Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti

Fonal Records

Murhamysteeri vaihtuu sukellukseksi tragediaan, dystopiaan ja houreiseen alitajuntaan.

Kauppakeskus on raunioina pommin jäljiltä. Kadut ovat täynnä rojua ja murtunutta kiveä. Jouluaaton lumi on tallaantunut punertavaksi loskaksi. Hiutaleiden seassa leijuu tomua, ambulanssien vilkuissa välähtää kysymysmerkkejä.

Kuolemaa siivotaan pois näkyviltä, mutta näkymättömyys sirottaa sen kaikkialle. Painajaisen juurta ei tunne kukaan, mutta sanomalehdet kirkuvat sen ääriviivoja. Kun tomu on laskeutunut, rauniot lanataan parkkipaikaksi.

Tapahtunut paha siirretään muualle. Jäljelle jää pelko.

Tämä on yksi tuokiokuva Eleanoora Rosenholmin maailmasta. Mika Rättön, Pasi Salmen ja Noora Tommilan ympärille rakentunut yhtyeprojekti on kolmannella levyllään entistä itsevarmempi ja vaikeammin hahmotettava. Se maalaa monisyisen musiikin ja kaoottisen kuunnelman keinoin hengästyttäviä kuvaelmia valveen ja painajaisen rajamailta.

Aiempia levyjä (Vainajan muotokuva, 2007; Älä kysy kuolleilta he sanoivat, 2008) kannatellut hirtehinen naivismi on lähes tyystin poissa ja musiikki etsii keinoja lihallistaa mielikuvituksen houreisimmatkin näyt.

Hyväile minua pimeä tähti on Eleanoora Rosenholmin kunnianhimoisin ja progressiivisin levy, jonka kolmiulotteisen äänimaailman sisällä on niin avaraa, ettei albumin ydintä ole helppo löytää. Musiikkia on pikemmin katseltava kuin kuunneltava.

Eleanoora Rosenholm viihtyy siellä, missä hurme tuoksuu ja kalma kangistaa. Vaikka orkesterin kehyskertomukseksi rakennettu tarina naispuolisesta sarjamurhaajasta on läsnä enää kolkkona yleistunnelmana, säilyttää yhtye konseptuaalisuutensa.

Jos orkesterin ensimmäinen levy rinnastui parhaimmillaan Åke Lindmanin klassiseen Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjaan, liikutaan nyt shakepearelaisten tragedioiden tunnelmissa.

Rätön kynä uurtaa levylle tuhosta ja vainoharhoista ammentavaa kuvastoa, jota musiikki alleviivaa kollaasimaisesti. Sävelistä on helppo löytää tarttuvia jatkumoita, mutta itsenäisiksi kokonaisuuksikseen kappaleet hahmottuvat työläästi. Levy vaatiikin tarkkaa ja uppoutunutta kuuntelua; laulut aukeavat sanoitusten kautta, jos ovat auetakseen.

Tiheimmät kappaleet, kuten dystopinen Kolo, terrori-iskun jälkiä hyisen tarkasti kuvaava Valo kaasumeren hämärässä tai operetin mittasuhteet saavuttava Puoli päivää Firenzestä itään, vavahduttavat toistuvasti, mutta levyltä löytyy myös kertakäyttöisempiä hetkiä.

Kuulijalta yhtye vaatii halua ymmärtää ja upota. Orkesterin ystäväpiiriä levy todennäköisesti tiivistää samalla kun muut jäävät entistä visummin ulkopuolelle.

Yhtyeen ottama askel on suuri. Musiikillisesti Eleanoora Rosenholm on ajautunut huomattavan lähelle Kuusumun Profeettaa, Rättöä ja Lehtisaloa tai jopa Circleä – sikäli kun näitä leimaa mikään muu kuin kategorisoimaton moninaisuus. Ehkä kyse on aikuistumisesta, ehkä alkujaankin puolinaisesti toteutetun konseptin hylkäämisestä.

Enää Eleanoora Rosenholm ei ole viihdyttävä tai makaaberilla tavalla herttainen. Alkumetriensä lastenlaulumaisia täysosumia yhtye hätyyttelee korkeintaan hurmaavalla kakkosraidalla Hakemus, joka sekin venyttää popkulttuurin määritelmää kohti uusia leveyksiä.

Albumin varsinainen runko löytyy kuitenkin muualta. Musiikki etenee yhtyesoiton keinoin, mutta samalla levyn yllä leijuu ambientin pehmeys. Juonikulkuja alleviivataan äkkiväärillä sovituksilla ja vuoropuheluilla. Houreisten sanoitusten ja Rätön julistuksellisen tulkinnan rinnalla Tommilan persoonallinen laulu muodostuu entistäkin tärkeämmäksi. Ilman kertojan äänessä soivaa viekoittelevaa viattomuutta levyn tarttumapinta voisi jäädä turhan ohueksi.

Albumi on teknisesti onnistunut. Sen sointi on unenomaisempi ja pehmeämpi kuin edeltäjiensä, ja aksenteiksi kanavoidut soitinnukset laajentavat äänimaisemaa ratkaisevasti. Vaikka kappaleet hahmottuvat kokonaisiksi tarinoiksi vasta monen kuuntelun myötä, nousevat satunnaiset melodiset koukut pinnalle jo ensi kuulemilla.

Yhtyeen muodonmuutos on viety huolella loppuun ja albumin kokonaisvaltaisuus kertoo uusiutumisen olleen paikallaan. Samalla yhtyeen varhaista lumovoimaa jää kuitenkin myös kaipaamaan. Olisi laittamatonta sanoa yhtyeen olevan liian tosissaan, mutta tuntuu, että sattumalle on jätetty liian vähän sijaa. Kaikki on käsikirjoitettu loppuun asti.

Teatraalisuus on tarkoituksenmukaista, mutta kuulijan on helppo sulkea albumi arkensa ulkopuolelle – sehän oli vain unta. Ajatus siitä, että vanhempiensa kuolemaa kostava lapsi surmaa inkvisiittoripiispan myrkkynuolella, on huomattavasti helpompi hyväksyä kuin se, että rappukäytävässä viattomasti rallatteleva naapurintyttö kantaa murhaa mielessään.

82 Kolmannella levyllään Eleanoora Rosenholm asettaa itselleen ja mahdollisesti koko rättöläiselle ilmaisutavalle uudet standardit, mutta on samalla hienoisessa vaarassa menettää osan lapsekkaasta lumovoimastaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eleanoora Rosenholm – Valo kaasumeren hämärässä