Unelmahöttöpopparit toistivat temppunsa, eivätkä jääneet tähdenlennoksi. Siinä heitä auttoivat studiosuuruudet.
Ensiksi kunnia niille, joille se olisi alun perin kuulunut, mutta jotka eivät siitä koskaan päässeet nauttimaan.
Kiitos siis The Field Mice 1987–1991 ja kiitos Black Tambourine 1989–1991. Ilman teitä nykyään ei tehtäisi näin kauniin rosoista ja tween sukuista indiepoppia.
Genren tunnetuimpiin sanansaattajiin kuuluva The Pains of Being Pure at Heart tykkäsi Field Micestä niin paljon, että otti kantaa lontoolaisbändin This Love Is Not Wrong -biisiin omalla kappaleellaan This Love Is Fucking Right.
Black Tambourine on puolestaan kaksi seiskatuumaista 90-luvun alussa julkaissut ja saman tien hajonnut washingtonilaisbändi, jonka perintö on kuultavissa newyorkilaisen The Pains of Being Pure at Heartin musiikissa niin tarkasti, että yhtyeiden levyttäminen samalle levymerkille (Slumberland) on enemmän kuin luontevaa.
Kun The Pains of Being Pure at Heartin esikoisalbumi ilmestyi keväällä 2009, se oli raikasta kuultavaa, sillä 1990-luvun alku oli vielä uusi buumi. Nyt bändillä on kaltaisiaan kollegoita jo reilusti yli kiinnostuskiintiön. Siksi on ihanaa huomata, että The Pains of Being Pure at Heart on yhä raikasta kuultavaa.
Bändi astuu kakkoslevyllään harppauksen kauemmas lofi-poppailusta. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että levyn on tuottanut Flood ja miksannut Alan Moulder. He tuskin mielellään päästävät käsistään hirvittävän rujon kuuloista materiaalia.
Jotain bändin panostuksesta Belongin tuotantoon kertoo, että sekä Glasvegasille että White Liesille riitti yksi edellä mainituista studiosuuruuksista.
Kun bändin parhaimmistoon nousevan avausbiisin Belong kitaraliplatus leviää särövalliksi viidentoista sekunnin kohdalla, välitön reaktio on: eikö The Smashing Pumpkins ollutkaan rockbändi?
Reaktio hälvenee vasta, kun tajuaa, ettei soittimessa olekaan Siamese Dream.
Jatkossa The Pains of Being Pure at Heart kuulostaa enemmän itseltään, eli hyvin kirjoitetulta, helisevältä ja säröisältä kitarapopilta, jonka päällä soivat usvaiset syntikat ja solisti Kip Bermanin turhan syvälle äänipilveen miksattu ääni.
Vaikka ”unelmahöttöön” liittyy auttamattoman negatiivisia konnotaatioita, en voi vastustaa kutsumasta The Pains of Being Pure at Heartia unelmahöttöpopiksi. Bändin tekstit nimittäin vetävät söpöysmittarit kaakkoon ja kaatavat hattarasta sulanutta sokerilientä päälle.
Biisimateriaaliltaan albumi on edeltäjänsä tavoin perusvahva. Soundimaailman täydellisestä yhtenäisyydestä johtuen sen biiseistä on aluksi hankala saada otetta.
Sinkkubiisien Belong ja Heart at Your Heartbreak lisäksi vahvimmat kiintopisteet ovat Even in Dreamsin kertosäe sekä My Terrible Friendin väliosan suvanto, joka herättelee juuri sopivasti tasaisesta säröusvasta.
Tällaisia nyansseja Belongille olisi kaivannut lisää. Sekä vuoden takaisen Say No to Love -singlen, joka olisi tuonut levylle sen kaipaaman kolmannen ässähetken.
Lähtökohta oli, että The Pains of Being Pure at Heartin piti olla yksi monista mennyttä kopioivista bändeistä vailla sen varmempaa tulevaisuutta. Bändi julkaisi kuitenkin tasaisella tahdilla mainiota materiaalia ja piti itsensä pinnalla.
Nyt tuo uurastus palkitaan siten, että The Pains of Being Pure at Heartin voi täysin puhdassydämisesti (!) sanoa olevan yksi tärkeimmistä uusista kitarapop-yhtyeistä. Tästä asiasta ei tarvinne edes kiistellä.
77 Vaikka levyjen liittäminen vuodenaikoihin on rumaa ja väärin, The Pains of Being Pure at Heart vakiinnuttaa statuksensa albumilla, jota voi kuvailla vain kevätlevyksi.
The Pains of Being Pure at Heart – Belong