Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän

Ilkka Alanko 28. joulukuuta 1993 Helsingin Lepakossa. Kuva: Tomi Palsa

”Näinhän se pitää tehdä, Neljä Ruusua swinginä, solistina Ilkka Alanko”, kerrottiin Ilkka Alanko Orchestran viime vuonna ilmestyneen Ruusuja-levyn lehdistötiedotteessa. Teini-ikänsä Neljän Ruusun sävelten tahdissa viettäneen teki välittömästi mieli huutaa: ”Ei! Näin ei nimenomaan pidä tehdä!”

Vielä 90-luvun lopulla Neljä Ruusua vaikutti yhtyeeltä, jota pienet kolhut eivät pysäytä. Edes 4R-nimellä tehdyt epäonnistuneet englanninkieliset albumit eivät tappaneet suuren yleisön kiinnostusta Joensuun poikiin. Niitä seurannut paluulevy Uusi aalto poiki neljä singlehittiä, ja sen jatkoksi julkaistu kokoelma Popmuseo ylsi liki 80 000 kappaleen myyntiin.

2000-luku oli Ruusuille vähemmän armollinen. Yhtyeen levyt täyttyivät ala-arvoisista lauluista, levymyynti laski, ja vuonna 2007 Neljä Ruusua seurasi lukuisten muiden suomalaisbändien tietä ”tauolle määräämättömäksi ajaksi”.

Ilkka Alangon Kuorosota-julkisuuden ja hänen elektrotrendien aallonharjalle turhaan kurotelleen Elektra-soololevynsä valossa voi olla vaikea muistaa, että 90-luvun alkuvuosina Neljä Ruusua oli paitsi käsittämättömän suosittu yhtye, myös lukuisia kotimaisia popklassikoita loihtinut edelläkävijäjoukko.

Yhtyeen toista paluuta Joensuun Kerubissa helmikuussa todistaneet ovat kertoneet, että kvartetti on paremmassa iskussa kuin aikoihin. Sen kunniaksi ja kesän Ilosaarirockin keikkaa odotellessa kerromme nyt viisi syytä, miksi Neljää Ruusua olisi syytä arvostaa paljon, paljon enemmän.

Lade Laakkonen ja Ilkka Alanko 16. helmikuuta 1991 Aitoon Honkalassa. Kuva: Tomi Palsa

1. Se on ainoa suomenkielinen baggy-yhtye

Vuonna 1990 Suomessa tehtiin kahdenlaista musiikkia: teinihumoristista esi-hiphopia à la Raptori ja MC Nikke T sekä kampa takataskussa soitettua maalaisrockia, johon olivat erikoistuneet Eppu Normaali ja Kolmas Nainen. Näiden lisäksi suomalaiset kuuntelivat Pekka Ruuskan kappaletta Rafaelin enkeli.

Silloisessa kulttuuri-ilmastossa Neljän Ruusun neljäs albumi Hyvää yötä Bangkok oli melkoinen pommi albumilistan viidennellä sijalla, eikä se johtunut pelkästään teoksen paheellisen vihjailevasta kannesta.

Levyn avauskappale Elämä käynnistyi kömpelösti svengaavalla rumpubiitillä ja vinyylilevyn skrätsäämisen äänellä, jotka saivat pian seurakseen lapsellisen yksinkertaisen kitarariffin. Kyse ei ollut kuitenkaan sen enempää hiphopista kuin perinteisestä kitararockistakaan.

Neljän Ruusun nelikko oli innostunut Britanniassa juuri kukoistukseen puhjenneesta baggy-kulttuurista, jonka tunnetuimpia nimiä olivat Happy Mondays, The Stone Roses ja The Charlatans. Genren tunnusmerkit, valkoiseen indierockiin sotketut funk-johdannaiset rumpukompit ja kitarariffit sekä vapaalla kädellä annostellut marakassit ja tamburiinit, olivat vielä voimakkaammin edustettuina joensuulaisten lopullisella läpilyöntilevyllä Haloo.

Baggy-tunnelmiin on Suomessa viime vuosina uponnut muun muassa Reginan Mikko Pykärin sivuprojekti Shine 2009, mutta Neljän Ruusun jälkiä suomenkielisen baggyn pariin ei ole seurannut kukaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2. Neljä Ruusua on popyhtye rockin luvatussa maassa

Pop-uskonto, Popmuseo, Poplaulajan vapaapäivä, Olen niin pop, Popstars… Myönnettäköön, että Ilkka Alanko on mennyt hieman liian pitkälle sen seikan korostamisessa, että Neljä Ruusua on pop-, ei rockyhtye.

Oli miten oli, ottaen huomioon, että Suomessa on aina mennyt kaupaksi miehinen, koreilematon ja mieluusti vielä mahdollisimman raskas rock, on melkoinen temppu suomenkieliseltä kitarayhtyeeltä myydä satoja tuhansia levyjä soittamalla tanssittavaa musiikkia, pukeutumalla androgyynin muodikkaasti ja likipitäen tatuoimalla jäsenten otsiin ”Me soitamme muuten POPmusiikkia.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3. Remix-kulttuurin tuominen maahamme

80-luvulla sana remix saattoi esiintyä suomalaisen yhtyeen singlen kannessa. Melkeinpä poikkeuksetta sillä viitattiin kappaleen vaihtoehtoiseen miksaukseen, jonka äänittäjä oli taikonut pikkutunneilla puolikkaan Jaloviinan jälkeen nojaamalla nenällään miksauspöydän rumpukanavien säätimiin.

Neljän Ruusun singleillä alettiin Hyvää yötä Bangkok -levyn myötä kuulla ihan oikeita remixejä, jotka olivat ratkaisevasti alkuperäisiä versioita pitempiä ja, mikä tärkeintä, tanssilattiaa varten tehtailtuja. Yhtye julkaisi 90-luvun alussa liki kaikki sinkkunsa dj-käyttöön optimaalisesti soveltuvassa 12-tuumaisessa vinyyliformaatissa.

Yhtyeen vakio-remixaajat, Raptorin kanssa työskennelleet Mitro ja Tommi Lindell, olivat myös perillä elektronisen musiikin hienouksista, toisin kuin valtaosa suomalaisissa studioissa 90-luvun alussa puurtaneista vanhan koulukunnan ammattilaisista.

Olisi myös houkuttelevaa väittää, että vuonna 1994 ilmestynyt Energiaa on ensimmäinen suomalainen remix-albumi, mutta valitettavasti kunnia kuuluu rasistiselle huumoriyhtye Hausmyllylle, jonka nerokkaasti nimetty Remix Schysteemi voittaa tittelin jopa kolmen vuoden kaulalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4. Elektron tuominen suomalaiseen valtavirtaan

Valtaosa musiikista nauhoitetaan tätä nykyä tietokoneella, melkein levyllä kuin levyllä kuullaan sämplejä perinteisten instrumenttien lomassa, ja ties kuinka monen suomalaisyhtyeen kiertuekalustoon kuuluu kovalevy, joka hoitaa esimerkiksi jousiorkesterin tai kolmen kosketinsoittajan virkaa.

Kun Neljä Ruusua parikymmentä vuotta sitten käytti studiossa sekvenssereitä ja syntetisaattoreita ja ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä valjasti uuden teknologian käyttöön myös kiertueilla, he saivat osakseen syytöksiä huijaamisesta. Yhtyeen jäseniin viitattiin muun muassa ”konehomoina” – mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Ilkka Alanko ja kumppanit tuskin jaksoivat kovin paljon välittää syytöksistä, kun heidän raivokkaan modernit albuminsa myivät kymmeniä tuhansia kappaleita ja musiikkilehdet vertasivat niitä Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaisiin nimiin. Samaan aikaan kriitikot löysivät lähimmän vertailukohdan muulle suomenkieliselle rockille vettyneen kumisaappaan tuoksusta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

5. Neljä Ruusua on ylpeästi suuruudenhullu

Suomalaiset yhtyeet ovat perinteisesti arvostaneet maanläheisyyttä ja pienimuotoisuutta. Kun Neljä Ruusua mietti, mitä he haluaisivat Valuva taivas -albumin kanteen, he päätyivät maalauttamaan yhtyeensä ja levynsä nimen neljänsadan neliön kokoiseen kerrostalon seinään Helsingin Kaisaniemessä.

Nykyään rockyhtyeiden ja isojen orkesterien välinen yhteistyö on Suomessa tuiki tavallista, mutta 90-luvulla ei niinkään. Neljälle Ruusulle ei tietenkään kelvannut tuolloin vain yksi orkesteri, vaan bändi ihmetytti esiintymällä yhdessä sekä Turun, Tampereen että Joensuun kaupunginorkesterien kanssa.

Ruusujen megalomanian tunnetuin ilmentymä lienee nelikon lyhyt englanninkielinen ura 90-luvun lopulla. Karjalainen versio aikakauden stadionrockista ei tietenkään ollut millään tavalla varteenotettava myyntiartikkeli kansainvälisesti, mutta laulukielen vaihtaminen oli oikeastaan ainoa asia, jonka Neljä Ruusua pystyi uransa siinä pisteessä tekemään. Suuruudenhulluus on ainoa vaihtoehto, kun oma maa yksinkertaisesti käy liian pieneksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos artikkeli herätti halun sukeltaa karjalaisen stadionpopin maailmaan, suosittelemme kuuntelemaan Spotify-soittolistamme Neljän Ruusun 18 olennaisinta.