Suomi-iskelmän ensitahdit

Osa 1: Gramofonikuume

”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Suomalainen levyiskelmä teki läpimurtonsa 1920-luvun lopussa, ja 1930-luku oli suomalaisen iskelmän ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutus suomalaiseen pop-musiikkiin on jatkunut näihin päiviin saakka.

Nuorgamin uudessa, viisiosaisessa sarjassa Suomi-iskelmän ensitahdit palataan popkulttuurimme juurille ja tutustutaan 1930-luvun suurimpiin hitteihin.

Ensimmäinen suomenkielinen äänilevy tehtiin Pietarissa vuonna 1901, mutta suomalaisen äänilevyn varsinainen läpimurto tapahtui 1920-luvulla. Sisällissodasta toipuvassa maassa ihmiset muuttivat työn perässä maaseudulta kaupunkeihin, ja uudenlainen ympäristö tarjosi uudenlaisia huvituksia. Rahtilaivojen mukana satamakaupunkeihin kulkeutui kaikuja suuresta maailmasta, konkreettisimmin grammareiden ja savikiekkojen muodossa. Kansainvälisten vaikutteiden osalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1926.

Alkukesästä yhdysvaltalainen laiva nimeltä s/s Andania toi Helsinkiin 600 amerikansuomalaista turistia ja näitä matkalla viihdyttäneen, niin ikään amerikansuomalaisista muusikoista koostuneen Andania Yankees -orkesterin. Laivabändi palkattiin kesäkaudeksi Svenska Teaternin Oopperakellariin eli Oprikseen, joka sijaitsi nykyisen Teatterin paikalla. Tuolloin Suomessa kuultiin ensimmäisen kerran aitoa amerikkalaista jazzia, joka villitsi helsinkiläisnuorisoa ja kauhistutti heidän vanhempiaan. Osa soittajista jäi pysyvästi Suomeen, ja heidän monista yhtyeistään sai alkunsa suomalainen jazz.

Suurten kaupunkien ulkopuolella jazzia ei ymmärretty eikä arvostettu, joten amerikkalaisen jazzin vaikutus jäi vielä 1920-luvulla vähäiseksi. Suuri yleisö suosi saksalaisilla marssivaikutteilla höystettyjä slaavilaisia mollisävelmiä. Saksan vaikutuksesta kielii jopa sana ”iskelmä”: vastikään perustetun Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen keksi kääntää saksalaisen ”schlagerin” suomalaisittain ”iskusävelmäksi”, josta alettiin käytössä viljellä lyhyempää muotoa. Englanninkielinen ”hit” juontaa toki juurensa samasta ajatuksesta eli alussa kyse ei ollut niinkään laulujen genrestä kuin niiden suosiosta.

Iskelmät tulivat koko kansan ulottuville vuosikymmenen loppupuolella, kun Suomeen alettiin tuoda halpoja kannettavia gramofoneja. Säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta, jonka edesottamuksiin palataan tuonnempana, muisteli myöhemmin, että ”Seurasaaren uimarannalla ei oikein voinut kävellä, ettei olisi astunut grammarin päälle”.

Levyjen myynti alkoi kasvaa tullimaksujen pudottua vuonna 1928, ja huippuvuonna 1929 myytiin yli miljoona äänilevyä. Samaan päästiin seuraavan kerran vasta 1970-luvulla. Levyiskelmän läpimurto perustui halpoihin soittimiin ja levyihin, mutta myös tarttuviin kappaleisiin, joita nyt ensimmäisen kerran tehtailtiin suoraan suomalaisyleisölle.

Ture Ara & Suomi-tanssiorkesteri – Emma (1929)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Ture Aran Emma eli Surkea rakkaustarina on Suomen ensimmäinen megahitti, joka ilmestyessään 1929 merkitsi suomalaisen levyiskelmän lopullista läpimurtoa. Levyä myytiin yli 30 000 kpl ja lyhyen ajan kuluessa siitä äänitettiin Suomessa ja Yhdysvalloissa kaikkiaan kahdeksan uutta versiota. Englantilaiselle, Suomen levymarkkinoita pitkään hallinneelle Gramophone-yhtiölle Emman menestys merkitsi hurjaa myyntipiikkiä muuten alavireisesti kuluneeseen vuoteen.

Laulun melodia perustuu vanhaan suomalaiseen rekilauluun ja mutkan kautta perinteisiin slaavilaisiin valsseihin, mutta Evert Suonion kirjoittama tarina petollisesta Emmasta ja Ture Aran komea tulkinta antoivat vanhalle sävelmälle uuden elämän. Kappale oli juuri sopivan laskelmoitu suomalaiseen makuun, ja siihen ihastuttiin niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.

Itsensä Aino Acktén johdolla laulua opiskellut Ture Ara oli alun perin aikonut oopperaan ja sinne lopulta päätyikin, mutta levytti myös iskelmämusiikkia vielä myöhempinä vuosinaankin. Tuskin yksikään Aran iskelmä on kuitenkaan jäänyt elämään siinä määrin kuin juuri Emma.

Georg Malmstén & Odeon-orkesteri – Särkynyt onni (1929)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Emman menestystä ihmetellessään kilpaileva Parlophon-yhtiö päätti yrittää jotakin samantapaista, joten sen myyntipäällikkö etsi käsiinsä niin ikään oopperaa opiskelevan nuoren miehen. Haaviin tarttui Georg Malmstén, joka oli Ture Aran opiskelukaveri Aino Acktén oopperaluokalta.

Saatuaan hyvät arvostelut ensikonsertistaan keväällä 1929 Malmstén kutsuttiin Parlophonin koelauluun, ja pian 26-vuotias laulaja oli jo matkalla Berliiniin levyttämään. Hän oli joitakin vuosia aiemmin esiintynyt Helsingissä Esplanadin lavalla laivaston soittokunnan kanssa ja oppinut tuntemaan suomalaisen yleisön musiikkimakua sen verran, että tiesi surumielisten slaavilaistyylisten mollivalssien vetoavan kansaan parhaiten. Pelatakseen varman päälle Malmstén pyysi ystäväänsä sanoittaja Roine Rikhard Ryynästä tekemään laulun sanoista ”niin surulliset kuin mahdollista”.

Parlophon ei lämmennyt Malmsténin tuotokselle, vaan levymogulit pyörittelivät päitään ja toivoivat Malmsténilta jatkossa hieman hilpeämpää tuotantoa. Nuori laulaja piti kuitenkin pintansa, ja lopulta kävi selväksi, että hänen arvionsa oli osunut oikeaan: lopputuloksena Särkynyt onni, noin 17 000 myytyä levyä ja koko iäksi jäänyt lempinimi Molli-Jori.

Valter Eloranta – Ilta Viipurissa (1929)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Helsinki oli nuoren tasavallan pääkaupunkina ja sen suurimpana kaupunkina luonnollisesti myös musiikkielämän keskus, mutta ei sen ainoa keskus. Viipuri maan toiseksi suurimpana kaupunkina veti puoleensa muusikkoja, sillä kaupungin yöelämällä oli kansallisesti varsin riehakas maine. Pianisti Asser Fagerström muisteli myöhemmin:

”Helsingin ja Viipurin ravintolaelämä olivat aivan erilaisia. Täällä Helsingissä ravintola Opriksessa sai tuskin puhuakaan kun hovimestari tuli sanomaan: sshhh – häiritsette asiakkaita. Lähdin 1930 veljeni yhtyeeseen Viipurin Pyöreään torniin. No, ensimmäinen iltamme oli vapaa ja menimme ravintola Lehtovaaraan. Se oli kuin nuijalla täynnä väkeä, meteli niin kova kuin olisi ollut vähintäinkin tuhat ihmistä, ja ne lauloi ja ne puhui. Se oli niin hurja vastakohta Helsingille että olisi luullut että ollaan Pariisissa tai jossain ulkomailla. Mutta Viipurissakin soitettiin vielä saksalaisia kappaleita ja ruotsalaista meriväen musiikkia.”

Myös Georg Malmsténin veli, jazzpioneeri Eugen Malmstén soitti orkesterinsa The Flapper’s Dance Bandin kanssa yhden talven Viipurin Pyöreässä tornissa. Fagerströmin tavoin hän harmitteli Viipurin laahaavan musiikkimakunsa puolesta edistyksellisemmän Helsingin jäljessä. Orkesterin tyylikkäitä jazzsovituksia ei siellä ymmärretty, vaan yleisö toivoi vanhoja fokseja.

Vapaamielisen kaupunkielämän ja vanhoillisen musiikkimaun ristiriita tulee hauskasti esille Valter Elorannan laulussa Ilta Viipurissa, saksalaisesta suosikki-iskelmästä Abends in dem kleinem Städtchen tehdyssä käännösversiossa. Jazzista kyllä lauletaan, mutta musiikillisesti siitä ollaan vielä varsin kaukana. Laulun sanoitus oli kuitenkin niin uskallettu kuin 1920-luvun Suomessa oli ylipäänsä mahdollista:

”Jatsata saa siellä aina, arkena ja sunnuntaina
kahviloissa siellä löytää jatsityttö tiensä pöytään
alussa voi vastustella ’ei ei ei’
myöhemmin hän kuiskaa mulle ’hem till mig’”

Ture Ara & Suomijazz-orkesteri – Asfalttikukka (1929)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Emman menestyksen johdosta Gramophone-yhtiö halusi uusia saman reseptin. Fazerin musiikkikaupassa, joka edusti Gramophonea Suomessa, työskenteli lahjakas Pietarissa syntynyt säveltäjä Ernest Pingoud, joka askarteli joutoaikanaan iskelmän parissa. Modernismista ja urbaaneista aiheista vaikuttunut Pingoud hallitsi myös slaavilaisen melankolian, ja (keihäänheiton olympiamitalisti) Väinö Siikaniemen sanoituksen tuella nämä teemat kohtasivat toisensa haikeasti valssissa Asfalttikukka.

Levy myi noin 27 000 kpl jääden siis vain vähän jälkeen Emman menestyksestä. Sävellys on jälleen lainaa venäläisestä valssista, mutta sinällään sievää melodiaa mielenkiintoisempi on laulun sanoitus. Kaupunkimaisemaan sijoittuva Asfalttikukka lienee nimittäin suomalaisen iskelmän ensimmäinen aiheeltaan urbaani hitti:

”Laulu kaupungin, yllä asfaltin
kesäiltana huumaten soi
neito armahin, sulo parmahin
sinut sattuma tielleni toi”

Asfalttikukan myötä Ture Ara sai nimiinsä uuden menestysiskelmän, joskin laulajaksi mainittiin tällä kertaa Topi Aaltonen. Ilmeisesti oopperauraansa aloitteleva Ara halusi erottaa vakavan ja kevyen puolensa, joten kevyttä puolta varten oli keksittävä salanimi. Syystä tai toisesta Ara päätyi supisuomalaiseen Topi Aaltoseen. Aaltosen henkilöllisyydestä poiketen laulussa mainittu ”sulo parmahin” on jäänyt merkitykseltään arvoitukselliseksi jo useammalle sukupolvelle.

Veli Lehto & Dallapé – Petsamo (1930)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Kaikkien aikojen maineikkain suomalainen tanssiorkesteri lähti pitkälle matkalleen 1920-luvun puolivälissä Helsingin Sörnäisistä. Yhtyeen perustajajäsen, haitaristi Martti Jäppilä johti Sörnäisten kommunistinuorten Rajamäen pojat -nimistä työväenlauluyhtyettä. Rajamäen poikien kautta Jäppilä tutustui samanhenkisiin nuoriin muusikoihin ja alkoi esiintyä näiden kanssa vuonna 1926 illanvietoissa ja päivätansseissa Jäppilän italialaiselta harmonikalta lainatulla nimellä Dallapé.

Vuosikymmenen vaihteessa Dallapélle ominainen suomalaista kansanmusiikkia ja Saksan kautta suodattuneita ragtime-vaikutteita yhdistelevä haitarijazz alkoi vakiintua Suomen suosituimmaksi iskelmätyyliksi ja Dallapé genren suosituimmaksi yhtyeeksi. Esiintymiskutsuja sateli myös porvarillisille tanssipaikoille, ja orkesterin reviiri laajentui käsittämään koko Suomen. Jäppilän ja trumpetisti Valto Tynnilän yhteistyöstä muodostui Suomen ensimmäinen hittitehdas, joka tuotti tuhansia levyjä myyneitä menestysiskelmiä kuin liukuhihnalta.

Dallapén kiertueet tuottivat Jäppilä-Tynnilä-duolle roppakaupalla materiaalia lauluihin, minkä seurauksena yhtyeen varhainen katalogi muistuttaa Suomen maantieteen oppituntia: vuonna 1929 oli tutustuttu Aavasaksaan ja Lappiin, ja seuraavana vuonna oli Imatran, Valamon ja Petsamon vuoro. Petsamo oli Dallapélle tyypillinen Eino Katajavuoren ksylofonisoololla höystetty foksi, jota leimasi kadehdittavan mutkaton näkemys maamme eksoottisimman kolkan asukkaiden rakkauselämästä:

”Rakkaus Petsamossa on sangen ihanaa
Petsamolaiset lempivät laihaa, lihavaa
Kansalla siellä yllä on turkispakkaus
Vain turkiksissa hehkuu rakkaus”

Petsamon laulajaksi mainittu Veli Lehto oli teologian ylioppilas Viljo Lehtisen salanimi. Turkulaistaustainen Lehtinen rahoitti teologisia opintojaan laulamalla Dallapén säestyksellä ja kilpaili kansansuosiosta jopa Malmsténin veljesten kanssa. Hän oli 1930-luvun tunnetuin turkulainen iskelmäsolisti, mutta suurelle yleisölle hänen todellinen henkilöllisyytensä paljastui vasta 1970-luvulla.

Yrjö Haapanen & Rajamäen poikain orkesteri – Laulu tulipunaisesta ruususta (1930)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Rajamäen poikain orkesterin nimellä levytetty Laulu tulipunaisesta ruususta on todellisuudessa sekin Dallapén esittämä. Orkesterilla oli sopimus Pohjoismaisen Sähkö Oy:n Homocord-merkin kanssa, ja levyttääkseen toiselle merkille sen oli esiinnyttävä salanimellä. Vanhalta kantaorkesterilta lainatulla nimellä Dallapé äänitti Varsovassa liudan kappaleita, joiden joukkoon lukeutuu myös Laulu tulipunaisesta ruususta.

Sittemmin nimellä Tulipunaruusut tunnetun foksin säveltäjä ja sanoittaja Usko Hurmerinta oli monipuolinen kulttuurin sekatyöläinen, joka tunnetaan nykyisin lähinnä iskelmäklassikoistaan kuten Silmät tummat kuin yö, Lennä mun lempeni laulu ja Pustan poika. Hurmerinta ajautui musiikkialalle oikeastaan sattumalta näytettyään tuotoksiaan vanhemmille muusikoille Brondan taiteilijakahvilassa Helsingissä. 1930-luvun vaihteessa Hurmerinta lähes asui Brondalla, ja ilmeisesti siellä syntyi iskelmänikkarin läpimurtoiskelmä, Laulu tulipunaisesta ruususta.

Unkarilaisaiheet viehättivät Hurmerintaa yli kaiken: jos kuulet iskelmässä liikuttavan pustan maisemissa, on todennäköistä, että kyse on Hurmerinnan luomuksesta. Itse hän selitti Unkari-mieltymystään kansallisella sukulaisuudella, olihan heimoaate voimissaan sotien välisenä aikana. Myös Hurmerinta puuhasteli oikeistolaisten liikkeiden parissa sen verran, että katsoi parhaaksi muuttaa nimensä Kempiksi vuonna 1943.

Tulipunaruusuista on myöhempinä vuosikymmeninä tullut eräs Suomen soitetuimmista humppaiskelmistä, mutta alkuperäinen versio ei ollut mikään suurmenestys. Laulua tulipunaisesta ruususta myytiin joitakin tuhansia levyjä, ja vasta myöhempi suosio synnytti legendan huikeasta aikalaismenestyksestä. Nopea foksi äänitettiin kiireessä, mikä ehkä kuuluukin innokkaassa mutta osin sekavassa soitossa. Huomion varastaa tällä kertaa rumpalina toimineen Martti Jäppilän lähinnä ennakkoluulottomaksi luonnehdittava lautastyöskentely.

Samasta aiheesta

Osa 4, vanhat hyvät ajat

Georg Malmstén & Odeon-orkesteri
Osa 2: Pula-ajan sävelet

Veli Lehto & Dallapé
© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress