Viisi nousevaa aurinkoa j-rockin ulkopuolelta

 

Boris-yhtyeen look vuonna 2011. Vasemmalta: Atsuo, Wata, Takeshi.

Japani on kunnostautunut oivallisen pop-musiikin kehtona jo lähestulkoon yhtä kauan, mitä kyseistä taiteenlajia on angloamerikkalaisen kulttuurin puolella harjoitettu. Kulttitrio Boris julkaisee tänä keväänä kolme albumia ja bändit Guitar Wolf sekä Melt-Banana saapuvat kesällä Suomeen. Sen kunniaksi Nuorgam perehtyy nousevan auringon maan popmusiikin monimuotoisuuteen.

Japanilainen populaarikulttuuri nousi maailmanmaineeseen jo 1980-luvulla, mutta maan populaarimusiikin voisi sanoa rantautuneen Suomeen vasta 2000-luvun animebuumin myötä. Mustaan pitsiin ja värikkäisiin hiuksiin sonnustautunut j-rock-ilmiö on varsin suuri, mutta siltikin vain pienehkö osa koko maan alakulttuurien kirjosta.

Termit ”j-rock” tai ”j-pop” ovat tietenkin ulkoapäin luotuja, veteen piirrettyjä viivoja, ja näin ollen on vaikeaa rajata bändejä termien sisä- tai ulkopuolelle. Tämä ei silti estä esittelemästä viittä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin merkittävää nimeä kulttuurin eri puolilta, 1970-luvulta tähän päivään.

1. Boris

Tokiolaisen Borisin musiikin reseptinä voisi sanoa olevan melvis-blacksabbathiaaninen raskaus sekä pöyhkeän rouheat kitaravallit. 90-luvun alussa perustetun trion voisi näin ollen nähdä yhtenä samoihin aikoihin nousseen amerikkalaisen kokeellisen doom-aallon (mm. Sleep, Melvins, Earth) japanilaisena airueena, mutta tämä on vain osa totuudesta.

Boris on debyyttinsä, vuoden 1996 Absolutego-droneodysseian jälkeen luovinut genrejen ristiaallokossa, yhdistellen niin dronemetallia, autotallirockia kuin shoegazeakin. Tämän vuoden maaliskuussa ilmestynyt New Album oli kuitenkin radikaalein irtiotto. Se hämmensi faneja, koska se oli lähes kauttaaltaan j-popin, shoegazen ja klubijumputuksen epäpyhää liittoa. Toukokuun 24. päivä ilmestyvät vielä Attention Please ja Heavy Rocks. Ensinmainittu keskittyy dream-poppailemaan tunnelmallisesti, ja jälkimmäinen on vahvempi paluu doom-ilmaisuun.

Bändin uralle on myös kertynyt lukuisia yhteishankkeita etenkin noise-artisti Merzbow’n kanssa, mutta tunnetuin lienee Sunn O))):n kanssa vuonna 2006 tehty Altar.

Vuonna 2006 ilmestyi myös albumi, jota voisi pitää klassisimpana esimerkkinä Borisin ilmaisusta, Pink. Levyllä yhdistyvät leijuvat ambient-jaksot, kolossaalinen doom-louhinta, ankarat garage-rykäisyt sekä basisti Takeshin, jossain maanisen ja aneemisen välillä liikkuva laulu.

Kuuntele Pink Spotifyssä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
New Albumin avausraita Flare kuulostaa hämmentävästi animetunnarilta, mutta on virkistävä syrjähyppy bändin kaanonissa.

2. Mono

Japanin suurin lahja postrockille on eittämättä niin ikään Tokiosta kotoisin oleva Mono. Tosin monien kollegoidensa tavoin myös Mono vierastaa termiä, ja rinnastaa itsensä pikemminkin moderniin klassiseen musiikkiin.

Oli miten oli, Monon tuotanto on joka tapauksessa hitaasti kehittyvine instrumentaalisine kaarineen postrockille ominaista. Estetiikka on vuosien varrella kehittynyt bändin musiikkikäsityksen kanssa. Ensimmäiset levyt kun ammentavat My Bloody Valentinen ja Sonic Youthin perinteestä ja tuovat mieleen esimerkiksi texasilaisen Explosions in the Skyn. Myöhemmillä levyillä bändi kokeili myös metallisempaa ilmaisua sekä mainittuun moderniin klassiseen pohjaavia orkestraatioita.

Huippunsa Monon ilmaisu kuitenkin on saavuttanut viimeisimmällä, vuoden 2009 albumillaan Hymn of the Immortal Wind. Levy onnistuu väistämään postrockin pahimmat kliseet päivitetyllä soundilla ja mielenkiintoisemmilla biisiratkaisuilla. Melodioissa on aistittavissa Japani-iskelmä enkan kaihoisuutta ja tyylikkäät orkestroinnit luovat samanlaisia maisemia kuin Studio Ghibli -keisari Hayao Miyazakin luottosäveltäjän Joe Hisaishin elokuvasoundtrackit.

Bändin alkuajalta on myös huomattavissa pari viittausta japanilaisten loputtomaan Suomi-innostukseen: debyytti-EP Hey Youlta löytyy kappale Finlandia (ei kuitenkaan se Sibeliuksen) ja debyyttipitkäsoitto Under the Pipan Treelta kappale Karelia (Opus 2).

Kuuntele Hymn of the Immortal Wind Spotifystä.

 

 

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Hymn to the Immortal Windin kolmosbiisi Silent Flight, Sleeping Dawn synnyttää allekirjoittaneessa eniten Miyazaki-viboja.

3. Sigh

Omaperäisimmistä japanilaisista metalliyhtyeistä puhuttaessa on bändiä nimeltä Sigh (joka on kotoisin – kuinka ollakaan – Tokiosta) mahdoton sivuuttaa. Se on Boriksen tapaan heijastellut muualla maailmassa samoihin aikoihin syntyneitä ilmiöitä, ja tällä tavoin omaa enemmän yhteyksiä länsimaiseen metallikulttuuriin paikallisen sijaan. Kun Norjassa black metal oli nousussa, ei sitä Japanissa harrastanut juuri kukaan. Siksi myös tämä Venomin nimeen vannova trio herätti kiinnostusta juuri Norjan bläkkispiireissä.

Norjan skenen hiivuttua myös Sighin ilmaisu jalostui melodisemmaksi ja monipuolisemmaksi. Vuoden 1995 Infidel Artilla kuulee kansanmusiikkivaikutteita ja orkestraatioita, vuoden 1997 Hail Horror Hail hardrock-vaikutteineen taas merkitsi alkua bändin kokeelliselle aikakaudelle.

Urkuhevin, bläkkiksen ja melko monen muun vaikutteen hämmentävin synteesi on vuonna 2001 ilmestynyt Imaginary Sonicscape, joka valtavasta rönsyilevyydestään huolimatta pysyy sangen hyvin kasassa, kuulostamatta itsetarkoitukselliselta. Se on samalla bändin mielenkiintoisin levy.

Sittemmin Sigh on palannut bläkkiksempään ilmaisuun, joka ainakin jossain määrin tuo mieleen Dimmu Borgirin ja Cradle of Filthin kaltaiset wagneriaanisilla orkestroinneilla pöyhkeilijät, soundipolitiikan ollessa onneksi edellämainittujen kliinisyyttä hieman räkäisempi ja orgaanisempi.

Kuuntele Imaginary Sonicscape Spotifyssä.

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=f9-WwDWh9fo
A Sunset Song on ehkä maailman ainoa black metalliksi luokiteltava kappale, joka alkaa AOR-riffillä ja jossa on disco-osio.

4. DJ Krush

Ei liene yllätys, että Hideaki Ishiin DJ Krush -nimellä tekemät urbaanit instrumentaalit hiphop-äänimaisemat pohjaavat nimenomaan Tokion katukuvaan. 1980-luvulla Krush Possessa aloittanut Ishii siirtyi soolouralle Krush-albuminsa myötä vuonna 1993 eli noin kolme vuotta ennen kuin hänen amerikkalainen virkaveljensä DJ Shadow julkaisi instrumentaalisen hiphopin suurimman klassikon, Entroducingin.

Sekä Krush että Shadow ovat silloin tällöin tehneet jopa jonkinlaisia kollaboraatioita, ja tyylillisesti Krushin ja Shadow’n alkuajan tuotannoissa onkin yhteyksiä. Krushin tyyli on tosin alusta alkaen ollut minimalistisempaa, luottaen hienovaraisiin looppeihin ja sampleihin siellä täällä.

Sittemmin Krush on hyödyntänyt albumeillaan lukuisia vierailijoita, kuten El-P:tä, Mos Defia tai The Rootsin jäseniä. Mielenkiintoisin yhteistyö on kuitenkin trumpetisti Toshinori Kondon kanssa tehty albumi Ki-oku, joka kuuluu Krushin onnistuneimpiin.

Parhaiten Ishii kuitenkin tavoittaa omaleimasta japanilaista tunnelmaa viimeisimmällä, vuoden 2004 albumillaan Jaku. Yhtäällä hän maalaa maisemia loputtomista neonvaloviidakoista, toisaalla taas shintotemppeleistä perinnesoittimien säestämänä. Räp-osuuksia tarjoilevat levyllä ug-nimet Aesop Rock ja Mr. Lif.

Kuten kaikkien katu-uskottavien hip-hop-artistien imagoon kuuluu, on DJ Krushillakin oma hämärä menneisyytensä. Hän nimittäin oli ennen musiikkiuraansa Yakuzan – Japanin pelätyimmän rikollisjärjestön – jäsen. Omien sanojensa mukaan musiikki kuitenkin pelasti hänet rikollisuuden tieltä.

Kuuntele Jaku Spotifystä.

 

 

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kemuri, levyjenpyörittelyä soolona kakkosalbumilta.

5. Yellow Magic Orchestra

Tokiosentristen listan päättävä orkesteri omaa viisikosta pisimmän uran. Vuonna 1978 perustetusta, sittemmin Japanin legendaarisimmaksi nousseesta elektro- ja synapop-yhtyeestä piti tulla basisti Haruomi Hosonon yhden levyn projekti. Vuoden 1979 debyyttialbumin suosion myötä bändi päätti kuitenkin jatkaa, synnyttäen samalla ”technopopiksi” ristityn buumin Japanissa.

YMO:n alkuaikojen levyt ovat melodisesti hyvin rikkaita ja elektronisuudestaan huolimatta orgaanisia, muun muassa liverumpujen ansiosta. Vaikka sillä onkin vaikkapa Kraftwerkin kanssa suuri rooli synapopin kehityksessä, poikkeaa japanilaistrion estetiikka saksalaiskvartetin robottimaisesta totalitarismista. Monipuolisesta syntikkamaailmasta on vastuussa myös soolourallaan ansioitunut Ryuichi Sakamoto.

Debyyttialbumin suorastaan naivistinen melodiikka hälveni kuitenkin hieman jo toisella levyllä, Solid State Survivor. Toisaalta levyn klassikkobiisi Rydeen on todiste rumpali Yukihiro Takahashin taidosta säveltää yksinkertaisia ja tarttuvia mutta nerokkaita melodioita. Levyllä on myös riemastuttava Beatles-cover Day Tripper sekä Sakamoton sävellys Behind the Mask, jonka myöhemmin versioivat niin Eric Clapton kuin Michael Jacksonkin.

Sittemmin YMO yhdisti elektropoppiaan kokeellisinkiin elementteihin levyllä Technodelic (1981) sekä tyylipuhtaampaan kasaripoppiin Naughty Boysilla kaksi vuotta myöhemmin. Trion viimeisimmästä levystä on kulunut jo 18 vuotta, mutta muutamia sinkkuja se on julkaissut, edellisen vuonna 2009.

http://www.youtube.com/watch?v=sk6o4GWFIV8
Rydeen on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi nerokkaimmista synapop-kappaleista koskaan.

Bonus!

Koska on suurta väkivaltaa änkeä koko japanilainen popmusiikki vain viiden bändin esittelyyn, havainnollistamista ja alkuun pääsemistä auttaa vielä erillinen Spotify-lista. Siltä löytyy biisejä mm. tänä kesänä Suomessakin nähtäviltä garagerock-legenda Guitar Wolfilta, Melt-Bananan noiserock-sekoilijoilta ja doom-orkesteri Church of Miserylta.