Popklassikot 1994

#18 Pavement – Gold Soundz

Ruutupaita, tuo ysäri-indien heimovaate.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Pavementin tekstien ylitulkitseminen paljastaa fiksuimmistakin indienörteistä ummehtuneimmat puolet. Vaikka Stephen Malkmus on toki lyyrikkona nero, saman energian voisi käyttää suosiolla Toolin tekstien tulkitsemiseen minkälie Rosettan kiven avulla, eikä mihinkään tällaiseen cooliin kevytkryptisyyteen.

Siinä missä Crooked Rain, Crooked Rainin ensimmäinen single, jenkkien rocklistan kymmenenneksi noussut Cut Your Hair oli Pavementin mittapuulla jopa klassinen pop-kappale, Gold Soundz on puolestaan luonnosmainen renkutus, joka tuntuu usein esimerkiltä siitä, miten vaivattoman kuuloisesti Pavement pystyi kirjoittamaan täydellisiä biisejä.

Pavementin kulttibändiasemaa 90-luvulla sinetöi se, kuinka yhtye pyrki tarjoamaan vaihtoehdon alternativelle, mistä käy viitteeksi Range Life -biisin vittuilu Smashing Pumpkinsille. Tätä statusta pönkitti Crooked Rain, Crooked Rain, joka oli Slanted & Enchanted -debyytin jälkeen askel vähemmän lo-fiin suuntaan, mutta sävellyksiltään vähintään yhtä kiero (heh) kuin edeltäjänsä.

Levyn kakkossinglessä Gold Soundzissa on kuulokuvansa osalta ennen kaikkea kyse rentoudesta ja välinpitämättömyydestä. Se on nimenomaan kappale, joka kuulostaa videonsa juoksentelulta joulupukkipuvuissa.

Tunnelma on helppo hukata, jos kappaleen tekstiä lähtee kahlaamaan liian pakkomielteisesti läpi. Varsinkin, kun Gold Soundz on ilmiselvästi tajunnanvirtaa, jossa puuttuvia aukkoja on täytetty lähinnä biisin rakenteen esittelyllä.

Mutta niin anaalista kuin se onkin, ehkä on pakko hukkua Malkmusin metaforalabyrinttiin hetkeksi tai pariksi. Ihan vain vähän.

Nostalgiaa, joo. Sirpaleisia muistoja, joo. Ihmissuhde, jota kelataan läpi, joo. Ja tuo ihmissuhde on rikkoutunut, joo.

Kaiken ytimessä on ilmiselvästi ollut luottamus, joka keskimmäisessä säkeistössä rikotaan. Syylliset jäävät kiinni. Trial’s over weapon’s found. Yhteiset salaisuudet muuttuvat kertojan ja tytön omiksi salaisuuksiksi, kun luottamusta ei ole.

Biisin ja kenties koko Pavementin tunnetuimmat fraasit ja irrallisimmin siteeratut ovat kappaleen kolmannessa säkeistössä. Niissä ei ole rakkautta, vaan humalaista kaipuuta ja epätoivoa.

So drunk in the August sun
And you’re the kind of girl I like
Because you’re empty and I’m empty
And you can never quarantine the past

Nihilismiä, joo. Mutta sellaista nihilismiä, joka toimii pelastavana eleenä. Ehkä välinpitämättömyys palauttaa heidät vielä yhteen.

Menneisyydestä ei pääse eroon, eikä sillä tai millään muullakaan ole mitään väliä. Siitä toki soisi monen ottavan oppia.

Kuinka humalassa kertoja on viimeisessä säkeistössä? Vai onko? Voivatko he oikeasti palata vielä yhteen, go back to those gold sounds? Sitäkö tässä halutaan? Saako rikotun luottamuksen korjattua?

On muuten aika surullista miettiä yksinään kello kolmelta yöllä, mitähän Stephen Malkmus mahtoi ihan oikeasti tarkoittaa. Vaiko edes mitään.

I’ve been sitting here too long, indeed.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Ja siitä nihkeiden Pavement-puristien kiusaksi vielä Astrid Swanin ja Burning Heartsin versio, silvuplee.