Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience.”

James Murphy, 48, kuten hänen yhtyeensä LCD Soundsystemin tuotannon perusteella tiedämme, on värikäs mies. Hän on elänyt vivahteikkaan elämän ja johtaa nyt newyorkilaisyhtyeensä toista tulemista loppuunmyydyissä konserteissa.

Mutta kuinka värikäs Murphyn tarina onkaan? Se selviää hänen sanoituksistaan – onhan hän kertonut avoimesti niissä menneisyytensä salat.

Ja kuten kaikki hyvät tarinat, tämäkin on sataprosenttisesti totta.

Murphyn elämän tähtihetket valokuvasi Teemu Kivikangas.

1950-luvun jälkipuolisko

Dj-kulttuuri syntyy Jamaikalla, kun paikalliset levyjenpyörittäjät ottavat mittaa toisistaan niin kutsutuissa soundclash-tapahtumissa. James Murphy on paikalla kaikkein maineikkaimmissa soundclasheissa. Ensimmäinen tiedossa oleva soundclash järjestettiin vuonna 1952, ja niiden suosio kasvoi 1950-luvulla ja 1960-luvulla, minkä jälkeen ne levisivät myös Lontooseen ja New Yorkiin.

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”
(Losing My Edge)

1963

James Murphy on läsnä, kun Captain Beefheart, silloin vielä esiteini nimeltä Don Glen Vliet, perustaa ensimmäisen yhtyeensä Frank Zappan kanssa Cucamongassa Kaliforniassa. The Soots -niminen yhtye ei tee Murphyyn vaikutusta. Murphy neuvoo Vlietiä muuttamaan yhtyeensä tyyliä. ”Muuten ette ansaitse penniäkään”, hän neuvoo. Pian Zappa muuttaa Los Angelesiin ja perustaa Mothers of Invention -yhtyeen. Vliet puolestaan jää Cucamongaan ja perustaa The Magic Bandin.

”I was there when Captain Beefheart started up his first band I told him, ‘Don’t do it that way, you’ll never make a dime’”
(Losing My Edge)

1968, kesäkuu

”I was there at the first Can show in Cologne.”

James Murphy on läsnä, kun saksalainen krautrockyhtye Can järjestää ensimmäisen jamisessionsa Kölnin lähellä sijaitsevassa Nörvenichin linnassa. Linnan omisti tuolloin eräs varakas taidekeräilijä, joka oli kiinnittänyt Canin soittamaan Picasson taidetta esittelevään taidenäyttelyyn. Myöhemmin Can äänitti linnassa muun muassa albumit Soundtracks (1970) ja Tago Mago (1971).

”I was there at the first Can show in Cologne”
(Losing My Edge)

1970, helmikuu

Helmikuun 4. päivänä James Murphy mm. syntyy juna-aseman mukaan nimetyssä Princeton Junctionin esikaupungissa Mercerin piirikunnassa New Jerseyssä.

1974

Neljän vuoden herkässä iässä James Murphy vierailee Alan Vegan ja Martin Revin Suicide-yhtyeen ensimmäisissä bänditreeneissä newyorkilaisessa kattohuoneistossa. Murphy saa tehtäväkseen hioa kärsivällisesti yhtyeen urkusoundeja. Vuonna 1970 perustettu Suicide oli tokikin keikkaillut jo muutaman vuoden ajan, mutta jos uskomme James Murphyä – ja miksi emme uskoisi – yhtye harjoitteli ensimmäisen kerran siis vasta vuonna 1974.

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience”
(Losing My Edge)

1986

James Murphy järjestää kotibileet. Hän asuu yhä vanhempiensa luona New Jerseyssä. Poliisi keskeyttää bileet. Murphyn vanhemmat järkyttyvät melko paljon.

”So throw a party till the cops come in and bust it up […] I did it once and my parents got pretty upset”
(North American Scum)

James Murphy unelmoi elämästä New Yorkissa. Hän haaveilee alkoholin nauttimisesta kaupungin maineikkaimmissa baareissa. Myöhemmin elämässään Murphy tulee pettymään näiden baarien tylsyyteen. Kenties siksi Murphy itse oman viinibaarinsa Williamsburgiin kesällä 2015.

”So the boring collect / I mean all disrespect / In the neighborhood bars I’d once dreamt I would drink”
(New York I Love You, But You’re Bringing Me Down)

1987, ennen syyskuuta

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.”

James Murphy seisoo New Yorkin King Streetin Paradise Garage -klubin dj-kopissa legendaarisen Larry Levanin rinnalla. Kukaan ei muista, milloin tämä tapahtui, mutta Murphyn järkyttävän nuoren iän huomioon ottaen vuosi on ollut todennäköisesti vuosi 1987, jolloin Levan soitti 25.–28. syyskuuta viimeiset Paradise Garage -keikkansa. Levan oli aloittanut klubin vakio-dj:nä vuonna 1977.

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan”
(Losing My Edge)

1988

James Murphy herää rannalta Ibizalla. Hän on alasti.

”I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988”
(Losing My Edge)

1992

James Murphy valvoo yöt kuunnellen radion rock-aiheisia ohjelmia. Silloin tällöin hän myös tanssii omasta tahdostaan, mitä ei enää tee.

”I used to dance alone of my own volition / I used to wait all night for the rock transmissions”
(I Used To)

1993

James Murphy on töissä levykaupassa. Tai sitten ei, sillä myöhemmin NPR:n haastattelussa Murphy väitti, ettei ole koskaan työskennellyt levykaupassa. Kirjakaupassa Murphy sen sijaan kertoo paiskineensa töitä. Hjmm hjmm.

”I used to work in a record store”
(Losing My Edge)

1995, helmikuu

James Murphy täyttää 25 vuotta ja tuntee kaikkien ”pakoreittien” menneen umpeen. Kenties tämän takia Murphy nauttii ystävänsä kanssa niin paljon Lemon Sip -flunssalääkettä, että kokee olevansa ”pilvessä”. Samoihin aikoihin Murphy tapaa rocktoimittajan, jonka mukaan em. ystävästä ei ole rocktähdeksi.

”You turn 25 and now you’re all out of escapes […] We’re both high high high, high high on lemon sips […] Hey the rock writer told me to tell you / Though you’re great and you’re brave / You still lack that which makes you a star”
(Watch the Tapes)

1995, toukokuu

Ranskalainen housekaksikko Daft Punk julkaisee läpimurtosinglensä Da Funkin. (Kypäräkaksikon ensimmäinen single, New Wave, oli ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin.) James Murphy soittaa singleä pian sen ilmestymisen jälkeen CBGB’s-klubilla. Näin hänestä tulee dj, joka esittelee ranskalaisyhtyeen musiikin rock-henkiselle yleisölle. Ihmiset pitävät häntä hulluna. Kappaleesta tulee maailmanlaajuinen hitti vuonna 1997.

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”
(Losing My Edge)

1996

James Murphy aloittaa viisivuotissuunnitelmansa.

”You spent the first five years trying to get with the plan…”
(All My Friends)

2001

James Murphyn viisivuotissuunnitelma päättyy. Seuraavan viiden vuoden ajan hän pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa ystäviensä seurassa.

”…And the next five years trying to be with your friends again”
(All My Friends)

2002

James Murphy omistaa muun muassa seuraavien yhtyeiden ja artistien levyjä: This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force, Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil Scott-Heron, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders, The Fire Engines, The Swans, Soft Cell ja The Sonics.

”But have you seen my records? This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Niagara, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force (just hit me!), Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil! Scott! Heron!, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders and The Fire Engines, The Swans, the Soft Cell, The Sonics, The Sonics, The Sonics, The Sonics”
(Losing My Edge)

Huomattavasta levykokoelmastaan huolimatta James Murphy tuntee asemansa uhatuksi. Murphy pelkää pieniin takkeihin pukeutuneiden taideopiskelijoiden, musiikkiorientoituneiden internet-nörttien ja eri puolilta maailmaa tulevien nuorien dj-lahjakkuuksien, jotka ovat häntä kauniimpia, kyvykkäämpiä, innovatiivisempia ja vieläpä erittäin mukavia, vievän hänen paikkansa.

”I’m losing my edge to the kids from France and from London / to the kids whose footsteps I hear when they get on the decks / to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978 / I’m losing my edge / To all the kids in Tokyo and Berlin / to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties / I’m losing my edge to better-looking people / With better ideas and more talent / And they’re actually really, really nice”
(Losing My Edge)

2003

Daft Punk konsertoi James Murphyn asunnossa. Murphy on varustautunut keikkaan hankkimalla viisitoista korillista kaljaa. Asunnon huonekalut on siirretty autotalliin. Paikalla ovat ”kaikki” – ja kaikki jonottavat päästäkseen sisään. Murphyn ystävän Sarahin tyttökaveri on vahtimassa ovea, ja äänentoistoa varten on lainattu kaikkien kulmakunnan tyyppien PA-kamat.

”I bought fifteen cases for my house, my house / All the furniture is in the garage / Well everybody’s lined up in my house, my house / And Sarah’s girlfriend is working the door / Got everybody’s PA in my house, my house”
(Daft Punk Is Playing at My House)

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”.

James Murphy kontemploi mammonaa. Murphy tiedostaa haalivansa sitä nautinnon takia enemmän kuin hänen pitäisi. Olisiko mahdollista elää epäitsekkäämmin?

”Money / Make you feel real good / I always take it more than I know I should”
(Give It Up)

2004

James Murphy on ”tulessa”, koska hänen ystävänsä haluaa häntä. Murphy arvelee kuitenkin ”murskautuvansa” himojensa johdosta.

”I’m on fire / Because you want me But my desire / Is going to crush me”
(Thrills)

2005

James Murphy lomailee 85 vuorokautta Ranskassa maistellen Loiren laakson viinitarhojen satoa. Koko tuon ajan hän kaipaa ystäviään.

”When you’re blowing eighty-five days in the middle of France / Yeah, I know it gets tired, only where are your friends tonight?”
(All My Friends)

2006

James Murphy herää aikaisin ja yllättyneenä puhelimen pirinään – tai millainen hälytysääni hänellä puhelimessaan vuonna 2006 olikaan. Murphy kuulee huonoja uutisia, joita osasi odottaa puhelinsoiton ajankohdan ja soittajan hengitysäänen perusteella. Murphy kuulee terapeuttinsa George Kamenin (1942–2006) menehtyneen. Murphy omistaa seuraavana vuonna julkaistavan Sound of Silver -albuminsa Kamenin muistolle.

”I wake up and the phone is ringing / Surprised, as it’s early / And that should be a perfect warning / That something’s a problem / To tell the truth I saw it coming / The way you were breathing”
(Someone Great)

James Murphy menee ystävänsä luo. He tutkivat musiikki-aiheisia listoja ja suunnitellevat dj-settiä. Kun Murphy myöhemmin soittaa ystävänsä kanssa dj-keikan, he soittavat illan ensimmäisenä kappaleena Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunin (1968) ja osoittavat näin keski-ikäisyytensä.

”That’s how it starts / We go back to your house / You check the charts / And start to figure it out […] We set controls for the heart of the sun / One of the ways that we show our age”
(All My Friends)

2009

James Murphy viettää aikaa kodissaan ja tutustuu naapurustoonsa, josta löytää monta hyvää ravintolaa. Lisäksi hän lukee Fact-lehteä, josta oppii, että kuninkaalla on kuninkaan hattu ja että kuningas asuu kuninkaan talossa sekä muita asioita.

”Because I have stayed home / And have learned a little more about my neighbourhood / Which is important / You know, there’s a lot of good places to eat […] On this occasion, there are a couple of things that we know that we learned from Fact magazine / One, the king wears a king hat and lives in a king house”
(Pow Pow)

James Murphy saa ainakin kaksi puhelua ja yhden tekstiviestin, joissa tuntemattomaksi jäävä henkilö tarjoutuu hänen tyttöystäväkseen.

”Somebody’s calling me to be my girl […] Somebody’s phoning me to be my girl […] Somebody’s texting me to be my girl”
(Somebody’s Calling Me)

2009, joulukuu

James Murphy rikkoo lakia tarkemmin määrittelemättömillä tavoilla unohtaakseen ”hirvittävän vuoden”. Aiemmin saman vuoden marraskuussa hänen ystävänsä, muun muassa LCD Soundsystemissä, !!!:ssä ja The Juan MacLeanissa soittanut rumpali Gerhardt ”Jerry” Fuchs (1974–2009) on kuollut tapaturmaisesti pudotessaan hissikuiluun New Yorkin Brooklynissä.

”This is the trick, forget a terrible year / That we can break the laws / Until it gets weird”
(Home)

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”.

2011

LCD Soundsystem hajoaa. James Murphy viettää päiväkausia sängyssä eikä halua tavata ketään. Murphy tuntee, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa. Hän kokee olevansa vaaraton ja liian vanha esiintymään.

”I ain’t seen anyone for days I still have yet to leave the bed I’ve just got nothing left to say / I’m in no place to get it right / And I’m not dangerous now / The way I used to be once / I’m just too old for it now / At least that seems to be true”
(Change Yr Mind)

2013

James Murphy muistelee entistä ystäväänsä Tim Goldsworthyä, joka on palannut yli vuosikymmenen jälkeen Yhdysvalloista kotimaahansa Britanniaan. UNKLE-yhtyeestä ja Mo’ Wax -levy-yhtiöstä tunnettu Goldsworthy perusti DFA Records -levymerkin vuonna 1999 Murphyn ja Jonathan Galkinin kanssa ja kaikesta päätellen tutustutti Murphyn kokaiiniin.

”I remember when we were friends / I remember calling you friend / Standing on the shore my ear aimed east / I can’t hear you / I can’t hear you anymore / You warned me about the cocaine / Then dove straight in / I must admit I missed laughing / But not so much you”
(How Do You Sleep)

2014

James Murphy polvistuu rakastettunsa eteen ja vannoo olevansa ”kuivilla”. Murphyn rakastaja juoksee häntä karkuun tavalla, joka tuo Murphyn mieleen epäonnistuneen kohtauksen heikosti valaistussa elokuvassa.

”I’m on my knees, yeah / I’m on my knees / I promise I’m clean […] Oh lover / You run from me / We move like a bad scene / Shot in the dark”
(Oh Baby)

2015

James Murphy käy parturissa. Hänen uusi ”tunteellinen” hiusmallinsa herättää hämmennystä, mutta muusikko itse fiilaa uutta fledaansa ihan täpöllä.

”I caught your eye when I stepped outside with my emotional haircut / It seems that I’ve been misunderstood / The look of great concern in your eyes and your surprise at my emotional haircut / It’s better to me / It’s much better than it used to be”
(Emotional Haircut)

James Murphy menee naimisiin Christine Topsøen kanssa. David Bowie ei pysty osallistumaan häihin sairautensa takia.

”You couldn’t make our wedding day / Too sick to travel”
(Black Screen)

2016, tammikuu

Laulaja-laukuntekijä David Bowie kuolee. James Murphy lukee tietokoneeltaan Bowien hänelle lähettämiä sähköpostiviestejä. Bowie oli Murphylle tärkeä esikuva, jotain ”isän ja ystävän väliltä”. Murphy arvosti Bowiea niin paljon, että koki työskentelemisen tämän kanssa ylivoimaisena. Lopulta Murphy jätti saapumatta useisiin sovittuihin tapaamisiin. Murphya kaduttaa. Hän kokee jääneensä Bowielle velkaa illallisen, kenties jotain muutakin.

”Been saving email trails / Kept together / I read them back sometimes / To remember […] I had fear in the room / So I stopped turning up / My hands kept pushing down / In my pockets / I’m bad with people things / But I should have tried more”
(Black Screen)

2017

James Murphy havaitsee olevansa levykaupasta toiseen nilkuttava horiseva veteraani, jonka kohtalona on näyttää muistitikkuja käyttävälle saastanuorisolle kaapin paikka.

”I’m a reminder / The hobbled veteran of the disk shop inquisition / Set to parry the cocksure of mem-stick filth / With my own late era middle-aged ramblings”
(Tonite)

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

”Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri.”

21-vuotias Ella Marija Lani Yelich-O’Connor on parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee.

”Those great whites, they have big teeth
Oh, they bite you
Thought you said that you would always be in love
But you’re not in love no more”

Uusi-Seelanti on ymmärtääkseni aika erikoinen maa. Siellä ihmiset kävelevät pää alaspäin, ja kesällä on talvi ja syksyllä kevät.

Uudessa-Seelannissa asuu monia outoja eläimiä, jotka kehittyivät eristäytyneellä saarella aivan omaan suuntaansa. Koska sieltä puuttuivat pitkälti nisäkkäät, varsinkin suuremmat maapedot, ottivat matelijat ja linnut haltuunsa maanisäkkäille muualla kuuluneita ekologisia lokeroita.

Useat lintulajit kehittyivät suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Eurooppalaisten saavuttua monet lajit kuolivat sukupuuttoon tai vähintään päätyivät uhanalaisiksi. Ikonisin linnuista on tietysti kiivi, hurmaavan söpö höyhenpallo. Australialaiset kutsuvat naapurisaaren väkeä kiiveiksi, ja nämä kutsuvat ausseja kenguruiksi.

Nykyään Uusi-Seelanti tunnetaan myös hobittien kotimaana. Kulttimainetta nauttinut uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson räjäytti pankin Taru Sormusten Herrasta -elokuvilla, joista suuri osa kuvattiin Jacksonin kotimaan komeissa maisemissa. Viime vuonna Uusi-Seelanti nousi maineeseen paikkana, josta superrikkaat ostelevat bunkkereita maailmanlopun varalta.

Silti parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee on Lorde.

Vielä vuoden 2013 Pure Heroine -levyn Royals-hitillä syrjäinen kotimaa oli keskeinen teema, kuten Anton Vanha-Majamaa aiemmin tässä juttusarjassa kirjoitti.

Nykyään Lorde reissaa ympäri maapalloa, ja Green Lightin erotarina voisi sijoittua minne tahansa. Musiikkivideokin on kuvattu siellä Los Angelesissa, jonne Royalsilla haikailtiin. Mutta olen aina kuvitellut, että Uuden-Seelannin uimarannat ja oletettavasti erinomaiset surffauskohteet kuhisevat kappaleen julmia valkohaita isoine hampaineen.

Green Light on avaussingle viime vuoden Melodrama-albumilta. En oikeastaan miellä sitä levyn ilmeiseksi hitiksi, koska koko albumi on pakattu täyteen upeita popkappaleita. Melodrama tuntuu jo nyt klassikolta kunnianhimoisen ja silti lähestyttävän populaarimusiikin saralla.

”But I hear sounds in my mind
Brand new sounds in my mind
But honey I’ll be seein’ you, ever, I go
But honey I’ll be seein’ you down every road
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Omaelämänkerrallisessa kappaleessa vaiheillaan parisuhteen päättymisen jälkeisessä limbossa. Toisaalta exälle ollaan selvästi melko käärmeissään, toisaalta on vaikeaa luopua. Kaikki tuntuu muistuttavan entisestä kumppanista.

Green light, vihreä valo, on helppo tulkita vihreäksi liikennevaloksi. Voit jatkaa elämääsi. Tie on selvä. Sitä Lorde laulussa kertoo odottavansa, haluavansa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri. Tässä, noh, valossa tuntuukin loogiselta, että Lorde laulaa kuulevansa päässään uusia ääniä. Ehkä ne ovat vihreitä ääniä.

”Yes, honey I’ll come get my things, but I can’t let go
I’m waiting for it, that green light, I want it
Oh, I wish I could get my things and just let go
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Green Light rakentuu herkullisella, joskin varsin epähitikkäällä tavalla. Vokaali-intro jatkuu pitkälle kappaleeseen, joka säästelee koukkujaan. Mutta kun house-henkinen piano-luuppi iskee kehiin, on loppu täyttä euforiaa.

Kappaleen nostattava optimismi onkin kiinnostavassa ristiriidassa synkähkön sanoituksen kanssa, jota Lorden melodramaattinen lauluesitys tukee. Kun hän syvällä äänellä haukkuu eksäänsä, alkaa jo hieman pelottaa.

Ehkäpä tässä näennäisessä ristiriidassa on biisin voima. Vaikka vihreää valoa vielä odotetaan, tulee se lopulta. Lorde on kuitenkin tätä kirjoitettaessa yhä vasta 21-vuotias, joten mihinkään ei ole vielä kiire. Odotellessa voi vaikkapa tanssia.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

Mihin Kendrick Lamar meni joulupukkia piiloon?

– Kinkun taa.

Yleisö poistui räppiluennolta kyyneleitään kuivaten.

Powerpoint-esitys huipentui suunnattomaan Drake-diaan.

”Kuvassa kaikki on vielä hyvin.”

Ennemmin kuin konkreettinen katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa, Jubilee Street on paikka laulajan mielikuvituksesta. Tai kaukaa historiasta.

”On Jubilee Street
There was a girl named Bee
She had a history
But she had no past”

Jubilee Street on katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa Brightonissa, Englannissa. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta katu kulutti vuosikymmeniä epäonnisen kaupunkisuunnittelun tuottamana urbaanina jättömaana. Prostituoidusta kertovassa kappaleessa Jubilee Street on värikäs paheiden koti.

Todellisuudessa katu näyttää nykyään ilottomalta. Sen varrelta löytyy pikaruokaloita ja ketjukahviloita. Yo Sushi, Pizza Express ja Starbucks. Cave on itse todennut että laulun Jubilee Street on pikemminkin paikka hänen mielikuvituksestaan. Tai kaukaa historiasta.

”And here I come up the hill
I’m pushing my wheel of love
I got love in my tummy
And a tiny little pain”

Push the Sky Away -albumin kannen valokuvassa, Dominique Issermanin vangitsemassa satunnaisessa hetkessä, ollaan niinikään Brightonissa, Caven kodissa.

Caven vaimo, Susie Bick, näyttää tanssivan korkeassa huoneessa. Hän leijuu alasti, hiukset kasvoillaan. Cave on jo saanut päälleen tutun mustan pukunsa ja valkoisen kauluspaitansa – kuvittelen, että hetki on varhainen aamupäivä – ja työntää auki asunnon Yrjöjen aikakauden ikkunaluukkuja.

Kuvan tunnelma on epätodellinen. Huone näyttää typötyhjältä, avaralta kuin meri, ja päivänvalo tunkeutuu asuntoon puoliväkisin ikkunaluukkujen raoista. Melkein voi kuulla kiviseen rantaan lyövät aallot, maistaa suolaiset pärskeet ja tuntea kylmän, kirkkaan ilman ihollaan.

Kuvassa on jotain rauhoittavaa ja lohdullista. Ja myös levy, ja kappale Jubilee Street, on raskaitakin aiheita käsitellessään usein seesteisen rauhallinen, jopa kepeä. Onko Nick Cave, vanha manaaja, löytänyt rauhan sielulleen tuulisesta merenrantakaupungista Englannin Kanaalin reunalta?

Kuvassa kaikki on vielä hyvin.

”I am transforming
I am vibrating
I am glowing
I am flying
Look at me now”

On silti vaikea kuunnella levyä muistamatta mitä sitten tapahtui.

Vuonna 2015 Caven poika putosi Brightonissa kalliolta kohtalokkain seurauksin. Traaginen kuolema kuuluu niin mykistävänä painona seuraavalla Skeleton Tree -albumilla, että se tuntuu, kuin musta aukko, taivuttavan massallaan aikaakin ja virittävän Push the Sky Awaylle tulevaisuudesta käsin traagisen alavireen. (Jarkko Immonen kirjoitti aiemmin tässä juttusarjassa upeasti Skeleton Treen Jesus Alone -kappaleesta.)

Mutta Jubilee Streetillä kaikki on yhä kevyempää, ja valo tunkeutuu ikkunaluukkujen läpi. Cave voi rennosti tarinoida prostituoiduista, antisankareista ja värikkäistä kaduista, omaan hieman fantastiseen ja vinksahtaneeseen sävyynsä.

Jubilee Street on alakuloinen ja nostalginen. Se kertoo surullisista hahmoista, muttei ole samalla tavalla aggressiivinen kuin Caven vanhat anti-sankaritarinat. Kappaleessa soi rakkaus kotikaupunkiin ja sen historiaan, väreineen ja varjoineen.

Video ei ole enää saatavilla

Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

Mitä Sean Lennon sanoi lapsena pitkän automatkan jälkeen?

– Yoko, ollaan perillä.

Miksi sinkkuja Eric Clapton -faneja harmittaa kesällä?

– Jos ei heilaa helluntaina, ei Laylaa koko kesänä.

Brittiläinen soulmies, joka ei ole lainkaan niin miellyttävä kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää?

– Michael Kivamuka.

Ultra Bra -biisi, jossa lauletaan saksalaiseksi Napakymppi-kilpailijaksi tekeytyvästä naisesta?

– Nainen, joka elää vapaan Herr A:n elämää.

Tutkijat hämmästyivät – avaruudesta löytyi megatähti.

– Se oli Lady Gagarin.

Yksityisyrittäjä Billy Idol maksoi vain puolet lakisääteisestä eläkevakuutuksestaan.

– Se oli Rebel YEL.

Mitä Gwen Stefani vastasi, kun häneltä tivattiin, fanittaako hän kiisteltyä ranskalaiskirjailijaa?

– I ain’t no Houellebecq girl.

Cheekin suosikkijuures?

– Maairtisokka.

Mitä Irwin Goodman tokaisi, kun heräsi railakkaan yön jälkeen piirretyn hevosen kainalosta?

– Sait multa, Horseman.

Artesaanioluista innostunut kotimainen rap-artisti?

– Aleface.

Alternative-musiikkiin siirtynyt amerikkalainen kitarasankari?

– Steve Vaihtoehto.

Millä selvitetään shokkirokkareiden kestävyys?

– Cooperin testillä.

Jari Sillanpään puhtoinen imago osoittautui saduksi. Mitä jäi jäljelle?

– Linna.

Mikä on Suomen pienin jyrsijä?

– Atomirotta.

”Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.”

William Bevanin musiikin kuvaama Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea.

”Sometimes you are trying to find yourself
And you run away always
And that’s what happened to me
I’ve chosen you disciple”

Burial, ristimänimeltään William Bevan, on etelälontoolainen muusikko. Elektronisen musiikin alalla hän on helposti yksi aikamme tärkeimmistä.

Minun korvissani Burialin musiikki on aina kuvannut Bevanin kotikaupunkia. Tämä Lontoo ei ole aivan tarkalleen oikea, fyysinen Lontoo. Se on aamuöisen, ikivanhan metropolin idea. Ehkäpä se voisi olla mikä tahansa sateinen, autio kaupunki suden hetkellä.

Kun nyt maantieteellisistä sijainneista puhutaan: Burialin kappaleita kuulee usein kuvattavan matkoina. En lähde rikkomaan muottia. Burialin kappaleet ovat usein matkoja vailla päämäärää, hortoilua halki surrealistiseksi muuttuneen, aavemaisen Lontoon.

Rival Dealerissa ollaan kuitenkin selvästi menossa jonnekin. Se on yksi Burialin aggressiivisimmista kappaleista. Kiertävät melodiat ja heleät naisäänet vain korostavat biitissä sykkivää välivallan uhkaa. Vuotaako joku tänä yönä verta? Toisaalta vauhdikas kappale voisi olla Bevanin tribuutti rave-kulttuurille.

Yli kymmenminuuttista kappaletta rytmittävät kiinnostavalla tavalla tauot, joissa biitti hiljenee ja tekee tilaa kolkolle äänimaisemalle ja puhesampleille. Mitään euforista nostatusta lupaavia taukoja nämä eivät tosin ole. Saapuiko metro pysäkille? Pysähtyykö auto tässä liikennevaloihin?

Kappaleen päättää usean minuutin melankolinen, eteerinen ambient-leijunta. Katharsis. Tuntuu kuin lennettäisiin korkealla kaupungin yläpuolella, josta katsottuna öisen Lontoon valot muistuttavat tähtiä. Bevan itse on kommentoinut Rival Dealer -EP:n kappaleiden kertovan oman identiteetin löytämisestä, sen hyväksymisestä, ja rohkeudesta olla oma itsensä.

”This is who I am
I’m gonna love you more than anyone
I’m gonna love you more than anyone”

Burialin Lontoo on päällisin puolin kylmä paikka, jossa sataa aina ja hylsyt kilahtavat märkään asfalttiin.

Silti kappaleissa on lämpöä. Sytkärin ja pistoolin kolkon naksahduksen seurana on pölyisen vinyylin hellä rahina. Lontoossahan kaiken alta löytyy jotain vähintään vanhaa, ellei muinaista, jos vähän rapsuttaa. Tosin Rival Dealerissa pehmeät rahinatkin särkyvät usein noise-musiikkia muistuttavaksi meteliksi.

Lontoo on hankala rakastaja. Se on kostea, usein koppava, logistisesti hirvittävä. Se on kaupunki täynnä sateen kastelemia kummituksia.

Silti rakastan Lontoota. Se on myös kerroskakku kiehtovaa historiaa. Se on sarja pieniä kyliä, joissa ihminen voi kulkea ja elää kuin pienessä kylässä ja kiintyä mureneviin kadunkulmiin ja ryhmyisiin puihin. Se on nuhjuisten, ikivanhojen pubien varjoisia nurkkia, jonne voi piiloutua hyvän kirjan kanssa, kuuntelemaan vaikkapa Burialia. Monet noista pubeista ovat aidosti antiikkisia ja tuntuvat muistavan jopa ne päivät, kun kuningatar Viktoria hallitsi imperiumiaan. Märät aaveet kertovat kiehtovia tarinoita, kunhan niiden jatkuvaan läsnäoloon tottuu.

Se on sulatusuuni siirtolaisia maapallon jokaisesta kolkasta. Burial ammentaa tämän kerroksellisen Lontoon monikulttuurisesta äänimaisemasta. Taustalta löytyy muun muassa jamaikalaissiirtolaisten dub, Pohjois-Englannin työläispiirien ilmiö northern soul ja tietysti kaupungin rikas elektronisen musiikin perintö, rave-kulttuuri ja omaperäinen grime-soundi.

”This is the best way to go
At night, you can see the city lights brighter than ever
And stars and constellations
And it’s breathtaking”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tarina Burial-puusta

Lopuksi henkilökohtainen anekdootti. Se on minusta vähän hölmö, mutta Nuorgamin toimituksen torikokous vaati sen mukaan.

Itä-Lontoon London Fields -puistossa sijaitsee puu, jonka juurelle minulla oli tapana Lontoossa asuessani mennä kesäiltaisin lukemaan kirjaa, katselemaan ruohokentälle grillaamaan saapunutta monikulttuurista väkijoukkoa ja kuuntelemaan musiikkia. Tuohon aikaan koko kaupunki sykki dubstepin tahtiin.

Se oli ihan oma puuni, jonka juurella aina istuin. Saatoin kertoa avopuolisolleni meneväni nyt sinne puulleni, ja hän tiesi mistä minut löytäisi. Se puu oli tarkalleen pyllylleni suunniteltu.

Puun juurella oli mahtavaa kuunnella Burialia, kun auringon viimeiset säteet siivilöityivät grillien savun läpi, kuin höyrylaivan savuun katoava ilta-aurinko J.M.W. Turnerin maalauksessa, ja ilmassa leijuivat tuoksut Karibialta Intiaan.

Kuulokkeitteni musiikki sekoittui ihmisten hälinään, ja niin naiivia kuin se onkin, uskon, että Lontoossa on jokaiselle oma puunsa, joka on suunniteltu kunkin takamukselle, aivan kuten oma Burial-puuni.

Teemu Kivikankaan Burial-puu! Jos käyt Lontoossa, kuvautathan itsesi Burial-puun juurella Burialia kuunnellen!

Miksi Olli Lindholm antoi potkut Jay Lewisille ja Daffy Terävälle?

– Kaksikko vaati Yö-työlisää.

Miksi Elastinen muutti Ruotsiin?

– Hän kuuli, ettei kukaan voi olla profeetta omalla maallaan.

Suomalaisräppäri ja Ola Salo ryhtyivät yhteistyöhön.

– Paperi-Arkin ensimmäinen albumi ilmestyy keväällä.

Meteorologi tuohtui huonoa säätä mananneille:

”Syy ei ole Kelis!”

Muut lapset saivat koulussa Eri Keeperiä.

Tommi jäi Liimatta ja David Gluetta.

Kuva: Teemu Kivikangas.

Ennen menestystään Bruce Springsteen toimi uima-altaiden putsaajana.

Ne olivat Pomon ”kloori days”.

Bajofondo tekee tangosta tanssipoppia.

Joskus alkuvuodesta lupasin kirjoittaa Nuorgamiin arvion elektronista tangoa soittavan Bajofondo-kollektiivin tuoreesta levystä Presente. Toimitussihteerimme kuukausittaisista kuumotteluista huolimatta ei arviosta koskaan tullut valmista.

Nyt kävi näin: vanhaa satua mukaillakseni jäi kissalta tuluskukkaro saamatta, mutta tulikin takki. Seuraava artikkeli esittelee pari klassikkoa ja joukon huomion arvoisia yrittäjiä Gotan Projectin joskus hotellinaulamusiikin hyvinä vuosina maailmalla läpilyömästä genrestä.

Buenos Airesin savusumuisessa ilmassa tango on läsnä sikäli vahvasti – niin kansallisena ikonina kuin turistikohteena – että genre ymmärrettävästi herättää muusikoissa sekä vihaa että rakkautta. Tangoa on parina viime vuosikymmenenä taivuteltu moneen uskoon, Daniel Melingon Tom Waits -henkisistä murinoista hiphopiin ja noise-estetiikalla leikittelevään post-rockiin.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että vahvasta elektronisen tanssimusiikin skenestä tunnetussa kaupungissa on kehittynyt myös kirjava joukko erilaisia (ja valitettavasti myös huomattavan eritasoisia) konemusiikin ja tangon fuusioita.

#1 Eduardo Roviro: Sónico

Gotan Projectin maailmalla tutuksi tekemä ajatus perinteisen tangon ja elektronisen musiikin yhdistämisestä ei sinänsä ole uusi. Sähköisten instrumenttien avulla muokatun äänen varaan rakensi levymittaisen kokonaisuuden jo vuonna 1968 Eduardo Roviro albumillaan Sónico. Albumi on alallaan kiistaton klassikko ja edelläkävijä, mutta ainakin minun harjaantumattomaan korvaani paikoin melkoista vinkunaa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Astor Piazzolla: Libertango

Nuevo tangon suurmies Astor Piazzollan moninaisiin kokeiluihin mahtuvat mukaan myös elektroniset äänimaailmat. Piazzolla & el Conjunto Electronica esittää hillityn sähköisen version Libertangosta. Erityisesti levytetyssä versiossa jännät elektronivinkunat tuovat urbaanin painostavaan biisiin omaa lisätunnelmaansa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Narcotango: Vi Luz y Subi

Carlos Libedinskyn johtaman Narcotangon levyt ovat elektronista tangoa huuruisemmin triphoppailevasta päästä. Jos Bajofonfon ohella pitäisi tapetille nostaa yksi ainoa tyylin edustaja, olisi oma suosikkini Narcotango. Kilpailijoistaan poiketen Libedinsky tekee hienoja levyjä ihan albumitasolla. Narcotangon levyillä vaelletaan etelän syrjäisen ja salaperäisen metropolin yössä vahvasti päihtyneenä – viinistä, huumeista tai rakkaudesta. No, näin ainakin minun päässäni.

Video ei ole enää saatavilla

#4 San Telmo Lounge: Viaje Secreto

San Telmo on Buenos Airesin kaupunginosa, johon tango turistiesitteissä kaikkein vahvimmin assosioidaan. Tangomytologian keskeisistä kaupunginosista La Boca on edelleen turhan vaarallinen eikä vaikkapa Boedossa ole paljoa nähtävää, ainakaan laiskemmalle matkailijalle.

San Telmolla sen sijaan on kaikkea. Keskustan tuntumassa sijaitseva, siirtomaa-aikainen hienostokaupunginosa työväenluokkaistui aikoinaan, kun tauteja pelästynyt parempi väki otti etäisyyttä Rio de Platan pöpöjä kihiseviin rantoihin. Jäljelle jäivät hiljalleen rapautuvat, hurmaavat kartanot ja mukulakivikadut, duunarit toivat mukanaan tangon. Nykyään alue on täynnä antiikkipuoteja ja tangoesityksiä tarjoavia ravintoloita, mutta museotunnelman lomassa jatkaa elämäänsä ihan oikea kaupunginosa.

San Telmo Lounge -nimi kuulostaa laskelmoidulta, mutta sen taakse piiloutuu yksi tyylilajinsa laadukkaammista yrittäjistä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Otros Aires: Sin Rumbo

Otros Airesin juttu ovat 1920- ja 1930-lukujen tangoklassikkojen sämpläämiseen perustuvat kappaleet. Näin aikoinaan senkin vaivan, että vaelsin Buenos Airesin divareista metsästämässä taakakseni vinyyliformaatissa muun muassa palvotun tangotähti Carlos Gardelin kootut. Se oli suhteellisen tyhmästi tehty loppumatkaa silmällä pitäen jo ihan logistisista syistä. Lisäksi levyjen kuuntelu tänä päivänä vaatii melkoista totuttelua rahisevaan, tomuisen tuhnuiseen äänenlaatuun.

Ehkäpä siksi Otros Airesin pölyisiä ja raksuvia sämplejä hyödyntävä tyyli vetoaa minuun. Sin Rumbossa samplataan Orquestra de Juan D’Arienzon esittämää La Virutaa vuodelta 1936.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Bajofondo Tango Club: Pa’ Bailar

Jos rakastat Gotan Projectissa sen hillittyä tyylikkyyttä, design-hotellin aulaan sopivaa yhdistelmää tangoa, dubia ja downtempoa, saattaa Bajofondon Pa’ Bailar olla pieni järkytys. Sekin on elektronista tangoa, mutta downtempon sijaan vaikutteita haetaan huomattavasti tanssittavammista konemusiikin genreistä.

Aiemmin Bajofondo Tango Clubina tunnettu Bajofondo-kollektiivi on Argentiinan arvostetuin elektronisen tangon tekijä. Kollektiiviluonteestaan huolimatta se henkilöityy pitkälti tuottaja Gustavo Santaolallaan. Monipuolinen musiikin ammattilainen on uransa aikana ehtinyt kopata Oscarit Brokeback Mountainin ja Babelin soundtrackeista ja säveltänyt musiikin viime kesän hehkutetuimpaan suuren luokan konsolipelituotantoon, Naughty Dogin The Last of Us -peliin. Kaiken kiireen keskelläkin Bajofondo tuntuu olevan Santaolallan lempilapsia.

Levy kerrallaan Bajofondo on edennyt tanssittavampaan suuntaan. Esimerkiksi alkuvuosien albumi Tango Club oli paikoin vielä suhteellisen lähellä Gotan Projectin dubahtavaa ilmapiiriä. Mutta viimeistään tämänvuotinen Presente hätistelee paikalta hillitympään menoon tottuneen kuulijan. Kollektiivi tekee nykyään röyhkeän viihdyttävää tanssipoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Supervielle: Miles de Pasajeros

Bajofondon riveissä vaikuttaa myös triphop-sävyjä tyyliinsä naittanut Luciano Supervielle, jonka Miles de Pasajeros kuultiin Oliver Stonen Savages-elokuvan soundtrackillä.

Video ei ole enää saatavilla

Cachaça on brasilialaisen alakulon alku ja juuri.

Ah, brasilialaiset! Tuo iloluontoinen kansa, jolla rytmi sykkii veressä! Caipirinha virtaa, häpykarvat on nypitty ja aurinko porottaa. Kun samba soi, ei itkeä saa.

Voi toki olla että stereotypioillakin on jokin yhteys todellisuuteen. Kuten kaikki Brasialiassa matkustelleet tietävät, on se eittämättä yksi maailman kauneimmista maista. Toisaalta kuten kaikki uutisia lukeneet tietävät, muistuttaa paratiisi usein epäilyttävästi helvettiä.

Varmaa kuitenkin on, että karnevaali loppuu joka vuosi aikanaan ja cachaçasta saa aivan kaamean krapulan. (Cachaça on brasilialaista sokeriruokoviinaa, jota ilman caipirinha ei kertakaikkiaan ole caipirinha. Älä anna yhdenkään baarimikon muuta väittää.)

Tämä soittolista on lyhyt, henkilökohtainen johdanto brasilialaiseen alakuloon, johon liittyy kiinteästi juuri karnevaaleja seuraava krapulapäivä: quarta-feira, keskiviikko. Siis vähän niinkuin sunnuntaifiilis, paitsi että juhlia on odotettu koko vuosi ja ne ovat kestäneet suurin piirtein viikon. Sen jälkeen iskee helposti niin sanottu saudade.

Saudade on portugalia ja tarkoittaa tökerösti käännettynä kaipuuta. Wikipediasta löytyy aiheesta pitkähkö artikkeli, josta voi tarkistaa miten vahva kulttuurillinen merkitysverkosto voi yhden pienen sanan ympärille muodostua. Mutta lyhyesti, saudade on melankolinen kaipuu jotain rakasta kohtaan, joka ei todennäköisesti enää palaa.

Toisaalta termiin liittyy ilo siitä, että onnen hetket on edes päästy kokemaan. Toisaalta saudade voi jopa kohdistua tulevaisuuteen: soittolistalla Walter Alfaiaten Olha Aí! juhlii karnevaalia, mutta melankolinen kappale tuntuu jo ennakoivan juhlien päätöstä.

On tietysti hieman tylsää, ettei kappaleiden lyriikoista saa paljoakaan irti, jos ei ymmärrä portugalia. Monessa kappaleessa, esimerkiksi Fernanda Takain soittolistalla esittämässä Dis Que Fui por Aí:ssa juuri lyriikat luovat kappaleen dramaturgian. Iloinen rallattelija, joka kiertelee kaupungilla soittopeli kainalossa ja lesoilee lemmenöillään paljastaa lopuksi kaipaavansa kamalasti jotakuta aivan muuta.

Lisäksi sanoitukset ovat usein todella hienoja. Ansioituneimmista kynäilijöistä mainittakoon nyt vaikkapa Antônio Carlos Jobimin, bossa novan isähahmon, yhteistyökumppani muusikko ja runoilija Vinicius de Moraes. Jos portugalin opiskelu ei kiinnosta, löytyy netistä tietysti käännöksiä teksteistä.

Jokaisesta soittolistan kappaleesta olisi pieni tarina kerrottavana, mutta jätetään puuduttavat luennot ja matkakertomukset toiseen kertaan. Jokainen kappaleista on särkenyt sydämeni. Ja muistakaahan, lapset, olla varovaisia niiden caipirinhojen kanssa – kuten Jobim A Felicidadessa laulelee: onni loppuu aikanaan, mutta suru on loputon.

Saudade

1. Adoniran Barbosa – Trem das Onze
2. Nara Leão – Maria Moita
3. Luiz Bonfa – A Felicidade
4. Caetano Veloso – Chuvas De Verão
5. Hyldon – Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda (Casinha De Sapê)
6. Fernanda Takai – Chuva no Oceano
7. Ivete Sangalo – A Luz de Tieta
8. Fernanda Takai – Diz Que Fui por Aí
9. Cartola – Preciso me encontrar
10. Céu – Malemolencia
11. Gal Costa – Desafinado
12. João Gilberto – Saudade fez um samba
13. Toquinho – Onde Anda Você
14. Jorge Ben – Chove Chuva
15. Chico Buarque – Fado Tropical
16. Maria Bethânia – Lagrima
17. Walter Alfaiate – Olha Aí!
18. Adoniran Barbosa – Saudosa Maloca
19. Paulinho Da Viola – Dança da Solidão
20. Marisa – Ta-Hi (Pra Você Gostar De Mim)

Kuuntele soittolista tästä.

Kun kaikki meni.

”Me teimme kaiken väärin,
tai ehkä oikeaa ei ollutkaan
jokin seinät vain sai kaatumaan
jää vain tyhjä tunne kun elämässä häviää”

Useimmat kai muistavat Hannu Karpon hieman tunkeilevana kansakunnan omatuntona, pienen ihmisen puolustajana hassussa karvahatussa. Vielä hattuakin karvaisempi mikrofoni heilui, kuin peitsi Don Quijoten kourassa, kun Karpo kävi viikonloppuisin taisteluun lintukodon vääryyksiä vastaan.

Mutta minäpä pelkäsin Karpoa pienenä ihan helvetisti.

Aikoinaan Karpon lähetyksissä harrastettiin hyytävää liikennevalistusta näyttämällä (uskoakseni, en aivan uskaltanut koskaan katsoa) mitä jää jäljelle, kun henkilöauto törmää rekkaan tai kallioleikkaukseen 80–120 kilometrin tuntivauhdilla.

En pitänyt kirjaa, mutta uskoakseni tämä oli ensimmäinen pienistä, vaatimattomista lapsuudentraumoistani: herätys siihen, että kaikki me vielä kuollaan.

Vanhempieni työmatka oli kohtuullisen pitkä ja se kuljettiin autolla. Eikä 1980-luvun alkupuoliskolla ollut matkapuhelimia. En siis voinut soittaa äitille ja iskälle, että miten se kotimatka nyt taas kestää.

Jokainen minuutti viiden jälkeen oli musertavaa piinaa. Odotin puhelimen pirisevän. Siellä olisi liikennepoliisin edustaja, joka vakavana pahoittelisi ja kertoisi huonot uutiset.

Ehkä tämä on Leevi and The Leavingsin kappaleen Pimeä tie, mukavaa matkaa ainoa lohdullinen puoli: koko perhe sentään siirtyy ajasta ikuisuuteen yhdessä, perheenä. Se on toki aika laiha lohtu.

Kappale lienee yhtyeen synkin, uskomattoman musta: kaikki on mennyttä ja isä johdattaa perheen viimeiseen mutkaan. Lapset uinuvat takapenkillä, rauhallisen tietämättöminä siitä, etteivät enää tule heräämään. Sem että kappale on niin kaunis ja sävelmä niin päähän tarttuvam tekee sanoituksesta entistä jäätävämmän. Taivaalla ei ole edes tähtiä tarjota.

Selityksiä epäonnistumisille ei löydy. Kaikki on vain mennyt jotenkin epämääräisellä tavalla pieleen, asuntosäästöt huvenneet tililtä markka kerrallaan.

Vuonna 1988 ilmestyneeltä Häntä koipien välissä -albumilta löytyvä biisi ennakoi pari vuotta myöhemmin lamaan suistuneen Suomen tunnelmia kivuliaan hyvin. Ikävän hyvin kai se nykyhetkeenkin istuu.

Mutta armoitettuna tyylitaiturina ja sanailijana Gösta tietysti saa näinkin masentavaan kappaleeseen sävyjä ja tragikomiikkaa.

Huumorin sävy vaihtelee biisin nimen lakonisesta ironiasta katkeraan pilkkaan, kun pian pitäisi jo hengitysilmastakin maksaa. Halvasti helisevät mutta traagisia sävelmiä soittelevat syntikat ovat kuin suoraan lamataajaman säästömarketista.

Näillä keinoilla kappale myös suurin piirtein kiertää patetian, johon suomalainen popmusiikki yleensä kompastuu yrittäessään kertoa miten kamalaa täällä pimeässä ja kylmässä onkaan asua.

Minulla on työhuoneeni seinällä kuva valokuvaaja Jouko Lehtolan sarjasta Kolaroidut autot. Pelkkä postikorttiversio tietysti. Kuvassa on rusinaksi ajetun VW Passatin keula valkoista taustakangasta vasten. Se on yksinkertaisen kaunis, vähäeleinen teos. Ja tappavassa esteettisyydessään se tuottaa hieman samanlaisen tunteen kuin Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Rakastan sitä, mutta on se kyllä helvetin ahdistava.

Video ei ole enää saatavilla

Bill Monroe, ehkä epätodennäköisin pelimusiikin esittäjä koskaan.

Kuluva syyskuu hemmottelee peliharrastajia. Jo ilmestyneen ja kaikki myyntiennätykset rikkoneen Grand Theft Auto V:n lisäksi tässä kuussa ilmestyy Fifa 14, tuo jalkapallopelisarjojen kuninkaan uusin osa.

Miljoonamyyntien ja kriitikkojen ylistyksen lisäksi nämä pelisarjat tunnetaan myös niissä käytetyn musiikin runsaasta määrästä ja korkeasta laadusta. GTA-sarja on suorastaan legendaarinen pelimaailmassaan kuultavien radiokanavien ja niiden biisivalintojen sekä tunnettujen juontajien ansiosta. Pelisarjan uusimman osan radiokanavia isännöivät muun muassa biittimestari Flying Lotus, dj- ja radiolegenda Gilles Peterson, soft rock-konkari Kenny Loggins ja indielirkuttelija Twin Shadow. Ja onhan sarjan Vice City -osassa nähty itse Phil Collins vierailijana.

Fifat taas tunnetaan valikoidensa kattavasta, niin uusia kuin tunnettuja artisteja esittelevistä biisivalikoimista. Eräs nimeltämainitsematon Nuorgamin kirjoittaja on jopa tunnustanut, että kuuli Morrisseytä ensimmäistä kertaa Fifa 2005:a pelatessaan.

Mutta osaavat ne muutkin pelialalla populaarimusiikkia hyödyntää. Tässä Nuorgamin Pelikerhon kronologinen katsaus erinomaisesti popmusiikkia käyttäviin peleihin.

#1 Tony Hawk’s Pro Skater (1999)

Vauhdin hurmaa ja vaarallisia tilanteita – näitä kulttiskeittari Tony Hawkin nimikkopeli tarjosi kaltaiselleni oikealla rullalaudalla huonosti pysyvälle möhömahaiselle nörtille joskus vuosituhannen vaihteessa. Järjettömän suosituksi 2000-luvun alkupuoliskolla kasvaneen pelisarjan ensimmäinen osa oli pelaamista parhaimmillaan: hauskaa, palkitsevan haastavaa ja monipuolista. Uusien temppujen opetteleminen, kavereiden haastaminen ja toinen toistaan kovempien haasteiden selättäminen kävivät sen verran kiehtovasta ajanvietteestä, että lukioikäisen oli käytettävä kaikki mielikuvituksensa keksiessään tekosyitä jäädä koulupäiväksi kotiin.

Musiikkitarjonta: Tämän pelin musiikki istuu sen maailmaan saumattomasti. Skeitti- ja ska-punkin sarjatulta pelissä tarjoilevat muun muassa Suicidal Tendencies, The Vandals, Millencolin ja Goldfinger. Tempo on nopea ja jutut älyttömiä kuin skeittareiden temput. Peliä voidaan pitää yhtenä GTA– ja Fifa -sarjojen lailla populaarimusiikin merkitystä peleissä alleviivanneista suuren yleisön klassikoista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jet Set Radio (2000)

Jet Set Radio on yksi PlayStation 2:n ja Nintendo GameCuben varjoon jääneen Dreamcast-konsolin herkkupaloista. Peli on paikoin kontrolleiltaan turhauttava, mutta futuristinen tyylikkyys ja omintakeiset sarjakuvagrafiikat vievät mennessään. Tulevaisuuden Tokioon, tai tarkemmin ”Tokyo-ton”-kaupunkiin, sekä yhdessä vaiheessa myös New Yorkiin sijoittuvassa Jet Set Radiossa asetutaan rullaluistimilla liikkuvan graffitijengi GG’s:n joukkoon ja ohjataan sen hahmoja.

Peli alkaa viattomana graffitisotana, jossa maalataan teoksia kilpailevien jengien tunnusten päälle ja paetaan paikallista Stop Töhryille -ryhmää, joka hyökkää pelaajan kimppuun milloin kyynelkaasulla, milloin tankeilla tai helikoptereilla. Kytät jyrätään kumoon tietysti maalaamalla tankit tai kopterit täyteen. Pikkuhiljaa tulee esiin kuitenkin suurempi paha, megakorporaatio Rokkaku Group, joka tahtoo ottaa koko Tokion haltuunsa. Pelaajan on tietenkin estettävä se graffitin voimalla. Itse Jet Set Radio on puolestaan piraattiradioasema, jonka dj toimii pelin kertojana.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan nololta ja laskelmoidulta cooleuspisteiden keräilyltä, mutta koko paketti on tehty niin viihdyttävästi, että sen edessä ei pysty kuin antautumaan.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikki on erikoinen ja jännittävä sekoitus japsipoppia, housea ja hiphopia. Moni biisi on ilmeisesti Segan omien studiomuusikoiden käsialaa, mutta mukaan on otettu myös joitakin tunnettuja esiintyjiä. Pelin länsimaisissa versioissa kuullaan muun muassa Jurassic 5:a ja Mix Master Mikea. Jet Set Radion taustamusiikki on tarkasti kuratoitu kokonaisvaltaista pelikokemusta silmällä pitäen ja useat kerrat pelin läpi tahkonneena minun olisikin hankala eläytyä peliin luomalla siihen jokin oma soundtrack. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Taxi (2000)

Crazy Taxi on häpeilemätöntä arcade-kaahausta. Aluksi se olikin kolikkopelihallien suosikki, jonka Sega päätti siirtää tuoreelle Dreamcast-konsolilleen. Peli olikin yksi myydyimmistä Dreamcastille julkaistuista peleistä, ja myöhemmin se on käännetty lukuisille eri alustoille, viimeksi iOS-käyttöjärjestelmälle. Pelissä toimitaan taksikuskina kahdessa eri aurinkoisessa kaupungissa, jotka mukailevat San Franciscoa ja muuta kalifornialaista ympäristöä. Yksinkertaisena, mutta melko koukuttavana tehtävänä on viedä kyyditettäviä pisteestä A pisteeseen B, ja pidemmistä kyydeistä saa toki enemmän rahaa kuin lyhyistä. Tavoitteena onkin kerätä mahdollisimman paljon rahaa. Todella yksinkertaista ja todella hauskaa. Tätä nykyä tosin pelin ei-niin-hienovarainen piilomainonta tuntuu jokseenkin häiritsevältä, kun asiakkaita täytyy kärrätä Filan, Leviksen tai Tower Recordsin myymälöihin.

Musiikkitarjonta: Pelissä soi melko suppea kattaus pop-punkkia Bad Religionilta ja The Offspringiltä. Biisit sopivat kaahaustunnelmaan varsin hyvin, vaikkakin pidemmän päälle peliä tahkotessa alkaa soundtrack käydä hieman puuduttavaksi. Toisaalta pelin musiikit kolahtivat kunnolla, kun joskus ala-asteen viimeisinä vuosina peliä tahkosin.

Päädyin vuonna 2001 Radiomafian Jusuplus-ohjelman jututettavaksi puhelimitse, koska toivoin heiltä pelissä soivaa Bad Religionin Ten in 2010 -kappaletta. Perusteluna sanoin siis, että haluan kuulla tuon biisin koska se on siinä pelissä. Muistan, että minua jännitti ihan helvetisti. Nauhoitin tähtihetkeni radiossa tietysti C-kasetille, joka on jossain vanhempieni luona kai edelleen tallessa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jet Set Radio Future (2002)

Samaa kuin pelin edellisessä osassa, mutta isommin, pidemmin, helpommin ja vielä tyylikkäämmin. Xboxille julkaistu Jet Set Radion jatko-osa on alkuperäistä peliä helpompi mutta hauskempi. Sijaintina on edelleen Tokio, mutta mukana on enemmän jengejä, pidempi tarina, isompi kaupunki ja rutkasti löydettävää. Juoni on tosin edelleen sama – rullaillaan kaupungilla graffiteja maalaten ja paha korporaatio nitistäen.

Jet Set Radio Future oli Xboxin julkaisupelejä, ja se jäi suurta huomiota keränneen Halon jalkoihin täysin ilman omaa syytään. Tämän viihdyttävämmäksi ei pelikokemus montaa kertaa pääse. Olen pitkään haaveillut jatko-osasta, jossa muodostettaisiin graffitijengejä internetin välityksellä ja kilpailtaisiin muita vastaan, mutta turhaan. Sega ei ole liikauttanut eväänsäkään tehdäkseen mitään tälle yli 10 vuoden takaiselle mestariteokselle.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikista valtaosa on Segan omien studiomuusikoiden tuottamaa, mutta tällä kertaa mukaan valittiin Beastie Boysin edesmenneen Grand Royal -levy-yhtiön tuotantoa. Monen tunnetun nimen musiikkia kuullaan jonkun tuntemattomamman nimen alla. Jet Set Radio Futuressa soi muun muassa Adrockin sivuprojekti BS2000 ja Mike D:n The Latch Brothers, skottipoppisbändi Bis sekä Sean Lennonin ja myöhemmin Gorillazista tutun Miho Hatorin yhtye Cibo Matto. Jälleen tyylilajien kirjo on laaja kulkien housesta ja elektrosta räppiin ja indieen. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 BioShock (2007)

Omituiseen Art Deco -dystopiamaailmaan sijoittuva BioShock on suuren rahan pelituotannoksi edelleen harvinaisen omaleimainen ja sävähdyttävä kokemus. Selviytymiskauhua, räiskintää ja roolipeliä yhdistelevän seikkailun maailma on epämiellyttävä ja silti tunnelmallinen. Biokemiasta ja sci-fistä tarinaansa otteita ammentava peli herättää myös moraalivalintojen pohdintaan, kun oman selviytymisen vuoksi on kajottava kuolleisiin ruumiisiin ja päätettävä sääliäkö vai ei geneettisesti mutatoituneita vastustajiaan.

Musiikkitarjonta: Nykypelien äänimaisemasta poiketen BioShockin kehittäjät lisensoivat peliin tukun 1930-, 1940- ja 1950-lukujen artistien, muun muassa Django Rheinhardtin, Cole Porterin ja Billie Holidayn tuotantoa. Swingin, bluesin ja jazz-laulelman hienovarainen ja rytmisesti rikas keinahtelu tuo peliin paljon väriä ja antaa sen maailmalle lisää tunnelatausta. Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista lisenssoinneista ja samalla hieno kulttuuriteko. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Alan Wake (2010)

Twin Peaksille tunnelmastaan paljon velkaa olevan psykologisen toimintajännärin piti olla Max Payne -hittipelisarjan luoneen kotimaisen Remedyn seuraava suuri menestys. Aivan megaluokan hittiä siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka peli olikin hiottu ja tyyliltään omaperäinen. Harhojen ja painajaismaisten olentojen kiusaaman kirjailijan painia demoniensa kanssa jäljittävä peli oli kuitenkin elokuvallisuudessaan viihdyttävä ja esikuvilleen uskollinen teos, jota pelasi mielellään yön pimeinä tunteina itseään kiusatakseen.

Musiikkitarjonta: Remedyn toimintaan peliensä musiikin suhteen täytyy suhtautua kaksijakoisesti. Se on kuitenkin firma, joka käytännössä nosti Poets Of The Fallin suosioon käytettyään yhtyeen musiikkia Max Payne -sarjassaan. Ehkä tämän moraalisesti arveluttavan teon seurauksena yhtiö päätti käyttää lisensoitua musiikkia rockin klassikkonimiltä seuraavassa suurtuotannossaan Alan Wakessa. Synkeän psykologisen jännärin metsissä juoksenteluun ja varjojen ammuskeluun hankittiin taustamusiikiksi muun muassa David Bowien, Depeche Moden ja Nick Caven tuotantoa. Erinomaisia valintoja kauhua tihkuvaan ja tunnelmaltaan apokalyptiseen seikkailuun. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hotline Miami (2012)

Nicolas Winding Refnin Drive-elokuvasta vahvasti vaikutteita ottanut ja ilmaisohjelma Game Makerilla toteutettu Hotline Miami on yksi väkivaltaisimmista, kiehtovimmista ja vaikeimmista pelaamistani peleistä. Surrealistista kuvatulvaa, viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja tuskastuttavan haastavia pelitilanteita tursuava indiepeli on yksi viime vuosien kehutuimmista pienen budjetin tuotannoista. Eikä ihme, kuka nyt ei tykkäisi lahdata jengiä sikanaamari päässä pesäpallomailalla?

Omituisten viestien ajaman sarjalahtaajan seikkailu on myynyt hyvin ja tehnyt sen tekijöistä Jonatan Söderströmistä ja Dennis Wedinistä pelimaailman nousevia tähtiä. Ruotsalaiskaksikko on samalla tehnyt arvokasta kulttuurityötä pelimusiikin saralla.

Musiikkitarjonta: Hotline Miamin soundtrackilla soivat suht tuntemattomien artistien huuruinen indie, syntikkapop, bitti-elektro ja synkeähkö disco. Artisteista tunnetuin on ehkä Sun Araw, mutta vähintäänkin maininnan arvoisia ovat myös Jasper Byrne, Perturbator ja Scattle. Joidenkin kappaleiden kohdalla on selkeästi haettu rinnakkaisuuksia Driven soundtrackilla kuultavien Kavinskyn ja Chromaticsin musiikkiin, mutta valikoima on silti omaehtoisen tyylikäs ja selkeästi pieteetillä valittu. Pelin tekijät julkaisivat sen soundtrackin ensin Soundcloud-tilillään, mutta suuren suosion vuoksi se on sittemmin julkaistu myös kaupalliseen digilevitykseen. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Far Cry 3 (2012)

Far Cry 3 on yksi viime vuoden onnistuneimpia räiskintäpelejä, jossa pelaajan leikkikenttänä toimii idyllinen saaristo Kaakkois-Aasiassa. Kuten sandbox-pelin tyyliin kuuluu, tekemistä riittää, tarjolla on menopelejä riippuliitimestä Jeeppiin, ja pelaaja määrää itse tahdin. Useimmat tehtävät voi suorittaa joko pyssyt paukkuen tai varjoissa hiiviskellen. Pelin tarina ja tunnelma ovat sekoitus Alex Garlandin The Beachia ja Joseph Conradin Heart of Darknessia. Paratiisisaari paljastaa painajaismaiset kasvonsa, sukelletaan syvälle ihmismielen pimeimpiin viidakoihin. Kohdataan sisäinen petoeläin. Ja niin edelleen, kyllä te tiedätte. Psykedeelisiä sienihuuruja ja hulluutta.

Valitettavasti pääosissa nähdään joukko saarelle napattuja, uskomattoman ärsyttäviä amerikkalaisnuoria.

Musiikkitarjonta: Jos liian läheltä katsoo, on pelin tarina aika höperö. Jenkkinuorukainen käy CIA-agentin tuella taistoon inhottavia huumeparoneja vastaan, saa natiiveilta pari yliluonnollisia kykyjä tuottavaa tribaalitatuointia ja pelastaa kaverinsa. Tarinalla on silti hetkensä. Ja yksi hienoimmista on tehtävä, joka, nurinkurista kyllä, on rehellisesti ja avoimesti todella ihastuttavan höperö: Kick the Hornet’s Nest, tunnettu myös ”Skrillex-tehtävänä”. Pelaajan työnä on tuhota pahisten ganja-farmi. Hamppupelto tuhotaan tietysti polttamalla, ja pelihahmolle lyödään kouraan liekinheitin. Se on toki kiva lelu, mutta avain kohtauksen unohtumattomuuteen on repeatilla koko tehtävän ajan soiva Skrillex.

Minä en edes pidä Skrillexistä. Mutta kun pilvi palaa ja taustalla pörisee Skrillexin ja Damian ”Jr. Gong” Marleyn Make It Bun Dem, on pakko virnuilla. Pelihahmo juoksentelee ganjasauhuissa ja huutelee ”Holy fuck, this is awesome!” -tason repliikkejä. Spring Breakers kohtaa Apocalypse Now’n.

Far Cry 3 on monin paikoin äärimmäisen synkkä peli. On murhia, joukkomurhia, orjuutta ja ihmiskauppaa. Kaiken synkistelyn keskellä Kick the Hornet’s Nest on itseironinen piristysruiske. Pelin lisenssimusa tukee sen tunnelmaa muutenkin hienosti. Tyyliä kuvaavat hyvin introssa pyörivä M.I.A:n Paper Planes ja myöhemmin kuultu Die Antwoordin I Fink You Freeky. Autojen radiokanava tarjoaa kaahailun taustaksi selektion obskuurimpaakin mutta mehevästi potkivaa ghettobassoa. (Teemu Kivikangas)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Kentucky Route Zero (2013)

Synkeähkön tunnelmallisessa osoita ja klikkaa -seikkailussa kuljetaan pohjois-amerikkalaisen bluegrass-kuvaston alkujuurilla, Appalakkien vuoristossa. Useammasta luvusta koostuva, maalauksellinen peli on taiteellisesti kunnianhimoinen indietuotanto, jota voisi jopa kutsua arthouse-peliksi. Mystisellä valtatiellä varjojen mailla kulkevien seikkailijoiden verkkaisesti etenevää tarinaa jää seuraamaan lumoutuneena. Viime vuosina on nähty paljon indiepelejä, jotka rikkovat mahtipontiseen visuaaliseen tykitykseen ja helppolukuisiin pelimaailmoihin nojaavien pelien perinteet. Joukkorahoitussivusto Kickstarterin avulla rahoitettu Kentucky Route Zero on ainakin allekirjoittaneelle yksi täydellisimmistä esimerkeistä uuden pelituotannon taiteellisesta kunnianhimoisuudesta puhuttaessa.

Musiikkitarjonta: Pelin kappalevalikoima koostuu pitkälti bluegrass- ja folk-ikivihreistä. Näissä laulelmissa banjo raikaa ja kaihoisasti soljuvat lauluäänet ulvovat kuin aroilla harhailevien kojoottien huudot. Harvoin ovat pelin tunnelma ja musiikin lohduton verkkaisuus sopineet näin hyvin yhteen. Erityisesti pelin trailerillakin kuultava Bill Monroen This World Ain’t My Home on alakulossaan niin pysähdyttävän hieno biisi, että Kentucky Route Zeroa pelatessa toivoisi pelistä löytyvän toiminnon, jolla kappaleen saisi luuppaamaan loputtomasti sen taustalle. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 Gone Home (2013)

Osa Fullbright Companyn debyyttipelin ostaneista on tuntunut ristiriitaisten arvioiden perusteella odottaneen first-person-shooteria tai vähintään seikkailupeliä. Gone Homen ”seikkailu” tapahtuu sen sijaan pään sisällä, kun Euroopassa välivuotta viettänyt perheen vanhin tytär saapuu ensimmäistä kertaa uuteen tyhjään kotitaloon Portlandiin (Oregon) ja alkaa selvittää mitä perheelle on poissaolon aikana tapahtunut. Gone Homea on kritisoitu myös kilohintalogiikalla pelikokemuksen lyhyydestä. Suurin osa pelikriitikoista on onneksi ymmärtänyt, että tuon kolmen tunnin aikana syntyvät tiheät merkitystasot ja avautuvat perhesuhteet ovat tämän pelin ydin.

Musiikkitarjonta: Vuoteen 1995 sijoittuva peli ei käytä musiikkiaan pelkästään ajan tunnun luomiseen. Teinitytöt Sam ja Lonnie intoilevat punkista ja sen johdannaisista niin paljon, että eri puolilta taloa löytyy muun muassa X-Ray Spex– ja Wipers-rintamerkkejä, itsetehtyjä zinejä ja portlandilaiseen Riot grrrl -skeneen kuuluneiden Heavens to Betsyn ja Bratmobilen kasetteja. Pelaaja voi myös kuunnella jälkimmäisten biisejä itse pelissä. Tämä on suositeltavaa. Ihastuttavan raa’at ja ajoittain sarkastiset talossa kaikuvat purkaukset lisäävät elämän tuntua pelitilassa ja ovat samalla yhtä suoran rehellisiä ja hapuilevia kuin tarinan päähahmot. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Fire kapinoi nukkumista vastaan – luomet lurpsahdellen.

Kanadan indie-jättiläisten suurhitti Rebellion (Lies) on täynnä vanhemmille vastaanväittämisen villiä riemua. Ja muistuttaa se vanhempiakin toisin näkemisen tärkeydestä.

”Sleeping is giving in, no matter what the time is
Sleeping is giving in, so lift those heavy eyelids
People say that you’ll die faster than without water
But we know it´s just a lie, scare your sons and scare your daughter”

Ilmestyessään vuonna 2004 oli Arcade Firen debyyttialbumi Funeral kuin tuulahdus jostain toisesta maailmasta. Eikä ajaton levy lähes kymmenen vuotta myöhemmin tunnu vanhentuneen päivääkään. Se on yhä dramaattinen, taianomainen, mustasävyinen mutta samalla lohdullinen.

Albumilla aviopari Win Butlerin ja Régine Chassagnen johtama yhtye saattaa kuulijan pohjoisamerikkalaisen kaupungin lähiöön, joka on pelottavalla tavalla yhtä aikaa tuttu ja tuntematon. Freudilainen termi unheimlich hiipii väistämättä mieleen.

Funeral tuntuu kuvaavan nuoren kasvukipuja maagisen realismin keinoin .Laulujen henkilöt kohtaavat niin rakkauden kuin kuolemankin ja kaiken siltä väliltä. Isoja aiheita, mutta käsiteltynä aseistariisuvalla vilpittömyydellä.

Sattumalta albumin äänitysten aikana usean bändijäsenen lähipiiristä siirtyi maan poveen ikääntyneitä sukulaisia. Siitä nimi Funeral, hautajaiset. Silti levy tuntuu lupaavan, että elämä jatkuu.

Haikean pohjavireen keskellä hittibiisi Rebellion (Lies) on menevimmästä päästä. Ei se minusta välttämättä ole se albumin kaikkein hienoin kappale, mutta on helppo ymmärtää miksi juuri Rebellion pomppasi albumin menestyneimmäksi singleksi.

Biisi on kannustuslaulu kaikenlaiseen kapinointiin vanhempia ja auktoriteetteja vastaan. Se voisi olla vihainen tai vähintään kiukkuinen, ellei kappale rullaisi eteenpäin niin vaivattomasti, lähes rennosti.

NME:n haastattelussa Win Butler kertoi tuntevansa itsensä kappaletta laulaessaan Hammelnin Pillipiipariksi, joka laulullaan johdattelee nuorison peräänsä ja katua alas jokeen. Ihanasti vaeltavien viulujen ja menevän pianoriffin mukaan on pakko lähteä, kapinamarssille valheita vastaan. Kaikki messiin, vaikka kuinka silmäluomet painaisivat.

Vaikka biisi hilpeästi väittää nukkumisen tarpeen olevan vain yksi vanhempien lapsilleen syöttämistä valheista, löytyy vapaus lopulta uneksimisesta: ”Come on baby in our dreams / We can live our misbehaviours.” Ehkäpä rohkeus unelmoida on tehokkain ase ahdistelevia auktoriteetteja vastaan.

Kappaleen viesti – nuorille ja varmasti myös meille hieman vanhemmille, jotka olemme jo unohtaneet miten asettua vastahankaan – tuntuu yksinkertaisesti olevan: uskalla nähdä toisin, unelmoi. Ajattele itse, omilla aivoillasi.

Naiviia? Ehkä. Totta? Ehdottomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Arcade Fireltä äänestettiin myös kappaleita In the Backseat, Keep the Car Running, Neighborhood #1 (Tunnels), Neighborhood #2 (Laïka), Ocean of Noise, The Suburbs, Wake Up ja No Cars Go.

Flow 2013: puitteet kunnossa.

Varmuudella voitaneen sanoa, että Flow on ollut koko kymmenevuotisen taipaleensa ajan kaupungin tyylitajuisin festivaali. Niin hyvässä kuin kenties pahassakin.

Flow’n tekijät ovat aina osanneet panostaa yksityiskohtiin. Oli kyse sitten sisustuksesta, graafisesta ilmeestä tai murkinasta, tarjolla on ollut sitä parempaa laatua. Ja usein kalliimpaa.

Flow’hun on jo pitkään oleellisesti liittynyt myös runsas oheisohjelmisto. Festari on kokonaiselämys, joka iskee joka aistiin. Nuorgam pläräsi läpi festivaaliohjelman sivupolut ja tarjoaa pikakatsauksen siihen, mitä kaikkea Flow’ssa voikaan nähdä ja kuulla, maistaa, haistaa ja tuntea.

Musiikin ja ystävien takia sinne festivaaleille tietysti mennään. Mutta onhan siinä sivussa hauska myös nauttia hyvästä ruuasta. Ihmetellä muotoilua, taidetta ja arkkitehtuuria. Ja tarkistaa, että miltä ne paljon puhutut ja parjatut hipsterit näyttävät tänä vuonna.

Elokuvat

Myös Rodriguez nähdään Flow’ssa – valkokankaalla.

Mikäli festivaalihumun keskellä iskee tunne, että haluat paeta pariksi tunniksi pimeään tilaan ja hukata itsesi elokuvaan, tarjoaa Flow joka päivä kiinnostavia vaihtoehtoja.

Perjantaina tutustutaan Uprising: Hip Hop & The LA Riots -dokumentissa Los Angelesin 20 vuoden takaisiin levottomuuksiin, joissa kuoli 53 ihmistä. Näkökulmana toimii räpmusiikki. Mukana Snoop Dogg ja monta muuta LA-legendaa.

Lauantaina nähdää festareiden kenties kiinnostavin elokuva, Oscar-palkittu dokumentti Searching for Sugarman. Elokuva seuraa kahden fanin yritystä selvittää mitä tapahtui salaperäisesti kadonneelle muusikko Sixto Rodriguezille.

Ja lopuksi sunnuntaina Last Shop Standing pohtii, mikä on levykauppojen merkitys ja tulevaisuus.

Kuvataide

Ruotsalainen graffitilegenda Ikaroz tuo näyttelynsä festivaalille.

Flow on jo useamman vuoden ajan esitellyt tapahtuman puitteissa myös kuvataiteilijan tai pari.

Takavuosina on muun muassa katseltu Suomen johtaviin valokuvataitelijoihin lukeutuvan Ola Kolehmaisen töitä. Usein painopiste on kuitenkin ollut nuoremmissa tekijöissä, joista monet ovat sittemmin ponnistaneet suureenkin maineeseen. Esimerkiksi Flow’n viime vuoden taiteilija Tuomas Aleksander Laitinen palkittiin keväällä Suomen Taideakatemian suurella palkinnolla.

Tänä vuonna festivaalin kuvataidetarjonta keskityy katutaiteeseen. Ja miksipä ei, onhan Suvilahden ympäristö tuttu myös graffitiseinistään. Vuoden taiteilija on Otto Maja, joka tunnetaan suomalaisen katutaiteen pioneerina. Yhdessä islantilaisen Mintin kanssa toteutetulla teoksella pitäisi olla mittaa 168 neliömetriä.

Suvilahden Make Your Mark -galleriassa voi puolestaan tutustua naapurimaan graffitilegendaan, ruotsalaiseen Ikaroziin. Kaupunkikuvan parissa operoi myös The Hate Destoyer, berliiniläismummo Irmela Mensah-Schramm, jonka pyrkimys on tuhota jokainen löytämänsä vihapuheelta haiseva tarra, graffiti tai juliste.

Arkkitehtuuri

Balloon 360 -lavalla nautitaan intiimeistä festariolosuhteista.

Suvilahti sinänsä on häkellyttävän hieno ympäristö, jossa pelkillä värivaloilla on loihdittu taianomaisia tunnelmia. Ympäristöä on festivaalien kunniaksi täydennetty arkkitehtien suunnittelemilla rakenteilla.

Emmi Juulia Keskisarjan ja Pekka Tynkkysen telttarakennus, Citizen Paviljonki muuttuu Flow’n ajaksi kokki Sami Tallbergin vetämäksi Nomad Kitchen -ravintolaksi.
Festarin shamppanjabaarin puolestaan on kierrätysmateriaaleista suunnitellut arkkitehti Juhana Heikkonen.

Kiinnostavin tilapäisen arkkitehtuurin kohde festarialueella kuitenkin lienee Balloon 360° Stage. Pallura debytoi viime vuonna kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun tuloksena. Tällä kertaa tunnelmaa täydentävät valokuvaaja Philip Lászlón printtikankaat.

Muoti

Tämänvuotisessa Flow’ssa ollaan niin designia, niin designia.

Festivaalimuoti on kysymys, joka herättää vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Usealle Flow’hun tälläytyneet hipsterit ovat punainen vaate. Moni musiikin ystävä saattaa pitää outoon ulkoasuun panostamista pinnallisena poseerailuna.

Silti tyylien kirjo alkaa olla olennainen osa Flow-kokemusta. Ihastuminen ja ärsyyntyminen – melkein kuin itsenäisyyspäivän linnanjuhlien pukukavalkadi. HEL-Looks on joka vuosi kerännyt Flow’sta sivutolkulla täytettä.

Ehkäpä onkin luontevaa, että tänä vuonna Flow saa aivan oman vaatemallistonsa nuoren suomalaisen muodin kärkinimiin kuuluvalta R/H-suunnittelijaduolta. Hanna Riiheläisen ja Emilia Hernesniemen mallistot ovat keränneet nimekkäitä palkintoja ja käyvät kaupauksi ympäri maailmaa.

Miinus-puolena R/H for Flow -mallisto ei tietenkään lähde mukaan ihan sen perinteisen festaripaidan hinnalla. Ja miehille hienoa Piano-kuosia on tarjolla vain lippiksenä.

Ruoka

Ravintola Tori tarjoilee festarivieraille lihaisehkoja pullia.

Toinen Flow-festivaalin ikuisia ihastuttajia ja vihastuttajia on festivaalien ruokatarjonta: laadukasta, hyvää, erilaista – ja melkoisen tyyristä.

Harvalla festivaalilla kuitenkaan on tarjolla sellaista valikoimaa pieniä makumatkoja kuin Flow’ssa: kebab-kojujen sijasta monet kaupungin suosikkiravintoloista muuttavat viikonlopuksi Suvilahteen.

Tori-ravintolan lähes legendaarinen lihapulla-annos jallukermakastikkeella on kulinaarinen trippi niihin päiviin kun Punavuori oli se kaupunginosa, jossa tapahtui.

Tukevista brunsseistaan tuttu Sandro puolestaan lupailee afrikkalaista ruokaa ja ”ghettogourmetia mintuntuoksuisessa ilmapiirissä”.

Sushin nälkää voi tyydyttää Umeshun laadukkaaksi kehutulla tarjonnalla. Ravintola lupaa tavaran olevan taatusti tuoretta: alusta loppuun festarialueella valmistettua.

Ja mikäli mikään näistä ei kuulostanut kiinnostavalta, on tarjolla myös vietnamilaista, intialaista, thaikkua, hodareita, gourmet burgereita, burritoja ja vaikka mitä muuta.

Mutta sen kebabin nälän joutuu ennakkomenun perusteella tyydyttämään Kurvin puolella.

Hyvä yritys, mutta…

Tänä vuonna Flow’ssa maistellaan myös erikoisoluita. Valitettavasti bissebaari jäi hieman puoleen tiehen: kukaan tuskin pitää valikoimaan kuuluvia Solia tai Krusoviceä mitenkään uutena tai jännittävänä olutelämyksenä.

Kuten festivaalin sivuilla jo kommentoitiin, olisivat vaikkapa huipputrendikkään, skotlantilaisen Brew Dog -panimon oluet varmastikin sopineet paremmin Flow’n imagoon.

Mutta kyllähän noitakin mieluummin imee kuin sitä iänikuista Heinekeniä. Ensi vuonna sitten paremmin.

Snoop Dogg – ilmeisen höyryissä.

Gangsteriräpin veteraania ei kymmenvuotinen ura hidastanut: The Neptunesin tuella Snoop Dogg loi hämmentävän minimalistisen, mutta mielipuolisen tarttuvan kappaleen.

”I’m a gangsta but y’all knew that
Da Big Bo$$ Dogg, yeah, I had to do that
I keep a blue flag hanging out my backside
But only on the left side, yeah, that’s the Crip side
Ain’t no other way to play the game the way I play
I cut so much you thought I was a DJ
Two, one, yep, three
S N, double O, P D O, double G”

Amerikan länsirannikon veteraanigangsta Snoop Dogg ei sinänsä esittelyjä kaipaa. Mies oli mukana luomassa gansteriräppiä á la Los Angeles jo Dr. Dren klassikkolevyllä The Chronic ja myi miljoonia vuoden 1993 debyyttialbumillaan Doggystyle.

Snoopin vauhdikkaalle uralle mahtuu musiikin oheen muun muassa televisiosarjoja ja oma pornoelokuva. Eikä vauhti ollut juuri hidastunut vuonna 2004. R&G (Rhythm & Gangsta): Masterpiece levyn hittisingle Drop It Like It’s Hot on yksi tuoreen vuosituhannen parhaista räp-biiseistä.

2000-luku nosti Timbalandin kaltaiset supertuottajat pop-tähteyteen. Tähän tuottajajumaluuksien joukkoon kuuluu ehdottomasti myös The Neptunes -duo. Drop It Like It’s Hot on paitsi Snoopin, myös kappaleen tuottaneen The Neptunesin huippuhetkiä. Kaksikon toinen osapuoli Pharrell Williams myös riimittelee kappaleen ensimmäisen säkeistön.

Biisi rakentuu hämmästyttävän minimalistisista aineksista. On oikeastaan vain biitti, vähän synia ja kielen napsuttelua siihen päälle. Eikä muuta tarvita. Rohkea tuotanto ja Snoopin letkeä flow riittävät täyttämään lattian ihan joka diskossa.

Snoopin ainutlaatuinen karisma nostaa vähäeleisen kappaleen lentoon. Taitonsa todistanut viihdyttäjä tipauttelee riiminsä rennosti, hyvin ansaitulla itseluottamuksella. Biisin nimi viittaa tanssiliikkeeseen, mutta siinä sivussa Snoop lesoilee naisilla, autoilla, huumeilla ja pyssyillä. Eli puhe on gangsterielämän perusasioista.

Sittemmin gangstaelämä sai yllättävän käänteen, kun Snoop sattui Jamaikan reissullaan löytämään rastafari-uskonnon. Koira kasvoi leijonaksi: nykyään Snoop tottelee aliasta Snoop Lion.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Snoop Doggilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta koiramaisuuksista noteeratiin Eelsin Dog Faced Boy ja Florence + the Machinen The Dog Days Are Over.

Bauhaus: gootteja, halusivat tai eivät.

Jonkin musiikkigenren syntymisen kirjaaminen yhden tai toisen bändin nimiin johtaa yleensä kohtuuttomiin yleistyksiin. Bauhaus kuitenkin katsotaan usein ensimmäiseksi puhdasveriseksi goottirockbändiksi, vaikkei englantilaisnelikko tietenkään koko genreä tyhjästä luonut.

Synkistelyähän oli ilmassa. Joy Division oli kehittänyt oman pikimustan version postpunkista ja Siouxie & the Banshees toi dekadenssin ja glamourin sävyjä punkiin. Mutta nämä edelläkävijät olivat tavallaan kiinni aiemmissa genreissä, joista olivat omaan suuntaansa ponnistaneet.

Bauhaus antoi neljällä, vuosina 1980–1983 julkaistulla albumillaan lähtölaukausen Sisters of Mercyn ja Christian Deathin kaltaisille, omalla tavallaan puhdasoppisempaa goottirockia soittaneille seuraajilleen.

#1 Bela Lugosi’s Dead (single, 1979)

Laulaja Peter Murphyn, kitaristi Daniel Ashin sekä veljesten David (basisti) ja Kevin Hastingsin (rumpali) muodostama Bauhaus oli ehtinyt olla olemassa vasta kuusi viikkoa, kun bändi jo painui studioon nauhoittamaan ensimmäistä demoaan. Viidestä nauhoitetusta biisistä yhdestä painettiin ryhmän ensisingle. Ja loppu oli historiaa.

Yhdeksänminuuttinen Bela Lugosi’s Dead oli omistettu legendaariselle unkarilaiselle näyttelijälle, joka oli tehnyt uransa klassisissa kauhuelokuvissa, esimerkiksi esiintyen Draculana vuoden 1931 filmatisoinnissa. Ja vähemmän tyylikkäästi Lugosi vilahtelee myös Ed Woodin huonoudestaan kuuluisissa kulttileffoissa.

Minimalistinen kappale on goottirockin ikonisimpia ja kuin pohjapiirros monille genren kliseille. Harva, jos kukaan, on kuitenkaan Bauhausin jälkeen onnistunut laulamaan kauhuelokuvien ja vampyyrien kaltaisista aiheista yhtä tyylikkäästi. Bändi kävikin esittämässä biisin Tony Scottin omaperäisessä vampyyrielokuvassa The Hunger (1983), jonka pääosissa verta imuttelivat Catherine Deneuve, Susan Sarandon sekä itse David Bowie.

Ja kuin salaa on tyylikeinoiltaan minimalistinen kappale esimerkki Bauhausia jatkossakin määrittävästä kokeilunhalusta. Eeppinen mitta ja toistoon perustuva estetiikka tuovat mieleen krautrockin. Ontosti kaikuvassa äänimaisemassa voi kuulla vaikutteita varsin yllättävästä lähteestä: jamaikalaisesta dubista.

Single julkaistiin elokuussa 1979. Bela roikkui brittien indie-listalla kaksi vuotta ja soi tiuhaan BBC Radio 1:lla ja John Peelin showssa. Monille Bela Lugosi’s Dead on se ensimmäinen goottirockbiisi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 In the Flat Field (1980)

Bela Lugosi’s Deadin jälkeen Bauhaus julkaisi vielä kolme singleä – omat kappaleet Dark Entries ja Terror Couple Kill Colonel sekä T. Rex -coverin Telegram Sam – ennen kuin debyyttialbumi In the Flat Field lehahti kauppoihin 4AD:n julkaisemana. Levyn nimikappale oli sävelletty jo bändin ensimmäisissä treeneissä.

Albumi on kokonaisvaltaisuudessaan hyvin uuden genren kulmakiveksi kelpaava paketti. Kaupan hyllyllä levy pärjäsikin hyvin. Tulevaan verrattuna sen äänimaisema on hieman yksioikoinen, mutta toisaalta pitää yhtenäisen dystooppista tunnelmaa hyvin kasassa. Kitarat vinkuvat tuskissaan. Kappaleet sykkivät eteenpäin tyhjyydessä kaikuen mutta kuumottavalla intensiteetillä. Murphy kiljahtelee kuin nurkkaan ajettu eläin.

Jo mainittujen sinkkujen lisäksi albumilla riittää tähtihetkiä. Esimerkiksi Double Dare potkii omalaatuisella, kivuliaasti ontuvalla kompillaan levyn raivoisaan alkuun. Spy in a Cab toimii juuri päinvastoin: aluksi rauhalliselta, kauniiltakin kuulostava kappale alkaa laahaavuudessa pian tuntua lähestyvän auton alta turhaan pakoon pyrkivän etanan hätähuudolta. Tai siltä painajaiselta, jossa juokset pakoon jotain, mutta jalkasi eivät tottele. Stigmata Martyrissä shown varastaa vuorostaan Ashin kivuliaasti vingahteleva kitara.

Koko bändi toimii hienosti yhteen: rytmisektio ei ainoastaan määrää soiton tahtia vaan luo tunnelmaa nokkeluudella ja kunnianhimolla, jota harvoin myöhemmässä goottirockissa kuultaisiin. Ash kiduttaa kitaraansa kokeneen sadistin ottein. Murphy raivoaa ja murisee kuin epäkuollut David Bowie Helvetin alimmista piireistä. Bändin vision selkeydestä kertoo, että Bauhaus tuotti levyn omin voimin.

In the Flat Field ei paljasta Bauhausin jokaista korttia, mutta on samalla bändin hienoin, kokonaisin levy. Ainakin minun korvaani. Juuri sellainen, jonka varaan voi perustaa uuden musiikkigenren.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Mask (1981)

In the Flat Fieldin jälkeen Bauhaus alkoi olla sen verran kuumaa kamaa, että 4AD rupesi käymään bändille pieneksi ja se siirtyikin 4AD:n omistaneen, suuremman Beggars Banquetin talliin. Beggars Banquet -debyytti Maskin singleiksi nostettiin Kick in the Eye ja The Passion of Lovers. Maskilla bändin soinnille haettiin monipuolisuutta kosketinsoittimista ja akustisista instrumenteista.

Monipuolisempi soundi toimii. Komeimmin se soi The Passion of Loversilla, jolla Murphy kuulostaa aivan uudella tavalla vinksahtaneelta, sekä jopa Bauhausin mittapuulla painostavalla Maskilla, jonka kruunaa etualalle yllättäen hyppäävä akustinen kitara. Hollow Hills on varmasti Bauhausia teatraalisimmillaan. Kappaleen sanat ovat jostain Kesäyön unelman pimeältä puolelta.

Bauhaus saa muutenkin uusia sävyjä. Dancing esittelee groovaavan goottibändin, joka pakottaa, noh, tanssimaan. Bändin omalaatuinen, mutta toki luontevan mustasävyinen huumori pilkahtelee levyllä sekin, esimerkkinä vaikkapa kappale Of Lilies and Remains. In Fear of Dub lainailee taas kerran glam rockin kaltaisten ilmeisten esikuvien ulkopuolelta, dubista.

Lisäpisteet Daniel Ashille kannen mainiosta piirroksesta.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Sky’s Gone Out (1982)

Bauhausin kolmannesta levystä muodostui bändin suurin kaupallinen menestys. Tästä oli pitkälti kiittäminen David Bowie -coveria Ziggy Stardust, joka toi bändille sen uran korkeimman sijoituksen brittien single-listoilla.

Yksittäisistä tähtihetkistä huolimatta on The Sky’s Gone Out minulle henkilökohtaisesti Bauhausin etäisin levy. Siitä tuntuu puuttuvan kahden edellisen levyn vahva kokonaisuus, mutta myös seuraavan Burning from the Insiden värikkyys.

Helisevän kitaran varassa matkaava Silent Hedges on levyn henkilökohtaisia suosikkeja, kohtaus hyvin synkkäsävyisestä psykologisesta trilleristä. The Three Shadows on komea kolmen kappaleen kokonaisuus, josta ensimmäinen vedetään lähes instrumentaalina ja kolmas luultavasti jättäisi goottidiskon lattian tyhjäksi. Exquisite Corpse on nimensä mukainen: sirpaleinen surrealistinen leikki.

Swing the Hearthache kuulostaa paikoin siltä, että Tom Waitsin Bonemachine on ollut studiossa vierailulla. Kenties on hedelmällistä verrata kappaleen tuotantoa hetken verran niin ikään outoihin kaikuihin ja koliseviin soundeihin erikoistuneeseen Joy Divisioniin. Curtisin poppoon vahvuus oli sen ahdistuksen suoraan munille potkivassa arkirealistisuudessa. Bauhaus vetää äänimaailmansa reilusti yli. Bändi rakentaa vinksahtaneita painajaisia, populaarikulttuurin värittämiä synkkiä satumaailmoja. Niissä kohdataan erilaisten mielipuolten ohella muun muassa vakoojia takseissa, Kuningas Tulivuori ja röntgensädesilmäinen mies.

Kuten seuraajaansa, Maskia kritisoidaan usein hajanaisuudesta ja kokoelmamaisuudesta. Syystä tai toisesta Bauhaus onkin julkaissut huomattavan paljon kokoelmia ja live-äänitysten kokoelmia suhteessa studioalbumien määrään.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Burning from the Inside (1983)

Peter Murphy sairastui ennen Burning from the Insiden nauhoituksia, ja levyn kantaviksi voimiksi astuivat Daniel Ash ja David J, jotka myös esittävät vokaalit muutamilla levyn kappaleista.

Johtosingle She’s in Parties pärjäsi listoilla hyvin. Tunnelmallinen kappale pelaa hienosti intensiteettiä ja seesteisyyttä vuorotellen. Samaan tapaan toimii Slice of Life. Ensilevyn raivo puuttuu, ja intensiivisyyttä rakennetaan Burning from the Insidella juuri vastakohtien ja jännitteiden kautta.

Levyn tähtihetkiin lukeutuu eittämättä myös piano-vetoinen Who Killed Mister Moonlight? röyhkeässä romanttisuudessaan. The Sanity Assassin päättää moneen suuntaan hortoilevan levyn tiukkaan sävyyn, ja jo aiemmin singlenä julkaistun Lagartija Nickin ruoska paukkuu rytmikkäästi.

Toisaalta, hortoilusta puheenollen: King Volcano on komea kappale keskiaikaa, jonka paikan albumilla voisi perustellusti kyseenalaistaa. Mutta erittäin kaunis biisihän se tietysti on. Here’s The Dub puolestaan on äänitaiteena kiinnostavin Bauhausin dub-kokeiluista, mutta levyllä tarpeettoman tuntuinen keskonen.

Tuotantoprosessin monivaiheisuuden lisäksi levylle päätyi mukaan myös materiaalia bändin alkuajoilta. Ja albumi on kieltämättä Bauhausin parin vuoden takaiseen tuotantoon verrattuna sirpaleinen. Toisaalta albumin värikkyyden ja kollaasimaisuuden voi kokea myös viehättävänä.

Video ei ole enää saatavilla

Myöhemmät vaiheet

Burning from the Inside jäi vuosikymmeniksi yhtyeen viimeiseksi. Bauhaus soitti jäähyväiskeikkansa heinäkuussa 1983 Hammersmith Palaisissa, Lontoossa, ja hajosi.

Daniel Ash ja Kevin Hastings soittivat jonkin aikaa Tones on Tail -nimellä (kuuntele Rain). David J perusti muun muassa lyhytikäisen The Sinister Ducks -bändin (kuuntele Old Gangsters Never Die) yhteistyössä legendaarisen sarjakuvataiteilijan Alan Mooren kanssa.

Bauhausia yritettiin 1985 saada uudelleen kokoon, mutta Peter Murphy ei koskaan ilmestynyt sovittuihin treeneihin. Muu bändi soitteli ilman Murphyä ja totesi, että homma toimi. Treenien lopputuloksena syntynyt Love and Rockets -yhtye (kuuntele All in My Mind) pärjäsi hyvin varsinkin Yhdysvalloissa ja ehti julkaista seitsemän albumia ennen hajoamistaan.

Peter Murphy perusti Bauhausin hajoamisen jälkeen yhdessä Japanin Mick Karnin kanssa Dali’s Car -bändin (kuuntele The Judgement Is the Mirror). Se jäi lyhytikäiseksi ja Murphy tunnettiin jatkossa etupäässä sooloartistina.

Live-bändinä Bauhaus teki muutaman comebackin ja vuonna 2006 Bauhaus palasi yhdessä studioon, nauhoittamaan vielä yhden albumin.

Bändiltä ei ollut ilmestynyt uutta materiaalia 23 vuoteen. Ajatus ei ehkä kuulosta hyvältä, mutta yllättäen Go Away White on hieno jäähyväisalbumi. Levy ei yritäkään kuulostaa samalta kuin Bauhaus kunnianpäivinään, mutta tuskin tuottaa pettymystä puristisemmillekaan faneille.

Video ei ole enää saatavilla

Bauhausin tuotanto saa lisähohtoa, jos sitä tarkastelee myöhempien aikojen goottibändien rinnalla. Kukaties mahdollisuus estottomaan kokeiluun on edelläkävijöiden etuoikeuksia. Kenties myöhemmin paikalle ehtineistä muut kuin kaikkein rohkeimmat joutuvat tyytymään uuden genren ympärille jo määriteltyihin raameihin.

Toki Bauhausin kokeilunhimo on tuottanut myös hutilaukauksia ja hajanaisia albumikokonaisuuksia.

Mutta huomion arvoista on, kuinka hyvin Bauhaus ne oudoimmatkin ideat usein saa toimimaan. Voisiko ennakkoluulottomus, kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti, sittenkin kannattaa?

Peter Murphy playing Bauhaus: ”In Celebration of the 35th Anniversary of Bauhaus” Helsingin Tavastialla 12.6.2013. Lämmittelijänä Bendagram.

Underground Kingz: Pimp C ja Bun B.

Etelä-soundin legendaariset duot mittelevät taitojaan Willie Hutch -sämplen soidessa uljaasti taustalla. Euforinen kappale jäi UGK:n Pimp-C:n viimeiseksi voimainnäytöksi.

”So, I typed a text to a girl I used to see
Sayin that I chose this cutie pie with whom I wanna be
And I apologize if this message gets you down
Then I CC’d every girl that I’d see see round town and
I hate to see y’all frown but I’d rather see her smiling
Wetness all around me, true, but I’m no island
Peninsula maybe, makes no sense I know, crazy
Give up all this pussy cat thats in my lap, no lookin’ back
Spaceships don’t come equipped with rearview mirrors”

Esitetään aluksi teorianpoikasena, yleisinhimillisen lokerointitarpeen tyydyttämiseksi, että on olemassa erikokoisia sampleja.

On pieniä, vaikeasti tunnistettavia sampleja. Ne toki voivat olla täyttä timanttia, mutta useimpien korvissa ne eivät kanna suurempaa intertekstuaalista painolastia.

Näitä suosivat artistit rakastavat tutkimusmatkoja levykauppojen tomuisiin kellareihin, tonkimaan hyllymetreittäin unohdettuja levyjä sen kultakimpalesamplen toivossa. Tällaiset artistit melkeinpä kilpailevat siitä, kuka hämärimmän samplen onnistuu bongaamaan.

Sitten on isompia sampleja, jotka vihkiytyneempi musiikinharrastaja kykenee joskus nimeämään. Tunnistettavuudellaan nämä väistämättä värittävät myös sampleen turvautuvaa kappaletta. Ne pakottavat biisit, uuden ja vanhan, dialogiin; hyvässä tai pahassa, riippuen artistin taidoista ja pyrkimyksistä.

Ja sitten on todella isoja sampleja.

Siis gargantuaanisia Godzilla-sampleja.

Sellaisia joitten jäljet vievät suoraan motaria pitkin sylttytehtaalle.

Jotka eivät edes yritä siivota jätöksiään. Eikä niin suurta mattoa olisikaan, että raadot saisi sen alle lakaistua kun tekijänoikeusjuristi paukuttelee ovella.

Koska tälläiset samplet napataan todella ikonisista kappaleista, asettavat ne samplen käyttäjälle kovia vaatimuksia. Ensinnäkin todella iso sample vaatii tuekseen todella ison biisin. Huonommat kappaleet samplemonsteri popsii suihinsa ja tulee vain pahalle tuulelle. Kuten yleensä myös kuuntelija.

Todella iso sample tarvitsee tuekseen myös todella ison artistin. Ihan jo taloudellisistakin syistä. Kun Kanye West samplaa Curtis Mayfieldiä, haukkoo kuulija hetken henkeä räppärin röyhkeydelle. Mutta Kanyen ego on niin sarjakuvamaisen suuri, että pakkohan miehelle on antaa kaikki anteeksi.

Myönnettäköön, että teoria hieman ontuu. Joten mennään viimein asiaan.

Myös etelä-räpin veteraaniduo UGK rakentaa vuoden 2007 Underground Kingz -albumin megahittinsä Int’l Players Anthem (I Choose You) unohtumattoman samplen varaan, ja tekee sen rinta rottingilla. Tällä kertaa kyseessä on Willie Hutchin blaxploitaatio-hitti I Choose You, elokuvasta The Mack ja vuodelta 1973.

UGK:n pojat olivat ihan fyysisestikin kohtuullisen suuria miehiä, ja Int’l Players Anthem on todella suurella sydämellä tehty todella suuri biisi. Kappale uhkuu niin vahvaa itseluottamusta, että ensimmäinen minuutti mennään puhtaasti sen I Choose You -samplen päälle räppäillen, vailla rumpukomppeja tai muita krumeluureja. Tähän ei kärpässarjalainen pystyisi.

Ja kun biitti viimein paukahtaa mukaan, suunnilleen kohdassa 1:15, käyvät kylmät väreet vielä noin sadannella kuuntelukerrallakin pitkin selkäpiitä. Pelkkä ajatus saa tämän kirjoittajan tuntemaan tarvetta heilauttaa läppäri sylistään ja heilutella käsiään suurissa kaarissa, jollain epämääräisella mutta gangsteriuhoa tavoittelevalla tavalla, ihan vain ilmaistakseni kappaleen tuottamaa muhkeaa riemuntunnetta.

* *

Faktat lyhyesti: UGK oli hiphop-duo Port Arthurista, Teksasista. Vuodesta 1987 yhdessä räpänneet Pimp C ja Bun B julkaisivat ensimmäisen ison levylafkan albuminsa vuonna 1992, Jive Recordsilla. Tyyli oli hidasta, tukevaa syvän etelän gangsteri-räppiä.

Huomion arvoista on kaksion mainio dynamiikka. Duo toimii sujuvasti, toinen toistaan tukien, kuin vanha kunnon ”hyvä poliisi paha poliisi”-kuulustelurutiini. Pimp C riimailee korkeammalta ja on se härskimpi kaveri. Bun B hoitelee alarekisterin ja on toveriinsa verrattuna smooth ja suave. Myös tietty maalaisuus – esimerkiksi murteen ja blues-henkisten soundien muodossa – erottaa kaksikon über-urbaaneista kollegoistaan.

UGK tulee sanoista Underground Kingz. Tässä tapauksessa nimi osoittautui harmillisella tavalla enteeksi.

Vuosien varrella kiistattoman underground-legendan maineen rakentaneella duolla tuntui käyvän koko ajan paska mäihä. Vaikka UGK oli etelä-räpin keskeisiä pioneereja, pääsi menestys isolla M-kirjaimella aina jollain kierolla tavalla livahtamaan käsistä. Esimerkiksi kun Jay-Z:n Big Pimpin’ -kappaleella esiintyminen tuntui avaavan valtavirran portit, heilahti Pimp C:lle häkki.

Mutta kun Ungerground Kingz -albumi vuonna 2007 ilmestyi, näytti reitti
viimein selvältä.

Puntit lain kanssa olivat nyt tasan. Ja Pimp C:n istuessa vankilassa oli etelä-räp hypännyt hittilistoille. Vaikka edellisestä albumista oli kulunut kuusi vuotta, oli Bun B pitänyt kaksikon mainetta elossa ahkeralla muiden levyillä vierailulla.

Eikä kukaan voinut kyseenalaistaa veteraaniduon taitoja. Kasassa oli vahva tupla-albumi, joka jaksoi eeppisestä 26 kappaleen mitastaan huolimatta kantaa hyvin. Ja levyn tähtihetket todella loistivat. Maineikkaita vierailijoitakin riitti, aina Big Daddy Kanen kaltaisista old school -legendoista Lontoon Dizzee Rascaliin.

Ja levyn kakkossingle, Int’l Players Anthem, oli helposti vuoden parhaita räp-biisejä. Mukana hääri toinen etelä-räpin pitkän linjan legendaarisista kaksikoista, OutKast. André 3000 ja Big Boi pistivät parastaan. Tuottajina toimineet Three 6 Mafian DJ Paul ja Juicy C ottivat kaiken irti todella isosta sämplestään, antaen menneen ja nykyhetken – Willie Hutchin ja syvän etelän A-kaartin vm. 2007 – löytää rauhassa toisensa. Ja sitten tehdä sen taikatempun, jonka tuloksena syntyy jotain suurempaa kuin osiensa summa. Mikä kai juuri on se samplaamisen idea.

Ja niinpä syksyllä 2007 näytti siltä, että UGK viimein lunastaa pitkäjänteisen työnsä hedelmät. Mutta sitten kaikki tietysti meni taas kerran pieleen.

Undergroundin kuninkaiden tarina sai valitettavan, lopullisen päätöksensä.

4. joulukuuta, vain kolme kuukautta Underground Kingz -levyn ilmestymisen jälkeen, Pimp C löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Hollywoodista, Los Angelesista. Kuolinsyyksi ilmoitettiin myöhemmin purple drank -lempinimellä räp-biiseissä usein vilahtelevan reseptivahvuisen yskänlääkkeen yliannostus yhdistettynä uniapnea-sairauteen.

Lepää rauhassa, Pimp C.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

UGK:lta ei äänestetty muita kappaleita, mutta Anthem-edustusta täydensivät kupongeille yltäneet Gaslight Anthem (The ’59 Sound) ja The Low Anthem (Ticket Taker).

Carl McCoyn kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat muiden muassa myytit, magiat ja meren syvyyksissä asustelevat lonkeropäiset hattivatit.

Tänä perjantaina 22.2.2013 Helsingissä esiintyvä Fields of the Nephlim on yksi 1980-luvun goottirockin viimeisistä dinosauruksista. Laulaja Carl McCoyn luotsaama bändi kuuluu genren suurimpiin legendoihin, sinne Bauhausin, Sisters of Mercyn, The Curen ja Siouxsien rinnalle.

Fields of the Nephlim on myös eräs lajinsa omalaatuisimmista. Reseptin voisi tiivistää näin: spagettiwesternin pahiksiksi pukeutunut bändi esittää eeposmittaista progressiivista goottirockia, aiheinaan H.P. Lovecraft, Aleister Crowley ja sumerilainen mytologia.

Kuulostaako hämmentävältä? Ei huolta. Alkuun pääsemistä helpottamaan Nuorgam tarjoaa kevyen johdannon goottisauruksen anatomiaan.

Carl McCoy

Fields of the Nephilimiä on tapana pitää pitkälti laulaja ja päävisionääri Carl McCoyn projektina.

McCoy on virallisten lähteiden mukaan kotoisin vaatimattomista oloista Etelä-Lontoosta, ja kasvoi hyvin uskonnollisessa ympäristössä. Näin McCoy tutustui jo nuorena raamatulliseen mystiikkaan – bändille nimensä antaneet nephilimit olivat McCoylle tarinan mukaan tuttuja jo lapsuudesta. Samasta lähteestä juontaa juurensa myös miehen kiinnostus taiteeseen ja okkultismiin.

Näin siis tarinan mukaan: asiaan tietysti kuuluu, että laulajan hahmo jää salaperäiseksi, myytteihin ja magiaan eksyneeksi visionääriksi.

Video ei ole enää saatavilla

Historia

Bändin levytysura alkoi Burning the Fields -EP:llä vuonna 1985, goottirockin ollessa kunniansa kukkuloilla.

Seuraavana vuonna Nephilim siirtyi Beggars Banquetille, jonka suojissa monet muutkin genren isoista nimistä toimivat. Parin singlen jälkeen ilmestyi ensimmäinen studio-LP, Dawnrazor. Alkuaikojen vauhdikkaammasta goottirockista edettiin progressiivisempaan suuntaan vuoden 1988 The Nephilimillä. Kakkosalbumin ensisingle Moonchild kohosi brittien listalla sijalle 28.

Kolmas kerta toden sanoo: yhtyeen kolmas pitkäsoitto, kunnianhimoinen Elizium vuodelta 1990 on goottirockin komeimpia albumikokonaisuuksia. Livelevy Earth Inferno seuraavalta vuodelta esitteli Nephilimin voimiensa huipulla. Ja sitten tuli hiljaista, kun Carl McCoy häipyi bändistä.

Loput porukasta vaihtoi nimensä Rubiconiksi ja McCoy keskittyi uuteen projektiinsa, Nefilimiin. Levy-yhtiön kanssa säätäessä meni useampi vuosi, kunnes Zoon-albumi ilmestyi lopulta vuonna 1996. Zoonilla on hetkensä ja se kuulostaa kiistatta McCoyn tuotokselta, mutta tyylin vaihdos death-metallin suuntaan ei kaikkia faneja miellyttänyt.

Sitten dinosaurus siirtyi moneksi vuodeksi horrostamaan, heräten satunnaisesti keikalle, kunnes 15 vuotta edellisen albumin jälkeen Fields of the Nephilim julkaisi neljännen studioalbuminsa, Mourning Sunin. Alkuperäisestä kokoonpanosta ihan kivalla levyllä oli mukana ainoastaan McCoy. Soundi oli metalliseikkailuista huolimatta yllättävän lähellä vuosikymmenen takaista.

Video ei ole enää saatavilla

Soundi

Goottisuuruksien joukossa Fields of the Nephilim kuulostaa aivan omaltaan. Useimpien kollegoidensa ponnistaessa suoraviivaisemman rockin ja punkin pohjalta, voi Nephilimin väittää olevan enemmän sukua progressiiviselle rockille ja psykedelialle.

Eliziumilla tuottajana olikin mukana Pink Floydin parissa työskennelly Andy Jackson. Kunnianhimoinen levy muodostaa selkeän kokonaisuuden. Kappaleet ovat pitkiä: singlenäkin – tosin eri versiona – julkaistu Sumerland (What Dreams May Come) venyy eeppiseen 11 minuutin mittaan. Mutta perinteisemmän psykedelian happoisten sisäavaruuksien sijaan Eliziumin humina ja kiertävät kitarat kuljettavat goottilaiseen painajaismaailmaan.

Vaikutusvaltaiselle bändille tietysti ilmestyivät seuraajia ja osa Nephilimien kikoista saattaa tänäpäivänä tuntua kliseiltä. Mutta jos McCoyn unohtumaton murina jonkun korvaan kuulostaakin vuonna 2013 ilmeiseltä ratkaisulta, pitää muistaa, että nyt ei laulella mistään maallisista asioista.

Arkipäiväisemmän synkistelyn sijaan McCoyn suosikkiaiheita ovat nimittäin salatiede ja muinaiset jumalat.

Video ei ole enää saatavilla

Okkultismi

Aloitetaan kysymyksellä siitä, että mitä ne nephilimit oikeastaan ovat?

Raamattu viittaa nephilimeihin varsin epämääräisesti jättiläisten rotuna, joka jotenkin liittyy ihmisnaisten kanssa paritelleisiin enkeleihin. Tarkoittaako termi tästä yhdistelmästä syntyneitä jälkeläisiä vai maan päällä viihtyneitä kapinallisia enkeleitä on sitten kiistanalaisempi kysymys.

Yhtä kaikki, nimi kuvaa hyvin McCoyn kiinnostuksen kohteita: apogryfikirjat, okkultismi, magia ja kauhuromantiikka.

Erityisen lähellä laulajan sydäntä näyttävät olevan sumerilaiset ja babylonialaiset myytit. Varsinkin Elizium on teemamatka Kaksoisvirranmaan mytologiseen menneisyyteen. Tai kenties uneen muinaisista jumalista: unikuvasto vilahtelee Nephilimin tuotoksissa taajaan.

Kuolleita mutta uneksivia olivat myös amerikkalaisen kauhuromantikon H.P. Lovecraftin Cthulhu-myytoksen kammottavat muinaiset jumalat. Lovecraftin mytologiaan McCoy viittaa toistuvasti. Syvällä meren syvyyksissä kuolleena nukkuva siivekäs, mustekalanaamainen lonkero-Godzilla Cthulhu kutsuu muun muassa The Watchmen -kappaleella.

Watchmen taas on suurinpiirtein toinen nimi nephilimeille. Pienet ovat okkulttipiirit.

Mistä puheen ollen: arkkivelho Aleister Crowley kuuluu luonnollisesti mukaan soppaan. Bändin menestynein single Moonchild tekee nimellään kunniaa Crowleyn kiistellylle ”maagiselle romaanille.”

Tähtääkö McCoy mystiikalla johonkin vai lauleleeko aiheesta vain huvin vuoksi? Bändin kotisivujen kertoman perusteella esimerkiksi kappale Psychonaut perustuu kaaosmaagikko Pete Carrollin taikakirjaan, ja videollaan pyrkii ilmaisemaan apokalyptisen vision tulevista ajoista, jotenkin alitajuisin keinoin ja muinaisten riittien kautta.

Niin tai näin, huuruinen salatiede on olennainen osa bändin salamyhkäistä viehätystä. Ja kyllähän ne okkultistiset koukerot näyttävät ihan hirveän hienoilta levynkansissa ja T-paidoissa.

Video ei ole enää saatavilla

Spagettiwesternit

Monet goottirockin sankarit – vaikkapa Sisters of Mercyn Andrew Eldritch ja Ministyn Al Jourgensen – ovat aika ajoin luottaneet cowboy-hatun voimaan.

Mutta Nephilim menee astetta pidemmälle: koko bändi pukeutuu Sergio Leonen länkkärien hahmoiksi. Lierihattujen lisäksi imagoon kuuluvat keskeisesti pitkät, säänpieksemät duster-takit ja cowboy-bootsit. Aavikon tomua on simuloitu kuorruttamalla vaatteet talkilla.

Oudon kuuloinen idea toimii. Ja miksipä oikeastaan ei? Harvassa ovat yhtä synkeät ja kuumottavat roistot kuin Leonen länkkärien pahikset.

Mutta ettei homma pysyisi liian selkeänä, on mukaan sotkettu aika ajoin kauhu- ja scifitunnelmia. Preacherman-kappaleen videolla McCoy saarnaa radioaktiivisten mutanttien seurakunnalle Saksi-käsi Edwardin rautakoura dusterin hihasta törröttäen. Evil Dead –elokuvien ja Leonen yhdistelmän mieleen tuova musiikkivideo on ihastuttavan camp-henkinen – toivottavasti tarkoituksella. Mukana kauhuwesternissä on myös moottorisaha ja hulmuavahiuksinen naissheriffi.

Lopuksi mutantit vetävät McCoyn hirteen. Niinkuin lännen meininkiin kuuluukin.

Video ei ole enää saatavilla

Fields of the Nephilim ja Murheenlaako Helsingin Virgin Oil Co.:ssa 22.3.2013. Ovet auki klo 22. Liput ennakkoon Tiketistä 32 euroa ja ovelta 35 euroa.

Prodigy ja Havoc, realistisen gangsta-räpin asialla.

Kun ottaa huomioon, että rikoksen ei pitäisi kannattaa, on iso osa gangsteri-räpistä huomattavan kevytmielistä.

Siis tähän tyyliin: Ollaan klubilla ja shamppanja virtaa. Dollareita riittää ja tytöt on anteliaita. Välistä pitää vähän heittää huumetta, mutta mikäs kavereiden kanssa nurkalla on seisoskellessa kun kotipojat vahtii peräpuolta. Joskus suoritetaan murhia ja vältellään poliisia, mutta surmatyön uhrina ovat aina muut ja eikä kyttä löydä kuin lähimpään Arnold’siin.

Ei siinä mitään, toki hyvä gangsta räp on hienoa viihdettä. Jotenkin minulle kuitenkin on muodostunut aika erilainen kuva rikollisen elämästä New Yorkin ghetoissa.

Tältä pohjalta voisi kai esittää, että Mobb Deepin The Infamous -levy on eräänlaista realistista gangsta-räppiä. Rap vérité, heitti Pitchfork nokkelana. Helvetin pelottavaa, voisi albumin annin vähemmän hienostuneesti tiivistää.

Mobb Deep-kaksikko Prodigy ja Havoc ovat tietysti, ainakin omien puheidensa mukaan, Queensin gangsterien ykkösketjua. Elämä on silti synkkää. Viinaa vedetään, jotta ahdistus unohtuu. Poliisi, vasikat ja kateelliset kollegat vaanii.

”I ain’t supernigger, I’m a little skinny motherfucker… it´s all about who gets who first”, todetaan levyn The Infamous Preludella. Nämä sanat tuskin mahtuisivat Mobb Deepin nykyisen tallipomon 50 Centin suuhun. Sirppisoluanemiaa sairastava Prodigy ei edes väitä olevansa iso muskelikarju. Ja se tekee miehestä pelkästään entistä kuumottavamman.

Tässä maailmassa se, joka Mobb Deepin suosikkitussareihin selvästi kuuluvan MAC-10-konepistooliin tarttuu, on vaarassa pyssyyn myös sortua. ”Ain’t no such thing as halfway crooks”: välimallin ratkaisuja ei ole tarjolla. Ken pelaa, myös pelkää, jos ei ole raivotautinen tai aivokuollut.

”I’m only 19 but my mind is older”, kuittaa Prodigy. Jos uskoo edes kolmanneksen poikien jutuista, on Prodigyn mieli viisikymppinen sotaveteraani. Ja tämä on tärkeää, mikäli kappaleesta jotain sanomaa haluaa hakea, sillä eihän 19-vuotiaan pitäisi olla kaikkea tuota kokenut.

Shook Ones Pt. II on sentään levyn umpimustassa tunnelmassa valoisammasta päästä. Se on tavallaan perinteisempi uhobiisi, jossa tarinoidaan siitä, että Mobb Deepin crew’lle ei kannata vittuilla. Mutta uhossa on epätoivon sävyä. Nurkkaan ajetun petoeläimen murhaavaa jännitettä.

Sillä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta on koko ajan läsnä. Yhdistettynä, kenties hieman irvokkaasti, jos ei nyt kotiseuturakkauteen niin ainakin kotiseutuylpeyteen:

”Meanwhile back in Queens
the realness is foundation
if I die I couldn’t choose a better location
when the slugs penetrate
you feel a burning sensation
getting closer to God in a tight situation”

Havocin armottoman karu biitti varmistaa selustatuen mieltäylentämättömille läpille. Taustalla vaimeana kaikuva särähdys on tuonut minulle aina mieleen äänen, jonka luulisin lähtevän siitä kun teurastamolla työnnetään jäistä vasikanpotkaa konesahaan.

Shook Ones tarjosi aihetta pariinkin iteraatioon: Part II viittaa siihen, että kappale on jatko-osa vuoden 1994 Shook Ones –singlelle. Lopussa kiitos seisoo ja biisistä muodostui massiiviseksi klassikoksi kasvaneen The Infamousin lippulaiva.

Hädin tuskin teini-iän ylittänyt, arvostelijoilta aiemmin nihkeän vastaanoton saanut kaksikko nostettiin kerralla Yhdysvaltain itärannikon juhlituimpaan kermaan ja mukaan 1990-luvun verisesti päättyneeseen länsi–itä-otteluun. Biisi oli myös duon suurin kaupallinen menestys, huolimatta siitä että mitään joulumusiikkia tämä ei ole.

Päin vastoin, The Infamous on kauttaaltaan kuin eräänlaista räpin black metallia. Sairasta. Tylyä ja pilkkopimeää. Vailla kevyemmän gangstaräpin juhlahumua tai infantiilista uhosta muodostuvia pehmustettuja kulmia. Ne kuulijat jotka ovat aina olleet hyvien puolella, kohtaavat ristiriidan jolle ei tarjota siistiä ratkaisua: ei kai tällaisesta saisi pitää?

Koska P ja Havoc eivät todellakaan kuulosta miltään mukavilta jätkiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kotimaan tuoreempia räp-lupauksia edustava SMC Hoodrats tarjoilee suomalaista lähiörealismia tutun biitin päälle onneksi vähemmän pelottavassa herkkupalassaan.

Video ei ole enää saatavilla

Viljakainen ja Kaukolampi, alkuperäiset Opel-äpärät. (Kuva: Tomi Palsa)

On vaikea uskoa että Op:l Bastardsin Scorpius ilmestyi sinkkuna jo vuonna 2000. Kappale kuulostaa edelleen tuoreelta kuin vastakuoriutuneen skorpioninpoikasen verenhimoinen kirkaisu.

”Scorpius!”

Perusfaktat aluksi. Op:l Bastardsin perustivat konemusiikin arkkivelho Timo Kaukolampi ja kulttuurin moniottelija Vilunki 3000. Myöhemmin joukkoa liittyi täydentämään Tuomo Puranen. Yhtyeen superklassikkoalbumi on The Job vuodelta 2001, jolta Scorpius monen muun helmen ohella löytyy.

Scorpius on elektronista poppia, joka hullaantuu välineistään. Syntetisaattorien jännät vinkaisut ja biitin sähköinen junnaus piiskaavat kappaleen outoon grooveen. Kappaleessa aistii sielunsukua muun muassa Suicidelle, mutta samalla se kiitää hellittämättä eteenpäin aivan omilla taajuuksillaan.

Biisissä on jotain salaperäistä, jopa hitusen pahaenteistä. Ontuvilla ötökkävertauksilla jatkaakseni, Scorpius on kuin tarantellan tanssiinkutsu: kenties myrkyllinen, mutta vastustamaton. Se pakottaa liikkumaan.

Juuri tästä biisissä on kyse. Turha lässyttää taustatietoja tai yrittää kuvailla kappaletta, joka on parasta kokea tanssimalla.

Oikealla Tuomo Puranen, kolmas bastardi. (Kuva: Tomi Palsa)

Minulle Scorpius merkitsee seuraavia asioita.

Ollaan parikymppisiä. Meitä on kolme, neljä jannua. Nuoria ja ehkä suhteellisen kauniitakin. On perjantai-ilta. Ilmetään pohjia jonkun poikamiesboksissa. Suuntana on kaupungin yö, vielä täynnä jännitystä ja mahdollisuuksia. Tyttöjäkin. Kukaties suuntana on Kerma, Soda, Uudenmaankatu, mitä noita silloin oli. Erottajakin kelpaa.

Scorpius soi. Jalka polkee tahtia. Joku tekee tanssiliikkeen.

On kulunut muutama vuosi. Olen muuttanut uuteen kämppään, Krunassa tai Töölössä. Virittelen äänentoistoa. Siihen aikaan purin muuttokuormasta aina ensimmäisenä levysoittimen.

Asettelen Scorpiuksen levylautaselle ja otan pari tanssiaskelta muuttolaatikoiden keskellä. Olo on heti kotoisampi.

Makaan riippumatossa jokilaivalla keskellä Amazonia. En ole nähnyt Suomea lähes vuoteen. Yllättävä koti-ikävä iskee. Ennen kaikkea kaipaan ystäviäni. Soitan Scorpiuksen iPodista. Yritän heilutella riippumattoa biitin tahtiin. Muodostan biisin sähköisen noitarummun avulla telepaattisen yhteyden kotimaahan.

Ystäväni synttärit ja omat valmistujaiseni Kuvataideakatemian edesmenneessä salakapakassa. Kesäinen sunnuntai-ilta. Olen railakkaalta mökkiviikonlopulta palattuani väsynyt, joskin onnellinen. Tilanne on silti haastava: miten jaksaa vielä yksi yö? Laitan Scorpiuksen levylautaselle. Juhlatila leimahtaa ja tanssimme pitkälle maanantaiaamuun.

Pidämme toisen ystäväni kanssa yhteisiä kolmekymppissynttäreitä edesmenneessä Nollassa. Tupa on täynnä, etupäässä ystäväni vieraita. Kun pääsen dj-vuoroon, asettelen ensitöikseni nyt jo monissa juhlissa naarmutetun vinyylin lautaselle. Ja kun Scorpius soi, olen taas nuori ja kaunis, ainakin oman pääni sisällä.

2000-luku oli hyvää aikaa kotimaisessa sähköisessä tanssimusiikissa. Vuosikymmenen aikana kuultiin monta hienoa kappaletta, monelta hienolta artistilta. Mutta minulle se kaikkein rakkain on Scorpius. Jos hieman kömpelöt tanssiliikkeeni olisi vuosien varrella jotenkin voitu valjastaa energiaksi, olisi Op:l Bastards tehnyt tarpeettomaksi ainakin yhden ydinvoimalan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

IT-kupla paisui maksimiinsa.

Kemmurun jätkien kanssa landella viihtyisi stadilaisinkin.

Jos pop-musiikin genret ottelisivat siitä kuka on urbaanein, olisi rap yksi katutappelun ehdottomista voittajasuosikeista. Se on syntynyt suurkaupungissa, kasvanut suurkaupungissa ja kertoo etupäässä elämästä suurkaupungissa. Pilvenpiirtäjien katveesta se poistuu korkeintaan pikalomalle Barbadokselle miljonääribileisiin tai Alpeille laskettelemaan.

Suomalaisella rap-artistilla on siis ongelma: edes se suurin stadi ei oikein käy suurkaupungista. Kuinka pysyä genrelleen uskollisena ja kertoa kokemuksen äänellä katutarinaa elämästä metropolissa?

Osa kotimaan räppäreistä ratkaisee tilanteen pakenemalla mielikuvitusmaailmoihin. Strategia johtaa valitettavan usein nolostuttaviin tuotoksiin. Silti, jos peliin laitetaan sydäntä ja huumorintajua voidaan näinkin päästä huipputuloksiin. Todisteina vaikkapa Stig Dogg, Eevil Stöö ja Notkea Rotta.

Osa vuorostaan vääntää räpin reilusti suomalaiseen muottiin. Lopputulos ei tietenkään ole aivan samanmuotoinen kuin Ameriikassa. Olari ja Herttoniemi ovat tulleet yhtä tutuiksi kuin Compton ja Bronx, mutta Ruudolf tai MC Taakibörsta eivät suorita murhia, kauppaa kolakiloja tai räppää miljoonista. Gangsteriglamour on kotimaan keskikaljagetoista kaukana.

Ja sitten on Kemmuru, joka myöntää suoraan olevansa landespede.

Yhtyeen Kehumatta paras -kakkosalbumin (2006) hilpeä Landespede kertoo nimensä mukaisesti landesta, eikä häpeile maalaisuuttaan yhtään.

Vaikka Kemmuru syntyi vasta bändin jäsenten tavatessa Helsingissä, on jokaisella juuret syvällä maaseudun mullassa. Tuottajasankari Aksim ponnistaa Tikkakoskelta, Jodarok Joensuusta ja DJ J-Laini Rovaniemeltä. Lappia edustavat myös Landespedellä mukana piipahtavat Hannibal ja Soppa.

Kappaleen ote on kevyen itseironinen. Kertsissä bimbon kuuloinen tyttölapsi kyselee, että ”mistä sä tuut, landespede”. ”Mie tuun maalta bebe, oon grande hefe”, kuuluu vastaus. Vaatteetkin kehotetaan ottamaan veke.

Ja onhan yhtye toki tavallaan olemassaolonsa pääkaupungin sulatusuunille velkaa:

”Ne muutti Helsinkiin ja pommit alko täsmään
AK herra 47 niinku Pirkka-Pekka”

Ainakin valtakunnan keskiöstä tuntuu löytyvän enemmän töitä verbaalikirveelle. Kataisen kavereille varataan useampi roskalava.

Kemmuru ei väitä, että elämä landella olisi pelkkää apilapellossa makoilua. Kuten jokainen böndellä nuoruuttaan viettänyt tietää, on pienellä paikkakunnalla helppo hankkia oudon kaverin maine – esimerkiksi musiikkiharrastukselleen omistautumalla :

”Se on Tikkakosken mannekiini
Ikinä käynny inttii, se on varmaa hintti
Tai muuten pimiäkö vintti
Aika outo lintu omilla huudeilla
Kuin riikinkukko, kummajainen”

Silti maaseutu on Kemmurulle rakas.

Ja näinhän sen pitääkin mennä: räpissä kotiseuturakkaudella on pitkät perinteet. Ylpeys omasta kaupunginosasta kuuluu olennaisena osana myös amerikkalaisen räpin malliin. Jos esikuvat eivät suostu häpeilemään gettoa, niin miksi Kemmuru nolostelisi landea?

Tunturin päältä on hyvä kuikuilla maisemaa avaraa. Kaupunkiin muuttaneelle lande on varaventtiili ja turvallinen kotipesä:

”Niin monta asiaa pielessä
Sen takii lande pysyy meikän mielessä”

2000-luvun puolivälin (toki melko laveasti ymmärrettynä) voisi jo melkein kirjata historiaan Suomi-räpin kultakautena. Kehumatta paras on yksi noiden vuosien hienoimpia albumikokonaisuuksia. Albumin monesta mainiosta biisistä Landespede on yksi rakastettavimpia ja omalaatuisimpia.

Se kertosäkeen mimmi kuulostaa kieltämättä aivan helvetin ärsyttävältä, kuten on kai tarkoituskin, mutta muuten biisi on täyttä timanttia.

Aksimin tuottajantaidot on moneen kertaan todistettu. Landespedestä yksi mitali miehen rintaan lisää. Riimit ovat kauttaaltaan osuvia ja hauskoja. Väliin ölistyt läpätkin luovat rakastettavan kotikutoista autotallitunnelmaa.

Näitten jätkien kanssa viihtyisi landella varmasti stadilaisinkin.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2006 kansainväliseksi aavikoiden ja aavikoitumisen vuodeksi.

Kuusumun Profeetta esiintyi aluksi englanniksi ja nimellä Moon Fog Prophet. (Kuva: Tomi Palsa)

Tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

“Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä”

Me Nuorgamissa, kuten olette varmasti huomanneet, rakastamme Mika Rättöä. Tietysti aivan erityisesti silloin, kun tämä heittäytyy saman sorvin ääreen tutun taisteluparinsa Jussi Lehtisalon kanssa. Viime kesänpahamaineisen neromahlan voittajaduon tuotoksille on varattu sijoja luonnollisesti tämänkin suven hittipotpurista.

Länsirannikon veijarit eri projekteineen on nähty kesän festivaaleilla useimmiten heavy metal -tunnelmissa, niittirannekkeissa ja spandekseissa. Kaiken kitaranvingutuksen keskellä on ehkä paikallaan pyyhkiä hieman hikeä otsalta ja rauhoittua hetkeksi. Kelataan nauhaa vuosikymmen taaksepäin. Nostalgisissa fiiliksissä, päättyneen festivaalikauden ja alkusyksyn kunniaksi kuunnellaan Ei aurinko milloinkaan laske.

Ja todetaan, että tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

Monelle Rättö tuli tutuksi vuonna 1994 Mikko Elon kanssa perustetusta, alun perin englanniksi toimineesta Kuusumun Profeetasta. Yhtyeen suomenkielisen reinkarnaation kakkoslevy Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (2002) ei voisi upeammin alkaa. Levyn kenties vakavamielisin kappale avaa paatuneimmankin sydämen alakuloiselle folk-progematkalle elämän peruskysymysten äärelle.

Mika Rätön muita projekteja ovat muun muassa Circle, Rättö ja Lehtisalo sekä Eleanoora Rosenholm. (Kuva: Tomi Palsa)

Aasinsiltana niittivaljaista kuusumun hämärään esitettäköön, että sanoituksissa on samaa edesvastuutonta rohkeutta kuin Rätön muissakin projekteissa: pokkaa hortoilla trikoot päällä vaarallisille jäille miettimättä miten tyylikästä tämä nyt on.

Eikä häpeän tunteille ei olekaan sijaa, kun pelissä ovat näin raskaat nappulat. Pottiin heitetään aiheista isoimmat, ne sellaiset, jotka varovaisuuttaan suhteellisuudentajulla selittelevä pop-muusikko kiertäisi kaukaa.

Jo pelkästään Rätön nyttemmin tutuksi ja rakkaaksi kehittynyt, ainutkertainen laulutyyli aikoinaan tuotti hämmentyneen mutta riemukkaan ahaa-elämyksen. Ajatella, että näinkin voi laulaa! Rättö rimmailee röyhkeästi totuudesta, jumalasta ja maailmankaikkeudesta. Ja ennen kaikkea siitä, kun totuutta ei löydy – jos joku sen uskookin löytäneensä, ei kukaan osaa sitä totuudeksi todistaa.

Liikutaan siis runoilijoille varatuissa ilmanaloissa. Olenkin nähnyt tekstiä verratun muun muassa Fernando Pessoaan. Omassa päässäni kielikuvat puolestaan kasvavat jonkinlaiseksi villin pohjolan sekopääversioksi Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden kosmisesta angstista:

“Kuuleeko jokin niin suuri
Muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa
Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa
Tarkoittaako se keitä
Vaiko kaikkea olevaa”

Näin mahtipontisilla puheilla voisi jo eksyä juustopöydän puolelle, ellei kappaleen hiljainen musikaalinen ilmaisu loisi niin upeaa vastapainoa käymättömien korpimaiden perukoilta vastausta etsiville sanoituksille. Sointi on samalla uljas kuin syksyinen kansallismaisema ja pehmoinen kuin vanha villapaita.

Kitarat ja viulut vetelevät niin kauniisti, että itku tulee vanhallakin. Jokainen otteen vaihdon helähdys kitaran kaulalla kasvaa kysymysmerkin kaiuksi avaruuden sfääreissä. Jousen vedot ovat kuin elokuun musta samettiyö, lämmin ja ääretön. Jos Mika Rättö yhtyeen keulakuvaksi on muodostunutkin, on syytä muistaa että Kuusumun profeetta on monen ansiokkaan muusikon yhteistyön hedelmä.

Lopuksi pieni harhapolku merten taa: ajatus auringonlaskusta ja sen subjektiivisesta luonteesta esiintyy myös The Flaming Lipsin iki-ihanassa kappaleessa Do You Realize?? Ja kuinka ollakaan, biiseissä on jotain samaa – kivuliaan kaunista haikeutta elämän suuren arvoituksen äärellä.

Ja molemmat suoriutuvat voittajina painistaan aiheista suurimman kanssa, toki kumpikin omalla tavallaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

30. huhtikuuta 2002 – Maailman ensimmäinen ydinvoimala sammutettiin Obninskissa 48 vuoden miltei yhtäjaksoisen käytön jälkeen.

Tuomio ja Kone muodostavat nykyään Reilukerhon Setä Koposen kanssa.

Tuomio & Kone nosti 2000-luvun alussa espoolaisen Olarin lähiön räp-fanien Suomen-kartalle, ellei suorastaan pääkaupungiksi.

”Taru Sorbuksen herrasta on urbaanilegendaa
karu sippaaminen kuuluu tosimiesten agendaa”

Tuomio & Koneen omakustannelevy Tuomio & Kone on kotimaisen räpin kiistattomia virstanpylväitä. Sorbuksen Herra on levyn unohtumattomimpia hetkiä ja täyttä urbaania legendaa. Turhia krumeluureja välttäen eteenpäin koliseva kappale on soundiltaan rujo kuin darra-aamu betonilähiön poikamiesboksissa. Ja näillä linjoilla riimien aihepiiri pitkälti pyöriikin. Nuoren miehen elämän keskiössä on viihtyminen ja viihtymisen polttoaineena alkoholi.

“Perinteinen tyyli, eikä mitään vitun luisteluu
vaan perinteiden ylläpito, vanhojen muisteluu
ja runomuotost’ otetta mun omaelämänkerrasta
se on sekava ja karu, taru Sorbuksen herrasta”

Nyt vuosia myöhemmin on kappaleessa kuitenkin, ainakin minun korvissani, tiettyä romantiikkaa. Lähes kymmenen vuotta vanhempana on helppo antaa periksi nostalgialle: ah, ne villit ja vapaat nuoruusvuodet vailla vastuun iettä! En tarkoita tätä vittuiluna. Kevyt eskapismi on popmusiikin moottori.

Runomuoto-termin käyttö tuntuukin täysin oikeutetulta. Minimalistisen karuin sanankääntein ja hirtehishuumorissa marinoidulla kerronnalla kappale sanaillaan suoraan sydämeeni. Tähän ei moni ammattirunoilija pysty.

Mutta mitään romanttista tai eskapistista ei itse kappaleessa ole. Viinan miinuspuolet tehdään kuulijalle vesiselväksi.

“Ja kaikki olis hyvin jos viel joskus tajuis senki’
et Sorbus on se herra ja mä oon se vitun renki”

Arjen musertavaan ylistressiin ei tietyssä iässä tunnu kuitenkaan tehoavan kuin kunnon ryyppykuuri. Ja vaikka rahat menisi, niin onhan se kivempaa lähteä radalle kuin jäädä kotiin itkemään.

“Ei pääse rauhottumaan, mä en usko siihen kauhukuvaan
et jossain vaihees alkais rapajuopoks muuttumaan
Se ei tuu tapahtumaan, mä pidän siit helposti huolen
vaik silloin tällöin joudun paljastaa mun pimeen puolen”

Niinpä, vakuuttelu siitä, että alkoholin käyttö pysyy hanskassa, ei oikein tunnu vakuuttavan riimittelijää itseäänkään.

Mutta kuinka ollakkaan, noin kymmenen vuotta myöhemmin voidaan varmuudella todeta: nuoruudesta on mahdollista selvitä hengissä. Tuomio & Kone ovat edelleen äänessä, Reilukerho-kokoonpanossa, yhdessä Taakibörstan Setä Koposen kanssa.

“Ja taas hankittiin lisää kyseenalast’ mainetta
mut se on vaan omal vitun sairaal tavallansa taidetta
mä oon jurriartisti, mut en mistään vitun TAIK:ista
kusipäiden kuningas ja stinkein äijä kaikista”

Valitettavasti aivan kaikki eivät kuitenkaan pysyneet mukana vuoteen 2012 saakka. Alko poisti Sorbuksen myynnistä elokuussa 2010.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. toukokuuta 2003 – George W. Bush piti puheen lentotukialus USS Abraham Lincolnilla taustallaan näyttävä banneri, jossa luki ”Mission Accomplished”

Eric B. Rakim, kädessä pelkkää hikeä.

Eric B. & Rakimin klassikkodebyytti Paid in Full on albumi täynnä timantteja. Ensisinglenä julkaistu Eric B. Is President käytiin läpi edellisvuoden biisiklassikoissa. Myös singlen b-puoli My Melody ja seuraavat singlet I Ain’t No Joke, I Know You Got Soul sekä Move the Crowd ovat nekin enemmän tai vähemmän ikiklassikkoja.

Alun perin Move the Crowdin toiselta puolelta löytyneestä Paid in Fullista leivottiin albumin viides ja viimeinen single. Biisi saa nyt edustaa koko levyä vuoden 1987 popklassikoissa, vaikka sitten nimensä perusteella.

Eric B:n tuotanto on vähäeleisen vetävää ja muodostaa täydellisen taustan Rakimin rentoutuneen jutustelevalle, hypnoottiselle mikrofonityöskentelylle. Miljoonan dollarin bassolinja on napattu Dennis Edwardsin kappaleesta Don’t Look Any Further. Huilusämple auttaa pitämään tunnelman ylävireisenä. Myöhemmät artistit vuorostaan ovat näyttäneet jäljet alkuperäiselle sylttytehtaalle sämpläämällä Paid in Fullia lukemattomia kertoja.

Lyriikat lähestyvät sisällöltään, vähintään aikansa kontekstissa, sisältöä. Rahasta on siis puhe ja sitä on kadun kasvateilla vähän. Eric ja Rakim päättävät hankkia massia rikosten sijaan rehellisesti, musiikilla, mikä pidentää elämää ja on tietysti on kannustettava asia. Liian syvällistä yhteiskunnallista analyysiä ei kuulijalle tarjoilla, mutta ei tämä mikään sosiologian luento olekaan. Paid in Full pitää vakavan pohjavireensä pohjavireenä. Kappale on, ainakin minun päässäni, optimistinen ja juhlistava. Nyt on tärkeintä taito, jolla läpät heitetään.

Rakimin maailmaa mullistaneesta flow’sta oli puhetta jo viimeksi. Tarina rullaa kuin höyryjuna, löytyy hauskoja yksityiskohtia, värikästä kerrontaa ja eläviä metaforia. Itse tykkään esimerkiksi siitä, kun persaukisen Rakimin kädessä ei ole muuta kuin hikeä eikä taskuissa sitäkään. Ja vielä enemmän tykkään siitä miten höperön hienosti” a nice big plate of fish” ja ”my favourite dish” rimmaavat, ja sitten äkkiä tulee vakavampi käänne, kun ilman rahaa ”it’s still a wish”.

Paid in Fullin lyriikoista puhuttaessa on tavallistakin tärkeämpää muistaa, että teksti on tarkoitettu kuultavaksi, ei luettavaksi. Jatsista inspiroituneen Rakimin rytmittelemänä sisällöltään yksinkertainen riimi…

”But now I learned to earn cos I’m righteous
I feel great so maybe I might just”

…on täynnä positiivista ilmaisuvoimaa. Maailmanvalloitusenergia täyttää myös kuulijan. Biisi on sikälikin ovela, että tätä verbaaliherkkua maistellaan yhden pienen minuutin verran.

Se ei kuitenkaan ole ongelma, päinvastoin. Kuulija jää ihmettelemään, mitä juuri tuli kuultua, kun hieman biisin puolenvälin jälkeen duo poistuu laskemaan rahojaan. Biitti jatkaa matkaa vielä puolitoista minuuttia. Ihan pelkkien skrätsien ja Rakimin uskomattoman flow’n jälkimaun siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla