 tunnin sisään heräävää uutta toivoa vapaalla kädellä annosteltuna.

Niistä kannattaa nauttia täysillä niiden kestäessä, sillä sen jälkeen tähän tunnemaailmaan ei enää palata. Loppulevyn ajaksi Pimeys heittäytyy varsin tummasävyisen ja enimmäkseen hidastempoisen musiikin pariin. Tavallaan tämä on pieni pettymys, ehkä joltain kantilta katsottuna vähän maton vetämistä kuulijan alta, mutta ongelma on aika mitätön: Pimeyden fiilistelybiisit ovat nimittäin erittäin hyviä nekin. Rikkaasti sovitettuja, hiljalleen ihon alle hiipiviä, tarkoituksellisen pidätteleviä ja oikeissa kohdissa liekkiin syttyviä.

Mielenkiintoista on, että vakavoituessaan yhtye alkaa kuulostaa välillä Zen Cafélta. Vähemmän maneeriselta ja paljon orgaanisemmalta Zen Cafélta onneksi. Hiipuvaa parisuhdetta kuvaava Siitä on jo kauan lähestyy vaarallisia vesiä. On omakotitalo, ei enää nukuta samassa sängyssä, tätä Suomi-realismia. Sen maailmaan en ihan pääse sisään, mutta melodisesti se on kyllä komea.

Sitten on Kunnia, joka kuulostaa jo lähes tietoiselta yritykseltä kartoittaa samaa mielenmaisemaa kuin Samuli Putro komeimpiin suorituksiinsa kuuluvalla Eipä tiennyt tyttö -klassikolla. Sukupolvien ketju, Pohjanmaata muistuttava paikka, komeat talot ja ankeat routaiset pellot. Perinteiden ja sääntöjen determinismi, kahleet joita ei saa katki. Biisien rakenteissakin on jotain samaa, tukahdutettu raivo saa ilmaisunsa musiikillisessa nostatuksessa. Tässäkin voitaisiin mennä pieleen, mutta Kunnia on oikeastaan ihan yhtä hyvä kappale kuin esikuvansa. Ja tämä lienee aihe, josta voi tehdä useampiakin biisejä, ehkä aina siihen asti, että joku on oppinut jotakin.

Levyn päättääkin simppeli, akustinen Katalonia-laulelma, jossa haaveillaan pääsystä rennommille rannoille ja lämpimämmän auringon alle.

Pimeyden tekstit ansaitsevat erityisen hatunnoston. Ne ovat lähes aina monitasoisia, sopivasti suggestiivisia. Niissä on pinnalla jotain ja sen alla jotain muuta. Ohimennen heitetyissä lauseissa saattaa paljastua jotain kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa. Usein teksteissä on jokin paikka tai tilanne, josta pitäisi päästä pois. Joskus on jo päästykin. Tähän viittaa levyn nimikin, joka tuo mieleen myös kaveripiirin viimeisenä tuppukylässä jumittavan tyypin, joka viettää päivänsä rautatieasemalla.

Kun kyseessä on M.dulor-yhtiön julkaisu, voi rinnastuksen etsiä Suvi Koivun vuoden takaisesta Matkalla uuteen kaupunkiin -debyytistä. Se oli yksi viime vuoden virallisia kevätlevyjäni. Siinä oltiin jo päästy pois, totuteltiin uuteen. Muut on jo menneet voisi olla sen sisarteos.

85 Suomenkielinen rock elää kukoistuskautta, mutta tällä kertaa parrasvalojen ulkopuolella, M. Dulorin kaltaisten skarppien yhtiöiden julkaisuissa. Silti Pimeydenkin erinomaisella esikoisella voisi olla potentiaalia erittäin suuren yleisön tavoittamiseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!