Popklassikot 1993

#3 Duran Duran – Ordinary World

Tällainen oli Simon Le Bonin ensimmäinen comeback-look.

1990-luku oli kovaa aikaa monelle 1980-luvun kullannupulle. Sitä se oli myös Duran Duranille, 1980-luvun alkupuoliskon parhaalle ja suosituimmalle popbändille, jonka kimalteleva ja kerskakulutuksellinen glam-syntikkapop Live Aidin jälkeisenä juppi-AOR:n ja sosiaalisen omatunnon aikakautena väistämättä putosi jalustaltaan. Asiaa eivät auttaneet myöskään se, että rumpali Roger Taylor ja kitaristi Andy Taylor erosivat bändistä ja uusi Princea apinoiva, entistä funkahtavampi tyyli hukkasi bändin alkuperäisen soundin omaleimaisuuden.

Aallonpohja oli vuonna 1990 ilmestynyt Liberty, kahta kappaletta (Serious, My Antarctica) lukuun ottamatta kerrassaan karmea funk rock –fiasko, kuin INXS-albumi ilman koukkuja ja Michael Hutchencen ”Walmartin Jim Morrison” -karismaa. Yhtye tiesi itsekin paistaneensa kalkkunan jo vetäessään sitä ulos uunista, sillä kiertueen sijasta he päättivät pitää muutaman kuukauden loman ja palata studioon tekemään paremman levyn seuraavan vuoden syksyksi.

Mutta tässä vaiheessa levy-yhtye sulki rahahanat. Vielä viisi vuotta aikaisemmin EMI oli työntämässä Birminghamin kultapoikia studioon miltei väkisin, mutta nyt se ilmoitti, että Libertyn flopattua Duran Duranin oli astuttava uuteen tulosvastuullisuuden aikaan. Bändin oli hyväksytettävä demot EMIllä ja vasta niiden perusteella studio maksaisi studioajan pätkissä, kuukausi kerrallaan. 1980-luvun playboyt olivat muuttuneet isältään kuukausirahaa kerjääviksi teineiksi.

Olisi siis roisia vähättelyä sanoa, että keväällä 1991 Duran Duran oli kipeästi potentiaalisen hittibiisin tarpeessa. Sellainen syntyikin heti ensimmäisissä sessioissa, kun Andy Taylorin vuonna 1986 korvannut Warren Cuccurello esitteli bändille kiehtovasti polveilevan, liki flamencosävyisen kitarakuvion. Missing Personsista Duran Duraniin loikannut Cuccurello oli varsinainen hörhö, huumeita ja alkoholia välttelevä seksiaddikti, joka kerskui myöhemmin 1990-luvulla harrastaneensa seksiä keskimäärin viisi kertaa päivässä ja toi markkinoille oman anatomisesti uskollisen nimikkodildonsa. (Huhujen mukaan hänen bravuurinsa oli houkutella naisfaneja kanssaan kylpyyn ja sitten paskantaa ammeeseen. New Yorkin terroristi-iskun jälkeen Cuccurello on esiintynyt julkisuudessa vain teettämänsä foliohattu päässä.)

Ordinary Worldin tapauksessa Cuccurello osui kuitenkin kultasuoneen. Miehen kitarakuvion ympärille Nick Rhodes loihti mahtipontisen ja nostattavan balladimelodian, joka hehkui juuri sellaista mahtipontista kauneutta jota bändin 1980-luvun albumit olivat uudistumispyrkimyksissään tietoisesti karttaneet. Tekstittäjä Simon Le Bon nimesi kappaleen ensiksi Ordinary Girliksi, mutta kirjoitusprosessin aikana sanoitus muuttui tribuutiksi Le Bonin nuorena kuolleelle lapsuudenystävälle. Se ei ollut ensimmäinen muistolaulu hänelle, sillä samaa teemaa oli käsitellyt jo Big Thing -albumin (1988) kohokohta Do You Believe In Shame?

Kuten niin usein, laulun kiinnostavin tulkinta ei kuitenkaan ole lähtöisin kirjoittajan aikomuksesta. Kun laulun ilmestyessä ei tiennyt Le Bonin kuolleesta ystävästä, Ordinary World tuntui ilmeiseltä elegialta kadotetulle kuuluisuudelle ja yrityksille totuttautua siihen ”tavalliseen elämään”, jota luuli jo iäksi päässeensä pakoon.

”What has happened to it all?
Crazy, some are saying
Where is the life that I recognize?
Gone away”

Ordinary Worldin säkeistöissä onkin liki typertynyt tunnelma. Niissä Le Bon muistuttaa alkoholistia, joka on juuri ryöminyt ulos kymmenen vuoden putkesta ja koettaa asettaa itseään uuteen selväpäiseen todellisuuteen, totuttautua sen uusiin väreihin ja tuoksuihin. 1980-luku oli tehnyt Duran Duraneista kuuluisuusaddikteja, ja nyt heidän suosikkihuumeensa oli riistetty heiltä. Paparazzit ja fanit eivät enää telttailleet heidän pihallaan, prinsessa Dianasta oli tullut Take That -fani ja Duran Duranin klassisia jahtivideoita pidettiin thatcherismin ajan häpeällisinä reliikkeinä.

Ordinary Worldin kertosäkeen sävy on kuitenkin uhmakkaan toiveikas. Se tavallinen maailma on jossakin tuolla ulkona ja kenties jopa elämisen arvoinen; se täytyy vain kohdata ja heittäytyä siihen samalla asenteella kuin siihen srilankalaiseen laguuniin Rio-kappaleen videolla.

”But I won’t cry for yesterday
There’s an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive”

Yltäkylläisessä läntisessä maailmassa kolmenkymmenen ikävuoden saavuttaminen on usein kriisin paikka. Ordinary World onkin pahin kolmenkympin kriisi ikinä, mutta kriisi on aina mahdollisuus, ja siksi kappale onkin tappion torahampaista kahmaistu triumfi, Duran Duranin uran kenties hienoin kappale – ja paradoksaalisesti se, joka palautti heille sen suosikkihuumeen, josta vieroittumiseksi he olivat kappaleen kirjoittaneet: maailmanmaineen. Sing Blue Silver, todellakin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!