Popklassikot 1989

#13 The Cure – Lovesong

Taas mä mokasin.

Robert Smithin virallinen selitys Disintegrationille, yhdelle kaikkien aikojen apeimmista levyistä, on ahdistus lähestyvästä 30-vuotispäivästä. No, taiteilijoita täytyy ymmärtää, vaikka itsessäni tuo luku ei herättänytkään sellaisia ajatuksia, että maailma on ikuisen syyssateen piinaama kolkko paikka, jossa rakkaus kuolee kuolemistaan ja painajaiset vaanivat kaikkialla, minne yrittää nukahtaa.

Noihin fiiliksiin Disintegration on toki täydellinen levy. Sen loputtoman pitkät, juhlavat hautajaiseepokset kutsuvat uppoutumaan sisäänsä lohtua etsimään. Mutta siinä on myös dynamiikkaa, horroksesta heräämisen hetkiä. Yksi selvimmistä on Lovesong, Smithin häälahja pitkäaikaiselle tyttöystävälleen Mary Poolelle.

Jossain mielessä kappale jatkaa In Between Daysin ja Just Like Heavenin traditiota – selväpiirteinen, simppeli poplaulu, jota voi melkein tanssia. Tämä on yksi Smithin peruskategorioista, mutta hänen popbiisiensä sävy on aina vaihdellut kulloisenkin kontekstin mukaan. Myös Lovesong kuulostaa Disintegrationilta, vaikka onkin sen lyhyin ja välittömimmin palkitseva raita. Tutun curemainen tanakan pelkistetty rytmisektio vie biisiä eteenpäin, mutta melodinen kuorrute tulee yhtä paljon syntetisaattoreista kuin kitaroista. Smithin laulusuoritus on samaan tyyliin masentunut ja hauras kuin Disintegrationin laajakaarisemmissa biiseissä. Ja surullinen on koko kappaleen tunnelmakin, se suorastaan huokuu menetystä ja epätoivoa.

Tässä kontrastissa on Lovesongin kiehtovuus: häälahjaksi kirjoitettu biisi, jonka sanat ovat äärimmilleen yksinkertaistettu pyyteettömän rakkauden tunnustus, alkaakin synkistelijäkuningas Smithin toteuttamana kuulostaa aivan muulta. Kuka tietää, mitä Mary Poole lahjastaan piti, mutta itse tuntisin taikauskoista varovaisuutta tällaisen musiikin rakkaalle soittamisen suhteen. Biisi on ikään kuin kirjoitettu pisteestä, jossa kaikki on vielä hyvin, katse jo kohdistettuna pisteeseen, jossa kaikki on päättynyt. Sen teksti on preesensissä, mutta muutan sen vääjäämättä imperfektiksi.

However far away
I will always love you
However long I stay
I will always love you
Whatever words I say
I will always love you
I will always love you

Sieltä eronjälkeisestä ajasta Smith kuvittelee tiirailevansa taaksepäin ja sanovansa haikeana, että rakastin sinua silti loppuun asti.

Vaikka olin liikaa poissa, vaikka sanoin vääriä sanoja, vaikka pilasin kaiken.

Joo, hirveän pirteää musiikkia tämä The Cure.

Lovesongista tuli Billboardin listan kakkonen, yhtyeen ylivoimaisesti isoin jenkkihitti – tuskin siksi, että amerikkalaisnuoriso olisi kelannut yllä kuvatun kaltaisia tulkintoja. Viimeksi sen versioi  Adele gigamenestysalbumilleen 21. Adelen levyhän on ilmipannusti erolevy, joten tulkinta on looginen, oli siitä mitä mieltä tahansa.

Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailman kuuntelevat siis Lovesongia. Minua mietityttää, miten he mahtavat sen ymmärtää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!