Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot

#97 Alex Turner

Arctic Monkeysin ja Last Shadow Puppetsin keulakuva teki hiljattain musiikin Richard Ayoaden Submarine-elokuvaan (2010).

Sananen tätä juttua sponsoroineelta ihanalta taholta: Artic Monkeys levyttää samalle levymerkille kuin Dinosaur Jr:n Lou Barlow!

En ole koskaan kohdannut brittipopinvaasiota, jota en haluaisi inhota. Anglofiiliä minusta ei saa, vaikka vedessä keittäisi. Banjo on liian syvällä hanurissa.

Kuitenkin jokaisesta aallosta on aina löytynyt joku täky. Usein se amerikkalaisimman kuuloinen, kuten Blurin Blur. Sitä kautta aivot asettuivat oikeaan asentoon ymmärtääkseen, että Jarvis Cocker on yksi modernin musiikin suurimpia neroja.

Inhosin myös viimeisintä aaltoa. Aika pian ilmiölle altistuttuani arkistoin sen korvieni kuulumattomiin, vuotuisen Lontoo-hajjin tekevien tontille.

Vuosia myöhemmin tapahtui jotain outoa. Televisiosta tuli musiikkivideo. Pari hienoa sointua ja sitten viehättävästi artikuloitu ”what a scummy man”. Tässä vaiheessa Arctic Monkeys oli julkaissut jo toisenkin levynsä, mutta minä rakastuin nyt ensimmäiseen.

Bändin käsittämättömän energinen soitto on yksi tärkeä osa viehätystä, mutta pankin räjäyttää Alex Turner. Sanoittajana hän tekee samaan aikaan täydellisen toimivaa ja häpeilemätöntä poplyriikkaa, joka ei pyri olemaan runoutta, mutta on.

Arctic Monkeysin ensimmäistä levyä kuunnellessani minun oli vaikea uskoa, että tässä hädin tuskin äänestysikäinen jolppi laulaa omia tekstejään. Mieleen tuli ensimmäinen altistuminen Tom Waitsille joskus 1980-luvun puolivälissä, paitsi että tällä kertaa mukana oli mystinen eroottinen ulottuvuus, joka muistutti myös 1980-luvulle ajoittuvasta Molly Ringwald -ihastustaksestani.

http://www.youtube.com/watch?v=JMkevrh9t4s&feature=related
Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress