Arttu Wiskari, aikamme suuri eksistentialisti

Herättäjä.

Herättäjä.

Eksistentialismissa on kyse oman elämänsä kohtaamisesta. Päivittäisyyksien verhojen repimisestä silmien edestä ja elämän kokonaisuuden edessä seisomista katsoen silmiin sen kaikkia puolia. Eksistentialismi on elämän ylenpalttisten kauneuksien havaitsemista, mutta myös kaiken lihaisan, raa’an ja raastavan hyväksymistä. Eksistentialismi on vereslihalla elämistä.

Jokapäiväisyyksiin vajoaminen vaivaa ajattelijoista jaloimpiakin, siksi tarvitsemme herätyksen välineitä pitämään meidät elämisen pinnalla. Tämän vuoksi taide on eksistentialisteille niin tärkeä: Se pystyy parhaimmillaan havahduttamaan meidät takaisin omaan elämäämme.

Löydettyään jälleen kadotetun aikansa, kirjailija Marcel Proust ymmärtää myös taiteen olemuksen:

Todellisen taiteen suuruus … edellyttää että me löydämme uudestaan sen todellisuuden josta elämme kovin kaukana, havaitsemme sen uudestaan ja alamme taas ymmärtää sitä, todellisuuden josta erkanemme aina vain enemmän sitä mukaa kuin sovinnainen tietämys, jolla me korvaamme oikean elämyksen kehittyy vahvemmaksi ja aukottomammaksi: sen todellisuuden jota tuntematta meidän on helppo kuolla mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on oma elämämme.

Toisin sanoen, taiteen tehtävä on paljastaa meille oma elämämme.

Tässä mielessä Arttu Wiskari on yksi tämänhetkisen musiikkimme tärkeimmistä taiteilijoista. Hän on rehellisesti sitä mitä on: rautakaupan myyjä, joka laulaa esiin omaa elämäänsä. ”Normaali jätkä, joka elää aivan tavallista elämää,” kuten hän itse itseään luonnehtii. Kun hän laulaa työtunnelmistaan kappaleessa ’Rautakauppias’, hän ei etäännytä kuulijaa näppärillä kielikuvilla, vaan sanoo asiat juuri niin kuin sanoisi ne kahvitauolla työkaverilleen: ”totaalisesti mä hajoan.” Hänen musiikkinsa on – anteeksi kulunut ilmaus – elämänmakuista.

Kaksi ajallemme tyypillistä piirrettä puuttuu Wiskarin musiikista täysin: Ironinen etäisyys ja obsessio muotoon. Ironia on etäisyydenottoa omasta elämästä ja hipstereiden aikakausi ei usein ole mitään muuta kuin Stigi ironisessa kokovartalo-outlookissaan tarjoamassa hetken bile-eskapismia oikeasta elämästämme. Tähän verrattuna Wiskarin perusasenne on tuoreudessaan koskettava:

Meidän teksteissä puhutaan suoraan oikeista asioista ja tunteista. Tämän vuoksi en koe, että tunteen välittäminen [yleisölle] olisi hankalaa. Aidoista tarinoista syntyy aitoja tunteita.

Monet musiikinharrastajat kiirehtivät tässä vaiheessa huomauttamaan, että Wiskari ei musiikillisilla ansioillaan häkellytä. Soitto- ja laulutaidolla ei mentäisi edes Idols-semifinaaliin, eivätkä sävelkulut hirveästi uudistaa pop-musiikin ilmaisukieltä.

Tämä on totta, mutta samalla muoto on nykyään kohotettu trendejä luovissa piireissä ylijumalaksi, jonka taakse ei uskalleta katsoa. Ajanmukainen sointi ja tekninen osaaminen on musiikin mitta, samalla tavalla kuin vaatteet ja kampaus ovat ihmisen mitta. Tässäkin Arttu Wiskari ui tiukasti vastavirtaan: Hänen kappaleissaan ei taustalla soi Guatemalasta itse tuotettu luomu-ukulele. Eikä se ole täynnä ristikytketystä retro-Casiosta tulevaa epämääräistä suhinaa.

Rohkeinta Arttu Wiskarin musiikissa on kuitenkin aihevalinnat. Ironiaan tottunut kansalainen on täysin aseeton, kun mies laulaa isoisänsä Alzheimerista ja kuolemasta. Laulun aihe on poimittu läheisen ystävän omakohtaisesta tarinasta. Siinä lähdetään liikkeelle vanhuksen omasta perspektiivistä, jossa todellisuus ja harhat ovat jo alkaneet sekoittua ”Mun kotiin murtaudutaan joka yö…”. Pala palalta kuulijalle paljastuu, että kerrotut kokemukset pulpahtelevat muistin kätköistä eikä hoitokodin kliinisestä todellisuudesta. Sitten kertosäe pysäyttää: ”Kuule mun toive, mä haluan pois; Eikö aikani täynnä jo ois?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Kappaleessa Tuntematon potilas tiivistyy Wiskarin merkitys eksistentialistisena herättäjänä. Kuolema on peili, joka pakottaa meidät kohtaamaan elämämme. Me voimme paeta ja kieltää silmistämme monet elämän kauheudet, mutta lopulta kuolema aina tavoittaa meidät. Se on lopullisen vääjäämätön takaraja: pakottava musta horisontti, joka säteilee elämämme kadotusta. Ja siksi pakottaa meidät elämään, tarttumaan niihin kauneuksiin, jota elämä päivittäin jokapäiväisyyksien kaventaman näköpiirin laidoille sytyttää.

Wiskari tuo radion kautta kotiimme lyijynpainavia aiheita: oman isoisän kuolema ja valuminen dementian verhon taakse, vanhuksen halu kuolla. Nämä ovat isoja aiheita. On vaikea olla vaikuttumatta niistä. Itkin vuolaasti, kun kotona tiskatessa radio alkoi soittaa Tuntematonta Potilasta. Mutta moni pelkää sitä, että joku asia oikeasti koskettaa. Ja siksi torjuu Wiskarin.

Yllätä siis itsesi, avaa sydämesi Arttu Wiskarille. Anna mahdollisuus lauluille, jotka sykkivät oikeaa, kotimaista luomuelämää. Niiden avulla voit muistaa, mikä elämässä on todella tärkeätä. Niiden avulla olet jälleen ihokontaktissa sen kanssa, mitä todella olet. Tyylikkäiden vaatteidesi ja retrohenkisten skeittitossujesi alla. Voit syleillä sitä mikä on sinua kaikkein lähimpänä: omaa elämääsi.

Kirjoittaja on ihmiselämän merkitystä ja muita perimmäisiä kysymyksiä tutkiva soveltavan filosofian ja organisaatiotutkimuksen tohtori. Tällä hetkellä hän on tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, Rochesterin yliopiston psykologian laitoksella. Frankmartela.fi.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress