2010-luvun popklassikot

#73 Nick Cave & the Bad Seeds – Jesus Alone (2016)

”Nick Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä.”

Nick Caven pojan kuolemaa seurannut Skeleton Tree on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone sen lohduttomin kappale.

”You believe in God, but you get no special dispensation for this belief now
You’re an old man sitting by a fire, hear the mist rolling off the sea
You’re a distant memory in the mind of your creator, don’t you see?”

Jesus Alone on kappale, jota on vaikea unohtaa, kun sen on kerran kuullut. Sen kyllä tunnistaa välittömästi Nick Cave & the Bad Seedsin teokseksi, askeettinen ja rytmiikkaa pakoileva sovitus kuulostaa päällisin puolin jopa luonnolliselta jatkumolta edellisen Push the Sky Away -albumin äänimaailmalle.

Mutta jokin kappaleessa häiritsee. Se on epätavallisen viimeistelemättömän kuuloinen, jotenkin epäkesko ja luonnosmainen. Normaalisti Cave yhtyeineen rakentelee kitaristi-viulisti-multi-instrumentalisti Warren Ellisin johdolla pidäteltyjä jännitteitä ja hitaita, huomaamattomia crescendoja kappaleeseen kuin kappaleeseen taitavammin kuin kukaan toinen. Jesus Alone antaa kuitenkin ymmärtää jo ennen kuin laulu alkaa, että mitään nostatusta, hidasta falloksen pystyyn manaamista tai katarsista ei ole tulossa.

Tunnelma on lakoninen ja lannistunut, jotain mikä jää jäljelle, kun inhimilliset tunteet ovat ehtyneet. Ihan kuin levyltä valuva ääni ei olisi oikein edes musiikkia. Aistit turruttavan monotonisen surinan rikkovat vain harvat, taustalle katoavat hiljaiset perkussiot ja Ellisin masinoimat ohuet ujellukset. Elementit tuntuvat korostavan sitä kaikkea, mitä ei ole. Hiljaisuus tulee joskus todeksi vasta kun sen rikkoo.

Heinäkuussa 2015 Nick Caven poika putosi kalliolta perheen kotikaupungissa Brightonissa Englannissa ja kuoli. Seuraavana vuonna ilmestyi levy Skeleton Tree, jonka Jesus Alone avaa. Levy on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone on sen lohduttomin kappale.

Levyn promoaminen hoidettiin lähes täysin sen tekemisestä kertovalla dokumenttielokuvalla One More Time With Feeling. Cave ei ymmärrettävästi halunnut antaa haastatteluja eikä varsinkaan vastata niihin kysymyksiin, joihin olisi kaikkein kärkkäimmin epäilemättä penätty vastauksia. Dokumentissakin silmin nähden ahdistunut Cave pääasiassa välttelee kameraa tai laulaa studiossa silmät kiinni, usein lattialla istuen.

Tekstissä Cave ei kuitenkaan yritä taikoa virtahepoa olohuoneesta näkymättömiin, vaan päinvastoin kääntää kaikki lamput sitä kohti heti ensimmäisissä säkeissä:

”You fell from the sky
Crash landed in a field
Near the river Adur”

Adur-joki ja sen suistoalue sijaitsevat Brightonin kupeessa. Ensisäkeillä Cave tuntuu sanovan ympärillään kaarteleville hyeenoille: ”Minä jaan kyllä nämä kokemukset kanssanne, jos vain maltatte mielenne ja annatte minun tehdä sen omalla tavallani.”

Teksti kuitenkin muuttaa suuntaa. Putoaminen synnyttää uutta elämää: kukat puhkeavat kukkaan ja karitsat puskevat maailmaan äitiensä kohduista. Ääriviivat alkavat piirtyä: onko putoaja sittenkin Jeesus?

Seuraavissa säkeistöissä kohtaamme liudan hahmoja, jotka ovat erilaisten hallitsemattomien tilanteiden pyörteissä: nuori mies on peittynyt vereen joka ei ole hänen omaansa, nuori tyttö täynnä kiellettyä energiaa välkehtii pimeydessä, narkkari makaa selällään tijuanalaisessa hotellissa. Heitä kaikkia puhutellaan yksikön toisessa persoonassa, joka englanniksi käy myös passiivista: sinä. Tuo popmusiikin ikuinen enigma. Pronomini toistuu yksirivisessä kertosäkeessä:

”With my voice I’m calling you.”

Minä kutsun sinua. Kuka kutsuu ketä? Kertoja kutsuu heitä kaikkia, kappaleen kaikkia sinuksi nimitettyjä. Pronominivalinta avaa lauluun teologisen, ehkä teosofisenkin haavan, josta työntää tähystin sisään.

Kliseen mukaan ateistinkin sormet hakeutuvat huomaamatta rituaaliseen asentoon ja katse kääntyy vaivihkaa korkeuksiin, jos vain tarpeeksi koetellaan. Taustalla on kristinuskon käsite ristin teologiasta, Jumalan vasemman ja oikean käden työstä. Vasemmalla kädellään Jumala lyö maahan, nöyryyttää, koettelee ja tyhjentää ihmisen. Oikealla kädellään hän sitten täyttää tyhjän kuoren rakkaudella ja viisaudella.

Julmat sanonnat, kuten ”ei kellekään anneta enempää taakkaa kuin pystyy kantamaan” ja ”ihmisen ei kuulukaan ymmärtää Jumalaa, uskoa vain”, perustuvat tähän ajatukseen.

Cave on koko uransa käynyt teksteissään jaakobinpainia sen kanssa, miten suhtautua uskoon ja uskontoihin. Ristin teologian perusajatus toistuu ristiriitojen ytimessä. Lopputulokset ovat usein räävittömiä, karnevalistisia, houreisia, väkivaltaisia ja hirvittävän viihdyttäviä, kuten Caven esikoisromaanissa And the Ass Saw the Angel (suom. Kun aasintamma näki Herran enkelin) vuodelta 1989, jossa mykkä poika Euchrid Eucrow rakastuu prostituoituun ja joutuu sadistisen uskonlahkon vainoamaksi.

Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä: Big Jesus Trash Can vuodelta 1981. Jesus of the Moon vuodelta 2008. Kaikille näille teoksille (pois lukien Jesus Alone) on yhteistä paitsi uskonnollinen kuvasto, myös vahva eskapismi, joka leimaa Caven koko tuotantoa.

Dokumenttielokuvassa 20,000 Days on Earth Cave kertoo, kuinka hän kirjoittaa joka päivä toimistossaan tekstiä ja siten lisää yksityiskohtia ja värejä maailmaan, jota on luonut, tutkinut ja kartoittanut päänsä sisällä koko uransa. Formaatista ja teoksesta riippumatta ”Saint Nick” on ollut meille aina kuin Peter Pan, joka teksteillään lennättää meidät toiseen maailmaan. Emme ehkä tiedä mikä maailma se tarkalleen on, mutta sillä ei ole väliä, keskeistä on että se maailma ei ole omamme.

Jesus Alone ei lennätä ketään mihinkään. Ja juuri siksi se on niin häiritsevä, niin vaikea unohtaa.

Tarinankertoja, joka on koko uransa yrittänyt löytää tasapainoa uskonasioissa tekstiensä kautta, joutuu kohtamaan traumoista pahimman, oman lapsen kuoleman. Hän kirjoittaa laulun, jossa kertoja etsii Jumalaa kaltaisistaan lyödyistä, hämmentyneistä hahmoista, jotka ristin teologian mukaan Jumalan kuuluisi täyttää rakkaudellaan, vihjata suunta ja merkitys.

Kaikesta päätellen mitään ei kuitenkaan kuulu. Mitään ei tapahdu. Tulokseton etsintä, epätoivo, ymmärtämättömyys ja mykkä kauhu tukahduttavat kertojan elämänhalun ja uskon tavalla, joka on varattu meidän maailmassamme selittämättömiä hirveyksiä kohtaaville ihmisille.

Ei melodraamaa, nousuja tai laskuja. Ei mielikuvitusmatkaa toisaalle, ei imaisevaa tarinaa ja fantastista loppukohtausta.

Kertoja päätyy ainoaan loogisen johtopäätökseen: hädän hetkellä Jumala hylkää, ei pelasta. Ehkä itse Jeesuskin on saanut tuta saman?

Lopuksi kertoja kuitenkin esittää laulun hahmoille avoimen kutsun liittyä seuraan odottamaan. Odottamaan mitä, sitä ei tiedetä.

”Let us sit together until the moment comes”

Mitään ei tapahdu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!