Haamujengi nimeltä Spoon.

Ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga ga.

”If you were here
Would you calm me down?”

”Yhtye X on uusi Beatles” on yksi rockjournalismin kivenkovimmista kliseistä. Väitteen kohteeksi joutuvat yhtyeet voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: yhtyeet, joiden suosio on verrannollinen Beatlesiin (poikabändit, U2), yhtyeet, jotka kokeellisuudessaan ovat Beatlesin studioleikittelyperinteen jatkajia (Radiohead, Swedish House Mafian käsitys itsestään), sekä yhtyeet, jotka kuulostavat Beatlesilta (Oasis, lukuisat voimapopyhtyeet).

1990-luvun alussa Austinissa perustettu Spoon kuuluu kumpaankin jälkimmäisistä ryhmistä. Yhtyeen laulut ovat pitkälti 1960-luvun perinteestä ammentavaa melodista kitararockia, mutta niiden levytetyt versiot muistuttavat laittomasta äänilaboratoriosta karanneita rottia. Ne ovat raa’an luonnosmaisia, kuin dokumentteja äänitystilanteesta varsinaisen levytyksen sijaan, ja samaan aikaan täynnä yksityiskohtia, jotka voivat olla ainoastaan pitkällisen studioprosessin lopputulosta.

Reichiaanisen pianopulssin kannattelema The Ghost of You Lingers ei ole tyypillisin Spoon-kappale, mutta se lienee yhtyeen hienoin teos. Sen ääripanoroitu ja kappaleen nimen mukaiseksi kaiutettu lauluraita pakenee käsitystä siitä, minkälainen on koskettava poptulkinta. Kappaleen kuunteleminen, erityisesti kuulokkeilla, on suorastaan häiritsevää, eikä asiaa auta, että sanoitus on unettomuuteensa hukkuvan avunhuuto.

The Ghost of You Lingersistä ei saa täydellistä otetta, vaikka sen kuuntelisi kuinka moneen kertaan. Aina jokin jää häiritsemään, aina äänikuvasta löytyy jotain uutta, vaikka instrumentteja on naurettavan vähän. Sen takia se jää elämään mieleen ja täytyy kuunnella aina uudestaan. Lopulta sen etäännyttävyys kääntyy pakahduttavaksi kauneudeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Spoonilta äänestettiin myös kappaleita Paper Tigers, The Way We Get By ja You Got Yr. Cherry Bomb.

Sister Flo silloin joskus: vasemmalta Mikko Salonen, Samae Koskinen ja Antti Kaistinen. (Kuva: Tomi Palsa)

Sister Flo kohisi kauneimmin.

“Oh, we love thunder
We love rain and we love life
And it must hurt
When you get here only twice”

Sister Flon jätkät, kiitos.

Teillä oli mahtava yhtye, ja nautin keikoistanne tosi paljon. Varsinkin joskus Healer-levyn tienoilla Yo-talolla oli järki lähteä. Jarnon inkkaripäähine ja lavan etureunaan laitettu toinen rumpusetti naurattivat, ja soititte niin ilmavasti ja tiukasti samaan aikaan, että kateeksi kävi.

AU oli rohkea siirto, ja levyä tulee edelleenkin kuunneltua muutaman kuukauden välein. Sitä viimeistä albumia en oikein tajunnut, ja kyllähän se vähän siltä vaikutti, että bändinne alkuperäinen idea oli päässyt katoamaan.

Niin tuntuu käyvän turhan monille meidän sukupolvemme yhtyeille. Vaan eipä minkään ole tarkoitus kestää ikuisesti.

Sister Flolta ilmestyi vuosien 2000-10 aikana kuusi albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

White Noise oli kaikista hyvistä biiseistänne se, johon kiintyi eniten. Sitä tuli analysoituakin aika paljon, Samaen suhisevien s-kirjainten kaiutuksia ja upeita kitaroita. Oli kiva saada tietää, miten ne nauhoitettiin, mutta ei me kyllä siitä Drawmerin kompressorista ikinä saatu samoja tehoja irti.

White Noise on siitä hauska kappale, että sen melodia on äärettömän pop ja tarttuva, mutta Samae lopettaa laulamisen jo kahden minuutin kohdalla. Eihän siinä olisi mitään järkeä, elleivät ne yli puolet kappaleen kestosta vievät kitaramelodiat olisi niin siistejä. Hyvin pelattu!

Lopussa tulee tietenkin kohinaa, ja se kuulostaa juuri sellaiselta analogisen delayn kohinalta, jota viime vuosikymmenellä tungettiin kaikkien biisien loppuun.

Teidän kohinanne on kuitenkin kaikista perustelluin ja paras.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. lokakuuta 2004 – Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit. Merkittävimpiä voittajia olivat SDP ja Kokoomus. Kainuussa valittiin samalla Suomen ensimmäinen maakuntavaltuusto.

Matkustajan säveltänyt ja sanoittanut Knipi sekä kappaleen laulava Mikki Kauste. (Kuva: Tomi Palsa)

Matkustaja on kappale, josta voi karrikoiden väittää, että jokainen suomalainen on kuullut sen joskus elämänsä aikana.

”Asemalta kaikuivat kuulutukset
kutsuna jota pakoon ei pääse
nousit kyytiin kerran
oot kyydissä aina”

Egotrippi oli jo ennen vuotta 2004 napannut muutaman mukavan kokoisen radiohitin, mutta Matkustaja-singlen suosio oli aivan omaa luokkaansa. Se nousi lopulta Suomen radiolistan ykköseksi ja siivitti yhtyeen 20 suosikkia -kokoelman platinamyyntiin.

Se on hieno saavutus kappaleelta, joka on pohjimmiltaan radiohitiksi aika omituinen.

Ensinnäkin Matkustajan poljento perustuu puolitettuihin tahteihin – täyttä 4/4-tahtia seuraa liki kautta kappaleen lyhyempi 2/4-tahti. Se tuo klassisen popsävellyksen taustalle huomaamatonta levottomuutta.

Liikkeessä olemista käsittelevä sanoitus kaihtaa konkretiaa, eikä kappaleen pihvi ole niinkään kertosäe kuin koko neljän minuutin ajan tasaisesti kasvava jännite. Se ei lopullisesti purkaudu koskaan, aivan kuin laulun päähenkilökään ei ikinä saavu perille.

Kaiken lisäksi Matkustaja on Egotripin viidennen levyn nimikaima mutta ei nimikappale. Laulu ehti lahjoittaa nimen yhtyeen uran ehkä merkityksellisimmälle albumille mutta ei ehtinyt itse mukaan, mikä sekin tuntuu jotenkin täydellisen sopivalta.

Matkustaja on minulle rakas kappale siitä huolimatta, että olen kuullut sen aivan liian monta kertaa ja monesti juuri niin banaaleissa yhteyksissä kuin ison radiohitin saattaa kuulla.

Kappale palauttaa minut aina tammikuuhun 2004 ja Tavastialle, missä oma yhtyeeni Ultramariini lämmitteli Egotrippiä. Kummankin yhtyeen keikka televisioitiin ja lähetettiin suorana radiolähetyksenä. Kaikki se tuntui valtavan suurelta ja jännittävältä.

Kun Egotrippi soitti Matkustajan soundcheckissään, kappaleesta kuuli heti, että siinä on jotain erityistä. Intron melodia ja sitä tukevat symbaaliaksentit iskivät sydämeen välittömästi. Vielä paremmalta kappale kuulosti illan keikalla, jota kuuntelin takahuoneen seinän läpi taivaallisessa, tyytyväisessä nousuhumalassa.

Erilaisia, paljon synkempiä merkityksiä, laulu sai kaksi kuukautta myöhemmin soidessaan radioissa Konginkankaan linja-autoturmasta kertovien uutisten lomassa. Niille, jota turma kosketti läheltä, haluaisin uskoa kappaleen tuoneen lohtua menetyksestä muistuttamisen sijaan.

Matkustaja on orpo piru, mutta rakastettu sellainen. Se on albumilta tippunut valtava radiohitti, jonka sanoitus tarjoaa mahdollisuuden lukemattomille tulkinnoille. Se on levoton mutta lohdullinen.

Loputon matka, josta kappale kertoo, lienee myös itsensä toteuttava ennustus. Veikkaisin, että Matkustaja jatkaa radioaaltojen kyydissä vielä senkin jälkeen kuin Egotrippi ja kaikki muut tälle listalle päätyneet artistit on unohdettu.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

25. heinäkuuta 2004 – Lance Armstrong teki historiaa voittamalla kuudennen kerran peräkkäin Tour de Francen.

Cosmobile, nykyään pahaenteisesti ns. tauolla.

Helsinkiläistrion esikoissinglen kertosäkeessä tuntuu olevan jotain pielessä ja samaan aikaan kaikki juuri oikein.

”It’s time to save the world!”

Cosmobilen The Finger oli valtava kansainvälinen indiehitti vuonna 2007. Valitettavasti tämä tapahtui ainoastaan jossain toisessa mahdollisessa maailmassa ja lukuisten suomalaisten indierock-harrastajien fantasioissa.

Huiman svengaava ja sikamaisen tarttuva Finger on aivan mahdollista kuvitella tuon hienon musiikkivuoden pakollisten parhauslistojen kärkeen, The Nationalin Fake Empiren, MGMT:n Kidsin ja Klaxonsin Golden Skansin seuralaiseksi muuallakin kuin suomalaisissa musiikkilehdissä.

Todellisuudessa Cosmobile ei ässäkappaleensa voimin noussut indierockin suosituimpaan kärkikaartiin edes täällä yhtyeen kotikonnuilla, ja viime vuonna yhtye ilmoitti pahaenteisesti ”vetäytyvänsä toistaiseksi tauolle”.

Voi olla, että introvertin ja taiteellisesti tinkimättömän oloinen Cosmobile ei kaivannutkaan urallaan sen suurempaa tunnustusta. Mainion Travels-levyn ennakkosinglenä julkaistun Fingerin olisi joka tapauksessa toivonut soivan ihan kaikkialla, missä ymmärretään vaihtoehtoisen, älykkään ja ärhäkän kitarapopin päälle.

Finger oli vuonna 2007 melkoinen näyttö yhtyeeltä, joka oli julkaissut ensimmäisen demonsa jo kymmenen vuotta aikaisemmin ja ajelehtinut vuosituhannen alussa indieyhtyeiden limbossa vailla sen merkittävämpiä saavutuksia.

Yhtäkkiä kolmikko julkaisi Jukeboss-levymerkillä tehokkaan ja minimalistisen, loppuun asti hiotun singlen täynnä yllättäviä käänteitä.

Kappaleen intron dempattu, tahdistetun viive-efektin maustama kitara tuo hämmentävästi mieleen Survivor-yhtyeen Rocky-elokuvista tutun Eye of the Tiger -treenimontaasiklassikon. Kun hillityn tarkasti soittava rytmiryhmä astuu mukaan, ajatukset kääntyvät jonkinlaiseen preerialla kumisevaan jälkipunkiin. Se on melkoinen hyppy musiikin kultivoimalle ihmismielelle.

Cosmobilen ääni on laulaja-kitaristi Tuomas Palonen.

Vääristyneellä tavalla tarttuva kertosäe puolestaan pelaa laulumelodian ja soinnunvaihdosten erikoisella rytmityksellä, joka hämärtää sen, että yhtyeen laulaja-kitaristi Tuomas Palonen pyörittää niitä kolmea duurisointua, joiden varaan kaikkein yksinkertaisin rock’n’roll rakentuu.

Minulla ei lukemattomien kuunteluidenkaan jälkeen ole mitään hajua siitä, mistä Finger kertoo. On aika pelastaa maailma, mutta millä? Ehkä vastaansanomattomalla rocktrion svengillä, upeasti poukkoilevalla sähkökitaralla ja melodialla, joka aina uudestaan saa pään pyörälle. Se riittää.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

31. tammikuuta 2007 – Kansanedustaja Tony Halmeen värikkäälle eduskuntauralle pantiin piste, kun hän pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle maaliskuun alusta lukien. Halmeen saaman eläkkeen suuri määrä herätti yleistä närkästystä, koska hän oli istunut eduskunnassa vain yhden kauden ja työskennellyt senkin aikana normaalisti vain ajoittain.

Martti Syrjä määrittelee ilmeellään höveliyden käsitteen. (Kuva: Tomi Palsa)

Ikonisen suomirock-yhtyeen paluusingle oli viimeinen merkittävä suomirock-teos – ja samalla jotain aivan muuta.

”Takaisin sateeseen
Öisille kaduilleni kun astelen
Pisaran poskeltani nuolaisen,
sadepisaran suolaisen
Takaisin sateeseen astelen
Silmänurkkiani kastelen
Sinua muistelen
Sinut päästäni pois puistelen”

Keväällä 2004 olin kylässä ystävieni luona heidän valtavassa ja viihtyisässä puutalossaan Jyväskylässä. Jotain juhlimisen aihetta oli, kuten yleensäkin, ja juhlien toisen (mahdollisesti kolmannen) päivän iltana muut sytyttelivät nuotiota pihalla.

Minä halusin puolestani pysyä sisällä katsomassa Levyraatia (Uskokaa tai älkää, nuoret, konsepti ja nimi eivät ole Nuorgamin keksintöä!), sillä ohjelmassa oli luvattu esittää Eppu Normaalin uusi video. Ystäväni suhtautuivat tähän osittain säälien, osittain mielenterveyteni kyseenalaistaen.

Puolustuksekseni sanottakoon, että Suolaista sadetta -singlen ilmestyminen saattoi olla viimeinen taiteellisesti arvokas suomirockin historian tapahtuma, jos suomirockilla tarkoitetaan 1980-luvulla suosionsa rakentaneita ja asemansa kansakunnan tajunnassa sementoineita yhtyeitä ja niiden tuotantoa.

Toki Pate Mustajärvi myöhemmin laittoi korkin kiinni ja avasi sen uudestaan iltapäivälehtien valvovan silmän alla, Yö myi tuhat miljoonaa levyä ja Sielun Veljet palasi lavoille kaikkien aikojen parhaana Sielun Veljet -tribuuttibändinä.

Suolaista sadetta on kuitenkin viimeinen merkittävä suomirock-kappale, ja sen ilmestyminen katkaisi Eppu Normaalin yli kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon.

Kun kuulin kappaleen tuolloin ensimmäisen kerran, se tarjosi hienoimman mahdollisen nautinnon, jonka vanhan suosikin uutuuslaulu voi tarjota. Se oli tismalleen esittäjänsä kuuloinen, välittömästi tunnistettava ja samaan aikaan määrittelemättömällä tavalla jotain täysin odottamatonta ja uutta.

Suolaista sadetta soi modernia americanaa The Jayhawksin ja Wilcon tyyliin.

Tuo odottamattomuus paljastui muutaman kuuntelun perusteella ilmeiseksi sukulaisuudeksi 90- ja 00-lukujen vaihtoehtocountryyn. Kappaleen heleät lauluharmoniat ja Eppujen aikaisempaa tuotantoa enemmän akustiseen komppikitaraan perustuva svengi toivat mieleen The Jayhawksin ja Wilcon kaltaiset yhtyeet.

Eppu Normaali oli saapunut 2000-luvulle omalla tavallaan, ilman väkinäistä nuorennusleikkausta, jonka kuvitteleminen Syrjän veljesten johtamalle ryhmälle onkin melkoisen luonnoton ja vastenmielinen ajatus.

Eppu Normaalin kappaleet, kuten En saa mielestä sinua, Voi kuinka me sinua kaivataan ja etenkin Tahroja paperilla, lienevät pääasiallisia syyllisiä mielikuvaan suomalaisesta rockmusiikista tuoppeihinsa itkevien miesten musiikkina.

Suomirockin periaatteellisten vastustajien mielestä Suolaista sadetta varmasti astuu tuohon samaan ansaan. He tuskin osaavat tai haluavat kuulla eroa Popedan tarkoituksellisen sävyttömän junttiboogien, Yön megalomaanisen arkiahdistuksen ja Eppu Normaalin taidokkaasti kudotun klassisen kitararockin välillä.

Kun Suolaista sadetta -kappaleen päähenkilö astuu takaisin sateeseen puistellakseen menneen rakkauden muiston mielestään, ollaan kaukana itsesäälin sekaisesta nyyhkimisestä. Laulu on täynnä katharsista, varmasti myös tekijöilleen, jotka lunastivat sillä itselleen paikan relevantteina musiikintekijöinä tällä vuosituhannella.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

1. toukokuuta 2004 – Euroopan unioni laajeni 25 maan liitoksi, kun siihen liittyi 10 uutta jäsenmaata: Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro.

Kuva: Tomi Palsa

Hän on tuottanut muun muassa tämän näköisen naisen levyn:

Ja useammankin, jolla laulaa hän:

Hänen oma yhtyeensä on ikimuistoisesti kertonut muun muassa siitä, miltä tuntuu olla tämä:

Eräs brittiläinen bändi puolestaan syytti hänen miksausjälkeään tämän kuuloiseksi:

Siitä huolimatta, että Daven musiikki on kotoisin jostain täältä…:

…hänen tuottamansa laulut vievät mielen yhtä helposti tänne…:

…kuin tännekin:

(Aika helposti myös tänne:)

Dave olisi toki vähemmän nero ilman näitä jätkiä:

Mutta kuten tästä voi päätellä, hän kuuluu sadan remmiin ihan yksikseenkin (mitä nyt joku Aku tässä vähän suutaan availee):

Video ei ole enää saatavilla

Maximum Balloon feat. Aku – Tiger

Popnörtit rakastavat Fucked Upia, koska Fucked Upin jäsenet näyttävät popnörteiltä?

Ensi lauantaina 27. elokuuta Jyväskylässä Lutakko liekeissä -festivaalilla konsertoiva kanadalainen Fucked Up jakaa mielipiteitä sitä jyrkemmin, mitä pidemmälle yhtyeen ura kehittyy.

Suoraviivaisena hardcore punk -yhtyeenä aloittanut kuusikko on kehittänyt ilmaisuaan koko ajan melodisempaan suuntaan, ja kesäkuussa ilmestynyt teemalevy David Comes to Life flirttailee paitsi tämän vuosituhannen indiepopin, myös The Whon sukuisen klassisen kitararockin kanssa.

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Itse annoin levylle sangen avokätiset 98 pistettä taannoisessa kritiikissäni, mutta Nuorgamin avustajakuntaankin kuuluva Mervi Vuorela tyytyi Rumbassa vain kolmeen tähteen viidestä.

Vuorela nimitti levyä ”indiepunkiksi” poppareille, totesi, ettei sillä ole mitään tekemistä hardcoren kanssa ja arveli, etteivät yhtyeen lapselliset konseptit kiinnosta edes Tähtivaeltajan kestotilaajia.

Itse käyn lukemassa Tähtivaeltajan kirjastossa, mutta voin silti sanoa, että Fucked Upin konseptit sekä soittajien puhtoinen ja siisti olemus vetoavat minuun enemmän kuin esimerkiksi (myös Lutakossa lauantaina esiintyvän) Dischargen sinänsä ansiokas taide ja imago.

Jos Fucked Up on laimennettua hardcorea popnörteille, olkoot niin! Tässä viisi syytä, miksi yhtye on voittanut puolelleen myös ne, joille The Delgados on lähempänä sydäntä kuin d-beat.

1. Fucked Up on vähän twee

Wow, we sure love twee, lukee Fucked Upin mainion Couple Tracks (2010) -kokoelman kansilehdessä.

Year of the Pig -singlen kääntöpuolella julkaistu Anorak City onkin suurin piirtein niin twee kuin kappale voi olla. Sen alkuperäinen esittäjä Another Sunny Day levytti hissutteluindien kuningatarmerkki Sarah Recordsille, alkuperäisversio kuullaan legendaarisen C86-kokoelmakasetin kunniaksi tehdyllä CD86-kokoelmalla, ja anorakki on vaatekappaleena toki yksi indiepopkulttuurin toteemiesineistä.

Rakkautta riitti myös skotlantilaiselle The Shop Assistantsille, jonka hassunherkälle popille Fucked Up omisti kokonaisen seiskatuumaisen.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Anorak City

2. Fucked Up kuuluu Kanadan indiekollektiiviin

Vielä vuonna 2005 Fucked Up vittuili maanmiehilleen julkaisemalla vastauksen The Hidden Camerasin Ban Marriage -kappaleelle. Ban Violins viittasi tietysti kanadalaisten indiepopyhtyeiden dramaattisiin soitinnuksiin ja laveisiin kokoonpanoihin, joissa riittää niin viuluja ja selloja kuin haitareita ja puhaltimiakin.

Kaiken kukkuraksi Generation-singlen b-puolena julkaistun kappaleen yhdeksi soittajaksi oli merkitty Owen Pallett, joka tunnetaan muun muassa Hidden Camerasin ja Arcade Firen hovisovittajana.

Pallett ei tietenkään soittanut singlellä, mutta seuraavana vuonna Fucked Up pyysi hänet soittamaan esikoisalbumilleen Hidden World.

Myöhemmin Fucked Upin levyillä ovat esiintyneet muun muassa Austran Katie Stelmanis ja Broken Social Scenen Kevin Drew. Pilkka on lopulta osunut yhtyeen omaan nilkkaan, ehkä aivan tarkoituksellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Ban Violins

3. Fucked Upilla on vilkas mielikuvitus

Ei riittänyt, että Fucked Up julkaisi tänä kesänä liki 80 minuuttia pitkän tarinallisen teemalevyn. Sitä edelsi David’s Town -niminen kokoelma fiktiivisten yhtyeiden musiikkia David Comes to Lifen vaihtoehtoisesta brittitodellisuudesta. Albumin jatkeeksi yhtye puolestaan suolsi neljä singleä, jotka syventävät osaltaan levyn tarinaa.

Teemalevyn juuret juontavat yhtyeen ensimmäiseen albumiin Hidden World, jolla kuullaan kappale nimeltään David Comes to Life. Se on taas viittaus Fucked Upin fiktiiviseen manageriin David Eliadeen, joka yhtyeestä kertovan Wikipedia-artikkelin mukaan on ainoa porukan jäsen, joka osaa virittää kitaran.

Couple Tracksin kansilehden tekstit kertovat myös ihailtavan suhteellisesta todellisuuskäsityksestä. Tai sitten todellakin on niin, että David Comes to Life -kappaleen vaihtoehtoisella versiolla kuullaan efektipedaalia, joka keksitään vasta tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – David Comes to Life

4. Fucked Up pitää kompletistit valppaina

Fucked Upin diskografiaan kuuluu paitsi horoskooppimerkkien mukaan nimetty, viidenteen osansa ehtinyt sarja 12-tuumaisia singlejä, lukuisten eri levymerkkien kautta julkaistuja seiskatuumaisia ja yhtyeen kokoamia mixtapeja, myös muun muassa split-single tanskalaisen Serena-Maneeshin kanssa ja Hoxton Cunts -niminen, väitetysti teknoa sisältävä seiskatuumainen, jolla yhtye pilkkaa itseään ja Vice-levymerkkiä.

Yhtye myös väittää tehtailleensa väärennettyjä painoksia omista singleistään.

Täydellisen Fucked Up -diskografian itselleen keränneitä sopiikin onnitella kiitettävästä vapaa-ajan ja varallisuuden määrästä.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Dangerous Fumes

5. Fucked Up osaa blogata

Yhtyeen Looking for Gold -blogia ylläpitävä kitaristi Mike Haliechuk on ehtinyt tänä kesänä muun muassa kirjoittaa syväanalyysin, joka peilaa David Comes to Lifea kesän toiseen suurteokseen, Lady Gagan Born This Wayhin.

Sen lisäksi blogissa on ollut tarjolla Wagnerista Destiny’s Childiin yltävä mixtape sekä sympaattisia kurkistuksia ilmeisen ristiriitaisen kuusikon kiertue-elämään.

Aikaisemmin Haliechuk on onnistuneesti reflektoinut yhtyeen suhdetta musiikkinsa kaupalliseen ulottuvuuteen ja siinä samassa suututtanut erään virvoitusjuomayhtiön.

Hämmennystä aiheutti myös laulaja Damien Abrahamin oma blogi Voice of Dissent, jonka sisältämä ilkeily Haliechukille oli joko loistavaa medianhallintaa tai oireilua melkoisen hankalasta suhteesta yhtyetoverien välillä.

Fucked Upin tapauksessa kyse oli todennäköisesti kummastakin.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Police

Fucked Up esiintyy lauantaina 27.8. Lutakko Liekeissä -festivaalilla Jyväskylässä.

Edes tämä tuijotus ei nostanut Comsat Angelsia maailmanmaineeseen.

“I can’t relax ‘cause I haven’t done a thing /
And I can’t do a thing ‘cause I can‘t relax”

Kuka tahansa stressilimboon jumiutunut voi tunnistaa ajatuksen The Comsat Angelsin Independence Day -kappaleen kertosäkeen takaa.

Kappaleen kryptisehkö sanoitus on tulkittavissa myös vähemmän henkilökohtaisella tasolla, ja yhtye tuki luentaa julkaisemalla laulun singlenä Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä 4. heinäkuuta 1980.

Comsat Angels oli kuitenkin umpibrittiläinen yhtye, jonka kotikaupunki Sheffield poiki myös lukuisia muita punk-aikakauden jälkeisiä ryhmiä, tunnetuimpina niistä The Human League, ABC ja Cabaret Voltaire.

J.G. Ballardin novellin mukaan nimetty kvartetti jäi kuitenkin ikuiseksi kulttinimeksi, jonka perintö on – syystäkin – kaivettu esille taas 2000-luvulla Editorsin, Bloc Partyn ja Interpolin kaltaisten uusien jälkipunk-yhtyeiden yhteydessä.

Waiting for a Miracle -esikoisalbumin vuoden 2006 uusintapainoksen kansiteksteissä mainitaan, että Independence Day olisi valittu ilmestyessään NME-lehden viikon singleksi. Kappale ei kuitenkaan saavuttanut mainittavaa listasijoitusta.

Yhtye äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1983 ilmestyneelle neljännelle albumilleen Land, ja uusi versio julkaistiin sinkkunakin. Silloinkaan se ei noussut brittilistalla sijaa 71 korkeammalle.

Independence Day on joka tapauksessa liki täydellinen siivu maanista ja melodista jälkipunkia, jonka minimalistista sovitusta värittävät kitaran hienot huiluääniharmoniat ja vähäeleinen urkumatto.

31 vuotta kappaleen ilmestymisen jälkeen sitä kuunnellessa voi vain ihmetellä, miksi Comsat Angels ei koskaan noussut suurempaan suosioon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Voice of the Beehive on tavannut soittaa Independence Daytä keikoillaan, ehkä alleviivatakseen oman materiaalinsa armotonta keskinkertaisuutta:

Video ei ole enää saatavilla

Garveyn mukaan Hoegaarden on "nice morning beer" - neroutta sekin. Kuva: Tomi Palsa

Guy Garveyn ja Elbow’n yhteydessä mainitaan usein sana setä – myös me nuorgamilaiset olemme syyllistyneet siihen, ja sorrumme varmasti jatkossakin.

Kun yhtye julkaisi vuonna 1998 ensimmäisen levynsä, Noisebox-nimisen ep:n, Guy Garvey oli kuitenkin vasta 23-vuotias. Sitä ei uskoisi levyn avausraidan, myöhemmin Asleep in the Back -debyyttialbumillakin kuullun Powder Bluen tarkkanäköisen riipaisevasta tekstistä, jossa erään romanssin polttoaine imetään likaisella ruiskulla polttavan kuumasta teelusikasta:

”Stumble through the crowds together / They’re trying to ignore us / That’s OK / I’m proud to be the one you hold when the shakes begin”

Kuva: Tomi Palsa

Sedättely johtuu tietenkin Elbow’n hillitystä musiikillisesta olemuksesta, joka huokuu arvokkuutta silloinkin, kun he huudattavat yleisöä f-alkuisin sanoin tai laulavat huppareidensa sisään kadonneista kulmien teineistä.

Ennen kaikkea yhtye vaikuttaa vuosiaan vanhemmalta Garveyn elämää, tuoppeja ja lihapiiraita nähneen ulkonäön ja hänen vuosikertatenoriäänensä ansiosta. Asiaa ei yhtään haittaa se, että nyt 37-vuotias laulaja pitelee konserttiyleisöä hyppysissään auktoriteetilla, jota ei ole siunaantunut monille vuosikymmeniä vanhemmille esiintyjillekään.

Ja jos hän oli sanoittajana valmis jo parikymppisenä, on Garvey viiden Elbow-albumin myötä kasvanut tekijäksi, joka osaa muotoilla ystäville osoitetun rakkaudentunnustuksen niin, että se sulattaa paatuneimmankin misantroopin sydämen:

”Dear friends / You are angels and drunks / You are magi / Old friends / You stuck a pin in a map I was in / And you are the stars / I navigate home by”

Video ei ole enää saatavilla

Elbow esittää kappaleen One Day Like This BBC Concert Orchestran ja Chantage-kuoron kanssa.

Aaron ja Bryce Dessner – vain sukulaiset ja National-superfanit osaavat sanoa kumpi on kumpi.

The Nationalin konsertteja ja haastatteluja seuranneena en voi mitenkään uskoa, että Dessnerin veljeksiä harmittaisi, jos he saisivat tietää tulleensa niputetuksi yhdeksi neroksi tässä juttusarjassa.

Aaron voisi toki harmistuakin, sillä suurin osa yhtyeen musiikista on hänen käsialaansa. Toisaalta Nationalin tunnetuin laulu Fake Empire on Brycen sävellys.

Joka tapauksessa niin lavalla kuin julkisuudessakin Dessnerin veljeskaksikko tuntuu täydentävän toisiaan ja nauttivan täysin rinnoin uuden luomisesta yhdessä, oli kyse sitten Nationalin musiikista, levy-yhtiö Brasslandin pyörittämisestä tai The Long Countin kaltaisesta poikkitaiteellisesta projektista. Aikaa on löytynyt myös esimerkiksi erinomaisen Dark Was the Night -kokoelman tuottamiseen.

Viininhuuruisesta talviunesta herännyttä nallekarhua lavalla muistuttava Matt Berninger ja hänen kryptiset sanoituksensa ovat suuri osa Nationalin viehätystä.

Mattilla ja viinipullolla olisi kuitenkin melkoisen yksinäistä ilman Dessnerin veljesten uljaita sävellyksiä, puhumattakaan heidän kitarakuvioistaan, jotka yltävät avantgardistisesta melusta mieltäylentävään pophelinään.

The National on löytänyt Amerikan musiikilliselta kartalta paikan, jossa urbaani melankolia ja sydänmaiden karu romantiikka kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Muut yhtyeen jäsenet olivat varmasti retkikunnassa mukana, mutta veikkaanpa, että Bryce toi kartan ja velipoika Aaron kompassin.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernon (Bon Iver) ja Aaron & Bryce Dessner – Big Red Machine

Useimmilla yhtyeillä on Vietnam-vaihe. Manicseilla se oli parempi kuin monilla.

Huomenna 22. heinäkuuta Hämeenlinnan Wanaja Festival -tapahtumassa esiintyvä Manic Street Preachers on koko uransa ajan ollut äärimmäisen tuottelias yhtye – jopa siinä määrin, että bändi olisi voinut kernaasti jättää kokonaisia albumeja julkaisemattakin.

Yhtyeen singlejen kääntöpuolilta löytyy joka tapauksessa lukuisia kappalehelmiä, jotka jättävät parhaan singlebändiperinteen mukaisesti varjoonsa monet Manicsien hiteistä.

Teini-iässä yhtyeen näkeminen synnyinkaupungissani Hämeenlinnassa olisi ollut suoranainen unelmien täyttymys, mutta enää walesilaiskolmikkoon ei jaksa suhtautua vastaavalla innolla. Toivokaamme silti, että perjantaina perinteinen jääkiekko- ja kasarmikaupunki täyttyy raskaasti silmämeikatusta nuorisosta höyhenboat kauloissaan!

Tässä Manicsien seitsemännen Suomen-konsertin kunniaksi valikoidut seitsemän kappaleharvinaisuutta yhtyeen katalogista.

1. R.P. McMurphy (1991)

Randall Patrick McMurphy on Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän -romaanin (ja Milos Formanin filmatisoinnin) päähenkilö, jonka järjestelmänvastaisen asenteen on helppo kuvitella vedonneen nuoriin Manicseihin. Enteellistä sairaala- ja potilaskuvastoa sanoituksissaan viljelleelle Richey Edwardsille kirjan tapahtumapaikka, mielisairaala, oli todennäköisesti myös syynä laulun nimelle.

Akustisen kitaran ja James Dean Bradfieldin laulun varaan rakennettu kappale olisi sopinut mainiosti Generation Terrorists -esikoiselle, vaan ehkäpä albumi ei kaivannut enää yhdeksättätoista raitaa. Sen sijaan laulu julkaistiin Stay Beautiful -singlen b-puolena.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – R.P. McMurphy

2. Love Torn Us Under (1994)

She Is Suffering oli äärimmäisen The Holy Bible -albumin ymmärrettävin kappale, mutta sen b-puoli Love Torn Us Under oli suoranainen takauma Gold Against the Soul -levyn stadionrockiin.

Tässäkin tapauksessa kappaleen sanoitus estää taatusti ketään sekoittamasta sitä esimerkiksi Bon Jovin tuotantoon:

“Memory cannot choose where it wants to be / Love this sex through pity as mangled sheets / The tenderness that climbs in the mind.”

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Love Torn Us Under

3. No One Knows What It’s Like to Be Me (1996)

Jossain toisessa todellisuudessa No One Knows What It’s Like to Be Me olisi voinut olla paitsi albumiraita Everything Must Go -levyllä, myös hittisingle. Onneksi yhtye jätti suoraviivaisen ja tehokkaan rockpalan myrkyttämästä levyn katkeransuloista tunnelmaa ja julkaisi sen Everything Must Go -sinkun bonusraitana.

Rikollinen vääryys kuitenkin on, ettei kappale ole mukana Lipstick Traces -harvinaisuuskokoelmalla, kuten ei mikään muukaan tämän listan lauluista.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – No One Knows What It’s Like to Be Me

4. Automatik Teknicolour (2002)

Forever Delayed -hittikokoelmaa edeltänyt single There by the Grace of God oli uljasta elektronista rockia, johon yhtye uppoutui toden teolla seuraavalla albumillaan Lifeblood.

Sinkun b-puolina kuultiin sen sijaan särmikkäämpää ja energisempää, uuden aallon popin suuntaan kurottavaa materiaalia, josta Automatic Teknicolour on kirkkain esimerkki. On harmillista, että Manicsit eivät ole työstäneet samojen soinnillisten piirustusten perusteella kokonaista levyä.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Automatik Teknicolour

5. Everything Will Be (2004)

Forever Delayed -fanifoorumin äänestyksessä elektrosävyinen Lifeblood on johdossa Manicsien aliarvostetuimmaksi albumiksi, ja tässä tapauksessa fanit ovat oikeassa.

Ennen levyn ilmestymistä yhtye ihmetytti keikoilla fanejaan dubahtavalla Everything Will Be -kummajaisella, joka lopulta päätyi The Love of Richard Nixon -singlen kääntöpuolelle. Kappaleen kaunis melodia tekee siitä herkullisen kuriositeetin, mutta kertosäkeen sanoitus on paraatiesimerkki Nicky Wiresta automaattiohjaus päällä.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Everything Will Be

6. Firefight (2005)

Harvoin on yhtye ollut urallaan yhtä eksyksissä kuin Manic Street Preachers vuonna 2005. Takana oli kaksi kokoelmaa ja huonosti menestynyt, tyylikokeiluksi tuomittu albumi.

Ilmaiseksi sekä rajoitetun painoksen cd:nä että latauksena jaeltu God Save the Manics -ep sisälsi kolme kappaletta, jotka oli todennäköisesti tarkoitettu Lifebloodin kolmannen, julkaisematta jääneen, singlen bonusraidoiksi.

Niistä James Dean Bradfieldin säveltämä ja poikkeuksellisesti myös sanoittama Firefight oli maukasta, eeppistä aikuisrockia, jonka pariin laulaja-kitaristi palasi vuonna 2006 ilmestyneellä sooloalbumillaan The Great Western.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Firefight

7. Red Sleeping Beauty (2007)

Kahden vuoden levytystauko teki walesilaisille hyvää ainakin kaupallisessa mielessä. Lifebloodia seurannut Send Away the Tigers jäi täpärästi brittilistan kakkoseksi ja myi kultaa Yhdysvalloissa, joka on perinteisesti ollut Manicseille liki mahdoton markkina-alue.

Albumin suoraviivainen kitararock jäi yksiulotteiseksi, mutta Autumnsong-singlen b-puolella yhtye muisti hauskalla tavalla juuriaan. Red Sleeping Beauty oli Manicsien kolmas laina poliittisen indien kulttinimeltä McCarthylta (aikaisemmat olivat Charles Windsor Life Becoming a Landslide -ep:llä ja We’re All Bourgeois Now Know Your Enemyn piiloraitana).

Versio on erittäin uskollinen alkuperäiselle, mutta kuten niin usein Manic Street Preachersin tapauksessa, tärkeämpää on mitä kuin miten.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Red Sleeping Beauty

Manic Street Preachers esiintyy Wanaja Festivalilla Hämeenlinnassa 22.7.

Popedalla oli kuulat sekaisin, Mike Haliechukilla on niitä 10 000.

Laulaja on yhtyeen jäsenistä lähes poikkeuksetta se, johon huomio keikoilla – ja toki enimmäkseen muutenkin – kiinnittyy. Kanadalaisen Fucked Upin tapauksessa asetelmaa korostaa se, että laulaja ei esityksen aikana tavallisesti ole samassa suunnassa kuin muu bändi, eli lavalla. Yhtyeen solistilla Damian Abrahamilla on tapana poukkoilla keikat yleisön seassa, baarijakkaroiden päällä, pöydillä ja missä milloinkin.

Abraham jaksaa kuitenkin haastatteluissa aina painottaa, että hänen osuutensa Fucked Upin musiikillisessa neroudessa on sangen pieni ja yhtyeen todellinen primus motor on kitaristi Mike Haliechuk.

Tämän voi todeta tarkastellessaan yhtyeen tuoreen David Comes to Life -albumin kansivihkoa. Paitsi että 10 000 Marbles -taiteilijanimeä käyttävä Haliechuk on merkitty erikseen liki kaikkien kappaleiden säveltäjäksi ja osan sanoittajaksi, hän soittaa joka ikisen kitararaidan albumin avaavalla sinfonisella Let Her Rest -instrumentaalilla.

Hardcore-puristeille Haliechuk yhtyeineen edustanee rakkaan musiikkigenren sitä siipeä, johon liitetään ylettömän kaupallistumisen ja indiepop-siiven miellyttämisen kaltaisia arveluttavia ominaisuuksia.

Harva artisti osaa kuitenkaan niin avoimesti ja analyyttisesti purkaa suhdettaan musiikkinsa kaupalliseen ulottuvuuteen kuin Haliechuk taannoisessa blogikirjoituksessaan.

Ja jos yhtye onnistuu luomaan niin monumentaalisia ääniteoksia kuin Fucked Upin läpilyöntialbumi The Chemistry of Common Life (2008) ja David Comes to Life, se on tuomittu löytämään yleisöä myös ahtaiden genrerajojen ulkopuolelta.

Paljolti Mike Haliechukin ansiosta.

Video ei ole enää saatavilla

Mike näyttää, kuinka sitä kitaraa oikein soitetaan (ja efektipedaaleja painellaan).

Me Nuorgamissa haluamme kulkea teknologisen kehityksen etunenässä. Facebookin ja Twitterin kaltaisten sosiaalisten median työkalujen lisäksi olemme valmiita ennakkoluulottomasti valjastamaan käyttöömme jopa vaarallisia uusia keksintöjä tehdäksemme parempaa musiikkijournalismia.

Nuorgamilaisten tiedemiesten hiljakkoin kehittämän temporaalisen kaukokirjoittimen avulla pystymme nyt tarjoamaan teille yksinoikeudella festivaaliraportin tulevalta viikonlopulta!

Varoitamme kuitenkin, että kolmen toimittajamme laboratorio-olosuhteissa kirjoittama reportaasi tämän vuoden Ruisrockista saattaa sisältää aikasiirtymän luoman epätodennäköisyyskentän aiheuttamia epätarkkuuksia.

Perjantai 8.7.

Matka Ruissalon luonnonkauniille puistoalueelle taittuu perinteisesti vesibussissa, jossa merimaisemia ihaillessamme muistelemme menneiden vuosien ihmisarvoa alentaneita kävelymatkoja festivaalille osana epäilemättä kymmenien kilometrien mittaista jonoa.

Kokoamme ajankuluksi listan sadasta parhaasta porteilla näkemästämme viinan salakuljetusyrityksestä ja pohdimme, painaako vaakakupissa enemmän luonnonsuojelualueen rauhan häiritseminen vai kulttuurielämysten tarjoaminen massoille.

Onneksi saavumme pian perille, ja ehdimme juuri näkemään, kuinka Circle käynnistää esityksensä Converse-lavalla, jonka eteen on pakkautunut runsaslukuinen joukko kokeellisen musiikin ystäviä.

Raskaan näköisiin metallihaarniskoihin sonnustautunut porilaisyhtye ei tällä kertaa soita uudemmilta levytyksiltään tuttua NWOFHM-jyystöä mutta ei myöskään aivan tuoreimman Infektio-albuminsa psykedeelistä äänimaisemointia.

On lopulta vaikea sanoa, miten lavalta kuultua ääntä mahdollisesti voisi kuvailla, ja joidenkin paikalla olleiden mukaan kaikki on vain Jussi Lehtisalon ja kumppanien esiintymisasujen kolinaa.

Joka tapauksessa esitys avaa tämän vuoden Ruisrockin upeissa tunnelmissa!

Ehdimme ihmismassojen läpi luovien rantalavalle juuri, kun suomirockin klassikkonimi CMX aloittaa keikkansa.

CMX:n A.W. Yrjänä villitsi Ruissalon perjantaina. Kuva: Tomi Palsa

Kuunnellessamme nostalgisen liikutuksen vallassa yhtyeen 90-luvun suurimpia hittejä ja ihastellessamme ohi lipuvia, massiivisia ruotsinlaivoja, äidymme keskustelemaan, kuinka suuret suomalaiset festivaalit vuodesta toiseen pelaavat yhä enemmän varman päälle ja kiinnittävät CMX:n kaltaisia taattuja suosikeita sen sijaan, että luottaisivat yleisön kykyyn nauttia monipuolisemmasta ohjelmistosta.

Päätämme ohittaa tässä välissä esiintyvät Primuksen, Nekromantixin ja Laman sekä Anssi 8000 & Maria Stereo -duon ja nauttia festivaalin kehutuista gastronomisista antimista. Rantabistron kasviskääryleet iskevät yhteen makuhermoon, toiset kehuvat erityisesti savulohiannostensa sienikastiketta.

Ruoan jonottamisen jälkeen joudumme kiiruhtamaan nähdäksemme Paramoren ja sen ihanan solistin Hayley Williamsin. Onneksi ehdimme paikalle juuri, kun punapäinen Williams kipuaa lavalle T-paitaan sonnustautuneena.

Paramore tempaisee Williamsin johdolla yleisön mukaansa jo ensimmäisessä biisissä.

Paramoren biisejä kuunnellessamme päädymme kuitenkin oletukseen, että yhtäkään valkoisten heteromiesten enemmistöön lukeutuvaa festivaalivierasta ei kiinnosta yhtyeessä mikään muu kuin Williams. Päätämmekin lähteä hieman ennen keikan loppua kohti niittylavaa, jossa soittaa hieman jo väljähtämään päässyt brittisyntikkaduo Hurts.

Hurtsin Theo Hutchcraft villitsi Ruissalon perjantaina. Kuva: Tomi Palsa

Pienintäkään karismanhäivää Theo Hutchcraftissa tai Adam Andersonissa ei ole edelleenkään. Kun bändin aiemmilla Suomen-keikoilla lavalla nähty oopperalaulaja ei saanut paikattua tilannetta riittävän hyvin, Hurts lyö pöytään todellisen ässäkortin. Bändin taustalle nousee samaa kauluspaitapoikaestetiikkaa edustava Cantores Minores -kuoro, joka saa Stay-poikabändislovarin kuulostamaan sisälmyksiä ravisuttavalta.

Hurtsin esityksen aikana myös koemme, kuinka maa niittylavan luona alkaa velloa ja täristä ihmismassojen tanssiessa yhtyeen elektrohittien tahtiin!

Perjantain varmasti odotetuin esiintyjä on amerikkalainen The National, joka villitsi yleisöä Ruissalossa viimeksi vuonna 2008.

Ehdimme juuri näkemään, kun yhtye aloittaa syvällä ja hyvällä tavalla soivan esityksensä. Hienojen kappaleiden pinnalla on sopiva määrä rosoa, mutta uutuudenviehätystä keikassa on vain nimeksi. Tuntuu pikemminkin siltä, kun näkisi vanhan tutun ja kuuntelisi hänen kertomuksiaan viimeisimmästä ulkomaanmatkastaan.

Päähuomion varastaa arvatenkin laulaja Matt Berninger, jonka humaltuminen tuo konserttiin sopivasti vaaran tunnetta. Keikan päätteeksi Berninger lähtee vaeltamaan yleisöön ja päätyy samanlaiselle uimaretkelle kuin Ebbot Lundberg muutama vuosi sitten. Miehen menoa eivät hidasta edes ranteeseen kiinnitetty punaviinitippa pulloineen tai ohi lipuvat valtavat ruotsinlaivat.

Illan päätteeksi ehdimme vielä todistaa, että The Prodigyn aika oli ja meni.

Siitä huolimatta orkesteri onnistuu kasaamaan yllättävän sähäkän setin, jota ainoastaan materiaalin epätasaisuus häiritsee. Voi vain kuvitella, kuinka hyvin esitys toimisi intiimeissä klubiolosuhteissa.

Kaikesta huolimatta on upeaa todistaa, kuinka maa niittylavan luona velloo ja tärisee ihmismassojen tanssin voimasta!

Sitten juhlat ovat perjantain osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Lauantai 9.7.

Ehdimme festivaalialueelle juuri Pertti Kurikan Nimipäivien aloittaessa settiään Converse-lavalla. Yhtyeen vanhakantainen punk kunnioittaa genren perinteitä aina huojuvaa soittoa myöten, ja kaiken kaikkiaan esityksestä jää suuhun sympaattinen jälkimaku.

Telttalavalla seuraavaksi tanssittava Uusi Fantasia saa festivaaliyleisön viimein heräämään aamu-uniltaan. Tunnelmaa ei edes latista, että Liian myöhään -hitin tulkitsee päällekkäisen keikkabuukkauksen takia estyneen Freemanin sijaan tangokonkari Rainer Friman, joka saakin yleisöltä runsaat aplodit.

Pettymykseksemme huomaamme, etteivät lavojen välissä vellovat ihmismassat estäisi meitä ehtimästä Happoradion keikalle rantalavalle, joten jäämme oluttelttaan laatimaan Juhani Merimaalle vetoomusta joko festivaalialueen supistamisesta tai myytävien lippujen määrän kaksinkertaistamisesta ensi vuodeksi.

Siirrymme virvokkeiden äärestä rantalavalle, jolle on juuri nousemassa Scandinavian Music Group. Animoitujen sääkarttojen edessä esiintyvä yhtye on tuonut lavalle myös joukon täytettyjä eläimiä, joita laulaja Terhi Kokkonen yleisön iloksi heittelee turva-aidan yli kappaleiden välissä.

Seuraavaksi ehdimme Converse-lavalle, missä bob hund on juuri aloittamassa esitystään.

Ruotsalaisyhtye saa uusiinkin kappaleisiinsa riittävästi säröä ja röyhkeyttä, ja kappaleiden välissä nähdään antaumuksellista sketsiteatteria. Kuulijoiden into ei lannistu edes, kun laulaja Thomas Öberg esittää tiekeila päässään 15-minuuttisen skoonenkielisen monologin suomalaisista juomatavoista.

Bob hundin jälkeen on sopivasti aikaa nauttia virvokkeita ja kirota samaan aikaan suomalaisten festivaalien kaljahäkkipolitiikkaa ja kauhistella festivaalioluen vuosi vuodelta nousevaa hintaa. Positiivista on sen sijaan se, että säiden herra on päättänyt suosia Turkuun saapunutta festivaalikansaa.

Anniskeluteltasta kiiruhdamme ihmismassan mukana lavalla varustettuun telttaan, jossa on määrä alkaa Anna Calvin esitys. Ehdimme juuri astua auringonpaisteesta teltan pimeyteen, kun lavan eteen ripustetut valtavat punaiset verhot aukenevat, ja spottivalo osoittaa pimeydessä kitaran ja punaviinilasin kanssa odottavaan Calviin.

Calvin esitys on dramaattinen ja teatraalinen. Voimakkaasti elehtivä Calvi soittaa hiukset hulmuten ja kietoo yleisön pikkusormensa ympärille dekadenssissa uitetulla teatterirockillaan. Keikan hämmentävin hetki koetaan, kun Blackout-hitin perään Calvi tapailee PJ Harveyn Rid of Me:n legendaarista riffiä, mutta lopettaa kappaleen ennen aikojaan.

Rantalavalle nousee seuraavaksi festivaalien vakiokalustoon kuuluva Apulanta, joka tuntuu aina löytävän uudet teinisukupolvet.

Apulannan Toni Wirtanen villitsi Ruissalon lauantaina. Kuva: Tomi Palsa

Odotimme Toni Wirtasen ja kumppanien keikasta festivaalikesän pakkopullaa, mutta yhtye onkin huikeassa iskussa. Avaruuspukuihin pukeutunut ja ohi lipuvia, kookkaahkoja ruotsinlaivoja ihastelemaan välillä pysähtyvä kolmikko keskittyy varhaisempaan ja harvinaisempaan tuotantoonsa ja esiintyy antaumuksellisesti, lähes tunteikkaasti.

Telttalavalla soittaa sillä aikaa vuoden odotetuin yhtyevieras Elbow, joka olisi ansainnut paikan isommalla rantalavalla jo ohi lipuvien ruotsinlaivojen vuoksi – niiden massiivisuus kun on täydellinen metafora yhtyeen musiikin valtavalle tunnevyörylle.

Yhtyeen keikan aikana kostuvat silmäkulmat, eikä tunnelmaa latista edes solisti Guy Garveyn Peter Gabrielilta omaksuma helium-temppu, jonka epäonnistuneen lopun jälkeen yhtyetoverit joutuvat kalastamaan laulajan teltan kattorakenteista.

Illan päättää PMMP, jonka esityksen aikana niittylavan kamara tärisee ja velloo jopa ehkä voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Upean hittipotpurin soittava yhtye projisoi esityksensä taustalle Seismologian laitoksen Ruissalosta mittaamia lukemia, jotka yllyttävät yleisöä aina ankarampaan hyppimissuoritukseen.

Sitten juhlat ovat lauantain osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Sunnuntai 10.7.

Sunnuntai käynnistyy sateisissa merkeissä, ja ehdimme juuri paikalle, kun Paleface nousee rantalavalle sadeviittoihin sonnustautuneen yleisön eteen.

Paleface villitsi Ruissalon sunnuntaina. Kuva: Tomi Palsa

Palefacelle on yhdentekevää, onko esiintymislavana kesäinen festivaali vai eduskuntatalon portaat. Hän on ottanut valtion virallisen protestilaulajan roolin kritiikittä omakseen ja julistaa maailmankatsomustaan karikatyyriksi muuttumisen vaarasta välittämättä.

Vaikka kappaleiden sanoma on edelleen ajankohtainen, tuntuu niiden musiikillinen muoto kuluneen puhki yllättävän nopeasti. Keikan virkistävin hetki onkin, kun Paleface kutsuu lavalle kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ja haastaa tämän open mic -kilpaan, jossa sivutaan niin perussuomalaisten populismia, hallitusneuvotteluita kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen surkeita otteitakin.

Auringon tuo esiin Converse-lavalla esiintyvä Magenta Skycode, jonka nokkamies Jori Sjöroos esiintyy juuri niin arvoituksellisesti kuin mieheltä saattoi toivoakin.

Hän tuntuu nauttivan yleisön läsnäolosta ja kappaleidensa virrasta, mutta silti käpertyvän jonkinlaisen läpipääsemättömän kuoren sisään. Aivan kuin hän hymyilisi itsekseen, vaikka hymyä ei ulospäin näykään.

Yhtä arvoitukselliseksi jää lainakappaleena kuultava eeppinen luenta Cliff Richardin The Millennium Prayeristä.

Seuraavaksi niittylavalla intiimiä tunnelmointiaan tarjoaa Fleet Foxes, jonka ehdimme juuri nähdä nousevan lavalle.

Aurinkoinen ja suuri festivaalilava on väärä paikka parrakkaalle yhtyeelle, jonka toivoisi näkevän Suomessa pian intiimeissä klubiolosuhteissa.

Festivaalien villeimmät juhlat tarjoaa Manu Chao. Skan, latinorockin, punkin ja vaikka minkä sekamelska alkaa sillä hetkellä, kun mies saapuu lavalle ja loppuu vasta kauan konsertin päätyttyä.

Sekä yhtye, artisti että kappaleet pysyvät koko ajan liikkeellä, sulautuvat toisiinsa, törmäilevät rytmien lailla ja innostavat yleisönkin silmittömään hurmokseen, jota ei latista edes koko esityksen ajan kestävä väkivaltainen raekuuro.

Sunnuntain ja samalla koko festivaalin huipentaa rockveteraani Michael Monroe, joka kiipeilee lavan rakenteissa niin antaumuksellisesti, ettei malta edes laulaa jokaista kappaletta.

Michael Monroe villitsi Ruissalon sunnuntaina. Kuva: Tomi Palsa

Onneksi hän saa vetoapua sekä yleisöltä että yllättäen lavalle kipuavilta Remu Aaltoselta ja Pelle Miljoonalta, joiden kanssa Monroe tulkitsee pää alaspäin valotrussista roikkuen Hanoi Rocksin Tragedy-klassikon.

Ennen kuin ehdimme tuomita massoja kosiskelevan, epätasaisen ohjelmiston, lavojen väliset etäisyydet ja vesipisteiden ja vessojen vähäisyyden, juhlat ovat sunnuntainkin osalta ohi, ja festivaaliväki alkaa haihtua Ruissalon pimeään iltaan.

Kiitos, Ruisrock 2011!

Ruisrock Turun Ruissalossa 8.-10.7. www.ruisrock.fi

Junior Boysin uutta albumia seuraa väistämättä kysymys: onko se yhtä hyvä kuin vuonna 2006 ilmestynyt So This Is Goodbye?

Aivan kuin kahden vuoden takaisen Begone Dull Caren kohdalla, vastaus on ei.

Se ei silti tarkoita, että It’s All True olisi huono levy, ei lainkaan. Huono ei ollut myöskään Begone Dull Care, jonka vanhanaikaisen analoginen sointi oli yhtä lailla todiste Jeremy Greenspanin omintakeisesta musiikillisesta näkemyksestä kuin uusklassikon auran ylleen saanut So This Is Goodbye.

It’s All Truella Greenspan ja yhtyekumppani Matt Didemus katsovat eteenpäin ja loihtivat elektronista popmusiikkia, joka on ankkuroitu tähän päivään. Kokonaisuuden tuntu kaksikolta on entistä enemmän hukassa, mutta jostain syystä se ei haittaa. Albumin vahvimmat palat ovat niin pistämätöntä modernia poppia, etteivät ne kaipaa symmetristä kokonaisuutta ympärilleen.

Levyn avaaja Itchy Fingers leikittelee taiturimaisesti tempon puolittamisella ja heittää vielä peliin selkäkarvat pystyyn nostavan syntetisaattoribreikin, jonka itämainen sävy voisi eri yhteydessä tippua jo huumorin puolelle.

Vielä upeampiin tunnelmiin uppoudutaan levyn lopulla. Jo ennakkoon kuultu, mystisesti nimetty ep sisältää viisi minuuttia ja neljäkymmentäkaksi sekuntia musiikillisen jännitteen rakentamista. Se, ettei jännitettä koskaan pureta, tekee raidasta tuhannesti hienomman kuin loppuun väkisin rakennettu huipennus.

Eräänlainen huipennus kuitenkin on sitä seuraava singlekappale Banana Ripple, vuoristorata-ajelu elektropoplaulun muodossa. Sen pulputtavat, ujeltavat ja kilisevät syntetisaattorit tarjoavat taustan sekä Greenspanin sympaattiselle falsettiäänelle että miehen pehmeän intiimille matalalle mutinalle.

Yhdeksänminuuttiseen kappaleeseen on saatu mahtumaan niin monta temppua, että pituutta voisi helposti olla kaksin verroin.

Levyn keskellä kuullaan muun muassa tylsähkö balladi Playtime, potentiaalinen single A Truly Happy Ending ja  päämäärättömästi jumittava Kick the Can. Yksikään niistä ei onnistu laajentamaan Junior Boysin repertuaaria mihinkään kovin kiinnostavaan suuntaan.

Olisi sangen ilahduttavaa, jos Junior Boys julkaisisi vielä yhtä yhtenäisen ja koskettavan albumikokonaisuuden kuin So This Is Goodbye.

Jos meidän on sen sijaan tyytyminen It’s All Truen kaltaisiin sekaviin mutta ylellisiin ja nokkeliin elektropoplevyihin, emme ole mitenkään kauhean epäonnisia.

73

Junior Boys on yksi 2000-luvun taitavimmista elektropopyhtyeistä, jolta on lupa odottaa vaikka mitä. It’s All True on ehkä välityö, mutta äärimmäisen laadukas sellainen.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Upin magnum opus nousee toteutuksensa puolesta kirkkaasti epämääräisen konseptinsa yläpuolelle.

Kanadalaisen hardcore punk -yhtyeen kolmas albumi on yllättävä mestariteos.

Vuoden 2011 musertavimmat säkeet kuuluvat näin: ”Hello, my name is David / your name is Veronica / Let’s be together / let’s fall in love”. Sanat riipivät, kun tietää mihin rakkaustarina johtaa: kuolemaan, tuhoon, yksinäisyyteen ja, lopulta, katkeransuloiseen pelastukseen. Sitä kaikkea siivittää kitaroiden ilotulitus, jonka intensiivisyydelle ja jylhyydelle on vaikea löytää vertailukohtia.

Fucked Upin David Comes to Life on teos, jonka vaikuttavuus piilee osin sen odottamattomassa luonteessa.

Olemme kuulleet viime vuosina monia varmasti klassikkoasemaan nousevia albumeita, joissa ei ole kuitenkaan ollut mitään yllättävää. Tuntui kovin ilmeiseltä, että Kanye Westin uralla on luvassa My Beautiful Dark Twisted Fantasyn kaltainen megalomaaninen popeepos, tai että The Nationalin ja Elbow’n indierock kypsyy ja kiteytyy entisestään, tuloksena High Violet ja Build a Rocket Boys!

Mutta 75-minuuttinen romanttinen hardcore punk -teemalevy Thatcherin aikakauden Britanniasta tuskin oli näkyvissä kenenkään kristallipallossa. Ja vaikka olisi ollutkin, se ei millään tavalla vähentäisi David Comes to Lifen arvoa. Fucked Upin magnum opus nimittäin nousee toteutuksensa puolesta kirkkaasti konseptinsa yläpuolelle.

Ensimmäisillä kuunteluilla albumi tuntuu täysin mahdottomalta palalta nielaista. Loputtomiin kerrostetut kitarat, toisiaan seuraavat upeat riffit ja naislaulajien heleillä äänillä höystetty Damian Abrahamin vivahteikas ärjyntä ihastuttavat mutta myös väsyttävät nopeasti.

Luontevin tapa nauttia neljään osaan jaetusta teoksesta lienee tuplavinyyli, jonka puolien kääntäminen rytmittää kokemusta. Mutta lopulta Davidin tarina aukeaa myös yhtenä digitaalisena möhkäleenä annosteltuna.

Ja kun se aukeaa, on luvassa suuri musiikillinen elämys.

Fucked Upin musiikkia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua sävykkääksi, mutta meluisan pinnan alla tapahtuu yllättävän paljon asioita. Kitaristit Mike Haliechuk, Ben Cook ja Josh Zucker ovat upottaneet jokaiseen kahdeksaantoista kappaleeseen valtavan määrän hienoja pikkumelodioita, yllättäviä riffejä ja tunnelmallista efektitekstuuria.

Kolmikko on sovittanut osuutensa taituruudella, jota voi verrata Radioheadin ja Wilcon kolmen kitaran yhteispeliin. Kaiken lisäksi kielisoitinvyörytys on miksattu onnistuneen läpinäkyvästi. Äänikuva on täyteen pakattu, mutta ei hetkeäkään sotkuinen.

Itse tarina jää väistämättä taka-alalle, ja on kyseenalaista, onko kryptiselle ja epäluotettavien kertojien sotkemalle kertomukselle olemassa mitään yksiselitteistä tulkintaa.

David Comes to Lifen velka klassisille teemalevyille, kuten The Whon Tommylle, onkin paljon enemmän musiikillinen kuin konseptuaalinen. Yhtyeen hardcore-johdannaista ilmaisua värittävät sävyt klassisesta rockista, ja melodisimmillaan Fucked Up tuo tätä nykyä mieleen jopa Bruce Springsteenin E Street Bandin.

Albumin kruunaa sen vilpittömän tunteellinen luonne. Fucked Up on tottunut pelaamaan kappaleidensa nimien ja lukemattomien EP- ja singlejulkaisujensa kautta erilaisia merkityspelejä yleisönsä kanssa, ja on helppo olettaa treenikämppävitsistä kasvaneen David Comes to Lifen olevan yksi niistä. Löytyyhän albumin nimiraitakin jo bändin Hidden World -esikoisalbumilta.

Käsittämättömyydestään huolimatta Davidin tarina on liikuttava, ja on ilmeistä, että henkilöhahmojen taakse piiloutuessaan yhtye on pystynyt kirjoittamaan uransa henkilökohtaisimpia kappaleita.

Sydän on pakahtua, kun Damian Abraham päättää tarinan sinne, mistä se alkoikin:

”It’s the morning again at the factory /
Someone will meet me there and rip me out of my dream /
Warm my blood before I say goodbye /
A new sun in the sky and love will never die”

98Unelmat kolmenkymmenen vuoden takaisesta harmaasta Britanniasta ovat synnyttäneet värikkään ja yltiöpäisen energisen levyn, joka jää varmasti 2000-luvun kaanoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Queen of Hearts

Kuva: Tomi Palsa

Monien mielestä Thom Yorken uran huipentuma oli Radioheadin vuonna 1997 ilmestynyt OK Computer, tuo virallisista virallisin 90-luvun kaanonklassikko. Toisten puolesta Yorke kumppaneineen olisi saanut jäädä vaikka loputtomiin toistamaan The Bendsillä (1995) kuultua emotionaalista kitaravyörytystä.

He kaikki ovat tietenkin väärässä.

Yorke korkkasi tämän vuosituhannen duetoimalla kahden palvotun naislaulajan, PJ Harveyn ja Björkin, kanssa näiden albumeilla Stories from the City, Stories from the Sea ja Selmasongs.

Vuonna 2006 Yorke julkaisi upean sooloalbumin The Eraser, joka ilmestyi aivan puun takaa ja kuulosti paitsi avantgardistiselta laptop-elektrolta, myös ajoittain 80-luvun synkältä syntikkapopilta John Foxxin malliin.

Levyn ympärille myöhemmin kasatussa Atoms for Peace -yhtyeessä soitti bassoa Red Hot Chili Peppersin Flea, mikä olisi 90-luvulla tuntunut suurin piirtein yhtä todennäköiseltä kuin Snoop Doggin ja Damon Albarnin yhteistyö.

Mainitsemisen arvoisia ovat ehkä myös Radioheadin viisi 2000-luvun albumia, joista Kid A (2001) muodostui heti ilmestyttyään käsitteeksi, johon edelleen viitataan, kun yhtye tekee urallaan rohkean taiteellisen suunnanmuutoksen. Levyn radikaali elektroninen sointi oli pitkälti Yorken aloitteesta toteutettu ratkaisu.

Liki yhtä merkittävä teos on vuonna 2007 ilmestynyt In Rainbows, jonka markkinointikampanja sekoitti digitaalisia musiikkimarkkinoita ja nousi kaupan päälle listaykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.

Mikä tärkeintä, tänä vuonna Yorke kohosi nettimeemiksi uskaltauduttuaan tanssahtelemaan villisti Radioheadin Lotus Flower -videolla. Siitä tehdyt lukemattomat versiot sinetöivät Yorken paikan tämän vuosituhannen nerojen joukossa.

Video ei ole enää saatavilla

Thom Yorke vs. Mambo No. 5

Kuva: Tomi Palsa

Tämän juttusarjan aikaisemmassa osassa Tommi Forsström paljasti David Guettan lievittäneen hänen ikäkriisiään.

Conor Oberst on puolestaan aiheuttanut niitä lukemattomille muusikoille tällä vuosituhannella. Kun Oberstin Bright Eyes -yhtye löi läpi Lifted or The Story Is in the Soil, Keep Your Ear to the Ground -albumillaan vuonna 2002, lauluntekijä oli 22-vuotias.

Sitä ennen hän oli ehtinyt rakentaa vankan kulttisuosion kolmella kasettina julkaistulla sooloalbumillaan ja kolmella aikaisemmalla Bright Eyes -levyllä, joiden lisäksi musiikillisesti hyperaktiivinen nuorukainen oli soittanut The Faintin, Commander Venusin, Park Aven ja The Magnetasin riveissä.

Vastaavaa ansioluetteloa ei ole monella nelikymppiselläkään muusikolla. Ja Liftedin myötä Oberst oli vasta päässyt vauhtiin.

Vuonna 2005 oli luvassa upea albumikaksikko I’m Wide Awake, It’s Morning ja Digital Ash in a Digital Urn, joista ensimmäinen esitteli Oberstin varttumista lauluntekijänä, jälkimmäinen taas hänen seikkailuhenkistä tuottajapersoonaansa.

Niitä seuranneet kaksi Bright Eyes -albumia sekä Mystic Valley Bandin kanssa tehdyt soololevyt ovat olleet epätasaisempia tapauksia, mutta jokaisella julkaisulla on vähintään välähdyksiä Oberstin ryöpsähtelevästä musiikillisesta lahjakkuudesta – samoin kuin Monsters of Folk -superkokoonpanon sympaattisella albumilla.

Tälle listalle mies pääsee jo yksinomaan I’w Wide Awake, It’s Morning -levyn Lua-singlen ansiosta. Rappioromanttisesta yöstä ja sitä vääjäämättä seuraavasta aamusta kertova laulu on yksi 2000-luvun kivenkovista indieklassikoista.

Video ei ole enää saatavilla

Bright Eyes – Lua (Coachellassa vuonna 2005)

Enkeliääninen herra Bjerre. Kuva: Tomi Palsa

Istuimme ystäväni kanssa toukokuussa 2002 Tampereen Pakkahuoneen lastauslaiturilla, nautiskelimme olutta ja odotimme Kentin konsertin alkamista. Kevätaurinko ja alkoholi kiinnostivat enemmän kuin illan lämmittelijä, meille vielä tuntematon tanskalainen Mew.

Sitten seinän takana jyrähti käyntiin tämän vuosituhannen skandinaavisen kitarapopin monumentaalisin riffi. Tiiliseinän läpi kuultunakin Am I Wry? No sai meidät välittömästi vakuuttuneeksi siitä, että nyt on käynnissä jotain poikkeuksellista.

Kumosimme juomamme nopeasti, ja ryntäsimme sisälle ihmettelemään yhtyettä, joka vyörytti lavalta upeaa, kokeellista kitarapoppia. Hienojen kappaleiden lisäksi huomiomme kiinnittyi kahteen asiaan: samaan aikaan hellyttäviin ja pelottaviin tausta-animaatioihin jäätikköineen ja viulua soittavine kissoineen sekä hentoon enkeliääniseen laulajaan, jonka odotti pyyhkiytyvän lavalta alas hetkenä minä hyvänsä äänenpaineen voimasta.

Mewin tenhosta on vaikea saada otetta vuonna 2011, valjun No More Stories… -albumin (2009) ja jo ennen ilmestymistään unohdetun Eggs Are Funny -kokoelman (2010) jälkeen.

Vaan yhtyeen esikoisalbumi (kansainvälisille markkinoille suunnattu sellainen, siis) Frengers (2003) ja sitä seurannut mielipuolisen mahtipontinen And the Glass Handed Kites (2005) olivat varsinaisia ilmestyksiä. Mew vaikutti 2000-luvulla suomalaisten kitarayhtyeiden sointiin sekä valtavirrassa että marginaalissa todennäköisesti enemmän kuin mikään toinen artisti.

Mewin kitaristi Bo Madsen ja rumpali Silas Graae ovat taidokkaita soitintensa hallitsijoita, mutta neron viitta yhtyeessä laskeutuu laulaja Jonas Bjerren harteille.

Ilman hänen surrealistisia ja koskettavia sanoituksiaan, toismaailmallista ääntään ja taianomaisia animaatioitaankin olisimme kuulleet Mew’n kutsun lastauslaiturille, vaan emme olisi koskaan lumoutuneet samalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Mew – Am I Wry? No (Live in Copenhagen -dvd:ltä)

Amerikkalaisen indierockin jättiläinen tekee sitä, minkä parhaiten osaa.

Death Cab for Cutien kertomus on ollut viime vuosien ajan kuin suoraan rockin oppikirjoista.

Tasaisesti kasvanut suosio huipentui läpilyöntialbumiin Plans (2005), joka teki yhtyeestä tutun jopa suomalaiselle televisioyleisölle Anna Puun laulettua akustisen pikkuhitin I Will Follow You into the Dark Idols-kilpailussa.

Sitä seurasi vaikea, pakonomaisen kokeellisen kuuloinen ja kaupallisesti edeltäjälleen kalvennut Narrow Stairs (2008), jonka myyntipuheeseen kuului laulaja Ben Gibbardin luomisen tuska ja alkoholiongelma.

Uutta levyä nelikko on puolestaan alustanut puheilla elektronisesta kokonaisuudesta, jolla kitarat on jätetty taka-alalle.

Se on pitkälti puppua, mutta muuten Codes and Keys on yhtyeeltä oikea levy oikeaan aikaan. Sen suoraviivainen, kiiltävä ja lihaksikas indierock on suoraa jatkoa hittilevy Plansille. Musiikissa on kuitenkin kiitettävästi uusia sävyjä, ja Ben Gibbardin sanoituksista tihkuva kappaleiden ydinmehu on mehevää ja paksua.

Death Cab for Cutie on kiusallisen otollinen kohde ura-analyysille, sillä sen taiderockimpulsseista, soittajien hillityn taidokkaasta otteesta ja kappaleiden raa’asta tunteellisuudesta huolimatta – tai tietenkin juuri niiden takia – yhtyeen yllä leijuu epäilys huijariudesta.

Amerikkalaisesta indierockista on viime vuosina tullut äänitapettia lukemattomiin mainoksiin, elokuviin, peleihin ja tv-sarjoihin. On helppo kuvitella, että jos tuota tapettia suoltamaan keksittäisiin yhtye, se kuulostaisi juuri Death Cab for Cutielta.

Vaan edellä mainitusta piittaamattomalle kuuntelijalle yhtyeen musiikin universaalius näyttäytyy ainoastaan hyveenä, samoin kuin taiderockimpulssit, osaava mutta ei koskaan briljeeraava soitto sekä kappaleet, joille on valmis antamaan sentimentaalisuuden anteeksi jo puolen sekunnin kuuntelemisen jälkeen.

Doors Unlocked and Open saattaa olla olemukseltaan yksi tämän vuosituhannen suurista rock-kliseistä: satoja tuhansia levyjä myyvän yhtyeen krautrock-trippi. Se on silti äärimmäisen hieno kappale, joskaan ei niin hieno kuin edellisellä levyllä kuultu ilmeinen sisarteos I Will Possess Your Heart.

Elektroniset lupaukset osittain lunastetaan jännittävällä avausraidalla Home Is a Fire ja brianenomaisella (Siinä toinen suuri klisee, kolmas lienee elämäniloinen akustinen päätöskappale!) balladilla Unobstructed Views.

Suurimpia herkkuja ovat kuitenkin siekailematta etenevät popeepokset, albumin nimikappale Codes and Keys sekä Underneath the Sycamore, joka on uusin versio jonkinlaisesta äärimmäisestä Death Cab for Cutie -kappaleesta.

Kaikkine jännittävine äänimaisemoineen ja suurine tunteineen Codes and Keys on vähän liikaa, kuten kaikki yhtyeen albumit tapaavat olla. Taidokkaan ja tunteikkaan amerikkalaisen indierockin ystäville se lienee silti parhaita asioita, joita tänä vuonna on tarjolla.

70Jos tunneähky ei pelota, ja virtaviivaisen tehokas amerikkalainen vaihtoehtorock maittaa, Codes and Keys tarjoaa iloa todennäköisesti ainakin koko kesäksi.

Analogisynteesillä on edelleen uutta annettavaa ihmiskunnalle.

Kanadalaisen Austran esikoissingle Beat and the Pulse oli muodollisesta pätevyydestään huolimatta helppo kuitata vain korvikehuumeeksi niille, jotka eivät sivu- ja sooloprojekteihinsa eksyneeltä The Knifelta enää saa säännöllistä annostaan synkkää taide-elektroa.

Singlen sanoituksesta nimensä napanneen Feel It Break -albumin perusteella Austra on kuitenkin paljon enemmän kuin jonkin toisen yhtyeen varjo. Kun elektroninen pop näyttää taantuneen vanhojen setien nostalgiseksi puuhasteluksi, ja tämän vuosituhannen tärkeimmät tekijät ovat joko lopettaneet (LCD Soundsystem) tai hukanneet juonen (Junior Boys), trion debyytti on riemastuttava todistuskappale genren elinvoimasta.

Feel It Breakin viehätykselle on helppo löytää kolme perustavanlaatuista syytä.

Ensimmäinen niistä on laulaja Katie Stelmanisin tausta klassisen musiikin parissa. Se vilahtelee minimalistisissa pianomausteissa ja korkeuksiin kurottavissa laulumelodioissa, mutta ottaa vallan vasta Michael Nymanin sävellykset mieleen tuovassa The Beast -finaalissa.

Stelmanisin laulutapa on varmasti monen korviin haastava, mutta häntä ei voi kertaakaan syyttää äänialallaan briljeeraamisesta. Silloinkin, kun viinilasien alkaa kuvitella resonoivan solistin voimasta, se käy käsi kädessä musiikin muiden tehokeinojen kanssa.

Toinen Austran kiistattomista vahvuuksista on sävypaletti, jonka kirkkaammasta päästä antoi vihiä toinen single Lose It. Feel It Breakin tummaa ja dramaattista luonnetta vain korostaa se, että yhtye antaa valon rohkeasti pilkistää kappaleiden raoista.

Kolmas syy rakastua Austraan on yhtyeen perinnetietoisuus oman genrensä sisällä. Albumia kuunnellessa voi tuntea oskillaattorien värinän, ja mieleen piirtyy kuvia laitteista, joiden kyljissä lukee Moog, ARP tai Juno.

Kolmikon loihtima paksu mutta selkeä analogisyntetisaattoreihin nojaava sointi tuo muistumia lukuisista elektronisen popin klassikkolevyistä – jostain syystä monien kappaleiden kohdalla syntyy assosiaatio nimenomaan Depeche Moden upeaan Black Celebrationiin.

Ehkä Austra on vääntänyt laitteiden filtterit samaan asentoon kuin Basildonin pojat vuonna 1986 tai ehkä mielleyhtymä johtuu saman valon ja varjon liki täydellisen musiikillisen leikkauspisteen löytämisestä.

Oli miten oli, Austra on jo ensimmäisellä albumillaan niin vahvasti omillaan, ettei heitä arvostaakseen tarvitse kaivaa verrokkeja aikalaisista sen enempää kuin syntetisaattoriveteraaneistakaan. Jos Feel It Break ei ole tämän vuoden vakuuttavin elektropopdebyytti, ihmeitä saa tapahtua.

82Austran esikoinen on täynnä monitasoista mutta helposti aukeavaa elektronista poppia, jonka pariin voi kuvitella palaavansa vielä vuosienkin päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Austra – Lose It

A.W. Yrjänä (toinen oikealta) samastuu juovuspäissään Akhilleukseen.

Raskaan ja kiemuraisen suomirockin konkarijoukko CMX julkaisee ylihuomenna 18. toukokuuta neljännen singlen tuoreelta Iäti-albumiltaan. Auringon kultainen kaupunki ilmestyy 12-tuumaisena vinyylinä – siispä ei ole yllättävää, ettei yhtyeen keulahahmo A.W. Yrjänä pidä cd-levyä edes musiikkiformaattina.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Saattaa olla Rushin Limelight Moving Pictures -levyltä. Ollut kuuntelussa vuodesta 1981. Useimpia kappaleita en jaksa kuunnella kymmentä kertaa enempää, mutta  jotkut laulut eivät tyhjene koskaan. Niitä löytyy myös Genesikseltä, Yesiltä, Motörheadilta ja Sex Pistolsilta.”

Video ei ole enää saatavilla

Rush – Limelight (1981)

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Tietysti Zeppelinin Achilles Last Standia. Siihen voi todella humalassa samastua.”

Video ei ole enää saatavilla

Led Zeppelin – Achilles Last Stand (1976)

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Pop- ja rockmusiikki on viidentoista viime vuoden aikana niin genrettynyt, että on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa. Moni yhtye tekee tärkeää musiikkia, mutta yleensä kapealla sektorilla. Fleet Foxes on loistava, mutta niin on myös Tool, Elbow ja Kanye West. Alakulttuurejaan analysoiva popmaailma ei kykene tällä hetkellä synteesiin, joten tärkeys on suhteellista.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Kyllä se on Lennon. Vaikea, tuittupäinen jätkä. Mutta McCartneyltä voisin ottaa perinnöksi sen punertavan vasuri-Rickenbackerin vuodelta 1964. Se on sillä vielä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Cobainin kuolema kosketti aikanaan. Sitä jotenkin säikähti kun oman ikäinen, samoista musiikillisista ja kulttuurisista taustoista tullut ihminen päättikin menestyksen tultua ampua päänsä tohjoksi. Juicen kuolema taas koski toisella tavalla. Kuulin hänen viimeisen keikkansa. Se oli kamalan kuuloista. Tuntui, että lavalla on jo kuollut mies.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”David Sylvianin Orpheus on sellainen. Ostin Secrets of the Beehiven asuessani Norjassa 1987. Siellä oli harmaata, yksinäistä ja koleaa. Olin rakastunut, mutta ei sekään auttanut.”

Video ei ole enää saatavilla

David Sylvian – Orpheus (1987)

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

”Yhtä hyvin voisit kysyä, mitä mieltä olen stereoäänityksestä, kompressoreista ja vahvistimista. Tekniikka on tekniikkaa, eikä sitä pidä päästää niskan päälle. Vireenkorjausohjelmat ovat usein tuottajien suosikkeja, sillä he pääsevät keskittymään lauluraitoja äänitettäessä tulkintaan lillukanvarsien sijaan. Säästyy kallista studioaikaa.”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Robert Plantin. Kate Bushin.”

Ketkä soittaisivat lisäksesi unelmakvartetissasi?

”Geddy Lee, Lemmy ja Chris Squire. Soittaisimme kaikki täysillä kahdeksasosia d:stä.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I know you and you cannot sing / well you should hear me play the piano.” (The Smithsin The Queen Is Dead -kappaleesta, toim. huom.)

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En ymmärrä yhtään soul- enkä funkbiisiä. Ei mene jakeluun. Ei tunnu missään. Ei soita mitään kelloa. Ei toimi. Ei sytytä.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Hyvin epätodennäköistä. Mutta jos löydän, niin Lakeuden kutsu kajahtaa.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”En todennäköisesti mitään. Puhumme ranskalaisista romaaneista, kuvataiteen tilasta ja koprofagiasta.”

Vinyyli vai cd?

”Ei cd ole mikään musiikkiformaatti. Vinyyli on. Nykyään ostan musiikkini verkosta ja haikailen levynkansien perään.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi uskottavammalta kuin oletkaan?

”Eipä tästä uskottavammaksi muutu väittämällä osaavansa Metersin tuotannon ulkoa.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Oiskohan ollut Hectorin Yksinäinen tinasotamies joskus 1974. Tai sitten Sliipparien Kuka mitä häh vuotta myöhemmin.”

Video ei ole enää saatavilla

Hector – Yksinäinen tinasotamies (Savoy-teatterissa 2009)

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Se on varman päälle tehty eikä haasta mielikuvitusta. Tai vaihtoehtoisesti jos se vaikuttaa tekijänsä masturbaationäytökseltä.”

Mitä ajattelet “kielletyistä nautinnoista” musiikissa?

”Mitä se on?”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”En helkkarissa. En kyllä juuri muunkaan musiikin tahtiin. Seksi ja musiikki erikseen, kiitos.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Doors on rakkaimpia yhtyeitäni ja se pölvästi oli nero!”

CMX:n festivaalikesä käynnistyy Turun Ruisrockista 9.7.

Roger Waters haaveili pikkupoikana muurarin urasta.

Roger Waters tuo tällä viikolla suuruudenhullun The Wall Live -lavaspektaakkelinsa Suomeen.

Siitä huolimatta, että Pink Floydin levyttämä alkuteos on kohta 32-vuotias möhkäle progressiivista rockia, kiinnostusta riittää. The Wall Live esitetään Helsingin Areenalla peräti kahtena iltana, huomenna 27. ja ylihuomenna 28. huhtikuuta.

The Wall on The Whon Tommyn ohella kaikkien rockoopperoiden ja teemalevyjen arkkityyppi. Albumilta lohkaistu single Another Brick in the Wall (Part II) on Pink Floydin ainoa listaykkössingle Briteissä ja ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa, ja se on edelleen kiistatta yhtyeen tunnetuin kappale.

Alan Parkerin filmatisointi levystä vuodelta 1982 on puolestaan malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun omaan visioonsa rakastunut rocktähti ja arvostettu elokuvaohjaaja pääsevät yhdessä tuhlaamaan miljoonia puntia.

Viime syyskuussa Kanadasta käynnistynyt The Wall Live -kiertue on ollut arvostelumenestys, ja sen Pohjois-Amerikan osuus oli viime vuoden kymmenenneksi tuottoisin kiertue. Waters on päivittänyt lapsuuden sotapeloista sekä naisiin, auktoriteetteihin ja omaan yleisöönsä kohdistuvasta vihasta ammentavan tarinan 2000-luvulle ilmeisen onnistuneesti.

The Wallin moniin eri inkarnaatioihin liittyy tunnettuja nimiä, joita kaikki muurin murtumista Areenalle katsomaan rynnivät tuskin osaavat yhdistää klassikkoteokseen. Alla esittelemme viisi niistä.

1. Bob Ezrin

Vaikka tuottaja Bob Ezrinin ansioluettelosta löytyvätkin muun muassa Peter Gabrielin ensimmäinen sooloalbumi (1977) ja Lou Reedin ahdistusklassikko Berlin (1973), hänet tunnetaan parhaiten yhteistyöstään 70-luvun hard rock -jättiläisten Kissin ja Alice Cooperin kanssa.

Kanadalainen Ezrin ei siis ollut todennäköisin tuottaja Pink Floydin umpibrittiläiselle ja oudolle teema-albumille, varsinkin kun tuottajan käyttäminen ylipäätään oli yhtyeelle radikaali siirto.

EMI:n Norman Smith oli avustanut bändiä sen alku-uralla, mutta 1970-luvun huippusuositut albumikokonaisuudet olivat Pink Floydin itsensä tuottamia.

Ezrin oli kuitenkin mies paikallaan. Hän toimi sovittelijana Watersin ja yhtyeen toisen voimahahmon, kitaristi David Gilmourin välillä ja vei megalomaanisen levyprojektin loppuun asti kohtalaisen pienin oheisvahingoin.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Another Brick in the Wall (Part II)

2. Jeff Porcaro

Pink Floyd ei ollut 1970-luvun lopulla mukava työyhteisö.

Waters kiusasi Ezriniä muun muassa nälvimällä tälle siitä, että tuottajan osuus levyn rojaltimaksuista oli pienempi kuin muiden – hän jopa teetti tuottajalle vittuilevia rintanappeja. Waters myös savusti kosketinsoittaja Rick Wrightin ulos yhtyeestä uhkailemalla, ettei The Wallia julkaista lainkaan, ellei Wright eroa.

Onnekseen Pink Floydin jäsenet saivat studioon ulkopuolista apua. Yksi heistä oli sittemmin edesmennyt Toto-rumpali Jeff Porcaro, joka soitti Mother-kappaleella yhtyeen oman rumpalin Nick Masonin sijaan.

Tämä on syytä muistaa, jos tietokilpailussa joskus kysytään, mitä yhteistä The Wallilla on Michael Jacksonin Thrillerin, Bruce Springsteenin Human Touchin ja Madonnan Like a Prayerin kanssa. Porcaro oli aikoinaan melkoisen kysytty soittaja.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Mother

3. Michael Kamen

Vuonna 2003 kuollut säveltäjä ja orkesterinjohtaja Michael Kamen ehti elämänsä aikana syyllistyä useisiin musiikillisiin rikoksiin.

Niihin kuuluvat Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin yletön konserttilevy S&M (1999) sekä siirappisuudessaan ylittämätön elokuvaballadikolmikko (Everything I Do) I Do it for You (Bryan Adams, 1991), All for Love (Bryan Adams, Rod Stewart & Sting, 1993) ja Have You Ever Really Loved a Woman? (Bryan Adams, 1995).

Kamen oli myös vastuussa The Wallin orkesterisovituksista, jotka tekivät vaikutuksen Pink Floydin jäseniin.

Sekä Waters että Gilmour työskentelivät säveltäjän kanssa myöhemminkin, vaikka samat yhteistyökumppanit eivät progressiivisen rockin pahimmille riitapukareille noin muuten juuri kelvanneet.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Comfortably Numb

4. Christopher Reeve

Miten Teräsmiehenä ja kantasolututkimuksen puolestapuhujana tunnettu edesmennyt näyttelijä liittyy The Walliin?

Kun Alan Parker kuvausryhmineen valmistautui toteuttamaan kohtauksen, jossa elokuvan päähenkilö Pink kelluu uima-altaassa, kävi ilmi, ettei pääosaa esittänyt Bob Geldof osannut uida. Tulevalle Live Aid -hyväntekijälle kaivettiin Pinewoodin maineikkaan elokuvastudion varastosta Teräsmies-elokuvan lentokohtauksia varten Reevelle teetetty läpinäkyvä kehomuotti, jonka avulla Geldof pysyi pinnalla.

Monet lähteet mainitsevat, että muotti olisi itse asiassa Helen Slaterin Supergirl-elokuvassa käyttämä, Geldofin ruumiinrakenne kun oli melko hentoinen. Teräsmiehen serkkutytöstä kertova leffa valmistui kuitenkin vasta kaksi vuotta The Wallin jälkeen.

Todennäköisesti väärän tiedon on laittanut liikkeelle Roger Waters, joka olisi itse halunnut The Wallin pääroolin, mutta joutui hautaamaan haaveen surkeasti sujuneen koekuvauksen myötä.

Video ei ole enää saatavilla

The Wall (ohj. Alan Parker, katkelma)

5. Scorpions

Ansiokkaasta progressiivisesta hard rock -yhtyeestä saksalaisen nahkalätsä- ja viiksihevin kuningasporukaksi kehittynyt Scorpions ei välttämättä ole ensimmäisiä artisteja, jonka nimen yhdistäisi Pink Floydiin.

Kun Roger Waters esitti lukuisien vierailijoiden kanssa The Wallin Berliinissä vuonna 1990 juhlistaakseen Berliinin muurin murtumista, paikallisella rocksuuruudella oli kuitenkin kunnia avata show.

Klaus Meine ja kumppanit soittivat kylmän sodan vasta lämpenemään päässeillä raunioilla levyn ensimmäisen kappaleen In the Flesh, ja Scorpions nousi lavalle vielä uudestaan yhdessä Watersin kanssa.

Konsertin muihin vieraisiin kuuluivat muun muassa Bryan Adams, Cindy Lauper ja Van Morrison, ja Waters yritti houkutella esiintyjäkaartiin myös Peter Gabrielia ja Bruce Springsteeniä.

Paikalliselle yleisölle Scorpions oli varmasti paljon kovempi juttu.

Video ei ole enää saatavilla

Scorpions – In the Flesh (Berliinissä 1990)

Pukiko Ezrinin tuotanto The Wallia? Osaako Bob Geldof sittenkin uida? Onko Scorpions vastuussa kaikkien aikojen parhaasta Pink Floyd -coverista? Purkaudu alla kommenteissa.

Morrissey, tuhma setä – kokoelmien julkaiseminen saa riittää!

Kun Morrissey ilmoitti julkaisevansa 25. huhtikuuta uuden kokoelmalevyn The Very Best of Morrissey, fanien leuat loksahtivat auki, joskaan eivät ihan artistin toivomasta syystä.

Voiko olla, ettei Morrissey muista edellisen julkaisunsa olleen myös kokoelma, viime levyjen b-puolikappaleita yhteen koonnut Swords (2009)? Ja että edellisestä varsinaisesta hittikokoelmastakaan ei ole aikaa kuin kolme vuotta?

Mikä turhauttavinta, uuden kokoelman kappalelista on kuin arpomalla laadittu, ja se ohittaa kokonaan indiepopin kummisedän viimeisen viidentoista vuoden aikaisen tuotannon.

Morrisseyn tapauksessa yksi selitys kokoelmien paljoudelle ja vaihtelevalle laadulle on jatkuvasti vaihtuva levy-yhtiö: Moz on soolouransa aikana levyttänyt ainakin kuudelle eri levymerkille.

Haluamme kuitenkin uskoa, että artistilla itselläänkin on päätösvaltaa sen suhteen, mitä hänen tuotannollaan tehdään. Niinpä olemme tässä artikkelissa tapojemme vastaisesti vähän ilkeitä Morrisseylle ja neljälle muulle artistille, jotka olemme valmiita asettamaan kokoelmienjulkaisukieltoon.

1. Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkää on kutsuttu Suomen Morrisseyksi, eikä syyttä. Kumpikin miehistä tekee musiikillisesti sangen perinteistä mutta sanoituksiltaan haastavaa ja provosoivaa kitararockia, ja herrat ovat ilmeisiä sielunsukulaisia hiustyylin perusteella.

Sukulaisuutta löytyy myös kokoelmarintamalla. Röyhkältä on tämän vuosituhannen puolella julkaistu kuusi kokoelmaa, saman verran kuin varsinaisia studiolevyjä – ja niihin on laskettu mukaan yhteislevyt Riku Mattilan, Mikkelin kaupunginorkesterin ja Rättö & Lehtisalon kanssa.

Levy-yhtiöteknisistä syistä (Röyhkä on levyttänyt laskentatavasta riippuen ainakin viidelle eri merkille) johtuen suurin osa Röyhkän kokoelmista on perin turhauttavia.

Kauko Röyhkä & Narttu -kokoonpanon levytyksistä koottuja paketteja on neljä: Kulta-aika (1986), Extra (1988), Talo meren rannalla (1996) ja Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990 (2009). 1990-luvun EMI-levytykset on niputettu kahdelle Pohjoinen taivas -kokoelmalle (1997 ja 2000), ja Ranka-merkille tehty parhaimmisto löytyy levyltä Selkäranka 1996–2004 (2004).

Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kaksi 20 suosikkia -sarjassa julkaistua, ulkoasultaan melko karua kokoelmaa, Lauralle (1998) ja Talo meren rannalla (2002), jota ei missään nimessä pidä sekoittaa vuonna 1996 julkaistuun samannimiseen kokoelmaan!

Lähimmäksi koko uran järkevästi yhteen niputtavaa pakettia pääsevät Räyhähenki muistelee (2000) ja Lauluntekijä (2006), mutta ensimmäiseltä puuttuu mm. 80-luvun olennainen hitti Majavalakki, jälkimmäinen taas sivuuttaa hienon Jumalan lahja -albumin melkein kokonaan.

Kattavan Röyhkä-kokoelmaboksin kasaaminen viimein olisi kulttuuriteko ja säästäisi monen fanin hermoja.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 23/14

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Lauralle 8/14

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Lauralle (Tavastialla 1985)

2. Abba

Kokoelmistaan yhtye tunnetaan, voisi Abba vastata vinoiluumme. Yhtyeen myydyin levy – ja Abban kaikkia levyjä on myyty paljon – on kokoelma, Abba Gold: Greatest Hits (1992), joka kuuluu myös maailman kolmenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.

Vaikka yhtyeen jäsenet näyttäytyvätkin toisinaan julkisuudessa yhdessä, ja paluuhuhut kiertävät netissä tasaisin väliajoin, uutta musiikkia vuonna 1982 levytysuransa lopettaneelta Abbalta on turha odottaa.

Siltikään yhtyeeltä ei tarvitsisi jatkuvasti tupata markkinoille uusia kokoelmia. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt jo kolme: The Definitive Collection (2001), 18 Hits (2005) ja Number Ones (2006). Jokaisella kolmella kokoelmalla esiintyviä kappaleita on yhdeksän, ja ABBA on 2000-luvun myötä julkaissut enemmän kokoelmalevyjä kuin studioalbumeja.

Sitä ei oikeuta edes yksi historian pisimmistä loistavien popsinglejen putkista.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 8/10

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Mamma Mia, SOS ja Waterloo 8/10

Video ei ole enää saatavilla

Abba – SOS (1975)

3. Dingo

On oletettavaa, että 80-luvun suosituimmalta suomalaisyhtyeeltä on julkaistu monta kokoelmaa, mutta Dingon suhdeluku kokoelmien ja studiolevyjen välillä uhmaa Abbaakin.

Dingo julkaisi loiston päivinään kolme albumia, joita seurasi yksi 90- ja kaksi 00-luvulla tehtyä paluulevyä. Kokoelmia bändiltä on sen sijaan julkaistu kahdeksan, eikä siinä kaikki. Jos otetaan huomioon, että kolme kokoelmista on tupla-cd:itä ja yksi jopa triplalevy, Dingon kuuden levyn mittainen ura on koottu kolmelletoista cd:lle.

Armoa voimme antaa sen verran, että myönnämme triplakokoelman Kunnian päivät 1983–1986 olevan laadukas boksi, joka niputtaa hyvin yhteen kaiken 80-luvun Dingo-materiaalin. Toisaalta taas jokainen yhtyeen kokoelmista ohittaa 2000-luvun levyt, joten voidaan hyvällä syyllä väittää, että Dingon neljästä ensimmäisestä albumista on koottu kolmetoista kokoelmalevyä.

Se on aivan varmasti liikaa.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 6/8

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Autiotalo, Sinä ja minä, Rio ohoi, Jokainen aamu, Levoton tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö 7/8

Video ei ole enää saatavilla

Dingo – Levoton tuhkimo (Helsingin jäähallissa 1986)

4. Aerosmith

Aerosmith malttoi odotella kuuden studioalbumin ajan ennen ensimmäisen kokoelmansa julkaisemista. Vuonna 1980 julkaistun Greatest Hitsin myötä portit aukesivat, ja sen jälkeen moniongelmaisilta stadionkukoilta on ilmestynyt enemmän kokoelmia kuin studiolevyjä.

Steven Tylerin, Joe Perryn ja kumppaneiden tapauksessa uran jatkuvasta uudelleenpaketoimisesta ei voi syyttää vaihtuvia levy-yhtiöitä: Aerosmith aloitti levytysuransa Columbian huomassa, ja yhtye palasi sinne hypättyään Geffenin kelkkaan vuosiksi 1985–1993.

Nämä kaksi yhtiötä ovat pitäneet huolta, etteivät Aerosmith-kokoelmat lopu maailmasta. 80-luvulla niitä julkaistiin kaksi, 90-luvulla neljä ja viime vuosikymmenellä kuusi (seitsemän, jos Young Lust -kokoelman uusintapainos Gold lasketaan mukaan).

Loogisesti päätellen tällä vuosikymmenellä on luvassa peräti kahdeksan kokoelmaa Bostonin pahoilta pojilta, ja kappas: ensimmäinen niistä, Tough Love: Best of the Ballads, onkin kaupoissa 10. toukokuuta!

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 14/13

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Dream On 8/13 (Walk this Way 4 kertaa Run-D.M.C:n kanssa levytettynä versiona ja 5 kertaa alkuperäisenä)

Video ei ole enää saatavilla

Aerosmith – Dream On (Riossa 1984)

5. Morrissey

Niin, Morrissey, jonka yhdestoista kokoelmalevy The Very Best of ilmestyy 25. huhtikuuta. The Smiths-solistin ura on täynnä vaihtelevan tasoisia ja vaihtelevaa tarkoitusta palvelevia kokoelmia.

Osalla niistä on olennainen rooli Morrisseyn diskografiassa, kuten Viva Hate -soolodebyytin (1988) sisarteoksella, alku-uran sinkut yhteen koonneella Bona Dragilla (1990) ja sen eräänlaisella jatko-osalla Swords, jonka harvinaiset raidat päihittävät kevyesti viimeisimmän Moz-albumin Years of Refusal (2009).

Suurin osa niistä on puolestaan aivan käsittämättömiä, kuten skitsofreeninen World of Morrissey (1995), joka ei osaa päättää ollako hittikokoelma vai keräilijöille suunnattu erikoisjulkaisu.

Surullisinta tilanteessa on, että miehen urasta olisi koottavissa erinomainen singlekokoelma. Sen sijaan luvassa on taas yksi turha ja omituinen Morrissey-levy lisää.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 9/11

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Suedehead ja Everyday Is Like Sunday 7/11

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey – Suedehead (1988)

Kuka artisti tai mikä yhtye on mielestäsi pahin kokoelmarikollinen? Kerro se alla kommenteissa.

Newyorkilaisen TV on the Radion neljäs albumi Dear Science tuntui ilmestyessään viittä vaille mestariteokselta, ja yli kahden vuoden perspektiivillä levylle suo mielihyvin klassikkostatuksen.

Dear Sciencella viisikko nousi sumuisesta indierockpilvestä ja nosti rytmin etualalle. Albumin myötä yhtyeellä oli enemmän yhteistä Princen kuin Radioheadin kanssa. Riivatulta TV on the Radio kuulosti toki edelleen, mutta ennemmin rakkauden kuin epätoivon riivaamalta.

Nine Types of Lightin odotti siis olevan vielä jotain suurempaa, monipuolisempaa ja hienompaa, Sgt. Pepper, jos Dear Science oli Revolver.

Niihin odotuksiin uutukainen on itsepintaisesti vastaamatta.

Kuulostaa siltä kuin TV on the Radio olisi lopullisesti rentoutunut ja antautunut musiikillisen virtansa vietäväksi. Riivaus ja etukeno ovat poissa, ja niiden tilalla on entistä enemmän lempeää svengiä ja vaivattomia melodioita.

Siinä tapauksessa, että Nine Types of Light on ensikosketus brooklynilaisten maailmaan, sulateltavaa tietenkin riittää. Vaikka yhtyeen toinen perustajajäsen, tuottaja ja monitoimimuusikko Dave Sitek on luopunut valtavista kaikumassoista ja siirtynyt luonnollisempaan sointiin, sisältää keskimääräinen TV on the Radio -kappale edelleen melkoisen määrän kummallista ääni-informaatiota.

Sitekia väheksymättä on pakko todeta, ettei yhtyeen määrittelevin ja samalla hienoin piirre ole kuitenkaan hänen näkemyksellinen tuotantotapansa. Sen kunnian saavat Tunde Adebimpen ja Kyp Malonen laulumelodiat, joiden jäljet vievät niin funkin (Repetition), folkin (Killer Crane) kuin doo-wopinkin (Keep Your Heart) pariin.

Solistikaksikko on kehittänyt vuorottelevan ilmaisunsa pisteeseen, jossa varjoon jäävät sekä äärisvengaava rytmiryhmä että Sitekin studiokokeilut. Eniten miellyttävätkin kappaleet, joissa laulumelodioilla on tilaa hengittää: levollinen Keep Your Heart, musikaalisävelmän lailla aukeava Killer Crane ja kuuntelu kuuntelulta kasvava single Will Do.

Mielessä herää jopa toivomus, että yhtye olisi tällä kertaa jättänyt meluisamman vaihteen kokonaan käyttämättä. Kokonaisuuden päättävä aggressiivinen Caffeinated Consciousness on vieläpä albumin tyhjänpäiväisin pala.

Samalla herää kysymys: mitä seuraavaksi, etenkin kun yhtyeen yllä leijuu basisti Gerard Smithin sairastumisen musta pilvi? Seurasi TV on the Radio sitten rauhallisen svengin polkua tai kokeellisemman ilmaisun tietä, eläkäämme toivossa, että lisää mielenkiintoisia ja sykähdyttäviä levyjä on luvassa.

83

Nine Types of Light ei ole TV on the Radion Sgt. Pepper vaan Rubber Soul – yksinkertainen, pienimuotoinen ja romanttinen teos.

Video ei ole enää saatavilla

TV on the Radio – Will Do

Grant Hart ja Bob Mould Hüsker Dü -aikoina. Kuvassa eivät näy Greg Nortonin viikset.

Amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye Hüsker Dü imi raivokkaan energiansa kahden lauluntekijänsä, Bob Mouldin ja Grant Hartin, keskinäisestä kilvoittelusta. Yhtyeen levyt ja keikat perustuivat näiden kahden, eri tavoilla lahjakkaan lauluntekijän ja muusikon vuorotteluun valokeilassa.

Hartin melodiantaju ja Mouldin jyräävä kitarointi muodostivat yhtyeen keskeisen voimayksikön, jota sympaattinen basisti Greg Norton fantastisine viiksineen tuki ja tasapainotti. Yhtyeen hajottua mielenkiintoa on pitänyt yllä voimakaksikon vuosikymmeniä jatkunut riiteleminen – vaikka he mahtuivatkin kahden kappaleen ajaksi samalle lavalle vuonna 2004.

Yhtyeen fanien keskuudessa on usein esitetty olennainen kysymys: Hart vai Mould?

Grant Hartin Suomen-kiertueen kunniaksi Nuorgam esitti kysymyksen toimituskuntansa kahdelle kovimmalle Hüsker Dü –fanille.

Jean Ramsay ja Ville Aalto pyrkivät saamaan viidessä erässä lopullisen vastauksen yhteen rockmusiikin suurista kysymyksistä. Ottelun ratkaisee Nuorgamin torilta satunnaisotannalla valittu puolueeton tuomari.

I erä

Jean Ramsay: Grant Hart – tietenkin! Ilman Hartin kykyä tehdä melodisia ja tarttuvia biisejä Hüsker Dü ei olisi koskaan päässyt murtautumaan hardcoren karsinasta ulos. Hart on säveltänyt kaikki yhtyeen parhaat kappaleet: Green Eyes, Girl Who Lives on Heaven Hill, Keep Hanging on, Don’t Wanna Know if You Are Lonely…

Hyräilepäs minulle yksi Mouldin kappale!

Ville Aalto: Bob Mould – tietenkin! Mouldin massiivisesti kirskuva kitara määritteli Hüsker Dütä enemmän kuin mikään muu, ja Sugar olisi ollut merkittävä voimatrio ilman laulajakitaristin menneisyyttäkin.

Mould oli Hüsker Dün lauluntekijöistä laaja-alaisempi. Hänen kynästään ovat sekä Metal Circus -ep:n hardcore-purkaukset että Hardly Getting Over Itin ja Celebrated Summerin kaltaiset kitaroilla kerrostetut popteokset.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Ottaisitko mieluummin kottikärryllisen rubiineja vai kottikärryllisen smaragdeja? Ensimmäinen erä Hartin ja Mouldin välillä päättyy ratkaisemattomaan.

II erä

VA: Ei ole sattumaa, että Mould on menestynyt Hüsker Dün jälkeisellä urallaan paljon paremmin kuin Hart. Sugarin kaksi ensimmäistä levyä, voimapophelmi Copper Blue (1992) ja meluisa angstitrippi Beaster (1993), ovat ehdottomia 90-luvun pikkuklassikoita, ja Mouldin soolouran lauluista ainakin Poison Years kuuluu vaihtoehtorockin yleissivistykseen.

Mitä merkittävää Hart on tehnyt viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana?

JR: Oletko kuullut kaikki Hartin perustaman Nova Mobin levyt – natsi-Saksaa ja Pompeijin tuhoa kartoittavan teemalevyn Last Days of Pompeii ja yhtyeen toisen, nimettömän levyn vuodelta 1994?

No jälkimmäistä et tietenkään ole, sillä Hartin sukset menivät ristiin hänen silloisen levy-yhtiönsä omistajan kanssa tämän vaimon lähdettyä Ranskaan yhtiön pääinvestoijan matkaan. Mies veti herneen nenään ja kosti tapahtuneen omille artisteilleen!

Olen löytänyt oman kappaleeni albumista nuhjuisesta skotlantilaisesta levykaupasta, ja se on vähintään Copper Bluen veroinen teos!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Sugarin kolmesta albumista saisi koottua liki Hüsker Dün parhaiden levyjen veroisen mestariteoksen. Saisiko Hartin soolourasta? Mould 1 – Hart 0.

III erä

JR: Grant Hart ei ole koskaan käsikirjoittanut ja selostanut vapaapainia! Grant Hart ei ole koskaan tehnyt paskaa elektroa, saati sitten tehnyt samaa levyä aina uudestaan, välillä Auto-Tunella maustettuna! Eikä soittanut dj-settejä ilman paitaa!

Noiden rikosten lisäksi Bob Mould on pitänyt blogia siitä, kuinka paljon on tullut punnerrettua ja minkälaista itupirtelöä imettyä.

Hart puolestaan vietti edelliset vuosikymmenet varsin mielenkiintoisissa piireissä – hän ystävystyi läheisesti William S. Burroughsin kanssa ja tutustui Gerard Malangaan ja Charles Henriin.

Hart hylkäsi musiikin ja palasi vuosikymmenen ajaksi taiteen ja kirjallisuuden pariin, ja löydettyään musiikin uudestaan, hän valitsi yhteistyökumppaneikseen Godspeed You! Black Emperorin jäseniä.

Voittaa vapaapainin.

VA: Vai olisiko niin, ettei Hartilla ollut mitään musiikillista annettavaa Hüsker Dün jälkeen, ottaen huomioon, että rumpalin heroiiniongelmalla oli osansa yhtyeen hajoamisessa? Kärsivän taiteilijan rooli on helppo.

Mould sen sijaan vaikuttaa terveemmältä ja energisemmältä kuin nuorempana, olkoonkin, että energia kohdistuu hieman erikoisiin asioihin. Bobin vapaapaini-keikka ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja hänen tekemänsä remix Interpolin Length of Lovesta on kaikkea muuta kuin paskaa elektroa.

Ja miksi pitäisi välittää jostain myyttisestä uskottavuudesta, varsinkin jos onnistuu nousemaan seksisymboliksi vielä vanhoilla päivillään?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Vapaapainifetissi vielä menettelee, mutta punnertamiseen ja superfoodiin hurahtaminen on Mouldilta anteeksiantamaton kömmähdys. Juttutuokiot Burroughsin ja Kanadan postrock-nerojen kanssa tuovat pisteen Hartille ja tasoittavat tilanteen. 1–1.

Väliaika

Sillä välin Greg Nortonin maailmassa:

Video ei ole enää saatavilla

IV erä

VA: Mould on tehnyt tunnusmusiikin kaikkien aikojen parhaaseen satiiriseen ajankohtaisohjelmaan, Jon Stewartin juontamaan The Daily Show’hun! (Tosin tätä nykyä ohjelma käyttää kappaleesta They Might Be Giantsin levytystä.)

JR: Mutta onko Mouldista tehty niin hyvää kappaletta kuin The Posiesin Grant Hart?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Hart ja Mould saavat kumpikin iskettyä yllättävän koukun kilpakumppaninsa leukaperiin. Neljäs erä päätyy ensimmäisen tapaan ratkaisemattomaan. Yhä 1–1.

V erä

JR: Kuuleehan sen nimistäkin: toinen on täyttä sydäntä, toinen pelkkää hometta!

Hart ei kieltämättä osaa soittaa rumpuja perinteisellä tavalla, mutta hän on kiertänyt ongelman nerokkaasti. Soitto on aggressiivista, nykivää ja järjettömästi kaiutettua, ja idiosynkraattinen kuvio toistuu liki jokaisessa kappaleessa. Siihen perustuu pitkälti Hüsker Dün musiikin hyökkäävyys.

Väittäisin, ettei Mouldinkaan kitara olisi kuulostanut niin hyvältä perinteisellä tavalla oikein soittavan rumpalin päällä.

VA: Kyllä Mouldin soitto kuulostaa aivan mahtavalta jopa niillä hänen soololevyistään, joilla rytmiä antaa huonosti ohjelmoitu rumpukone.

Mouldin ääritunnistettava kitara joka tapauksessa määritteli Hüsker Dün sointia tuhannesti enemmän kuin Hartin horjuva rytmityöskentely. Arvotti miehiä lauluntekijöinä miten vaan, muusikkona ja kitaristina Mould pelaa aivan eri sarjassa kuin Hart.

Video ei ole enää saatavilla

Nova Mob – See and Feel and Know (Grant Hartin rumpujakkaran takaa, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Mould vie voiton ehkä turhimmalla kuviteltavissa olevalla argumentilla – olemalla taitavampi muusikko! Mould voittaa Hartin 2–1, mutta Hüsker Dülle ei pärjää heistä kumpikaan.

Oliko päätös oikea? Jatka keskustelua alla, ja hae lisäpontta kannallesi soittolistaltamme Hüsker Dün jälkeiset.

Greg Dulli (oikealla) ja The Afghan Whigs – uransa alussa, mutta jo pyörällä päästään.

Artikkelissamme Greg Dullin kuusi kierointa kappalelainaa, esittelimme kuusi laulua, jotka amerikkalaisen vaihtoehtorockin konkari Greg Dulli on ottanut omakseen.

Dulli on esittänyt ja levyttänyt uransa aikana melkoisen määrän lainakappaleita, joista artikkelissa esitellyt kuusi ovat vain pintaraapaisu. Tälle soittolistalle olemme koonneet kahdeksantoista alkuperäistä versiota lauluista, joihin hän on iskenyt näppinsä joko itsekseen tai The Afghan Whigsin, Twilight Singersin tai The Gutter Twinsin kanssa.

Mutta varoituksen sana: soittolistan kuunteleminen saattaa aiheuttaa nikotiininhimoa, yövalvomisen tarvetta ja halua etsiä muistiosta entisten heilojen puhelinnumeroita!

1. James Carr – The Dark End of the Street (Afghan Whigs: What Jail Is Like -ep, 1994)
2. Primal Scream – Deep Hit of the Morning Sun (Gutter Twins: Adorata -ep, 2008)
3. Teenage Fanclub – Everything Flows (Afghan Whigsin kiertueohjelmistoa)
4. The Supremes – My World Is Empty Without You (Afghan Whigs -single, 1990)
5. Fleetwood Mac – What Makes You Think You’re the One (Twilight Singers: She Loves You, 2004)
6. TLC – Creep (Afghan Whigs: Honky’s Ladder -ep, 1996)
7. Curtis Mayfield – (Don’t Worry) If There’s Hell Below, We’re All Going to Go (Afghan Whigs: Live at Howlin’ Wolf -ep, 1998)
8. Massive Attack – Live with Me (Twilight Singers: A Stitch in Time -ep, 2006)
9. Desire – Don’t Call (Twilight Singers: Dynamite Steps bonus CD-R, 2011)
10. TV on the Radio – Wolf Like Me (Twilight Singersin kiertueohjelmistoa)
11. The Clash – Lost in the Supermarket (Afghan Whigs: Burning London -tribuuttilevy, 1998)
12. Outkast – Hey Ya! (Twilight Singersin kiertueohjelmistoa)
13. Nina Simone – Little Girl Blue (Afghan Whigs: What Jail Is Like -ep, 1994)
14. Faces – Tell Everyone (Greg Dulli: Live at Triple Door, 2010)
15. Big Star – Nightime (Afghan Whigs: Big Star Small World -tribuuttilevy, 2006)
16. Vetiver – Belles (Gutter Twins: Adorata -ep, 2008)
17. José Gonzaléz – Down the Line (Gutter Twins: Adorata -ep, 2008)
18. Al Green – Beware (Afghan Whigs: Uptown Avondale -ep, 1992)

Kuuntele soittolista.

Greg Dulli – ihana mies.

The Afghan Whigsin ja The Twilight Singersin nokkamies Greg Dulli on yksi rockmuusikoista, jotka ovat saaneet lisänimen elopainonsa mukaan.

The Curen Robert Smithin kunniaksi ei ole vielä tehty Fat Bob -nimistä lehteä, mutta 1990-luvulla ilmestyi fanzine Fat Greg Dulli, mistä laulaja ei tiettävästi ollut hyvillään.

”Läski-Greg” on levyttänyt paitsi valtavan määrän amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkolauluja, myös säkillisen lainakappaleita, jotka kertovat miehen jopa pakkomielteisestä suhtautumisesta musiikkiin.

Twilight Singers saapuu Tavastialle 12. huhtikuuta. Sen kunniaksi valikoimme Greg Dullin uran kuusi kierointa kappalelainaa.

1. The Afghan Whigs – The Temple

Vuonna 1992 amerikkalaiselta vaihtoehtorockyhtyeeltä ei varsinaisesti odotettu lainoja 1970-luvun hippimusikaaleista, etenkään jos alkuperäistä kappaletta on tähdittänyt Deep Purplen solisti.

Musikaaliguru Andrew Lloyd Webberin säveltämä ja Tim Ricen kirjoittama Jesus Christ Superstar oli aikoinaan valtavaa kohua herättänyt ilmiö. Musikaalia edelsi Ian Gillanin laulama menestyslevy, jolta poimittu Temple sopi ihmeen saumattomasti Afghan Whigsin kolmannelle albumille Congregation.

Paitsi että Dullin omatkin sanoitukset olivat levyllä täynnä raamatullista kuvastoa,  kappaleen seitsemänjakoinen rytmi on kuin luotu omituisesti nykien svenganneelle Afghan Whigsille.

Video ei ole enää saatavilla

The Afghan Whigs – The Temple (1992)

2. The Twilight Singers – Wolf Like Me

TV on the Radion Return to the Cookie Mountain oli yksi vuoden 2006 merkittävimmistä indierocklevyistä, ja ihmissuden sielunelämään perehtyvä Wolf Like Me sai Patton Oswaltin kaltaiset indienörtit tuntemaan itsensä Duran Duran -fanitytöiksi.

Afghan Whigsin kanssa useita soul-paloja versioineen Dullin ja Twilight Singersin kourissa kappale kääntyi luonnollisesti pianon johdattamaksi svengaavaksi balladiksi, jossa alkuperäisen verenhimoinen jyräys saa aivan eri tavalla hyytäviä sävyjä.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Singers – Wolf Like Me (Atlantassa 2006)

3. The Afghan Whigs – Mr. Superlove

Ennen britti-indien kenttää 2000-luvulla hämmentänyttä sympaattista kännikala-Libertinesiä oli 1980-luvun cincinnatilainen The Libertines, jonka laulujen parhaimmistoon voi tutustua esimerkiksi Spotifyssa.

Libertines US, kuten yhtye tätä nykyä lakiteknisistä syistä tunnetaan, jäi voimapop-kuriositeetiksi, mutta basisti Randy Cheekin 90-luvun yhtye Ass Ponys nappasi vuosikymmenen grunge-huuman myötä levytyssopimuksen ison A&M-yhtiön kanssa.

Afghan Whigsin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle levyttämä albumi Gentlemen sai jatkokseen What Jail Is Like -ep:n, ja sen cover-valikoimaan mahtui saman paikkakunnan kollegoiden Mr. Superlove, jonka häiriintyneen seksuaalinen sanoitus sopii savukkeen lailla Greg Dullin suuhun.

Vastalahjaksi Ass Ponys versioi Afghan Whigsin You My Flower -kappaleen, ja yhtyeet julkaisivat versiot yhteisenä seitsentuumaisena singlenä.

Video ei ole enää saatavilla

The Afghan Whigs – Mr. Superlove (1994)

4. The Gutter Twins – Down the Line

Ruotsalainen José Gonzaléz nappasi ensimmäisen ison hittinsä muuttamalla The Knifen rujon mutta melodisen elektropophelmen akustiseksi balladiksi. Heartbeats toi Gonzalezille hänen toistaiseksi ainoan sijoituksena Brittien singlelistan kymmenen kärjessä, ja versio päätyi myös Sonyn televisiomainokseen.

Ahkerasti lainalauluja kokeillut Gonzaléz on ottanut omakseen myös muun muassa Bronski Beatin Smalltown Boyn, Massive Attackin (jonka Live with Me löytyy Twilight Singersin A Stitch in Time -ep:ltä) Teardropin ja Kylie Minoguen Hand on Your Heartin.

Akustisen popparin toisen albumin helmi Down the Line päätyi puolestaan Greg Dullin ja Mark Laneganin The Gutter Twins -yhtyeen kiertueohjelmistoon ja sitä kautta duon Adorata-ep:lle.

Vaikka Gonzalezia ei todellakaan voi syyttää lahjakkuuden puutteesta tai kyvyttömyydestä välittää kappaleillaan tunteita, vaihtoehtorockin veteraanikaksikko saa Down the Linen hehkumaan aivan uudessa tummassa loisteessa. Ihokarvat nousevat pystyyn viimeistään Dullin ja Laneganin möristessä laulun lopettavaa ”don’t let the darkness eat you up” -koukkua.

Video ei ole enää saatavilla

The Gutter Twins – Down the Line (2008)

5. The Afghan Whigs – Creep

Afghan Whigs antoi ensimmäiset maistiaiset vuoden 1996 Black Love -mestariteoksestaan Honky’s Ladder -kappaleen mukaan nimetyllä ep:llä. Kahden albumiraidan lisäksi pikkulevy sisälsi Tinamiehen tunnuslaulun If I Only Had a Heart Ihmemaa Oz -elokuvasta sekä version R&B-trio TLC:n valtavasta hitistä Creep.

Lokakuussa 1994 alun perin julkaistu Creep oli ensimmäinen TLC:n neljästä Yhdysvaltain listaykkössinglestä, ja sitä seurannut albumi CrazySexyCool myi järjettömät 11 miljoonaa kappaletta. Kolmikon ura päättyi Lisa ”Left Eye” Lopesin kuolemaan vuonna 2002.

Afghan Whigsin versiolla petollisen miehen ja häntä vaanivan naisen roolit kääntyivät päälaelleen, mikä teki siitä sanoituksensa puolesta täydellisen laulun yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Afghan Whigs – Creep (1996)

6. Greg Dulli – Tell Everyone

”Ladies, let me tell you about myself / I’ve got a dick for brain / and my brain is gonna sell my ass to you”, lauloi Greg Dulli Afghan Whigsin vuonna 1993 ilmestyneen Gentlemen-klassikkoalbumin kappaleella Be Sweet. Sen jälkeen on vaikea tulla otetuksi vakavasti perinteisten rakkauslaulujen tulkkina.

Dulli kuitenkin yritti urheasti vuoden 2010 soolokiertueellaan, jolta julkaistiin myös oivallinen Live at Triple Door -konserttilevy. Faces-yhtyeen alun perin vuonna 1971 levyttämä Tell Everyone kulkee akustisen kitaran ja Dullin alati epävireisen äänen voimin mitä kauneimmin, mutta romanttinen sanoitus saa hänen suussaan kieron käänteen.

Kun kerran on tunnustanut, maineesta ei pääse eroon.

Video ei ole enää saatavilla

Greg Dulli – Tell Everyone (2010)

Kutkuttaako tämän jälkeen kuulla kahdeksantoista alkuperäislevytystä Gregin lainaamista lauluista? Siirry siis soittolistaamme Hämärän takaa.

Skotlantilaisen Glasvegasin nimetön esikoislevy (2008) maalasi kuvan valmiina syntyneestä, liki neitseellisen sikiämisen myötä maailmaan tulleesta yhtyeestä.

Vaikka albumin kitaravallit olivat Orkneyn rantakallioiden korkuisia, James Allanin herkkä, paksun skottimurteen värittämä ääni ja levyn kannen mustavalkoiset kuvat pienestä kylästä tuulen tuiverruksessa saivat kuvittelemaan Glasvegasin astuneen mustissa univormuissaan suoraan Glasgow’n kellareista maailman estradeille.

Yhtyeen toisen albumin singlemaistiaiset The World Is Yours ja Euphoria, Take My Hand sekä niitä seuranneet valokuvat toivat kuvitelmille uuden käänteen.

Kiireisesti kulkevat, hypertuotetut laulut olivat täydellinen musiikillinen vastine kuville mustan valkoiseen vaihtaneesta James Allanista Kalifornian pistävän kirkkaassa auringossa. Laulaja kuulosti pyörällä päästään olevalta turistilta, joka haluaa kertoa kotiväelle kaiken olevan kunnossa siitä huolimatta, että koti-ikävä riipii ja kaikki ympärillä on kovin vierasta.

Euphoric Heartbreak vie kuvitelmat kauheaan päätepisteeseensä. Santa Monicassa sijaitsevassa ökytalossa synnytetyllä levyllä Glasvegas on riuhtaissut itsensä väkisin irti juuristaan, ja tuottaja Flood on viimeistellyt hirmutyön Lontoossa tunkemalla kappaleet täyteen tarpeetonta elektronista kilkettä, kohisevia syntetisaattorimattoja ja kolkkoa kaikua.

Näitä kuvitelmia ruokkivat sekä Allanin sanoitusten lapsekas maailma (esikoislevyn viimeisen kappaleen nimi oli Ice Cream Van) että laulajan imago. Hänen nousunsa rockmaailman huipulle on ollut välillä samanlaista leijailemista kuin Peter Sellersin yleneminen puutarhurista poliittiseksi vaikuttajaksi elokuvassa Tervetuloa, Mr. Chance.

Päihdeongelmainen Allan muun muassa katosi yhtyetovereiltaan kesken uran jyrkintä nousukiitoa, väitetysti, koska hänellä ei ollut kännykkää.

Euphoric Heartbreakillä Allan on antanut kahdelle kappaleelle tarpeettoman alaotsikon Homosexuality. Toinen niistä, Stronger than Dirt (Homosexuality pt.2) tuo mieleen Sueden me vastaan maailma -asenteen. I Feel Wrong (Homosexuality pt. 1) on puolestaan karkea yksinkertaistus niistä teemoista, joita Pet Shop Boys käsitteli It’s a Sin -hitillään vuonna 1987.

”Confused desires since my teenage years /
I’m the same homo, my family fears”

Alleviivaava ote on kummallinen – onhan popmusiikissa voinut käsitellä homoseksuaalisuutta avoimesti ja monesta eri näkökulmasta jo vuosien ajan.

Toisessa ääripäässä Allan sortuu ylettömän eeppiseen sanamaalailuun, joka on kaukana debyytin helmistä Flowers and Football Tops, Daddy’s Gone ja Geraldine. Ne olivat kaikki onnistunutta paikkaan sidottua sosiaalista realismia, joka resonoi hienosti kappaleiden euforisen melodiavyörytyksen kanssa.

Tällä kertaa niin Allanin ajoittainen tarkkasilmäisyys kuin yhtyeen taidotkin jäävät ylettömän tuotannon jalkoihin. Välillä pinnalle nouseviin melodisiin koukkuihin ei tee mieli tarttua, ja levy jää kokonaisuutena etäiseksi kuin Kalifornian aurinko Suomen kalseassa keväässä.

Jotkut ovat ehtineet syyttää tästä kaikesta rumpalin vaihtumista Caroline McKaystä ruotsalaiseen Jonna Löfgreniin. Löfgren on eittämättä parempi soittaja, ja hän taipuu myös McKayn seisaaltaan soittamiin yksinkertaisiin kuvioihin.

Muutos on paljon tärkeämpi symbolisella tasolla. Kassatyöntekijän näköisen, persoonallisen ja vähän kömpelön skottinaisen vaihtuminen perinteisen kauniiseen, taidokkaaseen ruotsalaiseen vaaleaverikköön on täydellinen vertauskuva Glasvegasin uran toiselle albumille.

52Kuten niin monet toiset albumit, Euphoric Heartbreak on täynnä yletöntä tuotantoa ja yliyrittämistä. Se ei onneksi vie kokonaan uskoa Glasvegasin tulevaisuuteen.

Glasvegas soittaa Helsingin The Circuksessa 17. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Glasvegas – The World Is Yours

Paul Simonin lippahattu viestii hiphop-uskottavuudesta.

Harvakseltaan levyttävä lauluntekijäkonkari Paul Simon julkaisee 12. huhtikuuta ensimmäisen albuminsa sitten vuonna 2006 ilmestyneen Surprisen.

So Beautiful or So What -uutukaisella Simon seuraa samoja jälkiä, jotka johdattivat J. Karjalaisen tämän uran uudistaneen Lännen-Jukka-levytrilogian juurevan soinnin äärelle. Simonin bluegrass-vaikutteisella levyllä soittaa muun muassa yksi genren arvostetuimmista yhtyeistä, Doyle Lawson & Quicksilver.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon kertoo albumin tekemisestä

Simon palaa albumilla myös afro-kuubalaisiin sävyihin, jotka siivittivät hänen vuonna 1990 ilmestynyttä The Rhythm of the Saints -menestyslevyään. Sitä edeltänyt Graceland (1986) on hänen soolouransa ehkäpä tunnetuin teos, joka toi afrikkalaisen popin soinnin hetkeksi 80-luvun valtavirtaan.

Gracelandin kulttuurinen vaikutus näkyi voimakkaasti muutaman vuoden takaisessa indierock-bändien afrobuumissa. Listaykkösyhtye Vampire Weekendin afrohenkisessä indiepopissa oli ainakin kriitikoiden mielestä kaikuja Simonin teoksesta, ja  Etelä-Afrikassa nauhoitetun klassikkolevyn kappaleista tehtailivat yhtäkkiä covereita niin kotimainen Rubik (You Can Call Me Al) kuin Grizzly Bearkin (Graceland).

Paul Simonilla on kuitenkin hallussaan vielä paljon suurempi kirjo musiikillisia tyylejä, ja osan niistä popularisoimisen kanssa hän on ollut suoranainen pioneeri. Tässä viisi valikoitua esimerkkiä.

1. Reggae

Simon tuli tunnetuksi huippusuositun Simon & Garfunkel -duon toisena osapuolena. Kun yhtyeen aktiiviura päättyi, Simon suuntasi Jamaikalle levyttämään reggae-kuningas Jimmy Cliffin taustayhtyeen kanssa. Lopputuloksena syntynyt, kanaa ja kananmunaa yhdistelevän kiinalaisen ruoan mukaan nimetty, kappale Mother and Child Reunion oli Simonin ensimmäinen soolohitti.

Vuonna 1972 ilmestynyt kappale oli yksi ensimmäisiä länsimaisen artistin tekemiä reggae-vaikutteisia levytyksiä, mutta valitettavasti Simon ei seurannut sen jälkiä pidemmälle.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – Mother and Child Reunion (1972)

2. Hiphop

Hintelällä seitsemänkymppisellä folk-taustaisella lauluntekijällä ei kuvittelisi olevan kovin syviä hiphop-yhteyksiä, mutta Simonin vuonna 1975 julkaistu hittisingle 50 Ways to Leave Your Lover on löytänyt tiensä käsittämättömän monien hiphop-kappaleiden ytimeen.

Simonin uran suurinta hittisingleä ja sen nerokasta rumpukomppia ovat samplanneet muun muassa Eminem (Murder, Murder), Common (Forever Begins) ja Kid Cudi, joka lainasi liki koko kappaleen raidalleen 50 Ways to Make a Record. Miksi Kanye West ei vieläkään ole pirauttanut Simonille studiokutsun merkeissä on yksi 2010-luvun suurista musiikillisista mysteereistä.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – 50 Ways to Leave Your Lover (BBC:n taltiointi vuodelta 1975)

3. Perulainen kansanmusiikki

Toreilla ja ostoskeskuksissa soittavat perulaiset kansanmusiikiyhtyeet panhuiluineen lienevät tuttuja kaikille. Simon enteili tätä arkipäivän maailmanmusiikki-ilmiötä jo vuonna 1970, jolloin Simon & Garfunkelin versio perulaisen säveltäjän Daniel Alomía Roblesin laulusta El Cóndor Pasa nousi listahitiksi.

Simonin luenta perustui Urubamba-yhtyeen levytykseen kappaleesta, ja yhtye soitti Bridge Over Troubled -menestysalbumilla julkaistulla versiolla, joka sai nimen El Condor Pasa (If I Could).

Simon ei kuitenkaan lähtenyt toistamaan hittisinkun kaavaa – saattoiko hän aavistaa South Park -animaatiosarjassa nähdyn suunnitelman, jossa perulaisten kansanmusiikkiyhtyeiden suosio johtaa jättiläismarsujen invaasioon ihmiskuntaa vastaan?

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel: El Condor Pasa (If I Could) (1970)

4. Brittifolk

Muun muassa Steeleye Span ja Fairport Convention naittivat Britteinsaarten kansanmusiikkia rockiin 60-luvun lopulla menestyksekkäästi, mutta jälleen kerran Paul Simon oli muita edellä.

Vuonna 1966 julkaistu single Scarborough Fair oli versio 1200-luvulta juontavasta englantilaisesta balladista. Se nousi Yhdysvalloissa top 20:een, ja kappale kuultiin seuraavana vuonna ensi-iltansa saaneessa menestyselokuvassa Miehuuskoe.

80-luvulla irlantilaisen Clannadin ja yhtyeestä sooloartistiksi irtautuneen laulaja Enyan kaltaiset nimet veivät saarivaltion perinnemusiikin listoille, ja seuraavalla vuosikymmenellä näiden maanmiesyhtye The Corrs keräsi potin miljoonia myyneillä irkkupoplevyillään. Samaan aikaan Paul Simon seikkaili aivan toisella puolella maapalloa. Olihan hän ehtinyt kastaa pikkuvarpaansa jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin kyseiseen genreen.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel: Scarborough Fair (New Yorkin Central Parkissa 1981)

5. Musikaalimusiikki

Simonin ura musikaalien parissa alkoi vuonna 1987, kun hän vakuutti Warner Brothersin investoimaan Etelä-Afrikan rotusorrosta kertovan Asinamali!-musikaalin Broadway-versioon.

Kokemuksen innoittamana hän alkoi vuonna 1989 säveltää ja kirjoittaa omaa musikaaliaan Capeman. Puertoricolaisen jengirikollisen Salvador Agronin elämästä kertovan esityksen toiseksi kirjoittajaksi Simon sai runoilijana ja näytelmäkirjailijana tunnetun Derek Walcottin, joka voitti vuonna 1992 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Simonin lähestymistapa musikaalin tekemiseen uhmasi Broadwayn perinteitä: hän käytti esityksen musiikin nauhoittamiseen liki viisi vuotta ja miljoona dollaria. Lauluntekijän halu sanella Capemanin kaikkia taiteellisia aspekteja ajoi hänet lopulta törmäyskurssille Broadwayn valtaapitävien kanssa.

Vuonna 1998 ensi-iltansa saanut Capeman oli sekä taiteellinen että kaupallinen floppi. Simonin kunniaksi on sanottava, että toisin kuin Bonon ja The Edgen Spider-Man-musikaalin tapauksessa, kukaan ei loukkaantunut vakavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – Trailways Bus (albumilta Songs from the Capeman, 1997)

Neljän Ruusun Lade Laakkonen 13. maaliskuuta 1994 Riihimäen Urheilutalolla. Kuva: Tomi Palsa

Todistimme artikkelissamme 5 syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän, että Neljää Ruusua on syytä arvostaa enemmän. Tämän vuoden Ilosaarirockissa paluun isoille lavoille tekevä yhtye on vastuussa lukuisista suomalaisen popin klassikkolauluista, joista olemme valikoineet tähän 18 kappaleen Spotify-soittolistaan mielestämme ne olennaisimmat.

1. Vastaa! (Hyvää päivää, 1989)
2. Sukellus (Hyvää yötä Bangkok, 1990)
3. Tie ajatuksiin (Haloo, 1992)
4. Poplaulajan vapaapäivä (Pop-uskonto, 1993)
5. Tiina tanssii taas (Hyvää yötä Bangkok, 1990)
6. Luen (Pop-uskonto, 1993)
7. Aikakauden lehti (Haloo, 1992)
8. Bangkok (Hyvää yötä Bangkok, 1990)
9. Sun täytyy mennä (Haloo, 1992)
10. Muisto (Hyvää yötä Bangkok, 1990)
11. Köyhärikas (Pop-uskonto, 1993)
12. Beibi, sä oot mun (Hyvää päivää, 1989)
13. Voittajatyyppiä (Pop-uskonto, 1993)
14. Hyvää yötä (Hyvää yötä Bangkok, 1990)
15. Viiden tähden metsä (Uusi aalto, 1999)
16. Nuoli ja sydän (Valuva taivas, 2001)
17. Itkupilli (Kasvukipuja, 1987)
18. Neuvostoliitto (Haloo, 1992)

Linkki soittolistaan

LCD Soundsystemin James Murphy on kuvaillut itseään stand-up-laulajaksi.

Huomenna, 2. huhtikuuta 2011, LCD Soundsystem soittaa yhtyeen kotikaupungissa New Yorkissa viimeisen keikkansa.

LCD Soundsystemiin tiivistyi 2000-luvun alun musiikillinen henki täydellisesti. Yhtyeen sielu oli yksittäisen musiikkifanin studiopuuhastelussa, mutta sen sydän sykki festivaalien ja klubien lavoilla, joilla James Murphyn kappaleet saivat uuden, lihaksikkaamman muodon.

Murphy kumppaneineen on ollut tienraivaaja uudella vuosituhannella, jolla nörtit ovat nousseet kamppailemaan kitarasankareiden kanssa, ja levytetyn ja elävän musiikin välinen suhde on määritelty monessa mielessä uudelleen.

Se on vain yksi syy olla kiitollinen LCD Soundsystemille – tässä viisi muuta!

1. Lukemattomiin hienoihin artisteihin porttihuumeena toimiminen

LCD Soundsystemin esikoissingle Losing My Edge (2002) lienee jonkinlainen ennätys sen saralla, kuinka monta viittausta muihin artisteihin on mahdollista upottaa yhteen kappaleeseen. Sanoituksessa elävät sulassa sovussa A-ha, Can, Eric B. & Rakim, Suicide, Lou Reed, Soft Cell ja lukuisat muut James Murphyn suosikit.

Mutta Losing My Edge oli silläkin saralla vasta alkua. Disco Infiltrator johdattaa samplellaan Kraftwerkin pariin, All I Wantin jäljet vievät David Bowien Berliini-aikakaudelle, ja yhtyeen hienot cover-versiot tutustuttavat muun muassa Alan Vegaan (Bye Bye Bayou) ja Siouxsie and the Bansheesiin (Slowdive).

Murphy ei tyytynyt lainaamaan vain popin parista. All My Friendsin staattinen piano on elämänsä velkaa minimalistisäveltäjä Steve Reichin mestariteokselle Music for 18 Musicians, ja Nikelle tehdyn instrumentaalilevy 45:33:n (2007) innoittajana toimi saksalaisen Manuel Göttschingin vaikutusvaltainen elektroninen levykokonaisuus E2-E4 (1984).

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Slowdive (Siouxsie and the Banshees -laina, 2006)

2. Älykkäiden sanoitusten tuominen 2000-luvun tanssimusiikkiin

Losing My Edge oli paitsi nerokkaan minimalistisesti tuotettu tanssipala ja rykelmä tienviittoja hienon musiikin pariin, myös essee ikääntyvän musiikkifanin sielunmaisemasta. James Murphy pureutui menneisyyden vinyylihaamujen ja koko ajan uhkaavammalta tuntuvan nuorison vainoaman miehen ajatuksiin Brett Easton Ellisin ja Nick Hornbyn parhaiden teosten tarkkasilmäisyydellä.

Murphyn tekstit ovat täynnä viittauksia ja itseironiaa, mutta ne eivät toimi hänelle suojaviittana. New York, I Love You but You’re Bringing Me Down on mitä rehellisin rakkaudentunnustus Murphyn kotikaupungille, All I Want on pelottavan tyyni kuvaus ihmissuhdekriisistä, ja jopa yhtyeen omalle uralle ilkkuva You Wanted a Hit kuulostaa lakonisuudessaan siltä, että jokainen sana on laulajalle totta.

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – All I Want (2010)

3. Ikääntyvien musiikkifanien itsetunnon pelastaminen

Kun James Murphy julkaisi ensimmäisen laajempaa huomiota saavuttaneen kappaleensa Losing My Edge, hän oli 32-vuotias. Falling Man-, Pony– ja Speed King -yhtyeissä soittanut Murphy toteutti unelmansa menestyksekkäästä musiikkiurasta vasta kun teki sille julkisen testamentin.

Tavallisen näköinen ja arkisesti pukeutuva Murphy valaa uskoa kaikkiin keski-ikäistyviin, liian suuren levykokoelman ja nurkkaan hylätyn Telecasterin kanssa eläviin musiikkifaneihin. Tämän kruunaavat muut LCD Soundsystemin jäsenet, jotka eivät hekään juuri rocktähtiä muistuta.

Jos James ja ystävät onnistuivat viimein, voin onnistua minäkin!

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Us V Them (Manchesterissa 2007)

4. Turhien julkaisutaukojen karttaminen

Otsikon väite kuulostaa toki mielenvikaiselta, jos kuvittelee James Murphyn kumppaneineen julkaisseen vain kolme albumia yhtyeen kymmenvuotisen uran aikana.

Todellisuudessa LCD Soundsystem julkaisi vuonna 2002 ilmestyneestä Losing My Edgestä eteenpäin jotain joka vuosi aina viime marraskuun The London Sessions -levyyn asti.

Yhtye on ollut jopa mielenkiintoisimmillaan varsinaisten albumiensa ulkopuolella. 45:33 on Sound of Silverin (2007) täysverinen sisarteos, John Peelin hengessä BBC:llä taltioidulla London Sessionsilla monet This Is Happeningin (2010) raidoista puhkeavat täyteen kukkaansa, ja singleillä julkaistut Franz Ferdinandin ja John Calen versiot All My Friendsistä ovat pop-postimerkkeilijöille silkkaa taivaan mannaa.

Video ei ole enää saatavilla

Franz Ferdinand – All My Friends (2007)

5. Ajoissa – ja oikeasta syystä – lopettaminen

James Murphy olisi voinut jatkaa musiikin tekemistä LCD Soundsystem -nimen alla vaikka eläkepäiviinsä asti ja kiertää Euroopan festivaaleja joka kesä soittaen tanssittavia indiehittejään hikisille ja humalaisille yleisöille.

Murphy kuitenkin kertoi This Is Happeningin myötä antamissaan haastatteluissa haluavansa keskittyä elämässään muihin asioihin ja palauttaa LCD Soundsystemin alkutilaansa, pienimuotoiseksi taideprojektiksi.

Murphyn tapauksessa ne muut asiat ovat muun muassa viineihin ja hyvään ruokaan uppoutuminen sekä kahvakuulalla itsensä kunnossa pitäminen. Vaikka yhtyettä tulee ikävä, en voi kuin sydämeni pohjasta toivoa, että James nauttii kiireettömästä elämästään.

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Home (2010)

Tämä artikkeli toimii porttihuumeena soittolistaamme LCD-rakkautta!

Ilkka Alanko 28. joulukuuta 1993 Helsingin Lepakossa. Kuva: Tomi Palsa

”Näinhän se pitää tehdä, Neljä Ruusua swinginä, solistina Ilkka Alanko”, kerrottiin Ilkka Alanko Orchestran viime vuonna ilmestyneen Ruusuja-levyn lehdistötiedotteessa. Teini-ikänsä Neljän Ruusun sävelten tahdissa viettäneen teki välittömästi mieli huutaa: ”Ei! Näin ei nimenomaan pidä tehdä!”

Vielä 90-luvun lopulla Neljä Ruusua vaikutti yhtyeeltä, jota pienet kolhut eivät pysäytä. Edes 4R-nimellä tehdyt epäonnistuneet englanninkieliset albumit eivät tappaneet suuren yleisön kiinnostusta Joensuun poikiin. Niitä seurannut paluulevy Uusi aalto poiki neljä singlehittiä, ja sen jatkoksi julkaistu kokoelma Popmuseo ylsi liki 80 000 kappaleen myyntiin.

2000-luku oli Ruusuille vähemmän armollinen. Yhtyeen levyt täyttyivät ala-arvoisista lauluista, levymyynti laski, ja vuonna 2007 Neljä Ruusua seurasi lukuisten muiden suomalaisbändien tietä ”tauolle määräämättömäksi ajaksi”.

Ilkka Alangon Kuorosota-julkisuuden ja hänen elektrotrendien aallonharjalle turhaan kurotelleen Elektra-soololevynsä valossa voi olla vaikea muistaa, että 90-luvun alkuvuosina Neljä Ruusua oli paitsi käsittämättömän suosittu yhtye, myös lukuisia kotimaisia popklassikoita loihtinut edelläkävijäjoukko.

Yhtyeen toista paluuta Joensuun Kerubissa helmikuussa todistaneet ovat kertoneet, että kvartetti on paremmassa iskussa kuin aikoihin. Sen kunniaksi ja kesän Ilosaarirockin keikkaa odotellessa kerromme nyt viisi syytä, miksi Neljää Ruusua olisi syytä arvostaa paljon, paljon enemmän.

Lade Laakkonen ja Ilkka Alanko 16. helmikuuta 1991 Aitoon Honkalassa. Kuva: Tomi Palsa

1. Se on ainoa suomenkielinen baggy-yhtye

Vuonna 1990 Suomessa tehtiin kahdenlaista musiikkia: teinihumoristista esi-hiphopia à la Raptori ja MC Nikke T sekä kampa takataskussa soitettua maalaisrockia, johon olivat erikoistuneet Eppu Normaali ja Kolmas Nainen. Näiden lisäksi suomalaiset kuuntelivat Pekka Ruuskan kappaletta Rafaelin enkeli.

Silloisessa kulttuuri-ilmastossa Neljän Ruusun neljäs albumi Hyvää yötä Bangkok oli melkoinen pommi albumilistan viidennellä sijalla, eikä se johtunut pelkästään teoksen paheellisen vihjailevasta kannesta.

Levyn avauskappale Elämä käynnistyi kömpelösti svengaavalla rumpubiitillä ja vinyylilevyn skrätsäämisen äänellä, jotka saivat pian seurakseen lapsellisen yksinkertaisen kitarariffin. Kyse ei ollut kuitenkaan sen enempää hiphopista kuin perinteisestä kitararockistakaan.

Neljän Ruusun nelikko oli innostunut Britanniassa juuri kukoistukseen puhjenneesta baggy-kulttuurista, jonka tunnetuimpia nimiä olivat Happy Mondays, The Stone Roses ja The Charlatans. Genren tunnusmerkit, valkoiseen indierockiin sotketut funk-johdannaiset rumpukompit ja kitarariffit sekä vapaalla kädellä annostellut marakassit ja tamburiinit, olivat vielä voimakkaammin edustettuina joensuulaisten lopullisella läpilyöntilevyllä Haloo.

Baggy-tunnelmiin on Suomessa viime vuosina uponnut muun muassa Reginan Mikko Pykärin sivuprojekti Shine 2009, mutta Neljän Ruusun jälkiä suomenkielisen baggyn pariin ei ole seurannut kukaan.

Video ei ole enää saatavilla

2. Neljä Ruusua on popyhtye rockin luvatussa maassa

Pop-uskonto, Popmuseo, Poplaulajan vapaapäivä, Olen niin pop, Popstars… Myönnettäköön, että Ilkka Alanko on mennyt hieman liian pitkälle sen seikan korostamisessa, että Neljä Ruusua on pop-, ei rockyhtye.

Oli miten oli, ottaen huomioon, että Suomessa on aina mennyt kaupaksi miehinen, koreilematon ja mieluusti vielä mahdollisimman raskas rock, on melkoinen temppu suomenkieliseltä kitarayhtyeeltä myydä satoja tuhansia levyjä soittamalla tanssittavaa musiikkia, pukeutumalla androgyynin muodikkaasti ja likipitäen tatuoimalla jäsenten otsiin ”Me soitamme muuten POPmusiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

3. Remix-kulttuurin tuominen maahamme

80-luvulla sana remix saattoi esiintyä suomalaisen yhtyeen singlen kannessa. Melkeinpä poikkeuksetta sillä viitattiin kappaleen vaihtoehtoiseen miksaukseen, jonka äänittäjä oli taikonut pikkutunneilla puolikkaan Jaloviinan jälkeen nojaamalla nenällään miksauspöydän rumpukanavien säätimiin.

Neljän Ruusun singleillä alettiin Hyvää yötä Bangkok -levyn myötä kuulla ihan oikeita remixejä, jotka olivat ratkaisevasti alkuperäisiä versioita pitempiä ja, mikä tärkeintä, tanssilattiaa varten tehtailtuja. Yhtye julkaisi 90-luvun alussa liki kaikki sinkkunsa dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvassa 12-tuumaisessa vinyyliformaatissa.

Yhtyeen vakio-remixaajat, Raptorin kanssa työskennelleet Mitro ja Tommi Lindell, olivat myös perillä elektronisen musiikin hienouksista, toisin kuin valtaosa suomalaisissa studioissa 90-luvun alussa puurtaneista vanhan koulukunnan ammattilaisista.

Olisi myös houkuttelevaa väittää, että vuonna 1994 ilmestynyt Energiaa on ensimmäinen suomalainen remix-albumi, mutta valitettavasti kunnia kuuluu rasistiselle huumoriyhtye Hausmyllylle, jonka nerokkaasti nimetty Remix Schysteemi voittaa tittelin jopa kolmen vuoden kaulalla.

Video ei ole enää saatavilla

4. Elektron tuominen suomalaiseen valtavirtaan

Valtaosa musiikista nauhoitetaan tätä nykyä tietokoneella, melkein levyllä kuin levyllä kuullaan sämplejä perinteisten instrumenttien lomassa, ja ties kuinka monen suomalaisyhtyeen kiertuekalustoon kuuluu kovalevy, joka hoitaa esimerkiksi jousiorkesterin tai kolmen kosketinsoittajan virkaa.

Kun Neljä Ruusua parikymmentä vuotta sitten käytti studiossa sekvenssereitä ja syntetisaattoreita ja ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä valjasti uuden teknologian käyttöön myös kiertueilla, he saivat osakseen syytöksiä huijaamisesta. Yhtyeen jäseniin viitattiin muun muassa ”konehomoina” – mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Ilkka Alanko ja kumppanit tuskin jaksoivat kovin paljon välittää syytöksistä, kun heidän raivokkaan modernit albuminsa myivät kymmeniä tuhansia kappaleita ja musiikkilehdet vertasivat niitä Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaisiin nimiin. Samaan aikaan kriitikot löysivät lähimmän vertailukohdan muulle suomenkieliselle rockille vettyneen kumisaappaan tuoksusta.

Video ei ole enää saatavilla

5. Neljä Ruusua on ylpeästi suuruudenhullu

Suomalaiset yhtyeet ovat perinteisesti arvostaneet maanläheisyyttä ja pienimuotoisuutta. Kun Neljä Ruusua mietti, mitä he haluaisivat Valuva taivas -albumin kanteen, he päätyivät maalauttamaan yhtyeensä ja levynsä nimen neljänsadan neliön kokoiseen kerrostalon seinään Helsingin Kaisaniemessä.

Nykyään rockyhtyeiden ja isojen orkesterien välinen yhteistyö on Suomessa tuiki tavallista, mutta 90-luvulla ei niinkään. Neljälle Ruusulle ei tietenkään kelvannut tuolloin vain yksi orkesteri, vaan bändi ihmetytti esiintymällä yhdessä sekä Turun, Tampereen että Joensuun kaupunginorkesterien kanssa.

Ruusujen megalomanian tunnetuin ilmentymä lienee nelikon lyhyt englanninkielinen ura 90-luvun lopulla. Karjalainen versio aikakauden stadionrockista ei tietenkään ollut millään tavalla varteenotettava myyntiartikkeli kansainvälisesti, mutta laulukielen vaihtaminen oli oikeastaan ainoa asia, jonka Neljä Ruusua pystyi uransa siinä pisteessä tekemään. Suuruudenhulluus on ainoa vaihtoehto, kun oma maa yksinkertaisesti käy liian pieneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Jos artikkeli herätti halun sukeltaa karjalaisen stadionpopin maailmaan, suosittelemme kuuntelemaan Spotify-soittolistamme Neljän Ruusun 18 olennaisinta.

Puressence - suosittu Kreikassa.

Yleisen käsityksen mukaan 90-luvulla ei ollut mahdollista heittää ilmaan tyhjää siideripulloa ilman, että se olisi laskeutuessaan kolahtanut brittipopyhtyeen jäsenen kalloon.

On mahdollista, että tämä päti vain Lontoon Camdenissa ja Helsingin Punavuoressa, mutta vähintääkin on totta, ettei kukaan länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa toissa vuosikymmenellä elänyt joutunut kärsimään brittiläisen ja brittivaikutteisen popin alitarjonnasta.

Vanha viisaus myös kertoo, että jokaista Oasiksen ja Radioheadin kaltaista miljoonia myynyttä yhtyettä kohden oli tusina kakkosdivisioonan kitarapartioita kuten Elastica ja The Bluetones – joista ensimmäisen esikoislevy toki oli aikoinaan kaikkien aikojen nopeimmin myynyt brittidebyytti, ja joista jälkimmäinen sai omalla esikoisalbumillaan tönäistyä Oasiksen pois brittilistan kärjestä.

Usein jää kuitenkin kertomatta se hirvittävä tosiseikka, että jokaista Elasticaa ja Bluetonesia seurasi joukkueellinen Menswearin ja Echobellyn kaltaisia c-luokan yhtyeitä, joiden tennarien kannoissa roikkui vielä pubin täydeltä porukkaa, jotka musisoivat bändeissä kuten Cud, Thurman, World of Twist, The Bridewells ja My Life Story. Todennäköisesti myös näiden ihmisten serkuilla oli lukuisia yhtyeitä.

Hillitön ylitarjonta koitui monen kohtaloksi, mutta mukaan mahtui myös yrittäjiä, jotka olivat yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Nyt esittelemme viisi brittipopyhtyettä, jotka mielestämme olisivat menestyneet paremmin 2010- kuin 90-luvulla.

1. Puressence

Jos White Liesin kakkoslevy Ritualin kaltainen väljähtänyt stadiongoottivitsi yltää brittilistalla kolmannelle sijalle, tällä vuosikymmenellä olisivat taatusti menestyneet myös manchesterilaisen Puressencen nimetön esikoislevy (1996) ja sitä seurannut Only Forever (1998). Olihan yhtyeen dramaattisessa paatoksessa tuhannesti enemmän ideaa ja tunnetta kuin White Liesin kliseemössössä.

Ei sillä, Puressence on edelleen olemassa ja nauttii jostain syystä huippusuosiota Kreikassa. Kotimaassaan heillä tuskin on enää listoille asiaa, ellei yhtye onnistu taas tekemään 90-luvun huippuvuosiensa kaltaisia pimeyden ja valon välillä tasapainottelevia pophelmiä.

Video ei ole enää saatavilla

Puressence – All I Want (1998)

2. Ultrasound

Kun 80-luvun lopulta asti keikkaillut ja omakustanteita julkaissut Ultrasound viimein nappasi levytyssopimuksen Nude Recordsin kanssa vuonna 1997, hypeä päätettiin rakentaa julkaisemalla neljä singleä ennen varsinaista esikoislevyä. 90-luvun tyyliin osa niistä julkaistiin kahdessa eri cd-formaatissa, ja bändillä riitti tekemistä jo pakollisten b-puoliraitojen tehtailemisessa.

Siinä vaiheessa, kun kunnianhimoinen debyyttialbumi Everything Picture saatiin pihalle pari vuotta myöhemmin, Ultrasound olikin valmista kauraa hajoamaan.

Sen lisäksi, että Ultrasoundin progressiivisen ja mielikuvitusrikkaan kitarapopin olisi pitänyt olla suositumpaa ihan millä tahansa vuosikymmenellä, nykypäivänä yhtyeellä olisi ollut puolellaan internet lukemattomine musiikkiblogeineen. Ehkä niiden myötä yhteyttä potentiaaliseen fanikuntaan ei olisi tarvinnut etsiä kymmentä vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasound – Floodlit World (1998)

3. The Field Mice

Vuonna 2011 voi olla vaikea käsittää, että sielunsukulaisuus 80-luvun hempeään indiepoppiin ja vaikutteet saman vuosikymmenen syntetisaattorimusiikista ovat voineet toimia todistusaineistona yhtyettä vastaan. The Drumsin elämä olisi ollut paljon vaikeampaa 90-luvun alussa, eikä helppoa ollut Field Micellakaan.

Kaksi mini-lp:tä, yhden albumin ja lukuisia singlejä julkaisseiden hiirulaisten urasta kertoo paljon, että vuonna 1999 ilmestynyt tuplakokoelma Where’d You Learn to Kiss that Way myi enemmän kuin yksikään bändin varsinaisista levyistä.

Vuonna 1991 hajonneen Field Micen myyntiluvut olisivat varmasti olleet kohdillaan nyt, kun C86-henkisen indien, New Order -elektropopin ja shoegazing-kitaroiden yhdisteleminen on suoranainen menestysresepti.

Video ei ole enää saatavilla

The Field Mice – It Isn’t Forever (1990)

4. Gene

Lontoolaisen Genen voi väittää aikanaan olleen jopa kohtalaisen suosittu yhtye, saihan kvartetti kaksi albumiaan brittien kymmenen kärkeen. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että bändi joutui kohtaamaan jatkuvia syytöksiä liialliselta The Smithsiltä ja Morrisseylta kuulostamisesta.

Muun muassa Wild Nothing ja Cats on Fire kiittänevät onneaan, ettei vastaava logiikka päde enää tänä päivänä. Loistavasta Vauxhall & I -albumista (1994) huolimatta Morrissey muistettiin brittipopin kultakaudella lähinnä puolidementoituneena rasistina ja nyrkkeilyn ystävänä. 2000-luvulla Mozista on taas tullut rakastettu indien kummisetä, jonka jälkiä on lupa seurata.

Kun Gene kirjaimellisesti yritti samaa vuosituhannen taitteessa, seurauksena oli yhtyeen hajoaminen. Los Angeles oli Morrisseylle ponnahduslauta uran uuteen vaiheeseen. Enkelten kaupungissa nauhoitettu konserttilevy Rising for Sunset puolestaan tiesi Genelle lopun alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Gene – We Could Be Kings (1997)

5. The Beta Band

Psykedeelistä ilottelua modernilla kulmalla, elektronista folkia, räikeitä äänikollaaseja ja kaiken ytimessä tarttuvia popmelodioita – kuulostaako tutulta, Animal Collective?

The Beta Band lasketaan ehdottomasti 90-luvun yhtyeeksi, vaikka kaksi orkesterin kolmesta albumista julkaistiinkin 2000-luvun puolella. Yhtyeen maine perustuu nimittäin pitkälti alku-uran kolmeen kokeelliseen ep-julkaisuun ja niistä tehtyyn kokoelmaan, nimeltään osuvasti The Three E.P.’s – kyseinen kokoelma mainitaan Nick Hornby -filmatisoinnissa Uskollinen äänentoisto!

Kolme top 20 -albumia ja Radioheadin kanssa tehty kiertue ovat toki hienoja suorituksia miltä tahansa yhtyeeltä, mutta tämän vuosikymmenen avomielisessä musiikki-ilmastossa Beta Bandin ura olisi voinut hyvinkin jatkua paljon, paljon pidempään. Onni onnettomuudessa on laulaja Steve Masonin viime vuonna julkaistu upea sooloalbumi Boys Outside, jolle voi pedata pikkuklassikon asemaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Beta Band – Dry the Rain (1997)

Jos jäit tämän luettuasi hinkumaan lisää 90-luvun brittipoppia, sitä on tarjolla artikkeliin liittyvällä soittolistallamme.