Robert Hood chillaa kotimaisemissaan Alabamassa.
Sarjansa kolmannella levyllä Robert Hood ohjaa kuuntelijan syvälle uneliaaseen, postindustriaaliseen Detroitiin. Motor Nighttime World on humaani ja varovainen tutkielma toivosta.
Innostuin Robert Hoodista, kun luin haastattelun, jossa hän kertoi uudesta levystään. Levy olisi teemalevy Hoodin kotikaupungista Detroitista. Robert Hood on Detroit-teknon pioneereja, ja Motor Nightime World 3:a kuunnellessa ymmärtää, miksi hän nauttii edelleen suurta kunnioitusta konemusiikin kentällä.
MNW3 jatkaa Hoodin projektia, jonka hän aloitti jo vuonna 1995. Autoteollisuuden laman iskiessä hampaansa Yhdysvaltojen viidenneksi suurimpaan kaupunkiin, Detroit alkoi rappioitua ja autioitua. Motor Nighttime World on Hoodin kunnianosoitus kotikunnilleen ja tutkielma kaupungin nykyisestä tilasta, mutta myös tirkistys sen tulevaisuuteen. Hood mainitsee uuden levyn innoituksekseen Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Requiem For Detroit (2010).
Niin kuin aina, kun jollekin tavalle tehdä musiikkia, sen tietylle soundille, annetaan nimi, seuraa navankaivelua ja pastisseja. “Minimal technoa” pitäisi olla helppoa tehdä. Otetaan rumpukone, säädetään tahti sadan bpm:n paremmalle puolelle, lisätään sykkivä junomainen syntikkalinja ja aletaan filtteröidä ääniä efekteillä. Hoodille kyse on jostain syvemmästä, ja sen tuntee. Minimaalisuudessa ei ole kyse elementtien karsimisesta, vaan lähtökohdista. Hood rakentaa hengittävän, suuren kokonaisuuden mahdollisimman vähästä. Mikään ei ole turhaa, jokainen elementti on kohdallaan.
Niin minimaalista ja vähäeleistä kuin Motorin musiikki on, antaa Hood itselleen myös paljon vapauksia. Hitaasti kehittyvällä ja biitin sirpaleilla himottelevalla A Better Life -kappaleella Hood nyökkää heleällä pianoarpeggiolla jazzin suuntaan. On mielenkiintoista, ettei biitti koskaan ala kappaleella, joka toivoo parempaa elämää. Ehkä elämä alkaa, kun Detroitin riippuvuus koneiden pulssista herkeää.
Black Technician on Motorin taitekohta, kymmenminuuttinen eepos, jonka loppupuolen biitit on samplattu autojen moottorien murinoista ja ovien paukkeesta. Koneet käynnistyvät pääsemättä koskaan eteenpäin. Rujot autosamplet tuntuvat arkistomateriaalilta. Ne ovat menneisyyden aaveita.
Levy ottaa pahaenteisemmän käänteen Drive (The Age of Automation) -kappaleella. Biitissa on ankara syke, joka painaa kuulijan hartioita. Ei tarvitse moisiakaan päättelylahjoja ymmärtääkseen, ettei robottien hallitsema Detroit miellytä Hoodia.
Slow Motion Katrina on levyn paras kappale. Sen tasainen syke ja improvisoitu e-pianosoitanta yhdistettynä palosireenimäiseen syntikkaan luovat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Jännite ja herpaantuminen samassa hengenvedossa, liike ja hidastuminen samaan aikaan. Hood on Motorilla parhaimmillaan juuri Katrinan tyylisillä, vähemmän biittiorientoituneilla kappaleilla, jiossa seikkaillaan valon ja hämärän välimaastossa.
Motor Nighttime World 3 on täynnä pieniä nyansseja, mutta sen sijaan, että ne olisivat pelkkää nostatusta tai ”swaggeria”, tuntuvat ne enemmänkin hahmoilta jossain unenomaisessa elokuvassa. Jokainen elementti on uusi kasvo, uusi kohtalo Detroitin kaduilla. Vaikka Motor on teemalevy, ei kuulijan tarvitse tietää sen taustatarinaa nauttiakseen siitä.
Kappaleet ovat nimetty merkitsevästi (Exodus, Hate Transmissions, Learning), mutta ne ovat vain vihjeitä. Hood luotaa Detroitin kohtaloa kärsivällisesti ja hallitusti äänellisin sanankääntein. Tässäkin Hood osoittaa taitojaan; hän ei tarvitse sanoja, hän kertoo musiikillaan.
Olisi kuitenkin ollut hienoa kuulla levy täysin sokkona, tietämättä mitään sen taustoista. Olisiko levyllä tuolloin ollut samanlainen voima viedä kuulija Detroitin hämärille kaduille, niin kuin Blade Runnerin alkutekstijaksolla katsoja vietiin tulevaisuuden dystopiaan?
Motor Nighttime World 3:n pituus ei jää minimaaliseksi. Levy on noin 79 minuuttia pitkä kaari, joka on luettavissa tunnelmaltaan yhdeksi kertomukseksi. Tässä Hood onnistuu mestarirankentajan elkein. Musiikki on hypnoottista, viiltävän kaunista ja humaania. Tuntuu oudolta käyttää tuota sanaa, humaani, mutta levy on niin lämmin, että unohtaa sen olevan konemusiikkia.
89 Robert Hoodin introspektiivinen poljento avaa sydämen. Ellei levy olisi niin hypnoottinen, voisi sitä luulla liian pitkäksi.
http://www.youtube.com/watch?v=nt_bjOx51nA
