Minikritiikit, viikko 16

The Big Pink – Future This

4AD

20 Koitin välttää kirjoittamasta Future Thisistä, sillä minusta se on täysi turhake vuonna 2012 ilmestyneiden levyjen joukossa. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisin päätynyt kassaneidiksi vaihtoehtorock-henkiseen nuortenvaateliikkeeseen birminghamilaisessä ostoskeskuksessa. Perjantaina putiikissa jaetaan jokaiselle farkut ostaneelle vapaalippu paikalliseen indiediskoon. Big Pink yritti ensimmäisellä levyllään kuulostaa The Jesus and Mary Chain -henkisesti tyylikkään synkältä, mutta tyhmä bändi se oli jo silloin. Nyt Big Pink kuulostaa ainoastaan rehellisesti pöljältä bändiltä, joka voisi soida sen Upcider-mainoksen taustalla, jossa Big Brother -kisaajilta näyttävät nuoret aikuiset leijuivat pölyisen yksiön katonrajassa ihan vaan ilmassa leijuvan ”nosteen” ansiosta. Future This kuulostaa Backstreet Boysilta ilman Max Martinin nerokkuutta. Kun kuuntelen Stay Goldia, en voi olla ajattelematta Backstreet Boysin Howieta löysissä valkoisissa housuissa levittelemässä käsiään. Howie on kaikista mitättömin Backstreet Boysin jäsen. Big Pink on 4AD:n Howie. Hauska tietää: Big Pink on US Bancorp Tower, maailman toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Oregonissa. Rakennusta alettiin kutsumaan Big Pinkiksi, koska se vaihtaa väriään luonnovalaistuksen mukaan. Tietyssä valossa se näyttää jopa vaaleanpunaiselta. (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bretón – Other People’s Problems

FatCat

68 Myös remix- ja videotaiteen parissa ahkeroivan lontoolaiskvintetin esikoisalbumi on kollasimainen popalbumi, joka yhdistää hiphopin rytmiikkaa, kokeellista konemusiikkia ja mahtipontisia jousisovituksia melankolisiin popkappaleisiin. Yhtye ripottelee pitkin levyä mausteita, jotka kertovat kunnianhimoisuudesta: Jostle haastaa rohkeasti Diplon digi-dancehallin, The Commission sukeltaa öiseen suurkaupunkiin kuin Burial, Governing Correctly lainaa bassokoukkunsa Cariboulta. Kappaleesta toiseet toistuvat elementit – jykevät rytmit, hälyisästi looppaavat samplet, ahdistuneen oloinen laulu – pitävät kuitenkin levyn yhtenäisenä, ja toisaalta tekevät siitä hieman puuduttavan. Other People’s Problems on hyvä yritys, joka olisi varmasti parempi, jos yhtyeen jäsenillä yksinkertaisesti olisi enemmän musiikillista näkemystä ja lahjakkuutta. Tällaisenaan Bretón jää köyhän miehen Foalsiksi tai These New Puritansiksi. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bobby Conn – Macaroni

Fire

75 Bobby Connin kuva voisi olla sanakirjassa kulttiartistin kohdalla. Tuoreella Macaroni-albumillaan The Continuous Ca$h Flow -systeemin luoja, joka kerran julisti itsensä Antikristukseksi, kuulostaa kuitenkin melkeinpä yllättävän kutsuvalta ja tasapainoiselta. Connin musiikin peruspalikat ovat yhä visusti paikallaan: glam, hardrock, disko, funk, nyrjähtänyt huumori ja hänen vaimonsa Monica Bouboun viulu, mutta Macaroni uppoaa nimensä mukaisesti yllättävän helposti. Erityisen maittavia ovat jazzahtavasti funkaava The Truth, veikeästi pianopoppaileva More Than You Need, devomaisesti piipittävä Underground Vktm ja eeppisesti paisutteleva, klassista musiikkia, diskoa ja rock-oopperaa yhdistelevä Walker’s Game. ”Occupy-sukupolvelle” omistetun levyn sanoituksissa Conn suomii amerikkalaista yhteiskuntaa kovin sanoin – kappaleiden nimet kertovat paljon: Can’t Stop the War, Govt, GREEED. Yhteiskunnallisista ambitioistaan ja saarnaamisesta huolimatta Macaroni ei pitkästytä. Hyvin on Connin pasta tällä kertaa onnistunut – se on maukasta ja juuri sopivan al dente. Kylläinen olokin säilyy pitkään. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Full Time Hobby

67 The Hold Steady -yhtyeen Craig Finn on kärkisijoilla musiikkinörttien ”kenen muusikon kanssa haluaisit juoda olutta” -fantasialistoilla, muun muassa sen takia, että hän mitä ilmeisimmin tykkää oluen juomisesta. Finnin ensimmäinen soololevy vertautuu luontevasti alkuillan leppoisaan nousuhumalaan pubissa puolituttujen kanssa. Tunnelma on mukava mutta ei unohtumaton, eikä kukaan sano mitään kovin merkittävää. Muutaman kuukauden kuuntelutauko on kuitenkin tehnyt alkuvuodesta ilmestyneelle levylle ihmeen hyvää. Hajanaisuus on kääntynyt runsaudeksi, ja sanoitusten pahimmat latteudet kuten No Future -kappaleen nimienpudottelun on valmis antamaan sympaattiselle Finnille anteeksi. Tammikuussa tuntui, että 62 on ainoa mahdollinen arvosana levylle, huhtikuussa se saa luvan olla vähän enemmän. (Ville Aalto)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Grimes – Visions

4AD

74 Grimes kuvailee musiikkiaan määreellä post-internet. Parempi olisi vaihtoehto olisi post-Pitchfork, sillä Visionsin yleissoundi osuu Gang Gang Dancen johtaman esoteerisen Brooklyn-psykedelian aallon ja The Knifen strobovaloissa kiiltävän pop-jään leikkauspisteeseen, eli juuri molempien Pitchfork-elektrolinjojen puoliväliin. Pseudonyymin takana oleva 23-vuotias Claire Boucher on nainen, joka huutaa tulla dekonstruoiduksi. Hän on pelkkää viitteillä vuorattua pintaa: samanaikaisesti sukupuoleton pop-kyborgi ja ultrafeminiininen Tumblr-barbie, jonka musiikki kurottelee tietoisesti niin 1980-luvun taidepopin, 1990-luvun muovi-r&b:n kuin 2010-luvun K-popinkin välillä. Grimesissa on musiikkia enemmän kyse sukupuolisuuden ja merkitysten cooleista vesileikeistä hukuttavassa informaatiotulvassa. Visions päästää kuulijan lähemmäs kuin sitä edeltänyt, tietoisen etäännyttävästi soinut Halfaxa. Häikäisevää Oblivion– ja Genesis-biisikaksikkoa lukuun ottamatta Visions kuulostaa kuin se olisi verhottu masennuslääkehuuruun. Levyyn luulee jatkuvasti ihastuneensa, mutta mikään ei tunnukaan miltään ja piirtyneet muistikuvat ovat huteria. Välttämällä leimautumista ja luomalla itselleen persoonan eksentrisellä identiteettipelillä Grimes hirttäytyy zeitgeistiin. Jäljelle jää kasa digitaalista tuhkaa siroteltavaksi syksyyn mennessä internetin kuvavirtoihin muistuttamaan siitä, mitä popmusiikki oli talvella 2012. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut

omakustanne

74 Hisko Detrian debyyttialbumi on fuzzin syleilevällä pörinällä kyllästettyä, tasaista ajoa öisellä moottoritiellä. Krautrock hykerrytti helsinkiläisiä rockinsoittopiirejä jokin aika sitten, mikä synnytti esimerkiksi suitsutetun Siinain debyytin. Vaan vähänpä kuulostaa turkulaisnelikko 2000-luvun aikalaisiltaan; soundi kumartaa enemmän Hawkwindin tai Amon Düül II:n suuntaan. Oikeastaan bändiä ympäröi mystiikka, joka pohjautuu jopa sinne 1970-luvun Saksaan ja vasemmistoterroristi Andreas Baaderiin asti. Hänen haamunsa on onnistunut loihtimaan levylle sen ikuisuuksiin groovaavat bassolinjat. Static Raw Power Krautilla bändi ei yritäkään keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vaikkapa Endless Boogien tavoin arkaaiseen psykedeelisen rokkauksen ilosanomaan. Välillä tuntuu kuin kappaleet hukkaisivat punaisen lankansa kosmoksen syövereihin, mutta kun junnaus osuu kohdalleen, on se perin leppoisaa kuunneltavaa. Erinomainen on myös neljänneksi – eli viimeiseksi – säästetty Canned Heat -cover On the Road Again. (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Michael Kiwanuka – Home Again

Polydor

74 Ugandalaista sukua oleva brittilaulaja on saanut uralleen lentävän lähdön. BBC:n Sound of 2012 -äänestyksen ykkössija ja pesti Adelen lämmittelijänä ovat siivittäneet 24-vuotiaan Kiwanukan esikoisalbumin top 10:een paitsi Britanniassa, myös muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Ruotsissa. Home Again täyttää kohtuuttomat odotukset kirkkaasti: The Bees -yhtyeen Paul Butlerin tuottama levy on (vähän liiankin) täydellisesti soiva pastissi 1960-luvun ja 1970-luvun hivelevimmistä musiikkityyleistä. Se on kaikessa miellyttävyydessään ja muotovalioudessaan odotetun kesy, muttei uhkaa missään vaiheessa lipsahtaa jackjohnsonmaiseen, suorastaan kolossaaliseen yhdentekevyyteen. Home Againin kuunteleminen on omanlaistaan bingoa: rukseja saa vetää kuponkiin jatkuvalla syötöllä niin folkin (Nick Drake, John Martyn), soulin (Sam Cooke, Bill Withers) kuin aikuispopinkin legendojen (Randy Newman, Nilsson) kohdalle. Aivan kolmeentoista kappaleeseen Kiwanukan puhti ei riitä, mutta I’m Getting Readyssa, Tell Me a Talessa ja levyn nimibiisissä nuorukaisella on hittikolmikko, jonka varaan uraa kelpaa rakentaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Meat Loaf – Hell in a Handbasket

Sony

36 Meat Loaf ja Jim Steinman ne yhteen soppii, ei sille mitään voi. Herra Loafin (tai kavereille vaan Meatin) uusimman luomuksen Hell in a Handbasketin julkaisua jopa viivytettiin Amerikassa ja Euroopassa siinä toivossa, että Steinman viitsisi tehdä sille edes yhden kappaleen. Vetkuttelu ei auttanut, ja Meat Loaf joutuu tällä(kin) kerralla pärjäämään ilman Bat Out of Hell -maestron sävellyksiä. Tuskinpa yksi laulu tosin olisi pelastanut tätä turjaketta. Levyllä Meat Loaf on alkanut vanhoilla päivillään maailmanparantajaksi, mutta valitettavasti hänen viestinsä on verhottu kehnoihin melodioihin ja ylituotettuun soundiin, jonka hajuttomuudessa ja mauttomuudessa on kokeneiden studioässien leima. Aikanaan Meat Loaf ärjyi rock-oopperoitaan röyhelöpaita hiessä ja rasvainen tukka liimautuneena märälle otsalle, nyt hiusmalli on siistin suave, eikä deodorantti petä missään vaiheessa. Jopa Chuck D:n ja Lil Jonin WTF-potentiaalia uhkuvat vierailut onnistuvat olemaan yhdentekeviä. Lopuksi vielä varoituksen sana: jos tunnet selittämätöntä halua kuunnella tältä levyltä löytyvää versiota California Dreaminista, muista, että kerran kuultua ei enää saa kuulemattomaksi. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nicki Minaj – Pink Friday: Roman Reloaded

Cash Money/Universal

63 Hiphopin ja popin barbimainen supersankari Nicki Minaj ihastutti Pink Friday -esikoisellaan, joka oli ilmestymisvuotensa riemukkaimpia, röyhkeimpiä ja parhaita levyjä. Harhaanjohtavasti nimetty kakkonen jatkaa esikoisella oirehtinutta, osin perusteetonta skitsofreniaa. Minaj ei tiedä ollako divaritason Rihanna-imitaattori vai planeetan kiinnostavin räppäävä naisartisti ja heittää soppaan vielä Roman Zolanski -nimisen sivupersoonansa. Jyrkästi kahteen osaan jaetun albumin rap-puoli ei tarjoa mitään uutta esikoiseen ihastuneelle; minimalistiset biitit maustavat nätisti Minajin pätevää sanailua. Tanssipopvedot jäävät sen sijaan melko vaisuiksi. Kuvaavasti niistä paras on ainoastaan deluxe-versiolle päästetty, jo David Guettan viimevuotisella albumilla julkaistu Turn Me On. Myös loistava Va Va Voom on jätetty käsittämättömästi pois perusversiolta. Stupid Hoe- ja Starships -sinkut viehättävät yhä. Myös avausraita Roman Holiday, I Am Your Leader, HOV Lane, Roman Reloaded, Pound the Alarm ja Marilyn Monroe toimivat. Super Bassin, Did It On’emin tai Moment 4 Lifen kaltaisia välittömästi aseistariisuvia hittejä albumilta ei kuitenkaan löydy. Epätasainen Roman Reloaded olisi voitu tiivistää tusinaan – tällaisenaan se jää sekä rap- että popalbumina esikoisen jalkoihin. (Markus Hilden)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

VCMG – SSSS

Mute

77 Vince Clarken ja Martin Goren yhteislevytyksen kantta koristaa joukko käärmeitä, jotka sanovat: ”Ssss”. Se on jo sinänsä mahtavaa, koska käärmeet ovat siistejä. Kerran kävin katsomassa käärmeitä käärmenäyttelyssä, mutta ne olivat laiskoja paskiaisia, jotka tuskin jaksoivat edes liikkua. Ehkä se johtui siitä, että käärmeet ovat jotenkin sukua madoille. Tai ehkä niitä oli syötetty liikaa. Yksikin käärmeistä söi kokonaisen pakastetun jäniksen. Se oli karseaa, mutta luulen, että se oli osa luonnon suurta kiertokulkua tms. Tämän levyn käärmeet ovat kaikkea muuta kuin ne downshiftaavat alisuoriutujakäärmeet. Itse asiassa nämä käärmeet ovat hyperaktiivisia ja joraavat aivan hulluina. Ne joraavat teknon tahtiin kaikuvassa varastohallissa kaikki raajat ilmassa heiluen. Paitsi, että käärmeillä ei ole raajoja, joten tavallaan se on vielä vaikuttavampi suoritus; vähän sama asia kuin tällaisen levyn tekeminen 20 vuotta taiteellisen huippukauden jälkeen. Aina joskus muistelen niitä apaattisia, laiskanpulskeita, typeriä diabeetikkokäärmeitä ja mietin, että niille pitäisi soittaa tätä levyä, jotta ne oppisivat nauttimaan elämästään siellä puolen kuutiometrin terraariossa. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=qjOv9yn1eKE

M. Ward – A Wasteful Companion

Merge

70 Matthew Wardilta vei kymmenisen vuotta ennen kuin maailma kiinnostui. Kuudes sooloalbumi Hold Time (2009) paransi amerikkalaisartistin listasijoitusennätystä yli sadalla pykälällä ja teki tästä top 40 -nimen, minkä lisäksi profiilia ovat viime vuosina kohottaneet onnistuneet kimppaprojektit niin Zooey Deschanelin (She & Him) kuin partasuisten americana-kollegojen kanssa (Monsters of Folk). A Wasteful Companion on tuttua M. Wardia hyvässä ja pahassa – yhtä aikaa suvereenia ja herttaisen yhdentekevää. Albumin parasta antia eivät ole sen yksinkertaisesti soljuvat folkpopsävelmät tai Wardin hunajaisesti kähisevä ääni vaan paikoin jopa ambientmaiset äänitekstuurit, joita Ward (myös levyn tuottaja) on kappaleidensa ympärille rakentanut. Eipä levyn raukeassa nimikappaleessakaan olisi paljon kotiin kirjoittelemista, ellei se puolivälissään vajoaisi eteeriseen, hädin tuskin korvin kuultavaan jousimereen. A Wasteland Companion hiipuu aika pahasti jälkipuoliskollaan, mutta pari reipashenkistä radiorallatusta (Primitive Girl, Sweetheart) takaavat, että Wardin ura jatkuu nousujohteisena tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Paul Weller – Sonik Kicks

Universal Island

70 Paul Wellerin yhdestoista sooloalbumi huipentaa tavallaan brittipop-legendan tuotannossa viime vuosina kuuluneen uuden seikkailunhalun. Mies on kokeillut muun muassa soul-vaikutteiden ja psykedeelisen popin parissa, mutta nyt hän on päättänyt sisällyttää yhdelle ainoalle levylle musiikillisen osaamisensa koko kirjon. Ja sitä riittää The Atticin psykedeliapopista That Dangerous Agen glamrock-pastissiin ja Primal Screamilta kuulostavaan dub-fiilistelyyn. Lopputulos on väistämättä kohtalaisen skitsofreeninen, kuin kokoelmalevyä kuuntelisi. Biisi seuraa toistaan ilman, että levylle syntyisi varsinaista kaarta. Kyse on kuitenkin ihan hyvästä kokoelmalevystä. Hajanaisuuden seasta paljastuu vähitellen useita hyvinkin tasokkaita biisejä. Kling I Klang on ärsyttävällä tavalla hauska ska-hölkkä, Dragonflyn kevyt psykedelia toimii hienosti, vaikka se taas tuo mieleen Think Tank -ajan Blurin. 16 biisiä sinne sun tänne rönsyilevää retroilua on tosin hieman liikaa, mutta on vaikea sanoa, mitä tasavahvasta (tai jonkun mielestä tasapaksusta) kokonaisuudesta pitäisi leikata. Parhaiten Sonik Kicks taitaa toimia muutaman sattumanvaraisesti valitun kappaleen annoksina. Weller on jo pitkään antanut vaikutelman, ettei hänellä enää ole mitään sen kummempaa agendaa, mutta paloa biisintekoon kyllä. Niinpä tämäkin levy unohtunee nopeasti, mutta saattaa tarjota iloisen yllätyksen sen Spotifysta muutaman vuoden päästä kaivavalle. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

WZRD – s/t

Universal

28 WZRD:n johtohahmo, hiphop-artistina paremmin tunnettu Kid Cudi, on selvästi kunnianhimoinen taiteilija. Kummatkin hänen aikaisemmat levynsä ovat olleet kriitikkojen kehumia ja musiikillisesti seikkailullisia konseptilevyjä. Uusimmalla projektillaan, tuottaja Dot da Geniuksen kanssa tehdyllä WZRD:lla, hän kuitenkin yrittää haukata liian ison palan. WZRD:n on tarkoitus olla rock-levy, mutta duon yhteistyön tuloksena on syntynyt melodiaköyhää, groove-vapaata, alkeellisilla heavy-kitaroilla kuorrutettua musiikkia, joka muistuttaa vain etäisesti rock’n’rollia. Parhaimmillaan WZRD on kappaleissa, jotka kiertävät rockin mahdollisimman kaukaa (The Dream Time Machine, jolla vierailee Empire of the Sun -yhtye, single Teleport 2 Me Jamie ja herkkä Efflictim), mutta valitettavasti suurin osa albumista sisältää kiusallisen kömpelöitä, kankeita ja elottomia kappaleita, joiden lähimmät vertauskohdat eivät löydy rockin huippunimistä, vaan aloittelevien harrastelijabändien treenikämpiltä. Levyn heikoin lenkki on Cudin ilmeetön ja usein epävireinen laulu, eivätkä kehnot lyriikat auta – The Upper Room on kuin motivaatioluento suoraan yläasteen poikien vessasta: ”Most people are pussies / Scared to be what God had made them to be”. Etenkin Lead Bellyn ja Nirvanan esittämänä tunnetun kansanlaulun Where Did You Sleep Last Nightin versio on jo pyhäinhäväistys. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!